Part 15

Ensimmäinen vallitsevista asianhaaroista, joihin hän tahtoi koskea, oli ruokatavarakauppiaan Bångin ottama etuoikeus harjoittaa kaikenlaista sekatavarakauppaa. Silloin kun tämä liike perustettiin, pidettiin sitä sellaisena rakkauden osoituksena työväkeä kohtaan ja kansan etujen harrastamisena, että paikkakunnan sanomalehdet julistivat sen valtavaksi todisteeksi nykyajan tasa-arvoisuuden ja oikeuden harrastamisesta. Kuuluikin kauniilta se, että työmiehet saisivat vähällä rahalla ostaa itselleen osakkeen, tulla liikkeeseen ja sen tuottamaan voittoon osalliseksi ja että tavarain osto tulisi heille yhä halvemmaksi sitä mukaan kuin liike edistyisi. Kauppapuoti tulisi siten olemaan työmiesten oma, sen tulevaisuus olisi riippuva siitä, että kansa siirtäisi kaupantekonsa yksinomaan sinne, ja työväelle tuleva jako-osuus riippuisi liikkeen edistymisestä. Se liike oli kokonaan perustettu ajan hengen ja oikeuden mukaisille periaatteille. Ei ollut mitään voittoa imeviä osakkeen omistajia, ostajat itse olivat vastuunalaiset, vaan samalla myös ainoat voitonsaajat. Paraassa tapauksessa oli niillä työmiehillä, jotka olivat olleet tilaisuudessa kahden osakkeen ostamiseen, toiveita lopulla saada kaikki tavaransa melkein ilmaiseksi.

Mutta työväen yritykseen yhtymisestä, jota sanomalehdet niin koreilla sanoin kuvailivat, ei tullutkaan paljo mitään. Muutamilla harvoilla työmiehillä vain oli varoja ja halua osakkeiden ostoon, jota vastoin köyhemmät perheet, taudin tai hädän kohtaamat, tai joilla oli tuloihinsa nähden liian monta henkeä elätettävänä, luonnollisesti eivät olleet tilaisuudessa tulla yrityksen harrastajiksi. Mitään jako-osuutta -- hinnan-alennusta -- siis ei tullut heidän osalleen; heidän täytyi siihen sijaan ostaa tavaransa 20 prosenttia kalliimmalla kuin kaupungissa, jonne matkan pituus esti heitä kaupantekoon lähtemästä. Mutta kauppamies oli sen sijaan sen anteliaampi jättämään heille tavaraa velaksi. Sitä tilaisuutta he eivät jättäneet hyväkseen käyttämättä, kun tunsivat itsensä onnellisiksi saadessaan jonkun sokerimurun tai kahvipavun tarvitsematta hetipaikalla siitä maksaa mitään.

Lopputulos koko tuosta loistavasta suunnitelmasta olikin se, että useimmat osakkeet jäivätkin kauppamies Bångin omaan haltuun ja hän sai niistä voitto-osuuden, jolla hän kykeni hankkimaan lattioilleen brysselimatot ja saliinsa pianon.

Kauppamies, kun heti huomasi Robertin vaaralliseksi vastustajakseen, ja kun hänen periaatteenaan oli olla henkilöitä kohtaan, jotka olivat häntä ylempänä ja joista hänelle voi olla jotain hyötyä, tai joita hänen täytyi pelätä, yhtä ystävällinen ja liehakas kuin hän oli kärtyisä alempiaan kohtaan, niinpä hän olikin heti alunpitäin näyttäinyt uudelle pastorille sangen herttaisesti. Tämä herttaisuus lisäytyi yhä enemmän, kun hän sai nähdä Gabriellen, jonka kauneus ja ylimysnimi kerrassaan hänen hypnotisoi, niin ettei hän Gabriellen puotiin tullessa voinut käyttäidä tapansa mukaan. Jouluna ja juhannuksena hän lähetti kunnioituksensa ja ihailunsa osoitteeksi suuria herkkukasoja pappilaan ja hänen kaikessa hiljaisuudessa kytevä, kellenkään ilmaisematon toiveensa oli se, että hänelle ja hänen perheelleen onnistuisi päästä likempään yhteyteen pastorilaisten kanssa, joten hän sitten saisi riemuita ryforsilaisille, noille turhamaisille kurjille raukoille, jotka jäivät homehtumaan omaan pöyhkeilevään tyhmyyteensä!

