Part 17

"Vai niin", vastasi hän nauraen, asetti hattunsa pöydälle ja pyyhki nenäliinalla otsaansa, "niin, en tiedä pitäneekö minun surkutella, ett'ette ole onnistunut löytämään. Tässä nyt kuitenkin olen ilmi elävänä, kiireestä lämpimänä tuomassa terveisiä rouva Aurell'ilta, joka vähän ajan päästä odottaa meitä kahville ja lämpösille. Ja tiedättehän kuinka täti Aurell odottaa, aivan kuin koira isäntäänsä, ystävällisillä silmillään tuijottaen avaruuteen ... eihän teillä ole sydäntä olla suostumatta. Laittautukaa nyt vaan reilaan, minä käväsen sill'aikaa Karlsonilla täällä naapurissa ja tulen sitten noutamaan teitä."

"En nyt tiedä", vastasi Gabrielle ja veltostuneesti puoleksi ummisti silmänsä, "tuntuu niin väsyttävän..."

"Mitä ihmettä; 'kreivinnan-ilme kasvoilla?'" huudahti tohtori nauraen, "se on kyllä, niinkuin kaikki muukin teissä ihastuttavaa, mutta ei se sovellu Ryforsissa; se on totta puhuen sama kuin heittäisi helmiä si ... älkää toki huoliko olla suurellinen, vaan tulkaa mukaan; kymmenen minuutin päästä tulen takaisin ja toivon, että silloin olette valmis. Ajatelkaas vaan että loukkaisitte pikku tätiä jos ette tulisi. Häntä halutti itseään tulla teitä tervehtimään, mutta minä lupasin sen sijaan houkutella teitä käymään hänen luonaan. Älkää toki saattako minun taivuttelukykyäni häpeään! Silloin minulta helposti menisi naisväen-suosikin maine."

Hän naurahti puolittain surumielisesti, puolittain veitikkamaisesti, kumarsi hiukan, sanoi "au revoir" ja kiiruhti ulos.

Gabrielle alkoi heti pukeutua, ja tohtorin hetken kuluttua tullessa noutamaan seisoi hän jo valmiina vastassa, saali käsivarrella ja päivänvarjostin kädessä.

"No tehän olitte oikein rakastettava", huudahti tohtori tyytyväisenä ottaessaan Gabriellen saalin olalleen, "nyt sitä mennään ja annetaan Ryforsin asukkaille hiukan 'häväistysjutun' aihetta. Ali right!"

Gärdshällan pappilaan, jossa kirkkoherra Aurell asui, oli noin peninkulman matka Ryforsista. Gabrielle ja tohtori menivät "katua" pitkin, ohi tuon pahassa huudossa olevan metsän, josta Bång oli saanut kivellä niskaansa, sillalle noudattaakseen itsensä veneellä järven yli. Ensi alussa he olivat hiukan hiljaisia, mutta pian tuli tohtori taas tapansa mukaan puhelijaaksi, ja niin poistui Gabriellen huonon tuulen viimeisetkin väreet. Tultuaan sillalle seisahtuivat he hetkiseksi katselemaan kaunista maisemaa syysilman kuulakassa valossa. Heidän takanaan kiemurteli sininen valkovaahtoinen joki kuusien ja mäntyjen välistä. Alapuolella ja edessä kuohui valtava koski, jossa merestä tulleet tukit sukelsivat ja jonkun silmänräpäyksen kuluttua kohosivat pystyyn ja kiiruhtivat sahalle päin. Lahti laajeni ulapalle päin ja luotojen välistä saaristossa pilkotti meri, jonka juhlallista yksitoikkoisuutta häiritsi silloin tällöin höyry tai purjelaiva.

