Part 16

Mutta eräänä aamuna, noin kolme viikkoa myöhemmin kuin kirjoitus oli "Länsposten'issa", räjähti uusi pommi. Eräs pieni, kaupungissa ilmestyvä häväistyslehti hyökkäsi nimittäin Robertin luonteen ja yksityiselämän kimppuun, ja tuo hyökkäys oli, vaikkei nimiä ollutkaan julaistu, kuitenkin niin läpikuultava, ettei kukaan voinut epäillä ketä siinä tarkoitettiin. Likaisilla väreillä siinä oli kuvailtu eräs uudenaikainen Tukholman pappi, joka oli ollut rakkaussuhteissa muutamaan ylhäiseen naituun naiseen, joka kyllästyttyään rakastajaansa, naitti hänelle tyttärensä ja sitten toimitti nuoren pariskunnan pois kaupungista. Sama pappi sitten syöstynä yhteiskunnan korkeimmilta kukkuloilta, jonne oli kokenut kavuta, nyt tahtoi taasen päästä ensi sijaan laittamalla välinsä hyväksi rahvaan kanssa; y.m. samaan suuntaan.

Kun "Länsposten'in" kirjoitusta tutkittiin mielihalulla, niin on helppo ymmärtää minkälainen makupala "Trumpeten'in" juttu oli Ryforsille ja ympäristölle. Useimmat kyllä inholla heittivät lehden käsistään ja vakuuttivat, ettei kukaan kelpo ihminen kiinnittäisi mitään huomiota tuollaisiin häväistysjuttuihin, vaan se ei estänyt kutakin lukemasta "Trumpeten'ia" eikä Robertin nimeä joutumasta varjoon. Muutamat henkilöt tekivät keskenään suurimmalla luottamuksella toisiinsa hienoja viittauksia tunnettuun sananlaskuun: "Ei savua, jos ei tulta!"

Robertiin koski kovasti tuo salakavala parjausjuttu, ei juuri oman itsensä vuoksi -- sillä jos hän olisi ollut yksin, olisi hän tuntenut itsensä aivan karaistuksi koko jutun suhteen -- vaan Gabriellen vuoksi. Hän koetti kyllä pysyttää uutista häneltä salassa, mutta jos hän olisi onnistunutkin siinä, vaikka se ei suinkaan ollut helppo, niin kuitenkin olisivat hänen vaivansa menneet hukkaan sen kautta, että eräs hänen vihamiehensä, joka oli kyllin terävä huomaamaan arimman kohdan hänessä, kerran nimensä salaten lähetti Gabriellelle lehden. Hän huomasi heti, tullessaan kotia puolenpäivän aikana, että Gabrielle oli lukenut sen, ja vaikka tämä, nähdessään Robertin ankaran tuskan, ylenkatseellinen hymy huulilla, vakuutti olevansa täydelleen välinpitämätön mokomasta juorusta, tiesi Robert tämän tapauksen yhä vain lisänneen hänen inhoansa Ryforsiin ja sen väestöön.

"Trumpeten'in" hyökkäyksen jälkeisenä päivänä heitettiin kauppamies Bångille taas kivi -- tällä kertaa ei kuitenkaan päähän, vaan makuuhuoneen akkunasta sisään. Vaikka poliisitutkinto pantiin toimeen, ei nytkään saatu selville syytä; tosin epäiltiin kahta työmiestä, mutta ne kielsivät, eikä ollut mitään todistuksia.

