Part 14

Illemmalla tohtori tuli kotiin ja soitti sekä lauloi heille. Innokas soitannon ystävä kun oli, Robert irtaihe työpöytänsä äärestä ja istui sohvan kulmassa myöhään iltaan nauttien kauniista sävelistä, jotka kaiullaan nyt kuten ennenkin houkuttelivat väkeä ikkunan ulkopuolelle kuuntelemaan.

Vaan kun tohtori heidät jätti, kun Gabrielle meni levolle ja Robert jäi yksin työhuoneeseensa, niin hänet valtasivat samat surulliset mietiskelyt. Kuten viime vuosien monena levottomana, tuskallisena yönä ennen, niin nytkin uni häntä pakeni. Tuntikaudet hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, kasvot käsien välissä, taikka käveli edestakasin pitkin lattiaa tukahuttaakseen yhä rajummaksi käyvän rauhattomuuden. Näitä, loppumattoman pitkiä hetkiä valvoessaan, kun koko ympäristö uinui, ja hiljaisuutta häiritsi ainoastaan yövahdin torven torahdus tahi lautatarhalta kuuluva ykstoikkoinen huuto, "tie auki!" hänen ensi kerran valtasi epäilys koko kauhistavalla voimallaan. Hän ei voinut sitä kauvemmin vastustaa, ei enää niinkuin ennen sitä rukoilemalla tai lukemalla poistaa -- se kasvoi vaan kasvamistaan tarun kuvaaman pedon tavalla, jolle, heti kun siltä pää poikki lyötiin, hartioille kasvoi uusi pää, jolla se ikenet irvallaan katsoa muljotti vihollistaan.

Jok'ikinen soppi hänen sielussaan, jok'ainoa rahtunen hänen muistossaan, jonka jo oli verhonnut unheen harso, loihti nyt esiin nuo epäilyn aatokset, jotka heräävät kuni myrkylliset matelijat päivän valon tunkiessa komeroon, jossa ne ovat nukuksissa lojuneet. Ja yön yksinäisessä hiljaisuudessa selkeni hänen sielunelämänsä kuumeentapaisesti ja hänen muistinsa terottui aivan kuin menneisyyskin äkkiä olisi tullut jollain yliluonnollisella tavalla valaistuksi. Keskusteluista, joihin hän oli ottanut osaa epäilijäin tahi kieltäjäin kanssa kuului kuiskeena hänen korvaansa sanoja, jotka hän jo oli luullut kerrassaan unohtaneensa, vaan tällä hetkellä ne kuuluivat yhtä selvästi kuin olisivat olleet eilen puhuttuja. Yksi kuiskasi: "Tiede on se uusi vapahtaja, joka vapauttaa ihmiskunnan kärsimyksen kahleet"; toinen taas: "Se Jumala, jota kutsutaan kaikkivaltiaaksi, vaan joka ei voi pelastaa lapsiaan lukemattomista kärsimyksistä, on varmaan tyhmä tai julma." Kieltävistä tai pilkkaavista kirjoituksista, joita hän oli ennen lukenut voidakseen niitä vastustaa, ilmaantui tulikirjoituksena aineelliseen suuntaan meneviä väitöksiä, joita hän oli paljon mietiskellyt voimatta niitä näyttää vääriksi, jotka hänestä tällä hetkellä näyttivät sisältävän vastustamattoman totuuden. Ja kaikki ne vastaväitteet, joita hän alakuloisuuden vaivatessa oli uskaltanut panna omaa uskoansa vastaan, kaikki nuo pelottavat kysymykset: miksi tämä ilottomuus, vaikka koko luonto julistaa ilonsanomaa, miksi tämä sammumaton onnen jano, miksi tämä pimeydessä elo, mikä elämämme tarkoitus? -- Kaikki nämä nyt karkasivat hänen kimppuunsa moninkerroin lisääntyneellä voimalla ja murtaen koko hänen sisällisen olemuksensa, hänen kerrassaan masensivat.

Voiko tosiaankin olla näin? Eikö hänen uskonsa olisikaan muuta kuin narripeliä, toisaalta tunteen ja mielikuvituksen välissä lakkaamattoman taistelun tulos, toisaalta taas sota, jossa hän ainoastaan herkeämättömillä ponnistuksilla oli saanut järjen jäämään alakynteen. Tokkohan nyt koituisi tuo kauhea hetki, jonka hän niin usein ennen oli kamalan näyn muodossa havainnut, jolloin se uskonperustus, jolle hän oli rakentanut koko elämänsä, horjuisi ja romahtaisi rikki.