"Tämä on sanomattoman kaunista", sanoi tohtori, siirtäen hattunsa hiukan enemmän niskaan, ja katseli ihaellen ympärilleen. "On jotain ihmeellistä pohjolan luonnossa, se hiipii salaa sydämmeen ihan kuin rakkaus, aivan aavistamatta. Nyt olen asunut täällä neljä vuotta, enkä juuri voi sanoa rakastavani Ryforsilaisia taikka yleensä täkäläisiä olosuhteita, mutta luontoa en koskaan unohda ja mihin ikänä juotunenkaan, niin aina tuntisin sitä kaipaavani. Käsitän hyvin että pohjolan asukkaan täytyy sweitsiläisen tavoin aina ikävöidä jälleen koskiensa, vuortensa ja metsiensä luokse."

"Täällä on tosiaan kaunista", vastasi Gabrielle, joka seisoi käsivarsiensa nojassa kaidepuuta vastaan ja katseli kosken kuohuihin, "mutta on kuten jotain raivoisaa ja jylhää, jotain ... miksi sitä sanoisinkaan? ... vastustamatonta kohtaloa tässä luonnossa. Nähdessäni virran väsymättömänä kiitävän edelleen ja säälimättä kulettavan mukanaan sahapölkkyjä, silloin ajattelen vastustamatonta intohimoa, jonka täytyy päästä esiin, jota ei mikään voi hillitä."

Tohtori kohautti olkapäitänsä.

"Ei ole mitään sellaista intohimoa, jota ei _voi_ hillitä, jos vaan _tahtoo_."

Gabrielle katsahti ylös.

"Niin, intohimon purkauksen, ja on totta, aivan kuin tukitaan virta keinotekoisilla suluilla ja muulla sellaisella. Mutta itse tunteen, intohimon pidättäminen on yhtä mahdotonta, kuin sen luonnonvoiman ehkäiseminen, joka ajaa virtaa eteenpäin."

"Ohoo, eipäs ollenkaan", vastasi tohtori, "taitava insinööri voi pakoittaa luonnonlait tahtonsa mukaan, ja samaten voi lujatahtoinen ihminenkin tehdä intohimoilleen. Jos minä johdonmukaisesti vien voiton jokaisesta tunteen purkauksesta, niin vihdoin saan sen kulumaan kokonaan."

"Niin, mutta luuletteko että ihminen voi hillitä jokaisen tunteensa purkauksen?" jatkoi Gabrielle jotenkin epävarmalla katseella.

"Kyllä, luulen että voi, jos vaan on täysin selvillä siitä, että olisi väärin päästää se purkautumaan. Se, jolla on luja tahto, ei tarvitse antaa valtaa luvattomille tunteille, vakuutan teille sen."

Gabrielle pudisti päätään.

"Ei, te ette ole oikeassa", väitti hän vastaan, "on olemassa jotain voimakkaampaa kuin tahto, jotain salaperäistä, joka ajaa ihmisiä syntiin ja häviöön aivan kuin virran voima ajaa pölkkyjä merelle. Elämässä on jotain hämärää, kolkkoa, joka välistä kauhistuttaa, siksi kun tiedän, että joutuisin hukkaan, jos se minua milloin kohtaisi. Ettekö koskaan ole koettanut, miltä tuntuu seistä hyvin korkealla ja katsella alas, tai nähdä kun rautatienjuna tulla vohkasee, tai olla käynnissä olevan koneen vieressä? Tuntuu ihan kuin joku vetäisi ja viekottelisi turmioon. Samallaiselta tuntuu joskus minun sielunelämäni: tuntuu aivan kuin kuulisin jonkin kauhean salaperäisen koneen suhisevan ja tietäisin sen tahtovan tarttua kiinni minuun, taikka kuin kuulisin kohinan kuohuvasta koskesta, joka tahtoisi vetää minut pyörteisiinsä. Uskon, että löytyy elämässä joku tuollainen kamala, hävittävä voima, jota osa ihmisiä ei voi paeta. Sellaisia ihmisiä kutsun kovan onnen lapsiksi; luulen kuuluvani niihin, luulenpa myös, että senkaltaiset ihmiset tekevät onnettomiksi kaikki joiden kanssa joutuvat tekemisiin."

