Part 8

-- Niin! -- huudahti Varjenka. -- Kaikki ajattelevat hänestä samalla tavalla. Hän onkin ollut hirmuisen urhoollinen! Hän ei kerro itsestään, mutta täti Lutshitskaja, joka oli samassa rykmentissä kuin hän, on kertonut, että isän hevonen sai Gornyj-Dubnjakissa kuulan sieraimeensa ja karkasi suoraa päätä turkkilaisia kohti. Hänen onnistui viime hetkessä ohjata pillastunut hevonen rintaman suuntaan. Hevonen ammuttiin hänen altaan, hän kaatui ja näki neljän turkkilaisen hyökkäävän häntä kohti. Samassa oli yksi hänen niskassaan ja aikoi jo lyödä isää pyssynperällä, mutta tämä iski häntä reiteen. Turkkilainen meni nurin, ja samassa paukahtaa laukaus isän revolverista suoraan päin vihollisen naamaa! Isä sai vedetyksi hevosen kyljen alle jääneen jalkansa irti, kun kolme turkkilaista juoksi häntä kohti, ja pitemmällä koko liuta vihollisia, mutta meidän sotilaamme riensivät päinvastaiselta puolelta apuun Jakovljevin johdolla. Isä otti kaatuneen turkkilaisen pyssyn, nousi seisomaan -- ja eteenpäin! Hän oli hirmuisen vahva... Hän löi erästä turkkilaista päähän, pyssy rikki, otti miekan, mutta se oli tylsä... turkkilainen aikoi jo upottaa pistimen hänen rintaansa. Silloin isä sieppasi pyssynhihnasta kiinni ja läksi omaisiaan kohtaan raahaten turkkilaista perässään. Samassa kuula haavotti isää kylkeen ja pistin raapaisi kaulaan. Isä luuli olevansa hukassa, kääntyi vihollista vastaan, tempasi pyssyn turkkilaisen kädestä ja hyökkäsi heitä kohti -- hurraa! Silloin saapui Jakovljev sotilaineen avuksi, ja he karkottivat turkkilaiset tuiman tappelun jälkeen. Isälle tarjottiin tämän kahakan johdosta Yrjönristiä, mutta hän kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, koska Yrjönristiä ei annettu eräälle hänen rykmenttinsä aliupseerille, joka tässä kahakassa kaksi kertaa pelasti Jakovljevin ja kerran isänkin. Kun aliupseerille oli annettu kunniamerkkinsä, niin isäkin suostui ottamaan sen...

-- Kerrottepa tuosta kahakasta aivan kuin olisitte itse ottanut siihen osaa... -- keskeytti Ippolit Sergejevitsh.

-- Niin... -- sanoi Varjenka huokaisten ja silmiään siristäen. -- Kyllä sota on ihanaa... Minä rupean laupeudensisareksi, jos vain tulee sota...

-- Ja minä sotamieheksi...

-- Te? -- kysyi tyttö hänen vartaloaan tarkastellen. -- Nyt te laskette leikkiä... teistä tulisi huono sotamies... te olette niin heikko ja laiha...

Tämä pisti Ippolit Sergejevitshin sydämeen.

-- Olen tarpeeksi vahva, uskokaa pois... -- selitti hän.

-- Tokkohan? -- epäili Varjenka.

Ippolit Sergejevitshissä leimahti hurja halu syleillä tyttöä niin lujasti, että kyynelet puristuisivat tämän silmistä. Hän vilkaisi ympärilleen, kohautti olkapäitään -- mutta häpesi samalla haluaan.

He astelivat puutarhakäytävää pitkin suorien omenapuurivien välissä, ja takaapäin käytävän päästä katsoi talon akkuna heidän jälkeensä. Omena putosi puusta kumeasti pompahtaen maata vasten, ja jostakin läheisyydestä kuului puhetta. Joku kysyi:

-- Onko hänkin sulhasia?

Toinen ääni vastasi äreästi.

-- Odottakaahan... -- pysähdytti Varjenka kävelytoverinsa tarttuen hänen hihaansa. -- Kuunnelkaamme, he juttelevat teistä...

Ippolit Sergejevitsh katsoi nyrpeästi ja virkkoi:

-- Minun ei tee mieleni kuunnella palvelijain puhetta...

-- Mutta minun tekee... -- ehätti siihen Varjenka. -- On niin hirmuisen intresanttia kuulla, mitä he puhuvat meistä, herrasväestään, kun he ovat omissa hommissaan...

-- Ehkä se on intresanttia, mutta kaunista se ei ainakaan ole... -- hymähti Ippolit Sergejevitsh.

-- Miksei? Minusta ainakin he puhuvat pelkkää hyvää.

-- Onnittelen teitä...