Kauppamies Bångille alkoi ahdinko jo käydä liian painavaksi ja lisäytyi yhä, kun "Fanan" torjui "Trumpeten'in" hyökkäyksen "pilkuttamalla" kauppamiehen pastori Wallneria vastaan tehtyjen herjausten kirjoittajaksi ja tekemällä koko joukon salaviittauksia, yhtä häpeällisiä ja läpinäkyviä kuin "Trumpeten'in" julkaisemat, kauppamiehen entisestä elämästä ja avio-suhteista. Kauppamiesparka vääntelihe tuskissaan, kun häntä ahdistettiin joka haaralta. Nuo kauheat kivet olivat tärisyttäneet koko hänen hermostoansa, niin että hän alkoi vapista kuin lapsi, kun joku vaan koski konttoorin ovea. Hänen hyvä yö-unensa oli kerrassaan mennyttä; hän näki unia vain murhista ja päällekarkauksista ja heräsi likomärkänä hiestä, päästäen tuskan huudahduksia, jotka pelästyttivät koko talon. Sen lisäksi tuli lehdissä sietämätön kiista, josta ei näkynyt koskaan tahtovan tulla loppua, ja jossa kauppamiehen kaikkia olosuhteita niinhyvin yksityis- kuin liike-elämässä käytettiin puolustus tai hyökkäys-aseina. Haa, kuinka hän vihasi tuota kalpeanaamaista, hurskas-kasvoista, kavalakatseista pappia. Hän olisi ollut kovasti mielissään, jos _hänenkin_ päähänsä ja _hänen_ makuuhuoneesensa olisi heitetty muutama kivi!

Mutta Robert sai olla rauhassa kaikista sellaisista hälyytyksistä; mielipide kääntyi yhä enemmän kauppamiestä vastaan, ja kun hän vihdoin sai kuulla, että toimeentulevat työmiehet aikoivat muodostaa yhdistyksen, joka tilaisi tavaransa kaupungista, ellei kauppamies alentaisi hintojansa, niin hän tunsi että hänen ennemmin tai myöhemmin täytyisi antaa perää.

Eräänä päivänä sai siten koko Ryfors ihmeekseen kuulla sen uutisen, että kauppias Bångin oli täytynyt alentaa hintansa kymmenellä prosentilla sen ahdinkotilan johdosta, johonka rahvaan tyytymättömyys ja sanomalehtien asiaan sekaantuminen oli saattanut yleisen mielipiteen. Eri puolueiden välinen taistelu oli kestänyt useampia kuukausia, kunnes se vihdoin päättyi voittoon, jommoista Robert tuskin oli odottanut, ja joka luonnollisesti herätti yhtä paljon riemua ja ihastusta työväen keskuudessa, kuin katkeruutta ja kiukkua vallanpitäjissä.

Kaikkien niiden ikävyyksien korvaamiseksi, jotka Robertia näinä aikoina olivat kohdanneet, sai hän yhä enemmän osakseen työkansan rakkautta. Naisväki jumaloitsi häntä ja itki sunnuntai toisensa perästä hänen saarnojaan kuullessaan, jos he tapasivat häntä ulkona ja hän puheli heidän kanssaan jonkun sanan, kerrottiin sitten kotona tuo tapaus suurena unohtumattomana onnena. Jyrkimmät työmiehistä kutsuivat häntä jo omakseen ja olivat siinä varmassa vakaumuksessa, että hän vastedeskin, jos työlakko mahdollisesti sattuisi, olisi heidän puolellaan. Noin viikkoa myöhemmin kuin Bångin tappio, oli Robertin syntymäpäivä. Sen päivän aamuna oli melkein koko sahan työväki kokoutunut hänen pihalleen toivottamaan hänelle onnea ja jättämään hänelle muistolahjaksi korukansiin sidotun Pyhän Raamatun. Varmasti esiintyvä sahantyömies Bengt Vester, joka tilasi "Fanan"-lehteä ja ajoi jyrkintä politiikkaa, piti juhlapuheen, jossa hän hartaalla innolla ilmaisi työkansan kiitollisuuden ja mielihartauden tunteet pastoria kohtaan.