Tämä uneton yö ei ollut ensimmäinen, jona hän pani vastattavakseen tällaisiin kysymyksiin; ne olivat usein ennenkin, mustien lintujen tavalla, piirittäneet hänen ja suhisseet hänen ympärillään, vaan nyt hän tunsi että oli ensi kerta, jolloin hänellä ei ollut kyllin voimaa ajaakseen pois niitä, nyt ne saivat ensi kerran jäädä ja laatia pesänsä hänen sieluunsa.

Harvinaisen hyvin olikin tuo sivistymätön työmies teeskentelemättömällä kysymyksellään saanut raadelleeksi koko hänen sisimmän olentonsa. Hänelle juontui mieleen, mitä oli keskustellut Danielin kanssa, elävästi hänen eteensä kuvautui vanhan sepän iloloisteinen katse, kun hän sanoi: "onnellinen olen päivät päästään", ja tämän lämpimän uskon ilo verrattuna hänen omaan synkeään alakuloisuuteensa sai hänen käsittämään vastustamattoman selvästi suhteensa Jumalaan. Hän alkoi ymmärtää, että se mies, joka sanoo itseään Herran palvelijaksi ja toimittaa hänen tehtäviään ja joka kumminkaan ei tunne muuta kuin apeaa mieltä ja alakuloisuutta, niin jopa suoraan sanoen, joskus epätoivoakin, että siinä miehessä piilee joku salaisuus, jota se ei uskalla tunnustaa, ei edes omalle itselleen. Ja eikö tämä salaisuus ollutkin juuri se, että hänen uskonsa olikin vain mielikuvitusta, jäännöksiä lapsen ja nuorukaisen uskonnollisista haaveiluista, joita poistaakseen häneltä puuttui rohkeutta. Vaan kun hän oli ehtinyt näin pitkälle, kun hän oli uskaltanut irtaantua tuosta kysymyksestä, silloin hänessä alkoi raivota epätoivon ja tuskan raju sää.

"Ei, Jumalani ja isäni!" hän puhkesi lausumaan, samassa langeten polvilleen ja liittäen kätensä ristiin, "ei, älä tätä, se jo olisi liikaa! Eikö sitten vielä ole tarpeeksi se, että maallinen onneni on riistetty, eikö riitä vielä sekään, että unelmani siitä onnesta, jota saisin nauttia lempimäni naisen keralla on haihtumaisillaan ja että minun oikeudenmukainen toivomukseni saada vaikuttaa hyödyllisesti työlläni on murtumaisillaan, ryöstetäänkö minulta nyt usko sinuunkin, Jumalani ja isäni, sinun rakkautesi, vapahtajani, jonka palvelukselle olen omistanut koko nuoruuteni. Ei, Herra, älä tätä, ota maallisen iloni viimeinenkin vilahdus, vaan anna minun toki pitää luottamukseni siihen, että sinä olot olemassa ja että sinä olet rakkaus."

Äkkiä hän hillitsi itseänsä ja nousi seisaalleen. Jääkylmän teräksen tavoin koski hänen sydämmeensä ajatus, että kun ihminen epäilee, niin lienee rukoileminenkin turha. Sillä hänhän juuri epäili, tokko löytyykään ketään, jota voisi rukoilla, ja siinä luulossa rukoiluhan oli aivan oman epäilynsä rukoilemista...

Vaan hän ei voinut sietää sitäkään kolkkoutta, minkä vaiennetut rukoukset jättivät. Vastoin järkeä ja logiikkaa hän uudelleen alkoi rukoilla, lämpimämmin, voimakkaammin, kuin koskaan ennen. Hän huusi kuten kuningas David: "Miksi hyljäät, Herra, minun sieluni, miksi peität minulta kasvosi?" eikä hän lakannut huutamasta, ennenkuin oli rukoilemalla ja kärsimällä kuolettanut epäilynsä -- tahi ehkä pikemmin tuudittanut ne uneen.

Kun hän nousi polviltaan, jossa asennossa oli rukoillut, sai äkillinen huumaus hänet horjahtamaan ja polttava tuska hänen takaraivossaan puserti hänen huuliltaan vastentahtoisen kauhun huudahduksen. Hän koetti päästä vallalle ruumiillisesta heikkoudestaan, mutta huumaus yltyi, ja päänkipu tuli niin vaikeaksi, että hänen täytyi heittäytyä pitkälleen sohvalle ja loikoa siinä yli tunnin ajan kovissa tuskissa.