Tohtori kohotteli olkapäitään ja rypisti silmäkulmiaan, vaan ei vastannut. Seisoivat siinä hetken, pari, tuijotellen kuohuviin aaltoihin ja kuunnellen niiden kohinata, kunnes kumpikin yhtaikaa muisti, että Aurell-täti jo istui heitä odottamassa ja että siis olisi parasta jouduttaa kävelyä.

Reippain askelin he astelivat yli sillan, jatkoivat matkaansa kannaksen poikki niemelle, mistä he soudattivat itsensä pappilaan.

Kun olivat päässeet perille, seisoivat molemmat neidet eteisessä ja tervehtivät heitä heilutellen liinojansa ja huudellen tervetulleiksi. Kohtapa tuli rouva Aurell'kin vieraitansa vastaan ottamaan.

"Terve, terve tuloa, rakkaat lapsukaiset", sanoi hän ojentaen kätensä Gabriellea kohden ja halaten häntä, "terve terve, tohtori hyvä", jatkoi hän, syleillen tohtoriakin, "kummasta tohtori enemmän pitää, paistetusta läskistä vai pannurieskastako."

"Luulen että mieluimmin kumpaistakin", vastasi tohtori veitikkamaisesti.

"Hyvä, mene Andrea keittiöön ja sano, että tohtori haluaa läskikotletteja ja pannurieskaa illaksi."

Gärdshällan kirkkoherran asuntopaikka oli pieni, hyvin vaatimatoin, punaseksi maalattu pappila. Mutt'ei mikään salonki maailmassa, olipa se järjestetty kuinka hyvin tahansa, ole voinut vaikuttaa sellaista rauhan ja kodikkuuden tunnetta, kuin tuo pieni vierashuone, johon rouva Aurell nyt vei vieraansa. Siellä oli esineitä kaikellaisia: piaano, urkuharmooni, viulu ja kitarri; sen lisäksi kirjoja ja tauluja, kauniita, hyvin hoidettuja ruukkukasveja ja katon rajassa köynnöskasvikierros. Eräässä sohvassa loikoi pieni ja hieno valkea villakoira, joka oli niin laiska, ettei koskaan tervehtänyt muuten kuin hiukan häntäänsä heiluttamalla; toinen, nuorempi ja eloisampi, hypähti heti tulijoita vastaan, matkien sitä ja muristen, ettei se ollut pikku suosikin mieleinen. Yhdessä akkunassa oli jättiläiskokoinen lintuhäkki, josta kevätpäivinä kuului sellainen häly ja viserrys, että luuli korvien halkeavan. Tuon häkin ovi oli aina auki, joten sen pienet asukkaat saivat mielensä mukaan vapaasti lennellä minne halutti, ja moni surullinen jälki huoneessa oli takeena siitä, etteivät ne hylkineet tätä vapautta. Sitäpaitsi oli Aurellin rouvalla vielä eräs suuri suosikki, kesy kilpikonna, jonka oli saanut muutamalta merikapteenilta.

Erään sohvan edessä oli katettu kahvipöytä, jonka valkonen liina ja tuoksuva lämpösleipä yhä lisäsivät hauskuutta huoneessa, jossa linnut livertelivät ja iltapäivän auringon säteet loistivat lehväkasvien välistä.

"Kuinka hauskaa!" huudahti tohtori nähdessään kahvipöydän ja kumartuen rouva Aurellin puoleen taputti häntä hiljaa käsivarsille, "nyt näytämme oikein mihin pikkutantin kahvileipä kelpaa. Vai kuinka, teidän armonne?"

"Sen kyllä teemme", vastasi Gabrielle vilpittömällä ystävällisyydellä, joka erosi tuntuvasti siitä jäykkyydestä, jota hän tavallisesti osoitti Ryforsissa, "kyllä se maistuu hyvälle tällaisen kävelyn perästä!"

