Part 13

Näiden uskonnollisten ilmausten rinnalla oli kansassa luonnollisesti vapaa-uskoisuuden ja kevytmielisyydenkin pesiä, joissa sen sijaan uudet yhteiskunnalliset liikkeet tukahdettuina kuohuivat kahta voimakkaammin. Goodtemplaarien suuressa salissa, joka oli saman talon toisessa kerroksessa -- muinoin koulutalo -- sekä niin kutsuttu lähetysmaja, tapasivat toisensa ne työmiehet, jotka, yhtä suurella halveksumisella puhuivat waldenströmmiläisten ja uskovien rukoushetkistä ja pelastusarmeijan sotilaista kuin puhdasuskoisista kirkossakävijöistäkin, tästä salista, jonka ainoana jumalallisuutena oli raittius, levisi kansaan liike, jonka tarkoituksena oli vapaa-uskoisuuden, yleisen äänestysoikeuden, korotettujen työpalkkojen, normaali-työpäivän y.m. aikaansaaminen. Goodtemplaarien lahko ylläpitikin vihamielisyyttä herrassäädyn ja työkansan välillä, mikä, huolimatta Ryforsin työväen verrattain hyvästä asemasta, katkeroitti monen mielen. Tehtaan hoitaja, iäkkäänpuoleinen vanhapoika, joka jo kahdenkymmenen vuoden kuluessa oli ollut sahojen hoitajana ja joka perin pohjin tunsi seudun väestön, sanoikin tavallisesti, että itsepintaisimmat ihmiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä ja joita hän työväenkysymyksessä enin pelkäisi, olivat juuri goodtemplarit.

"Uskovaisten ja waldenströmmiläisten kanssa tulee kyllä helposti toimeen", sanoi hän kerran, keskustellessaan Robertin kanssa, "ne ovat yleensä hyväntahtoista väkeä, vaikkeivät olekaan rivakimpia työntekijöitä. Mutta mahdotonta on uskoa, miten ylpeitä herroja goodtemplaarit melkein poikkeuksitta ovat. Kun he vaan ovat voineet lakata juomasta, valtaa heidät auttamaton itserakkaus. Tuntuu aivan siltä kuin he arvelisivat, ett'ei sen jälkeen enään vaadittaisi mitään, että he sen jälkeen olisivat joka suhteessa oivallisia ja nuhteettomia..."

"Se on aivan luonnollista", vastasi Robert vakavasti. "Jokaista tuollaista pyrkimystä täydellisyyteen, joka ei perustu perinpohjaiseen sisälliseen muutokseen, vaan ainoastaan jonkun yksityisen siveellisen hyveen ulkonaiseen omistamiseen, seuraa aina itsevanhurskauden henki, joka kuolettaa kaiken jatkuvan, elimellisen kehityksen..."

"Niin, aivan luonnollista, se kuolettaa sen kokonaan", vastasi tehtaanhoitaja, jota Robertin viimeiset sanat suuresti miellyttivät, vaikk'ei hän täydellisesti ymmärtänytkään niiden merkitystä. "Goodtemplaarismi on epäilemättä sekin arvossa pidettävä ja onkin kyllä vaikuttanut paljon, sitä ei kukaan voi kieltää. Mutta minun vakuutukseni on, että nykyään, ainakin täällä Ryforsissa, kokoontuvat goodtemplaarit suurimmaksi osaksi vaan saadakseen aikaan valtiollisia ja yhteiskunnallisia muutoksia ja liittoutuvat hoitajia ja pehtoreita vastaan ja katkeroittavat heidän elämänsä."