Hänen terveytensä ei koskaan ollut kehuttava, ja viime vuosien rasittava työ ja sieluntaistelut olivat sitä heikontaneet yhä enemmän. Jo Tukholmassa ollessaan sai hän tavan takaa samanlaisia huimaus ja päänkipu kohtauksia, mutta hänen Ryforsiin tultuaan ne olivat käyneet sekä taajemmiksi että vaikeammiksi. Ja sillä välin kun hän lojui siinä kalpeana, kylmä hiki otsalla, nousi hänessä suloisen surullinen aavistus siitä, ettei taistelua kenties olisi kestävä kauvan.

"Sen parempi", hän ajatteli, "sen parempi -- kohta on kaikki ohitse ja unhotettu. Nyt minä pidän eloani niin tärkeänä, kärsimyksiäni niin äärettöminä, vaan jonkun vuoden kuluttua -- mitä onkaan silloin väliä siitä, olipa yhtä taistelevaa ja epäilevää ihmistä enemmän tai vähemmän."

Aamuyöstä alkoi kovin kolotus helpottaa, hän nousi tilaltaan, pukeutui ja meni vuoteelleen saadakseen mahdollisesti hiukan lepoa yön viimeisenä hetkenä.

Seuraavana päivänä tunsi hän kumminkin itsensä virkeämmäksi ruumiiltaan ja sielultaan. Tuo kamala epäilys joka oli ahdistanut häntä menneenä yönä, tuntui hänestä nyt selvään päivän valossa painajaiselta, samoin kuin tuo kuolon enne jonka hän luuli tunteneensa kolottavassa päässään ja raukeissa jäsenissään, nyt hänestä näytti vain sairaaloiselta mielikuvitukselta. Taistelu, jonka hän oli kestänyt, oli ollut käännekohta, jolloin hän oli tyhjentänyt itsestään osan siitä kivusta, minkä hän muutoin aina kätki sieluunsa; ne palavat rukoukset joita hän oli huokaillut, niin epäileviä kuin olivatkin, kuitenkin olivat suoneet hänelle levon, jonkamoista hän ei ollut tuntenut kauvan aikaan.

Tämä verrattain hilpeä mieliala sai lisää vahviketta kauniista syksysäästä, joka tänään valoi läpikuultavan hohtavaa ilmaa meren ja lahdelman yli, ja jota Robert, innokas luonnonihailija kun oli, täysin mitoin nautti, sekä siitä seikasta, että kaksi työmiestä tuli iltapäivällä pyytämään häntä puhumaan Ryforsin raittiusseuran huoneustossa näinä päivinä pidettävässä suuressa raittiuskokouksessa. He sanoivat tahtovansa jotain hengellistä, mutta ei mitään "herännäistä", vaan jotakin järjellistä, kuten olivat kuulleet pastorilla olevan tapana puhua. Robert kiitti heitä luottamuksesta ja lupasi heti tulla. Tämä pieni myötätuntoisuuden osoitus vaikutti hänessä todellista iloa, ja tällaisessa mielentilassa ollen hän tarttui, kuni nälkäinen leipäkannikkaan, tilaisuuteen, joka nyt oli hänelle tarjona ja jossa hän voi auttaa ja hyödyttää.

Kokous pidettiin muutamaa päivää myöhemmin raittiuden harrastajain salissa, johon oli kertynyt täpösen täyteen väkeä sahalaitoksesta ja likitienoilta. Robert oli valinnut aiheekseen: Puusepän poika ja työmiesten ystävä, Jesus. Hän alkoi puheensa kertomalla Kristuksen vaatimattomasta kieltäytyvästä asemasta, eikä hän ollut puhunut montakaan minuuttia, ennenkuin hän hämmästyen tunsi, että selittämätön välinpitämättömyyden huuru-verho, joka hänen Ryforsiin tultua oli erottanut hänet kuulijoistaan, täällä oli poistunut, ja että hänellä nyt, niinkuin ennenmuinen, oli kuuntelijain tunteet ja aatokset vallassaan ja että hän mielensä mukaan voi virittää ja johtaa niitä. Tämä huomio vaikutti päivän valon tavoin hänen tunnokkaaseen sieluunsa; myötätuntoisuuden virta, jonka hän lakkaamatta tunsi kulkevan itsensä ja kuulijain välillä, lämmitti ja kiihotti häntä ja sai hänen puhumaan koko muinaisella ihastuksellaan. Kumma kyllä, että hän tuskin edeltä käsin oli ajatellutkaan tätä puhetta; hän ei ollut mihinkään Ryforsissa pitämistään esitelmistä pannut niin vähän vaivaa, niin vähän mietittyä kaunopuheliaisuutta, ja kuitenkaan hän ei ollut koskaan puhunut niinkuin tänään.