"Sillä paikka on nyt kerran sellainen", puhui hän lopuksi, "että me työmiehetkin olemme ihmisiä, vaikka ylhäiset ihmiset luulevat, että meillä on toisenlaiset ajatukset, niinkuin meillä on käsissä karkeampi nahka. Mutta nähkääs, karkea nahka tulee raskaasta työstä, se on ulkonaista, eikä se vaikuta ollenkaan ihmisen mielenlaatuun. Sen vuoksi, kun joku on ystävällinen ja tarkoittaa, meidän hyväämme, niin mekin tunnemme kiitollisuutta ja mielihartautta, ja juuri sen vuoksi olemme nytkin keräytyneet tänne toivottamaan pastorille kaikkea mahdollista hyvää hänen syntymäpäivänään."

Samalla kannettiin esiin syntymäpäivälahja, joka mies heilutti hattuaan ja kaikuva eläköönhuuto kajahti halki kirkkaan aamu-ilman ulos lahdelle.

Syvästi liikutettuna Robert kiitti heitä, vakuuttaen pitävänsä aina heidän puoltaan, niinkauvan kuin he vaatimuksiaan esittäessään eivät poikkeaisi lain ja oikeuden tieltä ja lisäsi sitten että hän muistoksi tästä päivästä jättää heidän huostaansa sata kruunua rahaa, josta tulisi perustus lainakirjastolle, jota hän jo kauvan oli mielinyt järjestää työkansalle.

Sitä seurasi uusi vielä voimakkaampi eläköönhuuto, jonka karjuttua työmiehet hyvästiksi nostettuaan lakkia palasivat sahalle. Tieto tuosta ihmeellisestä tapahtumasta, Vesterin puheesta ja lainakirjaston perustamisesta levisi nopeasti ympäri koko tuon pikku yhteiskunnan.

"Noh, onkos totta, mitä olen kuullut kerrottavan, että pastorille nyt on pistänyt päähän lainakirjaston ja lukutuvan järjestäminen täällä olevalle työväelle?" kysyi sahanhoitaja seuraavana päivänä tavatessaan Robertin konttoorissa.

"Kyllä", vastasi Robert tyynesti, "se on totta. Olen kauvan ajatellut sitä, lauvantai-illoin olen aina mielikarvaudella havainnut rahvaan keräytyvän paremman huoneuston puutteessa Bångin kauppapuotiin, lukemaan 'Fanan'-lehteä, ryyppimään ja kiroilemaan. Minä luulen ettei mikään vaikuta niin ylentävästi ja alentavasti kansan siveyteen, kuin se tapa, jolla joutohetket vietetään, ja luulen, että meidän parempiosaisten velvollisuus on, jos vain suinkin voimme, koettaa saada nuo joutohetket niin hauskoiksi ja samalla niin jalostuttaviksi kuin suinkin."

"On kyllä", murahti sahanhoitaja vastaukseksi, "mikäli se vain on mahdollista. Mutta minä luulisin ettei pastori koskaan voi pakoittaa työväkeä istumaan lyhyet joutohetkensä ja lukemaan jalostavia kirjoja."

"Niinpä niin, saammehan nähdä", sanoi Robert hymyillen. "Olenpa juuri aikonutkin kysyä teiltä, sahanhoitaja, tokko antaisitte meidän käytettäväksemme sen vanhan makasiinihylyn; luulisinpa järjestämällä sitä, kattamalla sen seinät ja hankkimalla sinne hiukan huonekaluja ja hyllyjä siitä tulevan jotakuinkin hauskan huoneen?"

Sahanhoitaja puisteli päätään.

"Luonnollisesti teette, niinkuin teitä haluttaa", vastasi hän kuivasti, "mutta makasiinia minä en anna siihen. En millään muotoa voi kannattaa yritystä, joka minusta on sekä tarpeetoin, että sopimatoin. Mitä kaikkia luulettekaan, pastori, että he alkaisivat puuhata siellä makasiinissa, jos me nyt teidän toivomuksenne mukaan korjaamalla tekisimme siitä lainakirjaston? Lukisivat muka? Vielä mitä, lörpöttelisivät ja elämöisivät, ja sitä voivat yhtä hyvin tehdä kauppapuodissakin. Oletan juuri miten Johan Hult, ja vanha lurjus Bengt Vester lukisivat hartauskirjoja, sillä sellaisiahan kai pastori aikoo tunkea heidän käsiinsä? Ei, tiedättekö pastori, mitä teidän 'lukusalistanne' tulisi? _Työlakko-yhdistys_ siitä tulisi, eikä mikään muu, sen takaan minä."