Tällaisen väestön keskuudessa koetti Robert nyt vaikutuksellaan saavuttaa sitä sielun sopusointua ja mielen tasapainoa, jota hän turhaan oli etsinyt työstään Tukholmassa, joka kuitenkin, ihmissilmin katsoen, näytti niin hyvin menestyvän. Alussa -- nimittäin senjälkeen kun hän oli tottunut puoleksi täytettyyn kirkkoon ja voittanut tuskallisen pettymyksen, minkä tämä näky hänessä herätti -- tunsi hän myöskin, mitenkä, hänen pyrkiessään päästä tuttavalliselle kannalle seurakuntalaistensa kanssa ja saada heitä jälleen sen kirkon yhteyteen, jonka he olivat hyljänneet, uudet harrastukset hänessä heräsivät. Hänen harras, vilpitön toivonsa oli voida olla todellinen paimen sille laumalle, johon hän oli tullut kutsutuksi ja tälle toivomukselle uhrasikin hän koko persoonallisuutensa, ei ainoastaan puhujalahjansa, vaan kaikki harrastuksensa, kaiken aikansa, kaikki voimansa, parilla sanalla sanoen: kaiken elämänsä.

Mutta kuta enemmän hän ahdisti väestön heikkoja puolia, sitä enemmän hän tunsi, mitenkä hän itse ikäänkuin tarttui kaikkiin juoviin, mitkä eroittivat eri puolueet toisistaan ja sitä enemmän lannistui hänen ensimmäinen innostuksensa. Mitenkä olisi mahdollistakaan, että yksi ainoa henkilö saattaisi riittää kaikille näille puolueille, jotka eivät millään ehdolla tahtoneet sopia keskenään? Mitenkä hän saattaisi olla sielunpaimenena seurakunnassa, joka oli niin vihamielinen kirkkoa kohtaan, niin moneen uskonnolliseen puolueesen hajonnut kuin Ryfors; mistä hän löytäisi lujan pohjan, jolle perustaisi vaikutuksensa, kun kaikki ihmiset häntä kohtelivat kylmyydellä, epäluulolla tahi välinpitämättömyydellä?

Hänen yrityksensä saada väestöä käymään kirkossa näyttivät tulevan yhä vähemmän ja vähemmän hedelmää kantaviksi. Sunnuntai toisensa perään esiintoi hän kaiken kaunopuheliaisuutensa ja mietti saarnansa huolellisemmin kuin milloinkaan ennen; sunnuntai toisensa perään ajatteli hän: "ensi kerralla on asian laita varmaankin parempi", vaan aika kului tuomatta mitään muutosta mukanaan. Ainoastaan lähiseudun niinkutsutuissa säätyläisissä alkoi vähitellen liikkua huhuja Robertin kaunopuheliaisuudesta, ja kuta enemmän nämät huhut kasvoivat, sitä enemmän täyttyivät Ryforsin pienen kappelin penkit säätyhenkilöistä, etupäässä naisista, jotka usein pitkien matkojen päästä tulivat kuulemaan uutta pastoria.

Eräänä iltana loppupuolella kesää, kun Robert istui lukemassa huoneessaan, koputti palvelija ovelle ja sanoi seppä Danielsonin eli vanhan Danielin, kuten häntä yleensä kutsuttiin, olevan salissa ja kysyvän saisiko hän hetkisen puhutella pastoria.

"Aivan kernaasti", vastasi Robert laskiessaan pois kirjan, nousi ja meni saliin, jossa. Daniel seisoi ovensuussa, odottamassa, puettuna työvaatteisiinsa, esiliina edessä, vanha ruskea valetukka solmittuna leuan alle ja lakki kädessään.

"Hyvää iltaa, Daniel", sanoi Robert ystävällisesti, ojentaessaan vanhukselle kätensä, "on hauska nähdä teitä, käykää sisään, niin saamme jutella hetkisen."

"Kiitoksia, pastori", vastasi Daniel hymyillen ja käpristi toista silmäänsä niin että rypyt sen yläpuolella tulivat tavallista tiheämmiksi. "Niin, kas ensiksikin minun täytyy pyytää pastoria olemaan niin hyvän ja antamaan anteeksi suuren rohkeuteni tulla näin, mutta nähkääs pastori, minulla oli vähän jotakin, jota tahtoisin saada sanotuksi..." Daniel vaikeni, raapasi päätään, loi pastoriin hyväntahtoisen, veitikkamaisen katseen, vaan seisoi liikahtamatta ovella.