Kuulijatkin olivat kovasti kiintyneinä. Kaikkien kasvoissa kuvastui tuo jännitetty ilme, joka todistaa jokaisen ajatuksen, kaiken sielunhuomion olevan kahlittuna siihen, mitä sanotaan. Tuo puhe oli pidetty melkein yksin omaan työväelle työmiehestä ja sen asemasta kristillisyyden valossa. Se oli kuvaus -- yhä enemmän kiihtynyt sitä mukaan kuin puhuja lämpeni omista lauseistaan -- siitä, kuinka puusepän poika Kristus oli jalostanut työn, ruumiintyön, ruo'an, kovan ruumiintyön, jota maailma pitää halpana. Sillä Kristus ei ollut jalostanut suurien ja mahtavien työtä siunaavalla kädellään; hän ei ollut ottanut käsiinsä valtiomiehen ohjia, hän ei ollut heiluttanut välkkyvää sota-asetta, hän ei ollut kirjottanut oppineita kirjoja; ei, hän oli kädellään painanut aatelisleiman höylään, raskaaseen vasaraan ja kuluneeseen moukariin. Ja se, joka halveksuu työmiestä, se joka pitää häntä alhaisena, siitä syystä että hänen kätensä on karhea ja hänen vaatteensa kulunut, se olisi myöskin halveksinut Kristusta, sillä varmaan oli tuo pyhä käsi, joka paransi sairaita, siunasi lapsia, kova ja karhea kovasta ruumiillisesta työstä.

Sitten Robert siirtyi raamatun erityisesti työntekijöille annettuun suureen lupaukseen, että heidän pidätetyt palkkansa huutavat, tunkien Jumalan korviin. Ja kuten raamatun lupaukset jo ovat käyneet ja yhäti käyvät toteen -- miekat vielä kerran taotaan aurankärjiksi ja keihäät puutarha-veitsiksi, samoin on vielä koituva sekin aika, jolloin toteutuu Jakob-apostolin ennustus rikkaista, jotka pidättävät työmiesten palkan. "Niin!" hän puhkesi lausumaan käsi ojennettuna, kasvot loistaen mielenliikutuksesta, joka hänen täytti, "sen toteuttamisen aika on jo käsissä, hetki, jona pidätetyt palkat kiristetään, on jo tullut. Herran Seebaotin valtaistuimelle kohonneet huudot ovat jo saaneet vastauksen. Johan näemme tulevaisuuden taivaanrannalla uuden ajan ruskon koittavan tälle kansanluokalle, joka niin kauvan on huokaillut sorron kahleissa! Näemmehän kuinka vuosisatojen poistuvasta yönpimeydestä pilkistää vapauden onnellinen päivä, jolloin rikkaista ja köyhistä tulee veljekset, jolloin kritillisyyden luoma itsenäisyyden oikeus saa täyden ilmauksen, jolloin ihmisarvon asteenmittaaja ei enää näytä vääriä numeroita, jolloin ei enää kumarreta rikasta laiskuria ja halveksuta työmiestä -- jolloin, sanalla sanoen, Kristuksen pakottava rakkaus on tullut kaikeksi kaikessa ja saavuttanut voiton! Sentähden, veljet", hän lausui lopuksi, "minä tahtoisin tehdä teille kysymyksen ja antaa teille erään kehotuksen. Miksi luovutte kristillisyydestä, miksi pilkkaatte sen harrastajia ja julkaisijoita ja luette ne sortajainne joukkoon? Mitä varten työntekijä, jolle Kristus erityisesti osotti rakkauttaan, hänen nimeään häpäisee pilkallisilla sanoilla. Eihän hän koskaan tahtonut teille muuta kuin hyvää, tuo vähäpätöisenä pidetty puusepänpoika, jonka nimessä meidän luulette tahtovan sortaa ja orjuuttaa teitä, miksi palkitsette hänet niin pahoin, miksi ristiinnaulaatte hänet uudelleen pilkallanne ja välinpitämättömyydellänne? Hän huutaa teille 'tulkaa luokseni kaikki, jotka työtä teette' ja te vastaatte: 'kristillisyys on pilaleikkiä, jolla voi huvittaa lapsia ja narria.' Te suositte utilismia, positivismia ja muita nykyajan harha-oppia? Miksi? Hankkiaksenne vapauttako? Kristinusko suo teille vapautta, suloisempaa ja enemmän kuin olette aavistaneet rohkeimmissakaan unelmissanne. Saadaksenne tasa-arvoisuuden harrastajaa kuin Kristus. Edistääksenne veljeyttäkö? Kristushan juuri on tuonut veljeys-aatteen ihmiskuntaan. Hankkiaksenne maallisen hyvyyden tasaamistako? Veljeni, ne, jotka teille sitä lupaavat, ovat valtaan päästyään ensimmäisinä teitä polkemassa jalkoihinsa. Ainoastaan _hän_, joka itse saattoi kieltäytyä kaikesta, itse alentua kaikkein alhaisimmaksi, hän ainoasti voi näyttää teille oikean tien onneen ja tyytyväisyyteen. Teillä ei ole ketään suurempaa hyväntekijää kuin hän, hän on erityisesti hoitanut teitä, työn ja kieltäymyksen lapsia, miksi, oi miksi kiellätte parhaan ystävänne?"