"Ja mistäs sahanhoitaja sen tiedätte?" väitti Robert, "kuinka te tiedätte, eikö juuri siten, että myönnyttäisiin työväen toivomuksiin parantamalla heidän asemaansa, _ennenkuin_ ovat kerinneet sitä vaatimalla vaatia, mistä tiedätte, eikö juuri siten voitaisi estää työlakkoja? Minä puolestani luulisin työlakkojen paremmin syntyvän kauppamiehen puodin tiskin luona viinilasin ääressä, kuin valoisassa, lämpimässä kokoushuoneessa, jonka hyväntahtoisuus ja veljellisyys olisi järjestänyt. Jumalan sanassa kehoitetaan meitä voittamaan paha hyvällä."

Sahanhoitaja kohautti olkapäitään, suu ylenkatseellisessa pilkkanaurussa.

"Myöskin on sananlasku, joka sanoo: 'tee talonpojalle oikein, vaan älä koskaan hyvää.' Sama soveltuu työmieheen. Tee hänelle oikein, vaan älä hiuskarvaakaan enemmän. Mikä menee siitä yli, sitä ei hän voi, niin totta kuin minä elän, sietää. Hänestä tulee ylenmielinen, rohkea ja vaatelijas, se on ainoa kiitos jonka siitä saa!"

"Ja kenen luulettekaan antavan suurempaa arvoa menestymiselle, kenen luulettekaan osoittavan enemmän kiitollisuutta hyvyydestä ja hyväntahtoisuudesta? Luuletteko, että työväeltä erityisesti puuttuu nuo ominaisuudet?"

"Niin, sitä juuri luulen", vastasi sahanhoitaja kiivaasti, "en vain luule, tiedän sen kokemuksesta. Te, pastori, olette nyt ollut täällä pari vuotta ja luulette tuntevanne täkäläiset olosuhteet ja työmiehet paremmin kuin muut. Mutta 'vanha on vanha', ei siinä auta mikään. Olen nyt viisitoista vuotta hoitanut työväkeä täällä ja tiedän kuinka sitä on kohdeltava, jotta siitä tulee kelvollisia, hyvänkurisia työmiehiä. Ja paraimpia keinoja sen tarkoitusperän saavuttamiseksi on juuri se, mitä äsken sanoin: tee talonpojalle oikein, vaan älä koskaan hyvää. Alahan hemmoitella sitä ihmisrakkaudella ja muulla tuommoisella, joka on aivan saman tekevä kuin tekisit heistä uppiniskaisia, kelvottomia työmiehiä."

"Vaan kukas on sanonut, että etusijassa on tärkeintä tehdä rahvasta kunnollisiksi työmiehiksi?" väitti Robert vastaan. "Onhan jotain paljon tärkeämpää, mille on annettava etusija, ja se on auttaminen kaikkia tulemaan hyviksi ja onnellisiksi ihmisiksi."

"Vai niin, niin, se käy päinsä", vastasi sahanhoitaja, selvään näyttäen tekevän kiusaa, "mutta pastori, teidän täytyy suoda minulle anteeksi, että minun, suuren tehtaan hoitajana on pitäminen ensi velvollisuutenani sitä, että katson, jotta työväki on kelvollista ja hyvän kurista, niin hauska kuin olisikin tehdä heitä 'onnellisiksi'."