"Stella", sanoi rouva Aurell, kaataessaan yhden kupin kahvia täyteen ja pannessaan sekaan pari tarkoin valikoittua sokuripalaa, "tässä on isän kuppi, mene viemään se hänelle niin olet kiltti."

Mutta ennenkuin Stella oli ehtinyt ottaa askeltakaan lähteäkseen toimittamaan äitinsä käskyä, oli Andrea jo napannut kupin ja rientänyt huoneesta.

"Tiedäthän että nyt on minun vuoroni hoitaa isää!" huudahti hän sisarelleen.

Rouva Aurell ja vieraat istuutuivat pöytään ja Stella kävi kaatamassa kahvia joka kuppiin.

Siinä leikkiä laskien puhellessa ja kahvia juodessa paraikaa, ovi aukeni ja virkaatekevä pappi, pastori Strand, joka jo seitsemän vuotta oli ollut kirkkoherra Aurellin viransijaisena, astui huoneeseen. Hän oli kalpea ja laiha, tanakkatekoinen, karkeapiirteinen mies. Noita piirteitä hienonsi kumminkin ystävälliset, haaveilevat silmät, jotka kaikkein vähimmästä mielenliikutuksesta, iloisesta tai suruisesta, heti kostuivat.

"Hyvää iltaa rouva Wallner", sanoi hän valittavalla äänenpainolla, jota melkein aina käytti, silloinkin kuin puhui kaikkein jokapäiväisimmistä asioista, "hyvää iltaa, tohtori", jatkoi hän ojentaen kätensä ensin Gabriellelle, sitten tohtori Sandinille. Sitten hän istuutui, levitti kätensä toisen toiselle polvelleen, tuijotti hajamielisesti eteensä ja huokasi syvään.

"Hohhoo, ja jaa, semmoist' soon ... semmoist' soon'", toisti hän pariin kertaan.

"No mikä se sitten on semmoista?" sanoi Stella naurahtaen, "pastori vaan huokaa ja huokaa, vaan ihan varmaan ei milloinkaan tiedä mitä varten huokaa. Kas tässä pastorin kahvikuppi", jatkoi hän ja ojensi kupin, "juokaa pois nyt ennenkuin jäähtyy."

"Kiitos", vastasi pastori, heräten aatoksistaan ja otti kupin. Sitten pani sen pöydälle, nousi pystyyn, pani kätensä ristiin ja luki pää alaspäin lyhyen rukouksen, jonka tehtyä uudelleen istuutui ottamaan sokeria ja kermaa.

"Kuinka Wallner jaksaa?" kysyi hän, äkkiä kääntyen Gabriellea kohden, "kun viimeksi näin, oli hän mielestäni niin huonon näköinen."

Gabrielle tuli äkkiä huonolle tuulelle. Pastorin kysymys oli mitä viattomin, mutta hänestä tuntui siltä, kuin olisi siinä piillyt jokin syytös.

"Toivoakseni hän voi hyvin", vastasi hän, "minun tietääkseni hän ei ole sairas."

"Minun tietääkseni", matki pastori hiukan ivallisella äänellä, "kuka kumma sen sitte tietää, joll'ei oma vaimo? Vaan minäpä puhun suuni puhtaaksi ja sanon että en luule hänen olevan terve, ja jos olisin hänen vaimonsa, niin oikein toden teolla pitäisin huolen siitä, että hän hoitaisi terveyttään, eikä rasittaisi itseään yli voimainsa, kuten nyt tekee. Parasta olisi, jos hän voisi saada vapautta ja matkustaa pois täältä joksikin aikaa."

Gabrielle ei vastannut, vaan katseli akkunaan pilkallinen hymy huulilla: tätä nykyä oli hän itse mielestään se, joka ei ollut terve, joka itse ikävän kiusaamana oli poismatkustamisen tarpeessa, ja pastorin sanat herättivät vaan hänessä melkein karvasmielisen tunteen Robertia vastaan. Onneksi keskeytyi tuo kiusallinen hiljaisuus, siten että vierashuoneen ovi äkkiä aukeni ja kyökkipiika Karin ilman muita mutkia pisti päänsä oven raosta huutaen: "Aron-ukko on täällä!" jonka tehtyään paiskasi oven kiinni.