"Käykää sisään, käykää sisään", toisti Robert vähän kärsimättömästi, avatessaan huoneensa oven ja kädellään viitatessaan Danielille, "käykää sisään, niin saan kuulla mitä Danielilla on sanottavaa..."

Daniel kumarsi muutaman kerran jyrkästi, raapasi jälleen päätään ja seurasi sitten pitkin, varovaisin askelin Robertia hänen huoneesensa.

"Istukaa, hyvä Daniel", sanoi Robert viitatessaan tuoliin ja sulkiessaan oven.

"Suuri kiitos, hyvä pastori, koska pastori kerran on niin ystävällinen ja käskee", vastasi Daniel viivähtäen, istuutui hitaasti tuolin reunalle, pyyhkäsi pari kertaa nenäänsä ja asetti sitte kätensä kumpastakin polveaan vastaan.

"No, saanko nyt kuulla mitä Danielilla on sydämmellään", alkoi Robert istuutuessaan vastapäätä Danielia ja ystävällisesti tuputtaessaan häntä olkapäälle, rohkaistakseen häntä.

"Niin, nähkääs, herra pastori", vastasi Daniel, yhä enemmän käpristäen toista silmäänsä, "asian laita on sellainen, että olen jo useamman viikon käynyt mietiskellen ja tutkistellen sitä, että kirkko on niin tyhjä, kun pastori saarnaa, koska pastori kuitenkin kaikessa tapauksessa julistaa hyvää ja puhdasta oppia. Nähkääs, pastori, niin minä olen ajatellut ja olen tullut siihen loppupäätökseen, ett'ei kaikki sentään mahda ollakaan niin aivan oikein, nähkääs, pastori..."

Robert ei heti vastannut; hän kumartui syvään, nojasi päänsä käteensä ja rypisti tyytymättömänä otsaansa. Tämä suora, teeskentelemätön tapa, jolla Daniel esitti suhteita, jotka olivat Robertille alituisena kiusana ja joita hän oli mietiskellyt ja tutkiskellut enemmän kuin tämä, synnyttivät hänessä suurta mielipahaa.

"Niin, on kyllä totta, on jotakin, joka ei ole niinkuin sen pitäisi", sanoi hän vihdoin, nostaen äkkiä päätänsä, "ja se on aivan yksinkertaisesti se, että kansa on eronnut kirkosta. Jos maailman kuuluisin saarnamies tulisi tänne Ryforsiin ja esiintyisi kirkossa, ei kansa tulisi häntä kuulemaan, jos hän kuuluisi valtiokirkkoon, kuinka silloin voitte vaatia, että heillä olisi halua kuuntelemaan minua? Ei, rakas Daniel, niin kauan kuin kansa on niin hajaantunut eri puolueisiin kuin se nyt on, saa kirkkokin olla puoleksi täynnä."

"Siinä te kyllä olette oikeassa, pastori, olette niinkin", vastasi Daniel ja kääntyi sylkeäkseen, vaan muistikin heti, missä hän oli ja hillitsi itsensä. "Waldenströmmiläisiä ette milloinkaan saa Herran huoneesen, heillä on itsellään omansa, ja missä Kristusta kunnioitetaan niinkuin häntä tulee, sinne he eivät milloinkaan mene. Sillä he eivät kunnioita Kristusta, nähkääs pastori, sitä he eivät tee. Ja goodtemplaarit, ne nyt eivät milloinkaan käy kirkossa, sillä ne ovat ihan jok'ainoa vapaa-uskojia ja utilisteja y.m. samankaltaista. Ja uskovaiset ... niin, nyt sanon totuuden aivan suoraan niinkuin se tulee suuhuni, ja pastori on hyvä ja antaa anteeksi rohkeuteni, mutta nähkääs, en ole milloinkaan osannut teeskennellä, niin nähkääs, uskovaiset ne eivät ole oikein selvillä herra pastorista, eivät..."