Robert kohotti olkapäitään hymähtäen; mitä hyödyttikään keskustelun jatkaminen, joka ei veisi muuhun tulokseen, kuin lisäisi mielikarvautta ja jännitystä? Hän ei siis koettanut puolustaida sahanhoitajan viimeistä iskua vastaan, vaan siirsi puheen toiseen, vähemmän tärkeään aineeseen ja sitten sanoi hyvästin ja lähti pois konttoorista.

Robert ei sen koommin puhunut sahanhoitajan kanssa vanhan makasiinin käyttämisestä työväen kokoushuoneeksi, mutta vähän myöhemmin saivat Ryforsin asukkaat hämmästyksekseen nähdä että pastori, itse käännyttyään Bernfeltin puoleen, oli saanut tältä luvan menetellä mielensä mukaan tuon vanhan hökkelin kanssa, omalla kustannuksellaan järjesti siitä yhdistyshuoneen, johon kansa työstä päästyään sai kokoontua lukemaan tai keskustelemaan.

Sahanhoitajasta tuli nyt melkein yhtä ärtyisä Robertin vihamies, kuin itse kauppamies Bång oli, ja Robert luuli kuulevansa sanoja sellaisia kuin "rahvaan suosionpyydystäjä", "petturi", "narri", menipä hän minne hyvänsä. Mutta tällä hetkellä hän tunsi itsensä karaistuksi kaikkia mieskohtaisia ikävyyksiä vastaan, niin onnellinen oli hän saatuaan aikeensa toteutumaan.

Sali, jonka järjestäminen oli ollut hänelle siksi kallis että hänen täytyi velkaantua voidakseen pysyä yrityksessään, oli nyt valmiina kirjoineen ja sanomalehtineen ja myöhemmin keväällä vihki Robert sen tarkoitukseensa juhlallisesti kokoontuneen työkansan kiitollisuudesta riemuitessa.

XII.

Tähän Robertin toimintaan ei Gabrielle ottanut paljon ollenkaan osaa. Työväenkysymys ei huvittanut häntä ollenkaan; se seikka, että hänen täytyi elää rahvaan keskuudessa, alituisesti tavata työkansaa ja olla sen ympäröimänä, vaikutti hänessä vastenmielisyyttä koko työläisluokkaan. Kun joku heistä sairasti tai kärsi puutetta, saattoi hän tuntea palavaa osanottoa ja auttamishalua; mutta niin pian kuin hän näki työmiehen terveenä ja verrattain hyvässä asemassa, synnytti se hänessä vain vastenmielisyyttä, ja kun hän kuuli puhuttavan "työlakosta", "yleisestä äänestys-oikeudesta" j.m.s., silloin kuohahti hänessä ylpeys ja hän kutsui rahvasta "roskaksi, jota olisi pidettävä tiukalla ohjaksista." Sen lisäksi hän vielä inhosi koko Ryforsin ei ainoastaan työläisväestöä, vaan myöskin sääty-henkilöitä, jopa koko paikkaakin. Nuo pitkät rivit punaiseksi maalattuja rakennuksia, valkeilla akkunareunuksilla, nuo hietikkokentät, joilla leikki pahan siivoisia lapsia, tuo yksitoikkoinen levottomuus, joka niin omituisesti kuvaa sahan tai tehtaan luontoa, kaikki nuo häntä väsyttivät ja saivat hänen levottomaksi.

Hänen suhteensa niihin perheisiin, joiden kanssa hän seurusteli, oli edelleen jäykkä ja vieras. Hänen oli mahdoton tottua tuohon porvarimaiseen vaatimattomuuteen, tuohon vähäpätöisten asiain harrastukseen, joka on niin välttämätön pienissä yhteiskunnissa; tuohon jäykkään kursailuun, joka teki hänestä itsestään ujon ja kömpelön. Häntä kiusasi kaikkien uteliaisuuden ja matkimishalun esineinä oleminen. Jos hän oli saanut Tukholmasta uuden hatun, sai hän olla varma siitä, että tieto siitä tapahtumasta heti levisi ympäri koko seudun, ja useimmiten sai hän jonkun ajan päästä nähdä Bångin neitien tai Liina Storkin päässä keikkuvan epäonnistuneen jäljittelyn oman hattunsa omituiseen kuosiin.