Rouva ja tyttäret katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Aron-ukko täällä ... juuri-nyt kun sattui olemaan vieras ... ja vielä päällepäätteeksi vieras semmoinen kuin Gabrielle ... se vasta oli aika vahinko...

"Ken on tuo Aron-ukko?" kysäsi Gabrielle nauraen heidän hämmästykselleen.

"Hyvänen aika, se on muudan hunningolle joutunut pappiparka", voivotteli rouva Aurell, sillä välin kun tyttäret kiiruhtivat vierasta vastaan, "hänellä on tapana asua täällä välistä, mutta meidän on niin vaikea pitää häntä täällä, kun täällä on joku vieras, sillä äijä on kovin siivoton tavoiltaan..."

"Hyvin omituinen olio", lisäsi tohtori, "hän tuli viralta pannuksi kolmenkymmenen vuoden ijässä siitä syystä, ett'ei totellut erästä virkakirjettä; itse hän sanoo sen tapahtuneen 'pahansuopaisuudesta, ilkeydestä ja nurjamielisyydestä', hän käyttää aina noita kolmea nimisanaa tai laatusanaa perätysten. Nyt hän on liki kahdeksankymmenen vanha, ja on aina siitä saakka kun erotettiin virasta viettänyt kiertolais-elämää kuljeksimalla ympäri hiippakuntaa pappilasta toiseen, joten hänestä vähitellen on tullut yleinen rasitus, kun täytyy pitää häntä luonaan viikon, pari, varustaa vanhoilla vaatteilla ja lähettää taas seuraavaan pappilaan. Vielä tekin vuorostanne sen saatte", lisäsi hän nauraen.

Pastori Strand oli juuri tyhjentänyt toisen kuppinsa ja huokasi syvään.

"Niin ... niin ... semmoist soon ... semmoist soon ... vanha Aron parka... Jumala auttakoon itse kutakin, kellä ei ole omaa kotoa missä elää ja kuolla..."

"Ooh, ei Aron-ukolla ole mitään hätää", jatkoi tohtori, "siin' on ihminen, joka on tyytyväinen itseensä ja kohtaloonsa, ja toista sellaista ei ole helppo löytää. Tulkaa tänne akkunan luo rouva Wallner, niin saattepa nähdä kun hän nousee ajopelistään, se tosiaankin maksaa vaivan."

Gabrielle nousi tuoliltaan ja seurasi tohtoria, joka kiiruhti akkunan luoksi. Ehtivät juuri parahiksi näkemään kun vanhat nelipyöräiset rattaat pysähtyivät porstuan portaitten eteen. Rattailla istui, paitsi kyytipoikaa, eriskummallinen olento, kirjava yövaippa yllä päällystakin asemasta ja korkea töröhattu päässä. Jo hyvän matkan päässä hän heilutteli hattuaan tervehdykseksi. Heti kun vaunut seisahtuivat, nousi hän varovasti maahan, otti rattaiden yhdestä nurkasta mytyn vaatteita kainaloonsa ja tervehti kohteliaasti Stellaa ja Andreaa, jotka seisoivat etehisen portailla vastaan ottamassa. Yhdessä he sitten menivät rappuja myöten ylikammariin.

"Nyt sitä ensin puhdistetaan tuolla yläkerrassa", sanoi tohtori naurahtaen, "hän on veden ja saippuan verivihollinen, mutta yleiseksi varmuudeksi täytyy ensin tapahtua perinpohjainen puhdistus, ennenkuin hän saa näyttäidä..."