Robertin puhe vaikutti valtavasti kuulijoihin. Moni heistä oli joko vapaa-aattelija tai uskonnollisesti välinpitämätön, mutta nekin olivat kovasti liikutettuja. Kaikki he tunsivat rakkauden hengen virtaavan vastaansa puhujan sanoista, joilla hän osasi kehystää Kristuksen kuvan harvinaisen houkuttelevalla loisteella, mikä veti kuuntelijat ristiinnaulitun luo, huolimatta siitä uskoivatpa he häneen maailman vapahtajana tahi olivat uskomatta.

Robertin puheen päätyttyä syntyi salissa syvä, merkitsevä hiljaisuus, ja kokouksen jälestä sai hän usealta kädenpuristuksen seuraaman tai kyynelsilmin lausutun lämpimän kiitoksen.

"Niin ei ole kukaan koskaan puhunut", sanoi eräs vanha työmies, joka oli tunnettu sosiaalisista ja kristillis-vihollisista mielipiteistään. "Daniel-vanhus oli kyllä kumminkin oikeassa kun sanoi että on sitä meidän pastorissa rakkautta."

Mutta seuraavana päivänä olivat kaikki Ryforsin nurkat aivan kuin tulessa juorusta ja panettelusta. Kaikki muut mieliseikat, Bångin kotiopettajattaren kihlaus, tohtorin pappilassa käynti, Gabriellen vaatetukset, jäivät syrjään ja Storkilla, kirjuri Merlanderilla, Bångilla ja sahanhoitaja Velinillä, lautatarhalla ja postikonttoorissa ei keskusteltu mistään muusta kuin Robertin sunnuntaisessa työväenkokouksessa pitämästä esitelmästä. Vanha neiti Lorén tuli käsitöineen Storkille aamupäiväkahville kertomaan kuulleensa jotain kauheata. Pastori oli näet saarnassaan sanonut, jotta täällä Ryforsissa tulisi verikahakka ja sota sen vuoksi että muka työväen palkat olivat pidätetyt. Rouva Stork, joka aina uskoi juttuja, varsinkin kun ne olivat pöyristäviä ja kamaloita, tuli suuresti liikutetuksi ja käski Liinan kohta mennä katsomaan että kaikki akkunaluukkujen ruuvit olivat reilassa, siltä varalta että verenvuodatus jo alkaisi samana päivänä.

"Tietäähän sen, miten hirveätä sellainen on", hän sanoi, "kaitsija Kernelliä heitti jonkun aikaa takaperin eräs tyytymätön työmies kivellä päähän. Ja jos kivi sattuu ohimoon, niin ihminen kuolee tuohon paikkaan."

"Mutta voihan tapahtua niinkin että kivi _ei_ satukkaan ohimoon", tokasi Liina, joka juuri oli tarkastamassa akkunaluukkuja."