Ryforsilaiset puolestaan eivät oikein pitäneet hänestä; jo se, että hän kävi hiukan suurellisen huolettomasti, pää taakse päin kenossa, ja hänen tapansa puheeseensa sotkea koko joukon ulkomaisia sanoja, joiden merkitystä Ryforsilaiset yleensä eivät ymmärtäneet, harmitti heitä, ja he pitivät häntä teeskentelevänä ja suurellisena. He panivat kovan kovaa vastaan; kun hän osoittihe ylpeäksi, olivat he samoin häntä kohtaan, ja tällä tavoin tuli papin rouva ja seurakuntalaiset yhä kauvemmaksi toisistaan.

Niinä kahtena vuonna, jolloin Robert oli ollut kappalaissaarnaajan virassa Ryforsissa, olivat sekä hän itse että Gabrielle viettäneet kaiken aikansa sahalla. Ensimmäiseksi kesäksi oli kreivi Barneken kyllä tahtonut Gabriellea tulemaan Säboholmiin, vaan sinne häntä ei haluttanut, osaksi siitä syystä, että hän ei tuntenut ollenkaan vetovoimaa paikkaan, jossa hänen joka päivä täytyi olla yhdessä anoppinsa kanssa, osaksi sen vuoksi, että Ryfors oli kuumana vuoden aikana oivallisin paikka minkä saattoi kesä-asunnoksi löytää. Mitään etelä maanmatkaa ei siis tullut tehdyksi, mutta siihen sijaan tulivat "pikkutytöt", joista toinen nyt jo oli naimisissa ja toinen kihloissa, vuorotellen tervehtimään pariksi kuukaudeksi.

Olipa vielä jotain muutakin, joka piti Gabriellea Ryforsissa, ja joka huolimatta kaikista ikävyyksistä ja epäkohdista teki hänen siellä olonsa mukiinmeneväksi. Se oli tuo kaunis ääni, jolla talvi-illoin oli tapana laulaa hänelle Schumannin Dichterliebeä; sen tekivät vielä duetit, joita hän tohtorin kanssa harjoitteli sekä kävelyt lahdelle päin, joita he tekivät välistä, kun tohtorin aika myönsi, toistensa seurassa ja joiden kestäessä syntyi vilkas ja tuttavallinen keskustelu. Jos ei tohtoria olisi ollut ei Gabrielle olisi voinut sietää elämää siellä: vaan hänen kauttaan se ei tullut ainoastaan mukiinmeneväksi, vaan vielä hiukan romantilliseksikin. Hänelle purki Gabrielle kaikki ikävystymyksensä tunteet, tohtori sai ottaa vastaan kaikki hänen valituksensa, ja kuunteli sekä yllytti hänen satiirista pilkkaansa Ryforsin asukkaista. Samalla osasi hän hyvänsävyisyydellään hillitä Gabriellea kun tämä alkoi liiaksi ilkamoida ja pistämällä pilasanan ilahduttaa häntä, kun valitusvirret kävivät liian haikeiksi.

Ystävyyttä pitemmälle ei tämä suhde kuitenkaan ollut mennyt, ei ainakaan siltä näyttänyt. Mitä ikänä tohtori sydämmensä sisimmässä lieneekään tuntenut häntä kohtaan, ei hän vielä koskaan ollut ainoallakaan sanalla, ei edes katseella tahi kädenpuristuksella sitä ilmaissut.

Loppukesästä Robert matkusti kaupunkiin sunnuntaina siellä saarnatakseen ja sitten ollakseen mukana useassa kokouksessa. Häntä oli pyydetty kirkkoherran luokse asumaan, ja hän kysyi tokko Gabrielle tahtoisi tehdä seuraa. Mutta Gabriellea ei haluttanut, hän antoi kieltävän vastauksen, eikä Robert uudistanut kysymystään.