Robert hymyili katkerasti. Hän tiesi jo entuudesta, että seudun niin kutsutut uskovaiset pitivät häntä maallisena, kääntymättömänä pappina.

"Mutta mitenkä siis te, Daniel, joka kuitenkin itse olette! uskovainen, tulette, minun luokseni?" kysyi hän yhä edelleen hymyillen katkerasti. "Ettekö tekin pidä minua kääntymättömänä pappina, jonka kanssa ette tahdo olla minkäänlaisessa tekemisessä?"

"En tuomitse ketään", vastasi vanha Daniel, ystävällisen, syvämielisen hymyn kirkastaessa kaikkia hänen ryppyjään, "sen jätän Hänelle, joka tutkii sydämmet ja munaskuut. Ihminen näkee sen, mikä silmäin edessä on, vaan Herra katsoo sydämmeen, niinkuin Sam. 10:7 sanotaan. Huomatkaa, siinä sanotaan sydämmeen, sydämmeen siinä sanotaan! Vaan kun muut rupesivat ilkkuilemaan siitä, että minä pidin pastorin puolta, sanoin minä heille näin: ystävät, ettekö näe, sanoin minä, että meidän uudella pastorilla on rakkaus, sanoin minä. Sellaisista on puute, ottakaamme vaari hänestä, sanoin minä. Sillä rakkaus pastorilla kaikessa tapauksessa on, sen minä huomasin teistä jo heti ensi kerralla..."

Daniel nyykäytti muutaman kerran päätään ikäänkuin vahvistukseksi, löi lakkiaan polveaan vastaan ja loi pastoriin omituisen veitikkamaisen ja ystävällisen katseen.

"Kiitoksia vaan, rakas Daniel", vastasi Robert ja taputti vanhaa seppää olkapäälle, "minua ilahuttaa kuulla, että täällä löytyy edes joku, joka ajattelee minusta ystävällisesti. Mutta ette suinkaan te tullut tänne ainoastaan sanoaksenne sitä minulle, vai kuinka?"

Daniel raapasi päätään ja aikoi taas sylkäistä, vaan hillitsi itsensä niinkuin edelliselläkin kerralla.

"Niin, nähkääs pastori, asia on nyt sellainen, että minä olen tässä itsekseni arvellut, ett'ei suinkaan olisi aivan mahdotonta koettaa koota hajonnutta laumaa. Olen tullut siihen päätökseen, että rohkenisin kysymään pastorilta, ettekö tahtoisi tulla luoksemme 'saliin' ja pitää siellä kokousta kerran viikossa tahi niin?"

Robert nousi ja alkoi käymään edestakaisin huoneessa. Danielin puhuessa kuvautui kärsimättömyys hänen kasvoillaan.

"Hyvin kernaasti", sanoi hän lopulta, seisahtuessaan vanhan työmiehen eteen, joka levollisena ja vakavana istui odottamassa vastausta, "mutta te saatte antaa anteeksi, että sanon sen suoraan: näissä hengellisissä kokouksissa ja alituisissa hartaushetkissä on jotakin kivulloista, kiihoitettua. Jos on olemassa todellinen Jumalan sanan halu, niin miks'ei silloin ensiksi tulla kirkkoon? Jos tahdotte minua kuulla, miksi ette silloin -- ainakin aluksi -- tule minun luokseni siellä, missä Jumala itse on käskenyt minua sanaansa julistamaan? Mielelläni pidän minä kanssanne kokouksia, niin paljon kuin vaan ikään tahdotte, mutta ennen sitä tahdon nähdä teidät kirkossa. Älkäämme luopuko seurakunnastamme, sanotaan -- ja sitä käskyä täytyy ennen kaikkea totella."

Daniel mietti hetkisen.