"No siihen sijaan se saattaa osua silmään, eikä ole sen parempi että ihminen tulee sokeaksi! Kyllä aina on onnettomuuden ja kurjuuden tilaisuuksia", lisäsi hän ja vapisi samalla huoatessaan.

Sahanhoitaja Velin silitti ylöspäin vaaleaa, karheaa tukkaansa, kuten hänellä oli tapana tehdä ollessaan vihainen, ja päästi pitkän kirouksen, sillä välin kun hänen vanha taloudenhoitajattarensa, joka oli hänelle kolmenakymmenenä vuonna ollut pahempi hirmuvaltijas, kuin kukaan Xantippa ikänään, aamiaista syödessä kertoi kuulleensa faktori Jansonin Gretalta, joka oli kuullut sen Andersonnilta, kahden työmiehen alhaalla lautatarhassa sanoneen tietävänsä, että jos työlakko tulisi, niin pastori olisi heidän puolellaan. "Hoitaisitte tekin omia asioitanne, ettekä kuuntelisi tuollaisia tyhmyyksiä, joita on paras olla kertomatta!" sanoi sahanhoitaja ja kevensi suuttumustaan tiuskasemalla taloudenhoitajalleen.

"Hyvästi siunatkoon", vastasi tämä nytkyttäen niskaansa, "en millään mokomin houkuttele teitä kuulemaan mitään uutisia. Parempihan on kun saatte kuulla ne tuoreina -- työmiehiltä itseltään", hän pisteliäästi lisäsi.

Mutta Robertin esitelmää ei pohdittu vain Ryforsissa. siitä puheltiin koko seudussa, ja mitä laajemmalle huhu levisi, sitä enemmän sitä väritettiin, niin että kun se vihdoin tuli Styrkön hoitajan Kernellin ja kaupungin lehtorin Bergerin kuuluviin, ja varmasti tiedettiin kertoa pastori Wallnerin pitäneen täydellisen sosialisti-saarnan, jossa hän raamatun sanojen nojalla muka oli todistanut työkansan hetken nyt olleen tulleen ja etteivät työlakot ja rauhattomuudet olisi ainoastaan luvallisia, vaan vieläpä välttämättömätkin tosi kristillisen vapauden ja tasa-arvoisuuden saavuttamista varten.

Eikä Robert itsekään luonnollisesti voinut jäädä osattomaksi yleisestä juorusta, hän huomasi jo useamman henkilön esiintymistavastakin häntä kohtaan esitelmänsä vaikutusta. Muutamat naapuriston perheet, jotka tähän saakka olivat olleet hänelle sangen ystävällisiä, alkoivat nyt vetäidä takasinpäin, niin, olipa niitäkin, joille, kun tuon onnettoman sunnuntain jälkeen kohtasivat hänen, tuli kiire katsoa sivulle, kun eivät tahtoneet häntä tervehtiä.

Robert kävi kuitenkin tietänsä suoraan eteenpäin ja antoi vaan ihmisten puhua ja soimata, mitä ikään heitä halutti. Totta on, että hänessä kuitenkin nousi katkeria tunteita kuullessaan, että hänen sanojansa, jotka olivat tulvineet mitä todellisimmasta ihmisrakkaudesta, oli selitetty väärin, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: "narri, kun luulit voivasi vaikuttaa mitään hyvää, hullu, kun heität helmiä sikojen eteen, totuuksia poroporvareille, jotka eivät käsitä niistä muuta kuin ulkonaisen äänen", mutta vähitellen hän voitti ne tunteet, vaikka ne jättävätkin pohjalle kasan katkeruutta, joka lisäsi hänen rohkeudenpuutettaan ja epäluottamusta itseensä.

Syksyä seurasi talvi; vientitavaranlastaus satamassa alkoi vähetä ja koko Ryfors vaipui kuin uneen. Lahdelma jäätyi, kansa vetäysi ylemmäs metsiin, ja valko vaippa levisi talvilepoon nukkuneille rannoille.