Robertin piti viipyä poissa neljä päivää ja kolmena ensi päivänä sai Gabrielle turhaan odotella tohtorin tuloa. Ei häntä myöskään näkynyt ulkona, kerran vaan he kohtasivat toisensa, mutta hän ei seisattunut silloin, tervehti vaan ja jatkoi kiireisesti matkaansa.

"Tuommoinen raukka", ajatteli Gabrielle yksinkertaisesti. "Vaikka heidän kateellisuutensa ja juorunsa voisivat vahingoittaa minua, en minä kumminkaan siitä välitä enemmän kuin kärpänen surahtaisi ohitseni, mutta hän on sellainen pelkuri, ettei hän itse uskalla määrätä tekojaan, vaan antaa muiden mielipiteen tehdä sen."

Ja hän alkoi kovasti ikävöidä noita tuttavallisia keskusteluja tohtorin kanssa, joita aina tavallisesti soitantohetkien jälkeen olivat viettäneet piaanon ääressä ja jotka nyt johtuivat hänelle mieleen kuin hän istui pienessä huoneessaan ompelukoneensa ääressä ajan hitaasti ja ikävästi kuluessa. Ja illoin kun hänet joskus valtasi yksinäisyyden tuskallisuus, niinkuin valtaa ihmisen kummitusten pelko isossa autiossa huoneessa, puhkesi hän usein mitä katkerimpiin syytöksiin, jotka eivät koskeneet yksistään Robertia, joka oli pakoittanut hänen muuttamaan tänne vihattavaan seutuun ja tohtoria, joka jätti hänen yksin, vaan koko sitä voimaa -- hän ei uskaltanut sanoa Jumalaa -- joka oli saattanut hänet siihen onnettomaan asemaan, missä hän oli.

"Koko elämäni on turmeltu", ajatteli hän ja painoi nyyhkyttäen kasvot käsiinsä, "aivan menehdyn ikävään ja huoleen, eikä ole ollenkaan toiveita päästä täältä. Elämälläni ei ole mitään tarkoitusta, mieheni ei minua tarvitse ... olen liian typerä, liian lyhytmielinen, voidakseni edes ymmärtää, sen vähemmin ottaa osaa hänen suuremmoisiin ajatuksiinsa ja pyrintöihinsä. Hän halveksii minua, tiedän sen... Kun hän milloin puhuu minulle hymyilee hän, ja hänen äänessään on anteeksi-antoa ja kärsiväisyyttä, joka väliin on vähällä tehdä minut hulluksi... Onko se sitten tosiaankin mikään rikos, kun ihminen ei viihdy paikassa, jossa korkein harrastus pannaan lörpöttelyyn ja juoruihin, ja onko rikos se, ett'ei jonkun mielestä työväki ja hiilihaudat ja rakennushirret ja pölkyt ole maailman hauskimpia asioita. Hän on rakastunut tuohon kaikkeen ja halveksii minua sen vuoksi, etten minä ole voinut tehdä samoin... Mutta en minä koskaan hänelle sitä valita -- en koskaan ... minä vaikenen ... olen vaiti ... aina siksi..."

Ja hänen liikutetun sielunsa syvyydestä, raivostuneiden aaltojen tavoin virtaili esiin uusia aatoksia. Mitä hyötyä on tällä tavoin sorron alla olemisesta? Miks'en puhu suutani puhtaaksi, miksi en sano suoraan, ett'en voi sietää tätä, anna minun lähteä täältä, et voi saada minua haihduttamaan olemassa olostasi, etkä poistaa onnettomuuttani, niinkuin karkoitat kiusauksen tai epäilyksen sielustasi. Olen nainen, ja sinä kiusaat minua, eikä mitkään rukoukset, ei mikään sieluntaistelu voi vapauttaa sua minusta...