Ippolit Sergejevitshissä oli herännyt ilkeä halu puhua tytön kanssa röyhkeästi, raa'asti, loukkaavasti. Varjenkan käytös tänään oli suututtanut häntä: siellä sisällä tyttö ei ollut välittänyt hänestä rahtuakaan, aivan kuin hän ei olisi ymmärtänyt Ippolit Sergejevitshin tulleen taloon juuri hänen luokseen eikä hänen jalattoman isänsä tai rutikuivan tätinsä luo. Ja sitten Varjenka oli moittinut häntä heikoksi ja kohdellut häntä alentavasti.

-- Mitä tämä kaikki merkitsee? -- ajatteli hän. -- Jollei minussa sisäisestikään ole mitään intresanttia, niin mikä on vetänyt häntä luokseni? Uutuuden viehätys -- ja siinä kaikki?

Hän uskoi, että jokin veti Varjenkaa hänen luokseen ja että kysymyksessä oli kiemailu, jonka tyttö ovelasti osasi kätkeä lapsellisuuden ja avosydämisyyden verhoon.

-- Ehkä hän pitää minua typeränä... ja toivoo minun viisastuvan...

-- Täti oli oikeassa -- tulee sade! -- sanoi Varjenka katsoen kauas. -- Katsokaa millainen pilvi... ja kuinka ilma on käynyt painostavaksi, kuten ainakin ennen sadetta...

-- Se on ikävä... -- virkkoi Ippolit Sergejevitsh. -- Pitää kääntyä takaisin ja huomauttaa siitä sisarelle...

-- Miksi niin?

-- Jotta ehtisimme ennen sadetta kotiin...

-- Luuletteko, että me päästämme? Ettekä te enää ennättäisi ennen sadetta kotiin... Teidän tulee odottaa meillä kunnes menee ohi...

-- Mutta jos sadetta kestää yöhön saakka?

-- Olette yötä talossa... -- vastasi Varjenka kategorisesti.

-- Ei, ei se sentään... -- vastusteli Ippolit Sergejevitsh.

-- Voihan yhden yön olla miten hyvänsä.

-- En minä tässä omaa mukavuuttani ajattele.

-- Älkääkä ajatelko muittenkaan mukavuutta. Kukin pitäköön itsestään huolen.

He kulkivat kinastellen eteenpäin, mutta taivaalla tuli heitä vastaan synkkä pilvi ja jossakin kaukana ukkonen kuului jo jyrähtävän. Ilma muuttui raskaaksi ja tukahuttavaksi, ikäänkuin lähestyvä pilvi olisi ajanut sitä edellään. Puitten lehdetkin näyttivät nuutuneen ja odottavan virkistävää sadetta.

-- Emmekö käänny takaisin? -- ehdotti Ippolit Sergejevitsh.

-- Käännytään vaan... on niin painostava... Minä en pidä lainkaan odottamisesta, olkoonpa sitten tulossa ukkonen tai joku juhla. Itse ukkosta tai juhlaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta odottaa niitä, se on hirmuisen ikävää. Jospa kaikki tapahtuisi yhtäkkiä: kun käyt nukkumaan -- talvi, pakkanen, kun heräät -- kevät, kukkasia, aurinkoa... tai -- aurinko paistaa täydeltä terältään ja yhtäkkiä -- pimeä, salamoita, vettä kuin saavista kaataen...

-- Ehkä te toivotte, että ihmisenkin pitäisi muuttua yhtäkkiä, odottamatta? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh hymähtäen.

-- Ihmisen täytyy aina olla intresantti... -- sanoi Varjenka opettavasti.

-- Mitä te tarkotatte sitten intresantilla? -- huudahti Ippolit Sergejevitsh harmistuneesti.

-- Mitäkö tarkotan? Sitä on vaikea sanoa... Minä luulen, että ihmiset olisivat intresantteja, jos he olisivat eloisampia... jos he nauraisivat, laulaisivat, soittaisivat... olisivat rohkeampia, voimakkaampia... vieläpä röyhkeitä... raakoja...

Ippolit Sergejevitsh kuunteli tarkkaavasti tytön määrittelyjä ja kysyi itseltään:

-- Suositteleeko hän ehkä minulle ohjelmaa, jonka mukaan minun pitäisi kohdella häntä?...

-- Ihmisissä ei ole nopeutta... mutta jotta elämä voi olla intresanttia, täytyy kaiken tapahtua nopeasti... -- selitti tyttö vakava ilme kasvoilla.

-- Kuka tietää, ehkä olettekin oikeassa... -- huomautti Ippolit Sergejevitsh hiljaa... -- ei kuitenkaan aivan oikeassa...

-- Älkää peräytykö! -- nauroi Varjenka. -- Miksen olisi aivan oikeassa? Joko aivan tai ei ensinkään... joko olen kaunis tai ruma... joko hyvä tai paha... niin pitää tuomita! Kun sanotaan: koko lailla, sangen rakastettava, niin se on vain arkuutta... ei uskalleta sanoa totuutta!

-- Mutta tiedättekö, noin ratkaisevalla kahtiajaolla te loukkaatte useita!

-- Millä tavalla?

-- Te ette ole oikeudenmukainen...