Pian Robert kumminkin oivalsi olosuhteet tehtaalla. Hän näki harmilla ja tuskalla miten velka-tapa täällä, kuten kaikkialla, nylki työmiehet niin, että ne sitä tuskin huomasivat tai ymmärsivät.

Tuo kaupanomistajan hyötyminen köyhäin hädänalaisesta tilasta, tuo vääryys, että rikas, joka voi ostaa tavaransa summakaupalla, saa ne kenties puolta halvemmalla kuin köyhä, jonka täytyy ostaa sokerinsa palottain ja kynttelinsä kappaleittain -- nuo säälimättömät kivet köyhyyden jo ennestään raskaalla kuormalla, joka täällä, missä vaikutus-ala oli enemmän rajoitettu, esiintyi silmäänpistävämmin kuin Tukholmassa, nuo seikat saivat hänen ryhtymään toimenpiteisiin mielien kiihoitusta varten velka-järjestelmää ja kalliita tavaroita vastaan.

Kauppias Bång sai kuitenkin pian vihiä tuosta. Hänelle huhuttiin Robertin käyvän työväen asunnoissa ottamassa selkoa heidän taloudellisesta asemastaan ja siitä, paljoko he tavallisesti saivat maksaa tavaroistaan, ja että hän vielä aikoisi käyttää sanomalehteäkin hyökkäys-aseenaan.

Kauppias Bång tuli hyvin levottomaksi, eikä tiennyt, mikä neuvoksi tulisi. Tuo salainen kiihoitus, jonka tuloksia ei voinut arvata näinä aikoina, jolloin kaikkialla väijyi työlakkoja ja rauhattomuuksia, pelotti häntä. Sen lisäksi hän pelkäsi Robertia, joka oli hänen vastuksenaan. Hän päätti useamman kerran lähteä tapaamaan pastoria itseään ja alottaa keskustelun tuosta vaarallisesta asiasta, siten estääkseen julkisen hyökkäyksen, mutta hänelle nousi kylmä hiki kun hän vaan kuvittelikaan seisovansa tuon nuoren papin edessä, hänen totisen syvän katseensa kohtaamana, katseen, jolla näytti olevan voimaa tunkea aivan ihmisen läpi, ja kauppapalvelija Johan Lind kuuli puotiin saakka, kuinka syvään hän huokaili istuessaan pulpettinsa ääressä konttoorissaan.

Hänen ei kumminkaan tarvinnut kauvan tuumailla tokko lähtisi tapaamaan Robertia vai eikö, sillä eräänä aamuna, juuri kun hän oli istuutunut pulpettinsa ääreen, ison kassakirjansa eteen, Robert astui aivan äkkiarvaamatta konttooriin.

Kun kauppias parka sai nähdä Robertin, niin hänen kasvojensa ilme osoitti niin suurta hämmästystä ja sekaannusta, kuin hänen omassa tunnossaan todellakin olisi ollut jotain pahaa. Hän nousi heti tuoliltaan, sopersi jotain kunniasta ja ilosta ja kauniista ilmasta, kiirehti panemaan puodin oven kiinni ja valmistamaan Robertille istuinsijaa nahkasohvaan siirtämällä syrjään sitä peittävät paperit ja kääröt.

Robert ei näyttänyt kovin rakastettavalta, kun hän kauppamiehen kehoituksesta hiukan kumarrettuaan istahti sohvalle. Hänen muotonsa oli ankara ja vakaa, ja katse, jolla hän tarkasti kauppiasparkaa, oli juuri sellainen läpitunkeva, jota kauppamies pelkäsi ja joka aina sai ihmiset, joiden omatunto syystä tai toisesta oli levoton, rauhattomiksi hänen läsnäollessaan.

Kauppamies Bångin ei kuitenkaan tarvinnut kauvemman mietiskellä syytä Robertin sinne tuloon, sillä tämä heti kävi suoraan kiinni asiaansa. Hän kertoi lyhyvin sanoin vähitellen onnistuneensa saamaan selkoa sikäläisen rahvaan asemasta, ja tietävänsä koko joukon perheitä -- sellaisia joilla ei ollut osakkeita kaupassa -- joilla oli tuskauttavana kuormana se seikka, että heidän täytyy maksaa tavaroistaan koko joukon kalliimpi hinta, kuin jos ostaisivat ne kaupungista, hän osoitti, kuinka velka-järjestelmä teki heidät peräti köyhiksi ja vielä lisäksi vallan turmeli heidät tavoiltaan, ja hän lopetti aivan suoraan, ehdottamalla kauppamiehelle, että tämä kerrassaan lakkauttaisi kaiken velaksi myynnin.