Vähitellen vierivät hänen ajatuksensa uusille aloille. Tohtorin kuva nousi hänen mieleensä ja taas alkoivat samat katkerat syytökset häntä vastaan. Miksei tämä ollut käynyt häntä katsomassa näinä päivinä, vaikka tiesi miten hänen oli ikävä ja kuinka yksikseen hän oli? Miksi olivat kaikki miehet niin heikkoja, niin sydämmettömiä, miksi heidän mielestään nainen oli vain nautinto-aine, jonka he mielensä mukaan heittivät luotaan, kun olivat väsyneet siihen tai havainneet sen vialliseksi, ollenkaan huolimatta siitä, mitä tuo hyljätty tuntee ja ajattelee?

Hänen huulensa vetäysivät melkein raakaan hymyyn. Mitäs olikaan tohtori Sandin oikeastaan hänelle? Kylmältä, terveen järjen kannalta tarkasti hän heidän välistään suhdetta ja tunsi katsovansa hänen vain vieraaksi henkilöksi, jonka kanssa hän mielellään lauloi duetteja, ja jonka myötätunteellinen olento miellytti -- ei mitään muuta, mutta huolimatta tervejärkisestä arvostelustaan, valtasi Gabriellen niin kova ikävä, että hän olisi tahtonut itkeä harmista ja ikävästä, kun tohtori ei tullut.

Siihen siis oltiin tultu! Hänen elämänsä oli käynyt niin tyhjäksi, siltä oli hävitetty onni ja runollisuus, häntä vaivasi niin kova rakkauden ja ystävällisyyden puute, että hänen täytyi, voidakseen olla menehtymättä siihen, mielikuvituksessaan olla puolisolleen uskotoin, täytyi lemmen ikävällä ajatella miestä, jota todellisuudessa ei rakastanut. Noin suuresti alentavaista itselleen ja tuolle toiselle!

Ken olikaan syynä kaikkeen tuohon? Robert, eikä kukaan muu. Tuo rakkauden saarnaaja, Kristuksen seuraajahan kielsi oman opinnan, kun noin laiminlöi lähimmät velvollisuutensa, kun hän aina, huolimatta vaimonsa onnesta, pani etusijaan oman itsensä, menestymisensä ja sieluntaistelunsa! Niin tosiaan, olihan hän kerran sanonut: "muistaos, että olen ennen kaikkea pappi!" Mutta se oli valetta, se oli tekosyy, ei hän pannut pappia etunenään -- silloin olisi hän pysynyt siinä missä oli ja missä hänen työnsä saavutti todellista menestystä; ei, oman itsensä hän pani etusijaan, ja jos epäilys ja rauhattomuus lopulta pakoittaisivat hänet erämaihin, sanoisi hän Jumalan sinne kutsuneen ja vaatisi vaimonsa seuraamaan mukana...

Robertin kotia tulon jälkeisenä päivänä sai Gabrielle heti päivällisen jälkeen nähdä tohtori Sandinin nopein askelin kiiruhtavan katua pitkin ja ohjaavan kulkunsa pastorin asuntoa kohti. Gabrielle oli silloin hyvin huonolla tuulella -- väsyksissä ja haluttomana unettomasta yöstä ja edellisten päiväin sieluntaisteluista, -- ja päätti heti itsekseen, että tohtori saisi maistaa tuon tuulen purkauksia. Mutta siitä ei tullut mitään; oli yhtä mahdotonta olla happamin naamoin tohtori Sandinin läheisyydessä, kuin estää jääpuikkoa sulamasta kevät auringon paisteessa, ja nähdessään tohtorin ystävällisen, iloisen naaman tirkistävän ovesta ja kuullessaan hilpeän tervehdyksen: "hyvää huomenta, teidän armonne", tunsi Gabrielle heti, ettei maksaisi vaivaa koettaa kostaa hänelle.

"Hyvää huomenta, tohtori", vastasi hän väkisin naurahtaen, "haeskelin juuri erästä kuoleman-ilmoitusta sanomalehdessä..."