"Niin, nähkääs pastori, mutta ihmisten sydämmiä ja mieliä ei voi kukaan muu kääntää kuin Herra yksin. Ja asiain näin ollen, ihmiset eivät ole halukkaat käymään kirkossa. Pastori on kyllä äärettömän ystävällinen ja herttainen mies, mutta sillä tiellä ette koskaan saa ystäviä käymään kirkossa. Ja jos asian laita tulee olemaan sellainen, että pappi seisoo kirkossa ja polkee jalkaansa ja huutaa: tänne teidän pitää tuleman, jos tahdotte kuulla Jumalan sanaa, ja kansa istuu rukoussalissa ja huutaa: täällä tahdomme laulaa karitsan kunniaksi, niin silloin tulee yhä olemaan sotaa ja eriseuroja, niinkuin kaikkina aikoina on ollutkin. Mutta nyt täytyy mun taas pyytää pastoria antamaan anteeksi suuren rohkeuteni, mutta minä sanon suoraan niinkuin ajattelen, että papin täytyy tulla kansan tykö. Oikea paimen ei istuudu tarhaan ja huuda lampaita ja hauku sitä, joka ei tule, vaan hän menee ulos -- huomaa, hän menee ulos ja etsii sitä, joka kadonnut on."

Robert ei heti vastannut, hänen kasvoillaan oli yhä tuo sama tyytymätön ilme. Hän huomasi kyllä totuuden, minkä Danielin sanat sisälsivät, mutta hän oli valtiokirkon pappi ja hänen ensimmäinen ja tärkein velvollisuutensa oli pitää huolta siitä, että kirkkoa pidettiin kunniassa.

"En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte", vastasi hän vihdoin väkinäisesti, "minkätähden on enemmän mieltä ylentävää kuulla minua rukoussalissa kuin kirkossa, jonne te ette kuitenkaan tahdo tulla?"

"Sen kyllä heti sanon pastorille", vastasi Daniel järkähtämättömän tyvenesti, "mieliala on aina hartaampi ja tuttavallisempi rukoussalissa, jossa jokainen osaa esiintuoda, mitä milloinkin ajattelee ja selvittää sydämmensä huolia ja mietteitään, jotka usein voivat olla hyvinkin mutkallisia. Sitä ei voi tehdä kirkossa, siellä saa istua, vastaan-ottamassa ja yhä vaan vastaan-ottamassa, kunnes tulee uniseksi ja kyllästyneeksi kestitsemisestä. Nähkääs pastori, sellaista me kutsumme kuolleeksi jumalanpalvelukseksi, mutta hartaushetkillä on elämää. Mutta pastori tekee tietysti niinkuin itse tahtoo, enhän minä voi teitä pakoittaa. Sitten oli vielä eräs asia, joka koski saarnaajia Steniä ja pastori Jönsonia, joilla on tapana aina väliin käydä täällä; Jönson, hän nyt vasta on oikea herätyssaarnaja hän, kun hän puhuu, tuntuu aivan siltä kuin olisi tulta ruumiissa ja väliin minun mielestäni on aivan kuin taivas avautuisi ja tulisi uudestaan helluntaipäivä ja Pyhä Henki jälleen vuodatettaisiin meidän päällemme. Kas sillä miehellä vasta lahjat on. Niin, minä vaan ajattelin, että pastorin pitäisi antaa kutsua hänet tänne, sillä täällä kyllä minun mielestäni tarvittaisin herätystä. Strand, Aurellin varapastori, kyllä myös joskus saarnaa täällä ja hän on tosin hyvin hyvä ja uskovainen mies, vaan herätyksen lahjaa hän ei sentään ole saanut siinä määrässä kuin tuo toinen, Jönson nimittäin. Entinen pastorimme Medin oli niin erinomaisen hyvä ja kutsutti hänet aina vähän väliä tänne ja mielessäni ajattelin, ett'ei pastorilla suinkaan olisi mitään sitä vastaan."