Hetkisen kuluttua, kun Andrea oli ehtinyt kattaa tyhjäksi ison kahvipöydän, ja sen sijaan järjestää toisen pienemmän eräässä huoneen kulmassa, astui huoneeseen pastori Arnander eli Aron-ukko, kuten häntä tavallisesti kutsuttiin. Kirjava yövaippa oli nyt yltä pois; ukko melkein näytti keikarimaiselta pitkä papintakki yllään ja pitkä valkoinen huivi moneen kertaan kaulan ympäri kierrettynä. Hän oli tavattoman pitkä mies, valkohapset jakautuivat säännöllisesti kahdenpuolen kaunista muotoa. Silmänsä olivat ruskeat ja vilkkuilivat yhtä mittaa.

"Hyvää iltaa armollinen Aurell-rouvaseni", sanoi hän tervehtiessään emäntää ja teki samalla niin syvän kumarruksen, että satutti leukansa pikku rouvan päähän. Yhtä kohteliaalla kumarruksella tervehti hän muutakin seuraa, ja meni sitten, kuin lehmä pahnalleen, suoraan pienen nurkkapöydän luo, jossa Stella juuri oli kaatamassa hänelle kahvia.

"Hänet täytyy aina pannu syömään erikseen", valitti rouva Aurell kuiskaten Gabriellelle, "hän on niin kovasti siivoton, että..."

"Mistäs te, pastori Arnander olette saaneet tuon korean päällystakin, joka teillä äsken oli yllänne", kysyi tohtori, kun ei voinut olla laskematta leikkiä äijän kera.

"Sen minä olen saanut lahjaksi hyvin arvoisalta kirkkoherra Fromellilta Riselasta", vastasi Arnander, lapsen ahneudella niellen korpun toisensa perästä vatsaansa. "Sitä paitsi sain kahdet sukat, toiset ehjät, toiset rikki varpaiden kohdalta, pidetyn paidan, saippuan ja housunpitimet. Kaikesta tästä, mitä kirkkoherra hyväntahtoisesti, ystävällisesti ja itseään alentavasti on minulle antanut, olen juuri kirjoittanut ja kiittänyt. 'Kun jätin pappilan', kirjoitin minä, 'niin surumielisyys muuttui murhenäytelmäksi; kun olin saanut yö-nutun, heräsi minussa samallainen tunne, kuin ihmisessä, joka lähtee vaihtamaan saalista!'"

Tyhjennettyään koko korppukorin -- Andrea ei koskaan pannut hänen eteensä muuta kuin korppuja, sillä pikkuleivokset eivät olisi riittäneet hänen ruokahaluaan tyydyttämään -- nousi Aron-ukko pöydästä, pani nuttunsa napit kiinni vatsan kohdalta, siveli sitä käsillään pariin kertaan ja sanoi tyydyttäväisesti hymyillen:

"Tuo kahvitilkka se virkistää ensin koko ruumista ja sitten käsivarsia!"

Sillä välin oli pastori Strand, joka ei ollut ottanut osaa toisten keskusteluihin, vetänyt esiin kotelosta pianolta viulun, ja tapansa mukaan käydessään edes takaisin lattiaa pitkin alkanut soitella, ensin hiljaa ja katkonaisesti, enemmän kuin keskustelun sävellykseksi, sitten yhä vilkkaammin, kunnes viimein kaikki vaikenivat kuuntelemaan kauniita melkein vain surumielisiä säveleitä, joita hän loihti ilmoille. Yhtäkkiä valtasi hiljainen, haaveksiva tunnelma huoneessa olijat; ilta-auringon säteet loistivat sisään avonaisen akkunan kautta ja linnut livertelivät kilpaa viulun sävelten keralla. Kaikki istuivat hiljaa vaipuneina ja pastori käveli vain, ja kuten sanoi, "puhutteli vanhaa ystävätänsä."

Kun pastori vihdoin taukosi, tuli Andrea sisään julistaen iltaruo'an olevan valmiina. Ruokasalissakin oli Arnanderilla muutamassa huoneen kulmassa eri pöytä, jonka ääreen hän heti ruokarukouksen luettua istuutui, sitoi pyyheliinan kaulaansa ja kävi sillin ja perunavadin kimppuun. Mutta ruoka ei maistunut hänestä tänään; tuijotettuaan hetkisen perunaan ja pistettyään sitä kahvelilla, hän kääntyi Andrean puoleen ja mörähti:

"Näistä perunoista saattaa sanoa, etteivät ne ole keitettyjä eikä raakoja."