Kauppamies hämmästyi ja vaaleni aina huuliaan myöten, mutta hillitsi itseään ja vastasi välinpitämättömän tyynesti.

"Pastorin ehdotusta on aivan yksinkertaisesti vallan mahdoton panna toimeen. Enhän minä voi alentaa hintojani kymmenellä prosentilla, silloin minä syöksisin itseni perikatoon, eikähän suinkaan kukaan tahtone minua sitä tekemään. Sen, joka ei ymmärrä asioita, on helppo puhua. Mitä luuleekaan pastori että itse saan maksaa tavaroistani, ja kuinka suuren voiton luulette minulle jäävän kaupasta, jossa kaikki käy noin vähittäin ja jossa aina on se mahdollisuus, ettei saa mitään maksua tavaroistaan? Vaan sitähän ei koskaan oteta huomioon. Työmies ... työmies ... mitä hän kärsii ja kuinka häntä sorretaan, siitä puhutaan joka haaralla, vaan ei tietysti mainita sanaakaan siitä, mikä vaara minunlaisellani raukalla on tarjona, voidakseni palvella koko tuota moskajoukkoa hyvillä tavaroilla, se tietysti ei merkitse mitään. Ja mitä siihen tulee, että pastori luulee tekevänsä rahvaalle palveluksen, poistamalla velkakaupan, niin hän on kerrassaan väärällä tiellä; köyhä kansa on päinvastoin kiitollinen, kun saa ottaa puodista palan ruokaa, ilman että heti kiristetään rahoja siitä. Mutta nähkääs, pastori on tuollainen, joka tutkii rahvaan sortoa kirjoista ja luulee rahvaan olevan enkeliä ja muuta hyvää, mutta se ei todellisuudessa pidä paikkaansa, ei. Sitä paitsi on minun kauppani perustettu aivan saman järjestelmän mukaan, kuin kaikki muutkin maakaupat. En minä kisko enemmän kuin kukaan muukaan, enkä luule kenenkään voivan sanoa, ettei minulla olisi hyviä ja kelvollisia tavaroita."

"Sitä minä en ole sanonut", vastasi Robert kylmästi, "mutta ei se siltä muuta asiaa. Useimmat maakauppiaat ovat enemmän tai vähemmän petkuttajia."

"Petkuttajia", kauppamies kirkasi ja tuli yhtä punaseksi kuin hän oli äsken ollut vaalea, "no ... noh ... ajatelkaa nyt vähän, pastori, mitä sanotte ... tuollaiset sanat ... hm ... voivat käydä Teille kalliiksi..."

"Minä olen ajatellut mitä sanon", vastasi pastori yhtä levollisesti, "ja toistan vieläkin sen, että se, joka käyttää hädänalaista tilaa itse rikastuakseen, se joka käyttää heidän satunnaista ahdinkoaan, houkutellakseen heitä velkakaupan luisuvalle pinnalle, sen sijaan, että auttaisi heitä myymällä tavaroita kohtuullisen helppoihin hintoihin, se _on_ petkuttaja ja sellaisia ovat useimmat maakauppiaat. Vaikka te herra Bång pahastuisittekin kuullessanne tätä, niin minä kuitenkin mieluummin sanon sen teille vasten naamaa enkä selän takana, niinkuin useimmat muut tekevät. Ja yhtä suoraan tahdon teille sanoa, että aijon tehdä kaikki mitä voin, ainakin tällä paikkakunnalla, työväen tilan parantamiseksi."

Seurasi muutaman hetken hiljaisuus. Herra tuijotti lattiaan ja huohotti yhä kiivaammin.

"Ja mitäs pastori aikoo tehdä ... hm ... saadakseen ... työväen tilan paranemaan?" hän vihdoin kysyi ja katsoa karsasteli Robertia pilkallisella vaan samalla aralla katseella.