Robert seisoi hetkisen, kädellään nojautuen kirjoituspöytään ja rypistetyin kulmakarvoin tuijottaen eteensä. Mikä iva! Hän, joka Tukholmassa oli saarnannut täpösen täysille kirkoille, hän ei täällä voinut täyttää pientä kappeliakaan, ja hänen edessään istui vanha, sivistymätön työmies, joka järkähtämättömän tyvenesti pani hänet ankaran arvostelun alaiseksi.

Loukattu ylpeys katkeroitti hänen mielensä, vaan sydämmensä syvyydessä tunsi hän olevansa sorrettu.

"Ei suinkaan, kutsukaa vaan kernaasti hänet tänne", sanoi hän vihdoinkin väsyneesti, "mutta mitä tekemistä minulla sitten oikeastaan täällä on? Teillä on pappi, ettekä tahdo häntä kuulla, vaan kutsutte tänne muita saarnaajia, mitä minun sitten enää hyödyttää jäädä tänne? En kuitenkaan tahdo vastustaa teidän toivomustanne; jos te luulette, että joku toinen voi antaa teille enemmän kuin minä, niin kutsukaamme vaan hänet tänne!"

"Niin, niin", sanoi Daniel ikäänkuin itsekseen, miettivänä katsoessaan lattiaan, "käsitän kyllä, että on hyvin vaikeata itse tulla oikein pieneksi ja ainoastaan tehdä työtä, että Kristus kasvaisi. Tuo oma itse, se vasta on kavala kettu se, joka ei päästä irti, se tahtoo viimeiseen asti pysyä mukana, se... Niin, niin ... niin, niin..."

Daniel huokasi, pyyhkäsi muutaman kerran kädellään nenäänsä, huokasi jälleen ja toisti: "niin, niin ... niin, niin."

Terävän veitsen tavoin Danielin sanat koskivat Robertiin. Hän tunsi silmänräpäyksessä tuomion ja totuuden, minkä ne sisälsivät; hän huomasi ajatelleensa ainoastaan omaa itseään, omaa arvoaan, omaa kunniataan, eikä sitä Herraa ja Mestaria, jonka puolesta hän luuli sotivansa. Hetkisen taisteli hän ankaraa taistelua; hänestä tuntui siltä, kuin Jumala vaatisi häneltä melkein yli-inhimillistä nöyryyttä ja hänen sydämmensä pohjasta nousivat katkerat, liikutetut ajatukset: "Sinä tahdot minua rangaista ... pyysin sinulta vaatimatonta asemaa ... työtä, jossa saattaisin unhoittaa itseni ... ja nyt tahdot tehdä minut mitättömäksi ... niin, vieläkin sitä pienemmäksi ... tahdot osottaa minulle, ettet edes täälläkään minua tarvitse... Herra, mihinkä minä menen?"

"Niin, rakas Daniel, olette aivan oikeassa", sanoi hän lyhyesti ja katkerasti, "tuo oma itse se on, joka tahtoo pysyä esillä, oma itse se oli, joka puhui, kun minä toivoin voittavani seurakunnan itselleni, kun kenenkään muun sekaantumatta asiaan, toivoin pääseväni sen paimeneksi. Siihen pyrkiminen oli hulluutta ja ylpeyttä, ja Jumala on minua rangaissut. -- Kutsukaa siis kernaasti tänne saarnaaja, josta puhuitte. Jos hän tahtoo saarnata esimerkiksi ensi sunnuntaina, saa hän tehdä sen hyvin mielellään. Ehkäpä silloin tulee enemmän väkeä kirkkoon ja siinä tapauksessahan toivomukseni on täytetty, vaikka aivan toisin kuin mitä ajattelin."