Andrea punehtui, vaan ei lainkaan vihastunut.

"Vai niin", sanoi hän myötyen, jättäkää ne syömättä sitten, niin annan täältä teille munia siihen sijaan."

"Kiitos, sorea neiti", vastasi Aron-ukko ja hieroi tyytyväisenä käsiään, "siinä se on vasta tyttö, josta voi sanoa, että se kurittaa ja lieventää. Kuinkas kuuluu, eikös ala kohta tulla tuollaista ... hm ... pientä sulhaspoikaa?"

"Ei, minä odotan että te, pastori kosisitte", vastasi Andrea naurussa suin, ottaessaan perunavadin pastorin pöydältä.

"Niinpä niin", sanoi ukko ja katseli miettiväisenä eteensä. "Kun juohtuu mieleeni Metusalem, niin aattelen, etten minäkään ole niin vallan vailla kaikkia toiveita, syitä ja keinoja."

"Tehän hemmoittelette tuon maan-kiertäjän aivan pilalle", kuiskasi tohtori, kun Andrea, laitettuaan äijälle munaa ja voitaleipää, vihdoin istuutui pöytään; "kyllä häneen olisi voinut ajaa perunoitakin."

"Kyllä niinkin, tietäähän sen, mutta minun kävi niin sääliksi äijäparkaa; syöminenhän on hänen suurin ilonsa, ja kun nyt kerran perunat eivät hänestä maistuneet niin..."

"Tehän sitä paitsi hemmoittelette kaikki ihmiset", sanoi tohtori, isällisesti taputtaessaan Andrean kättä, "istukaa nyt hetkinen rauhassa ja aatelkaa että itsekin tarvitsette syödä."

Andrea punehtui hymyillen hämillään ja tohtori ojensi vatia tarjoten hänelle. Vaan samalla tuli Karin sisään, astui pöydän luo ja supahutti hänelle jotain korvaan. Siitä hän punastui yhä enemmän, nousi äkkiä sijaltaan ja meni keittiöön.

"Kas noin vaan", huudahti tohtori ja laski pöydälle vadin, "kellekäs nyt ei perunat kelpaa syötäviksi?"

"Eikös isä tule alas tänä iltana?" kysyi rouva Aurell, kääntyen Stellaan, joka seisoi kaapin ovella ja puuhaili tarjottimilla.

"Ei tule", vastasi Stella, liikahtamatta paikaltaan, "isä tahtoo että iltaruoka tuodaan hänelle ylös."

"Minua niin pelottaa, että mieheni aivan turmelee terveytensä liialla työllään", huokasi rouva Aurell, "jos me emme aina muistuttaisi häntä syömisestä, niin hän aivan unohtaisi sen. Välistä saa tarjottimen panna vallan käsikirjoitukselle, että siten saisi hänen ottamaan palan ruokaa."

"Onko kirkkoherra päässyt pitkällekin työssään?" kysyi tohtori.

"Niin, syksyksi luulee hän ensi vihon valmistuvan", vastasi Aurell-rouva totisena ja arvokkaalla äänellä, "sitten ilmestyy kymmenen vuoden kuluessa kolme vihkoa vuodessa."

"Mikä teos se on?" kysäsi Gabrielle.

"Onpahan kielitutkimuksia", virkahti tohtori äkkiä, "kirkkoherra päättää kaikkien kielien olevan alkujaan hebreasta, hän on löytänyt erään sanan, josta hän johtaa kaikki muut sanat, ja sitä seikkaa hän nyt kokee näyttää toteen kolmessakymmenessä vihossa. Siitä tulee koko elämäntyö."

Tohtorin silmistä näkyi pilkistävän esiin hiukan pilaa, mutta äänensä oli yhtä totinen ja kunniottavainen kuin itse Aurell-rouvan.