"Sitä minä en voi tässä selvittää. Minä tiedän kumminkin, etten vaadi mitään suunnattomia, ehdotellessani että herra Bång alentaisi tavaroittensa hintaa. Olen ottanut tarkan selon koko asemasta; ja tiedän minkälainen suunnitelma oli alussa, kuinka työkansalle kuviteltiin kaikenmoisia etuja tämän osakeyhtiön kautta, vaan että herra Bång varsinaisesti onkin nauttinut ne edut, ja minä tiedän vielä, että vaikka te tingittekin pois kymmenen prosenttia, niin teille kumminkin jää jotenkin hyvät tulot."

Taas seurasi muutaman hetken hiljaisuus. Herra Bång nieleskeli ja pureksi ikäänkuin Robertin sanat olisivat tarttuneet hänelle kurkkuun tai niinkuin hän ei olisi voinut saada esiin sanottavaansa.

"Aikooko pastori ... hm ... aikooko pastori ... kuten olen kuullut sanottavan ... hm ... alkaa ... rähistä sanomalehdissä?" kysyi hän vihdoin, samalla kun otti pulpetista kynäveitsen ja alkoi sillä puhdistaa kynsiään.

"Joll'ei mikään muu auta, niin siinä tapauksessa aijon turvautua sanomalehden apuun", vastasi Robert ja kohottuusi sohvasta pois lähteäkseen.

Mutta nyt kauppamies purki ulos kauvan pidättämänsä vihan; hän sävähti punaseksi aina kaljuun päälakeensa saakka, siniset silmänsä säkenöivät ja hän heitti kynäveitsen pulpetille sellaisella voimalla, että kaikki kirjoitusvehkeet lensivät ympäri pöytää.

"Niin, tehkää vaan niinkuin haluatte!" huudahti hän ja viuhtoi oikeaa kättään pastorin edessä, "jos teitä haluttaa ruveta rähisemään sanomalehdissä, niin tehkää se vaan minun puolestani. Vaan nyt saatte tietää: minäkin aijon puolustaa itseäni enkä aijo antautua minkäänlaisen mielivallan poljettavaksi, en! Pastori tulee tänne vallan vieraana, eikä luonnollisesti tiedä yhtään mitään olosuhteista paikkakunnalla, olette lukumies, joka kaiken ikänne olette tutkinut kirjoja, saarnaillut ja tuon tuommoista, ja sitten luulette ymmärtävänne jotain kaupasta ja tahtoisitte tuoda uusia järjestelmiä. Kysyn jok'ainoalta kunnialliselta sielulta onko papillista se, että tahdotaan kiihoittaa työväki esivaltaa vastaan, kuten pastori tekee, eikö täällä muka ole kylliksi tyytymättömyyttä ja rauhattomuudenhenkeä ilmankin, että pastorin vielä sitä tarvitsee ruveta yllyttämään? Mitenkä, enkö minä sitten ole oikeassa?"

"Minä en aijokaan tehdä mitään, jos te vain suostutte helpoittamaan tavaranne", vastasi Robert.

"Pastori on hullu!" tiuskasi kauppamies yhä enemmän kiihtyneenä. "Luuletteko että kukaan järjellinen ihminen suostuu syöksymään perikatoon sillä lailla? Kuitenkin voin, tehdäkseni pastorille mieliksi, helpoittaa sokerin ja kahvin hintaa 5 äyriä naulalta; Mutta enemmän en voi tehdä."

Robert pudisti päätään.

"Minä tahdon että alennatte 10 prosenttia kaikista tavaroistanne ryyneistä, voista, jauhoista, herneistä j.n.e. en tahdo enemmän enkä vähemmän. Kumminkin tulee tavara 10 prosenttia kalliimmaksi kuin kaupungissa ja sekin on enemmän kuin tarpeeksi. Niin, ajatelkaa nyt lähemmin asiaa. Ehkäpä tyynnytte, sittenkun minä olen lähtenyt. Ajatelkaa vain kaikkia noita juopporenttuja, vaimoraukkoja lapsilaumoineen ja että niiden kovan kohtalon huojentaminen ehkä tuottaisi teille siunausta enemmän kuin nyt voitte aavistaakkaan. 'Heitä leipäsi järveen, sillä ajan pitkään kyllä saat takaisin! Jakele sitä seitsemälle tai kahdeksallekin, sillä et tiedä mitä pahaa sinulle saattaa tapahtua maailmassa', sanoo Herra sanassaan. Uskokaa minua herra Bång-kulta", hän ystävällisesti sanoen lisäsi ja taputti kauppamiestä olalle, "jos nyt seuraatte neuvoani ja luovutte väärin saavutetusta voitosta -- sillä kaikki voitto, mikä saavutetaan toisten oikeutta sortamalla on väärää, joskaan maailma ei niin arvostele -- niin uskokaa minua, te ette tule siltä sen köyhemmäksi. Niin, Jumalan haltuun, valaiskoon Hän teitä ja pehmittäköön sydäntänne. Hyvästi!"