"Niin, nyt saan kiittää pastoria nöyrimmästi", vastasi Daniel ja nousi seisomaan. "Saan siis kirjoittaa hänelle, Jönsonille nimittäin, että hän tulee sunnuntaina, niin pastori ja hän saavat sitten jutella, mitä tulisi tehdä, jotta seurakuntaan saataisiin vähänkin yksimielisyyttä. Luulen, että pastori ja hän tulevat hyvinkin sopimaan keskenään. Sillä kas sillä miehellä vasta rakkaus on, hänelläkin, ja jollei minulla ole rakkautta, olen minä kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, niinkuin 1 Kor. 15:1 sanotaan. Huomatkaa: kilisevä kulkunen, kilisevä. Niin, nyt minun täytyy vielä kerran pyytää pastorilta anteeksi. Ajattelin kyllä niinkin: 'ei sovi, että tuollainen köyhä raukka kuin sinä, menet oppineitten ja ylhäisten ihmisten luo. Mutta sitten minä ajattelin, että jos vaan henki on oikea, niin kaikki käy hyvin', kas, niin minä ajattelin... Niin, minä nyt toivon, ettei pastori ole minuun suuttunut?"

"Rakas Daniel!" vastasi Robert ja puristi ystävällisesti vanhan sepän kättä, "päinvastoin, olen teille hyvin kiitollinen siitä, että tulitte. Tämä keskustelu on tehnyt minulle hyvää ja olen todellakin iloinnut nähdessäni ihmisen, joka näyttää niin onnelliselta kuin te..."

"Enkö minä sitten olisi onnellinen", huudahti Daniel, pannen kätensä ristiin lakin yli ja hitaasti liikuttaen päätään edestakaisin, "oi, rakas pastori, onnelliselta minä näytän ja onnellinen minä olen päivät umpeen! Raskasta ja katkeraa oli elämä, olen kokenut monenlaista puutetta ja kurjuutta: köyhyyttä, sairautta ja surkeutta, olen ollut juomari ja tappelija, ja irstaisuus oli vähällä turmella minut kokonaan... Mutta kaikki tuo on nyt jo mennyttä ... ja nyt on vaan iloa ... vaan iloa, nyt voin todistaa, että minulle on kerrassaan yhdentekevää, jos olisin ollut rikas ja mahtava kuin kuningas tahi köyhä ja kurja kuin vanha Daniel. Ajatelkaapas, kun tietää, että synnit ovat anteeksi annetut, ei, ei ainoastaan anteeksi annetut, vaan pois otetut. Ajatelkaapas, kun tietää, että sellainen kurja raukka kuin minäkin saan rukouksellani lähestyä suurta, pelottavaa Jumalaa! Ajatelkaapas, kun ei enää tunne halua syntiin, vaikka ennen teki syntiä ja kirosi ja joi juuri kuin sika. Sillä nähkääs, uskossa Herraan Jesukseen on se omituisuus, että se ei ole samaa kuin viisas oppi, joka sanoo: sinä et saa enää tehdä syntiä, vaan siitä ikäänkuin saa voimaa -- huomatkaapas, voimaa olla tekemättä syntiä. Niin, tuo nyt on hyvin mutkallista ja omituista, eikä löydy montakaan ihmistä, joka sitä oikein ymmärtää. Mutta nyt saa pastori vielä kerran suoda anteeksi, että puhun ihan mitä suuhun sattuu ja kysyn pastorilta: ettekö siis itse ole onnellinen?"

Robert ei heti vastannut. Vanhan sepän sanat, joita seurasi läpitunkeva katse viisaista silmistä, tekivät häneen omituisen vaikutuksen.

"En, rakas Daniel", vastasi hän lopulta vähän epävarmasti. "En voi sanoa olevani onnellinen. Mutta sen toki voin teille sanoa, että ainoa onni, mikä minulla on, on Jumalassa ja että Kristus on minun ainoa ja suurin rakkauteni."

"Mutta tottahan pastori silloin on onnellinenkin", intti Daniel.

"Rakas ystäväni", vastasi Robert lyhyesti, "te olette vanha ja olette jo taistellut taistelunne ja nautitte nyt rauhaa, minkä vanhuus tuo mukanaan. Minä olen vielä keskellä taistelua ja näännyn väliin sen helteestä. Mutta minäkin olen kerran tuleva onnelliseksi..."