Robertille alkoi kovan ja rasittavan työn aika. Joka sunnuntaiset saarnat täällä tai kaupungissa; taisteluita ja kahakkoja eri puolueiden välillä, joiden harrastuksia oli mahdoton yhdistää; sairaita ja köyhiä oli käytävä katsomassa, joskus aina ylhäällä maaseudulla, jonne hänen oli matkustaminen monet penikulmat lumessa ja pakkasessa: työmies- ja raittiuskokouksia, joissa häntä pyydettiin puhumaan sekä vihdoin joutohetkinä, toisin sanoen öillä, käännöksiä uskonnollisista teoksista -- kaikki nämät ja muut samanlaiset tehtävät kuu kuulta veivät hänen aikaansa yhä enemmän.

Talven kuluessa tunsi hän itsensä kuitenkin verrattain onnelliseksi. Hänelle ei jäänyt hetkeäkään aikaa epäilykseen ja mietiskelyihin. Kieltäyvä, melkeinpä kiduttava elintapa piti hänen sisällisen olentonsakin kurissa. Hän ei ollut koskaan kylässä kutsuilla, paitsi rovasti Aurellin luona, hän ei koskaan maistanut viiniä tai polttanut tupakkaa, hän kieltäysi kaikesta, mitä vähänkään saattoi kutsua mukavuudeksi, väliin kaikkein välttämättömimmästäkin, siten hankkiakseen varoja köyhien seurakuntalaistensa auttamista varten.

Vuosi kului tällä tavoin. Työmiehet, paitsi heränneet ja waldenströmiläiset ja ne, jotka eivät koskaan käyneet kirkossa, pitivät häntä, aina raittiuskokouksesta saakka, jossa hän oli niin sanoaksemme äkkirynnäköllä voittanut väestön, vähitellen samana kuin hänen ihastuneet kuulijansa ennen Tukholmassa: epäjumalana, jonka itsetyinen vaikutusvalta veti heitä kirkkoon, ei itse _sanan_ vuoksi, vaan sentähden, että _hän_ sitä julisti. Ja tästä työväen myötätuntoisuudesta hän sai huomaamattaan, kuten hän yleissuosiostansa Tukholmassa muinen oli saanut, sen voiman ja innon joka piti voimassa hänen levotonta, taistelevaa elämäänsä, sen salaisen vaikutusvoiman, mikä innostutti häntä rasittavaan toimintaan. Mutta hän viihtyi -- varsinkin tämän vuoden kuluessa paremmin täällä kuin Tukholmassa. "Minä viihdyn hyvin täällä työkansan ja köyhien keskuudessa", hän tammikuussa kirjoitti eräälle ystävälleen, "ylemmistön seurassa en koskaan ollut oikein omassa olennossani. Luonnossani on jotain -- sinulle, joka ymmärrät mitä tarkoitan, etkä nosta meteliä siitä, sen uskallan sanoa -- vallankumouksen haluista, jonkinlaista vihaa kaikkia noita vastaan, jotka nauttivat hyvinvoinnistaan ja nyyhkivät kuullessaan kauniin saarnan ja kumminkin tietävät muutaman askelen päässä heistä veljen tai sisaren näkevän nälkää. Sen vuoksi tuntuu mieleni rohkeammalta täällä, missä kansanvaltaiset taipumukseni pääsevät parempaan vauhtiin."

Enemmän tutustuttuaan sahalaitoksen oloihin, saatuaan selville työväen palkat, työtunnit j.m.s., hän alkoikin omaperäisemmin vaikuttamalla osoittaa heille myötätuntoisuuttaan. Paljon oli hänen näkemissään sellaista, mitä hän ei hyväksynyt, monta seikkaa, joissa hänen mielestään työväkeä ei kohdeltu niin, kuin olisi heitä pitänyt. Sillä hän ei harhaantunut siihen vertailutapaan, jota tavallisesti noudatetaan jonkun henkilön yhteiskunnallista asemaa, arvosteltaessa; hän näki olosuhteet sellaisinaan, sitä vastustamatonta tosi-asiaa huomioonsa ottamatta, että Norrlandin työmies ansaitsee enemmän kuin työmies Smålandissa, että sahatyömiehellä on huoleton elämä verrattuna kivihiilikaivoksen työmieheen. Hän kysyi vaan itseltään varsin yksinkertaisesti: "kun meidän -- joilla täällä on valta ohjata ja hallita -- kerran on seisominen ihmisen pojan edessä, niin sanoneeko hän silloin meille: 'Mitä teitte minun vähemmille veljilleni, sepille ja sahatyömiehille, jotka kestivät vaivoja ja kuumuutta, sen teitte minulle'."

Mutta hän ei luullut voivansa myöntämällä vastata tähän kysymykseen.