Siihen Robert jätti konttoorin isäntineen, joka vastattuaan jotenkin epäkohteliaasti pastorin hyvästiin palasi jälleen pulpettinsa ääreen ja jäi siihen istumaan käsi nyrkissä otsaa vasten. Hänen päässään pyöri monta vastenmielistä ajatusta ja huulilta tuon tuostakin pääsi kiroussana. Vihdoin kiintyi hänen huomionsa viereisestä akkunasta kahteen pikkulapseen, jotka loikoivat puodin pihamaalla ja kaivoivat kuoppia hiekkaan. Hän kiiruhti akkunan luo, riuhtasi sen auki ja purki vihaansa lapsiraukkoihin, jotka muka tuhrivat hänen alueellaan juuri sitä paikkaa mihin hän oli järjestänyt ... tai ainakin vuosikausia aikonut järjestää istutuksia. Pienokaiset juoksivat pelästyneinä tiehensä, kauppamies kiskasi akkunan kiini, höpisi jotain sentapaista, että roskaväki oli syömäisillään suuhunsa hänen ja palasi sitten kevennetyin mielin työhönsä.

Sitten kului pari viikkoa, eikä kuulunut ei näkynyt sanomalehti-jupakan alkua. Mutta kauppamies oli kumminkin levoton; vähä väliä tulla suhisi hänen korviinsa vastenmielisiä huhuja, jotka häiritsivät hänen yölepoansa ja tekivät hänen luonteeltaan niin vihaiseksi, ettei ainoastaan kotiopettajatar vaan myöskin Johan Lind, joka kolme vuotta oli puodissa palvellut Bångin ostajia aikoi todenteolla jo samana keväänä muuttaa. Eräs huhu tiesi, että pastori olisi liittoutunut sahanhoitajan kanssa kukistaakseen hänen; toinen taas, että pastori itse aikoisi avata kauppaliikkeen, jossa työväki saisi ostaa kaikki polkuhinnalla; vielä kolmas tiesi kertoa että "Länsposten'in" toimittaja olisi käynyt täällä maalla ja keskustellut pastorin kanssa myöhään yöhön, ja että pian tulisi sanomalehteen vaarallisia paljastuksia.

Ja kauppias Bång uskoi kaikki nuo huhut, ja vaikka ne olisivat olleet vielä mahdottomimpia, niin hän kuitenkin olisi uskonut ne tosiksi, niin pelästynyt oli hänen mielikuvituksensa, niin rauhaton omatuntonsa.

Pian kuitenkin pääsi raivoamaan se rajusää, joka niin kauvan oli uhannut tuota pientä yhteiskuntaa "Länsposten'iin" otetun kirjoituksen muodossa. Siinä tehtiin pienempiin yksityiskohtiin saakka selkoa Bångin liikkeestä ja se näytti kuinka työmiehellä oli siitä vähin hyötyä ja kuinka myyjä rikastui tavaranottajain kustannuksella. Kirjoitus sen lisäksi vastusti velkajärjestelmää, joka petollisen sisäisen taudin tavoin hitaasti mutta varmasti tekee lopun varallisuudesta ja saattaa kansan perikatoon.

Tuo kirjoitus herätti tietysti suurta huomiota, sen suurempaa, kun oltiin varmaan tietävinään, mistä se oli tullut. Sen jälkeisinä päivinä se antoikin paljon aihetta puheeseen ja tuumailuihin, niinkuin Robertin "sosialistisaarna" jonkun aikaa sitten oli tehnyt. Lautatarhalla, pajassa ja sahassa kierteli, "Länsposten'in" numero, jota luettiin ahkerasti ja jonka johdosta keskusteltiin. Työmiehet, varsinkin yhtiömieliset, riemuitsivat kirjoituksen johdosta, vaikka heillekin oli siinä annettu muutamia kolauksia; heidän mielestään oli suuri voitto se, että olivat saaneet puolelleen paikkakunnan papin. Ainoastaan vanha Daniel, joka tapansa mukaan astuskeli ympäri lautatarhaa voideastia kädessä epäilevästi puisteli päätään. "Kyllä hän tarkoittaa meidän parastamme", sanoi hän ja nyökkäsi vahvikkeeksi. "Mutta hän on liian tulinen, hän tahtoo 'paeta hevosen selässä' ja hankkia oikeutta ylvästelemällä ja kirkumalla. Ja kas sellaista ei Jumalan sana opeta, ei, 'kääntymyksen ja rauhan kautta te autuaiksi tulette. Hiljaisuudessa ja toivossa te väkeviksi tulette' sanotaan Esaiaksen 30 luvun 15 värssyssä, "_hiljaisuudessa_, hän sen..."