Daniel pudisti päätään. Hän ei ollut tyytyväinen Robertin vastaukseen, hän tahtoi, että tämä tuntisi itsensä onnelliseksi nyt, juuri nyt, jos hän todellakin oli uudestaan syntynyt Kristuksessa...

"Niin, en voi sille mitään", sanoi Robert lopulta vähän tylysti. "Jumala on onnen suoja, ei kukaan voi sitä väkisin ottaa itselleen. Hyvää yötä nyt, rakas Daniel, kiitoksia käynnistänne ja keskustelustanne, minulle on ollut hyvin mieluista kuulla teidän niin suoraan lausuvan mielipiteenne."

Hän taputti Danielia useita kertoja olkapäälle; sitten lisäsi hän äkkiä, äänensä vapistessa mielenliikutuksesta:

"Rukoilkaa minun puolestani, ystäväni! Minä luulen, että tulen paljon hyötymään siitä, jos muistatte minua rukouksissanne!"

"Kyllä, kyllä", vastasi Daniel ja nyykäytti vahvistukseksi päätään, kyynelten noustessa hänen silmiinsä. "Jumala siunatkoon pastoria ja antakoon teille onnensa ja rauhansa. Hyvää yötä, hyvää yötä, Jumala teitä siunatkoon."

Sitten kumarsi hän muutaman kerran jäykästi, pyyhkäsi nenäänsä, tallusteli huoneesta pitkänä, koukkuisena ja kömpelönä. Vanha, ruskea valetukka oli vähän kallellaan ja pienet viekkaat silmät säteilivät myötätuntoisuudesta ja ystävällisyydestä. Hän astui hyvin varovaisesti poikki salin lattian ja oli yhä edelleen sylkemättä, vaan heti päästyään portaille, kääntyi hän sivullepäin ja sylkäsi pari kertaa pontevasti, ikäänkuin korvatakseen vahinkoa, minkä oli kärsinyt sisällä pastorin luona, jossa hänen täytyi pidättää itseään.

Jäätyään yksin, istui Robert pitkän aikaa, pää käden nojassa, vaipuneena syviin ajatuksiin. Hän muistutti mieleensä keskustelua, joka hänellä viisi vuotta sitten oli ollut Gabriellen kanssa Säboholmin lehmuskäytävässä ja jolloin hän niin varmaan oli vakuuttanut, ettei hän ainoastaan uskonut onnen olemassa-oloon, vaan myöskin luuli sen omistamisen olevan jokaisen ihmisen omassa vallassa. Saattoiko hän vielä vakuuttaa samaa?

Häntä pöyristytti, kun tämä kysymys, kylmänä ja taipumattomana kuten lääkärin veitsi haavaan, hänen sieluunsa tunkeutui. Mutta väkivaltaisella voimanponnistuksella hän sysäsi sen syrjään ja kävi jälleen käsiksi työhönsä, joka Danielin tullessa oli keskeytynyt.

Illalla myöhemmin läksi hän Gabriellen kera kävelemään. He keskustelivat innokkaasti syysillan pimeässä käydessään katua, ohi työväen asuntojen, joiden akkunoista loimusi takkavalkeain loiste, punaseksi maalatulle, vastaiselle rannalle vievälle sillalle kulkevaa maantietä pitkin. Gabrielle oli hyvällä tuulella ja kertoeli Ryforsyhteiskunnasta tohtorilta kuulemiaan juttuja, joille hän antoi pisteliään leiman, mikä oli piintynyt hänen puheluunsa niinkuin vaatteisiin hajuvesi. Robert kuunteli naurahdellen, taikka pisti jonkun sanan väliin. Välistä vetäen yhtä köyttä milloin pilanpäiten, milloin todenteolla, he koko ajan jatkoivat keskustelua, mutta välttivät kaikkia syvällisempiä aiheita, aivan kuin olisivat kilpaa koettaneet väistää tosiluottaumuksen yritykset.