Illallisen syötyä saatiin taas kuulla soitantoa, tällä kertaa tohtorin. Hän istui piaanon ääreen ja lauloi kappaleen toisensa perästä sitä mukaan kuin ne johtuivat hänelle mieleen, kaikki olivat ihastuksissaan ja kiittivät innostuneina, etupäässä Aron-ukkoa, joka selitti että tohtorin laulu oli "kaunista, surumielistä ja sointuisaa" ja ettei minkään pitäjän lukkari laulanut sen paremmin.

Laulun vaijettua jätti tohtori hyvästit ja lähti kotia Ryforsiin, mutta Gabriellea, niin välinpitämätöin kuin olikin Ryforsilaisten moitteista, ei haluttanut noin pimeässä kulkea kotiin tohtorin seurassa, vaan jäi pappilaan väen kehoituksesta sinne seuraavaan aamuun. Mutta miten olikaan, niin hän ei tullut lähteneeksi vielä silloinkaan; hän ja "Aron-ukko" vierailivat yhtenä pikku pappilassa useamman päivän, jolloin tohtorikin illan suussa kävi pari kertaa tervehtimässä. Gabrielle viihtyi täällä hyvin; tyttäret pitivät hänestä hyvää huolta, rouva hyväili ja hemmoitteli, kun hän näytti surulliselta, ja rauhaisa patriarkkamainen tunnelma, joka vallitsi koko pappilan, vaikutti rauhoittavasti hänen levottomaan mieleensä. Aamuisin hän virui pitkään hiljaisessa yliskamarissa, jonne Stella tai Andrea yhdeksän aikaan hiipi kahvitarjottimen kera. Aamupäivät hän haaveili pappilan läheisessä kuusikossa, iltapäivällä hän puheli Aurell-rouvan kanssa, taikka antoi "Aron-ukon" jutuillaan ja hullunkurisella käyttäytymisellään näytellä jonkunmoisen hovinarrin osaa, ja melkein joka ilta soitettiin ja laulettiin vierashuoneessa.

Ainoa häntä kohtaan epä-ystävällinen henkilö oli pastori Strand. Välistä tunsi hän hämmästyksekseen, että tämä istui ja tuijotti häneen kummallisen läpitunkevalla katseella, joka kiusasi ja sai hänet levottomaksi. Niinpä tämä ilman muuta saattoi tulla istumaan hänen viereensä, ja pannen kädet ristiin polviensa ympäri mitään virkkaamatta vain huokaella: "niin ... niin ... niinpä niin. Koska pastori Wallner tulee kaupungista?"

Gabrielle säpsähti. Pastorin kysymys -- yhtä luonnollinen ja viatoin kuin sekin kysymys, joka koski Robertin vointia -- suututti häntä ihan sanomattomasti. Mitä se häneen kuuluu, koska Robert tulee kotiin? Ja minkätähden tuo häntä katselee sellaisella ilmeellä kuin epäilisi hänen tehneen Robertille jotain pahaa? Hän oli hyvin halukas antamaan karttavan vastauksen, vaan sitten sanoi hänelle ylpeydentuntonsa, ettei hänen tulisi antaa pastorille niin suurta arvoa, että rupeisi valehtelemaan tämän tähden.

"Luultavasti hän jo on kotona", vastasi hän kopeasti, "hänen piti viipyä poissa vain pari päivää."

Pastori ei vastannut, kääntyi vaan pois Gabriellesta, tuijotti eteensä ja siveli ajattelevan näköisenä partaansa.

"Ja milloinka tulee hän tänne hakemaan teitä, rouva?" kysyi hän katsomatta Gabrielleen päin.

Gabrielle vapisi harmista. Hän huomasi pastorin kysymyksillään tähtäävän hänen henkeänsä yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin osuisi arimpaan paikkaan. Hän ei vastannut, vaan nousi äkkiä ylös jättääkseen hänet siihen.