"Sinähän olet vanha ämmä", vastasi Johan Hult, mennessään lautakasa olalla ohi, juuri kun Daniel virkkoi nuo sanat, "saisimmepas nähdä, kuinka hyvin me työmiehet tulisimme autetuiksi jos pysyisimme vain 'hiljaa' kuten ehdottelet. Ei, mutta pastori, kas hän on oikeassa. Bång on löylytettävä, ja oikein kelpo lailla, se se on vasta mies se meidän pastorimme eikä mikään tavallinen papinrakki, jos hän vaan osaisi poistaa itsestään tuon velhouden, jota hänessä vielä on."

Kauppias Bång oli aivan haltijoissaan suuttumuksesta, vaan vielä enemmän levottomuudesta. Hän ei oikeastaan ollut luullut pastorin toteuttavan uhkaustaan, ja se seikka että tuo kuitenkin oli tapahtunut, hänen mielestään todisti luonteen lujuutta, jota hän ei ollut odottanut ja josta vastaisuudessa saattaisi tulla mitä pahimmat seuraukset. Hän alkoi kumminkin saada rohkeutta nähdessään päivän toisensa perästä kuluvan ilman mitään erityisiä tapahtumia, ja vihdoin hän uskalsi jäädä siihen toivoon, että sitten kun kaikki ihmiset ovat lukeneet tuon kirjoituksen ja kukin on saanut lausua ajatuksensa siitä, koko tuo meteli vähitellen raukenisi itsestään. Mutta siinä hän erehtyi; jos mielenkiihko "Länsposten'in" kirjoitukseen hiukan olikin alkanut haihtua, niin se tuli sen iloisemmaksi, kun viikkolehti "Fanan" lauvantai iltana julkaisi uudestaan "Länsposten'in" kirjoituksen lisäten siihen koko joukon tulipunaiseen sosialistiseen suuntaan käyviä omia selityksiään. Tuo oli kuin sytykettä, joka sai tyytymättömyyden ja levottomuuden liekit yhä enemmän leimuamaan; tuli kiihtyi yhä siitä, että kaupungin vanhoilliset lehdet vastasivat "Fanan" lehden selityksiin. Siitä yhtyivät yhä useammat läänin lehdistä kiistaan, ja kohta oltiin koko Norrlannissa selvillä Bångin liikkeestä ja "sosialistisesta" pastori Wallnerista, joka saarnasi kapinaa ja laittomuutta seurakuntalaisilleen sahassa.

Robert ei katunut sitä, mitä hän oli tehnyt, sillä hän tiesi, että häntä oli pakoittanut sula rakkaus työkansaan ja että hän oli menetellyt täysin varmana siitä, että hän siten saisi kärsiä persoonallisia vastenmielisyyksiä; mutta välistä kuitenkin hänen rohkeutensa katosi kuten sadussa Aladinen, joka noitui näkyviin kauhean hengen, jota sitten ei osannut hallita. Olihan aivan mahdoton päättää, mihinkä tuollainen liike veisi näinä aikoina, jolloin vihaa eri luokkain välillä ja yleistä tyytymättömyyttä piili kuin ruutisuonia kaikkialla, ja jolloin voimakasta sanaa juuri voikin käyttää sytykkeenä räjähdyttämään ruutisuonta. Saattaisihan käydä niinkin, että ainoana seurauksena tuosta kirjoituksesta olisi kansan tyytymättömyyden yltyminen enemmän tai vähemmän sovelijaalla tavalla ja että siitä rahvaan tila vain huononeisi siihen sijaan että oli aijottu päinvastoin. Mitä hyvää sitten olikaan koko puuhasta? Mitä hyötyä oli seurannut siitä, että hän oli pannut uuden kuorman ennaltaan jo kyllin raskaalle elämälleen?

Vielä lisäksi häntä rasitti epäkohtelias ylenkatse, jota useat naapuri perheet aivan peittelemättä hänelle osoittivat. Sahanhoitaja ja päällysmies Stork tuskin vastasivat hänen tervehdykseensä; tulipa hän minne hyvänsä, niin häntä kohtasi kylmiä ja paheksuvia katseita. Hänen vastustajansa eivät jättäneet käyttämättä hyväkseen tilaisuutta saadakseen hänen tietoonsa kuinka ankarasti häntä arvostelivat nekin, joita sanottiin hänen ystävikseen, ja että huhu kulki siitä, että hänen saarnaajatoimensa sahassa oli jotenkin horjuvalla kannalla.

Robert ei vastannut mitään noihin kertomuksiin ja syytöksiin, hän oli vain vaiti tai hymähti katkerasti.

"Minä olen jäävä yksikseni", hän ajatteli, "mutta mitä se sitten haittaa? Eihän kukaan ole niin liki Jumalaa, eikä kukaan niin välittömästi saa tuntea hänen isällisen kätensä suojaa, kuin yksinäinen ihminen!"

Toista viikkoa nuo riidat ja eripuraisuudet olivat kestäneet, kun muutamana päivänä tapahtui eräs seikka, jonka johdosta aseman luonne alkoi tulla uhkaavaksi.

Kun kauppias Bång kerran illalla, tullessaan eräältä asialta pajasta joen toisella rannalla, kulki sillan ja sahan välisen metsän ohi, heitettiin häntä kivellä päähän. Syyllistä oli mahdoton keksiä, sillä kauppamies, joka toki onneksi ei ollut haavoittunut, kiiruhti kauhistuneena paikalta niin pian kuin vaan pääsi, mutta syystä kyllä hän piti varmana, että joku, tai joitakuita työmiehiä oli asettunut väijyksiin metsän rintaan "kopahuttaakseen" kauppamiehen, kun hän tulisi pajalta.

Tästä kaikesta oli kiittäminen pastorin kirjoitusta, samantapaiset rahvaan salaisen tyytymättömyyden todisteet eivät tosin olleet mitään tavattomia, mutta se sitä vastoin oli tavatonta, että noin varmuudella voitiin arvata määrätty aihe niihin, ja hyvin mahdollista oli, että tuotu yhtä kiveä seuraisi useampikin, eikä ollut sanottu että niitä joka kerta koetettaisiin saada osumaan juuri kauppamiehen päähän. Sekä sahanhoitajalla että lautatarhan päällysmiehellä Storkilla oli kyllin syytä pelätä, että heille minä iltana hyvänsä metsän sivu kulkiessa lentäisi kivi niskaan.

Bångin tapaturman jälkeisenä aamuna lähetti sahanhoitaja tehtaan isännälle kamariherra Bernfeltille kirjeen, jonka sisältöä tietysti ei kenenkään muun kuin lähettäjän itsensä luulisi tuntevan, vaan joka kuitenkin jo ennen illan tuloa oli levinnyt koko Ryforsiin tuollaisella nopeudella, joka on niin omituinen pikku yhteiskuntain salaisuuksien levenemisellä.

Kuiskaeltiin toinen toisilleen, että siinä oli tehty selko asemasta tehtaalla, mutta että pääponsi tuossa kirjeessä oli se, että sahanhoitaja, joka oli kuin Bernfeltin oikea käsi ja oli jo viisitoista vuotta hoitanut tehtaan asioita, sanoi siinä ettei hän halua jäädä sinne enää vastaiseksi, jos kamariherra ei aikoisi toimittaa pastori Wallneria pois sieltä.

Oli kumminkin onnettomuus, ettei sahanhoitaja ollut pitänyt salaisuutenaan kirjettään Bernfeltille, sillä huhu siitä, jota piakkoin seurasi toinen, joka tiesi kamariherran vastanneen että Robert niin pian kuin suinkin toimitettaisiin pois, vaikutti vaan kiihoittavasti työväen mieliin, ja jo alettiin kuulla, milloin yhdellä haaralla, milloin toisella, että jos kauppias ei tinkisi tavarojensa hinnasta kysymyksessä olevaa kymmentä prosenttia, niin työväki siihen sijaan aikoisi vaatia palkankoroitusta ja tehdä työlakon, ellei siihen suostuttaisi.