-- Sitä oikeudenmukaisuutta! Ikäänkuin koko elämä olisi siinä eikä ilman sitä voisi tulla toimeen! Kuka sitä tarvitsee? -- huudahti Varjenka innokkaasti ja oikullisesti, ja hänen silmänsä säkenöivät.

-- Kaikki sitä tarvitsevat, Varjenka Vasiljevna! Rahvaanmiehestä teihin saakka... -- sanoi Ippolit Sergejevitsh vaikuttavasti pannen merkille tytön innostuksen ja koettaen päästä siitä selville.

-- Minä en tarvitse oikeudenmukaisuutta lainkaan! -- väitti Varjenka ja teki kädellään liikkeen, ikäänkuin hän olisi työntänyt luotaan jotakin. -- Ja jos sitä tarvitsenkin, niin itse minä sen hankin... Miksi te aina olette niin huolissanne ihmisten tähden? Te sanotte sen vain ärsyttääksenne minua... te olette tänään niin tärkeä, pöyhkeä...

-- Minäkö ärsyttäisin? Miksi? -- ihmetteli Ippolit Sergejevitsh.

-- Mistä minä sen tiedän? Ikävän tähden, ehkä... Mutta -- heittäkää pois! Minä tulen toimeen ilman teitäkin... uh! kuinka olen ladattu! Minua on sulhasten tähden kiusattu koko viikko... kaadettu päälleni myrkkyä ja likaisia epäluuloja...

Tytön silmissä paloi fosforimainen loisto, sieraimet vapisivat ja koko ruumis värisi kiihtymyksestä, joka oli yhtäkkiä vallannut hänet. Ippolit Sergejevitsh alkoi katse hämäränä ja sydän hätäisesti jyskyttäen selittää syyttömyyttään.

-- En minä ole ärsyttänyt teitä...

Mutta samassa iski ukkonen tuimasti aivan heidän päänsä päällä, ikäänkuin jokin suuren suuri hirviö olisi yhtäkkiä räjähtänyt nauramaan. Voimakkaan jyrinän huumaamina he säpsähtivät ja pysähtyivät silmänräpäykseksi, mutta läksivät heti taloon. Puitten lehdet vapisivat, ja taivaalla tummana samettina poimuileva pilvi loi maahan varjoa...

-- Kuinka me oikeastaan rupesimme kinastelemaan... -- ihmetteli Varjenka matkalla. -- Minä en huomannut, milloin se hiipi kimppuun...

Jelisaveta Sergejevna ja täti Lutshitskaja seisoivat talon portailla. Jälkimäisellä oli suuri olkihattu päässä, mikä teki hänet auringonkukan kaltaiseksi.

-- Tulee kova ukkosilma, -- ilmotti hän matalalla äänellä katsoen Ippolit Sergejevitshiä suoraan silmiin, ikäänkuin olisi vakuuttanut tälle, että ukkonen on lähellä. Sitten hän sanoi:

-- Eversti on nukkunut... -- ja poistui.

-- Mitä sinä sanot tästä? -- kysyi Jelisaveta Sergejevna osottaen päännyökkäyksellä taivaaseen. -- Ehkä meidän täytyy jäädä yöksi tänne.

-- Jollemme häiritse ketään.

-- Siinä on mies! -- huudahti Varjenka osaksi kummastellen, osaksi säälien. -- Pelkää häiritä, olla epäoikeudenmukainen... hyvä Jumala! Teidän mahtaa olla hyvin ikävä elää kuin kuolaimet suussa! Minun mielestäni pitää häiritä, jos tekee mieli häiritä, ja olla epäoikeudenmukainen, jos haluttaa!...

-- Kyllä Jumala itse katsoo, kuka on oikeassa... -- keskeytti Jelisaveta Sergejevna ja hymyili tytölle tuntien ylemmyytensä. -- Luulen, että on paras mennä sisälle... Entä te?

-- Me katsomme täällä ukkosilmaa... eikö niin, Ippolit Sergejevitsh?

Tämä ilmaisi suostumuksensa kumarruksella.

-- Minä en ainakaan ole mikään suurenmoisten luonnonvoimien ihailija... ne voivat aiheuttaa kuumetta tai nuhaa. Voihan sitäpaitsi ukkosilmasta nauttia ikkunalasin läpi... ai!

Salama leimahti ja halkaisi pimeyden ja näytti hetkeksi kaiken sen, minkä tämä oli niellyt. Seurasi parin sekunnin painostava hiljaisuus, ja sitten jyrähti ukkonen kuin laukaus kiirien ryskyen talon yli. Vihuri hyökkäsi jostakin lennättäen maasta pölyä ja rikkoja, jotka pylväänä kohosivat ilmaan. Lenteli oljenkorsia, paperipalasia, lehtiä, pääskyset lävistivät ilman pelokkaasti vikisten, puut suhisivat kolkosti, talon rautainen katto rapisi kummallisesti hietaisesta pölysateesta.

Varjenka katseli myrskyn leikkiä ovenpielen takaa, ja Ippolit Sergejevitsh seisoi kauempana hänen takanaan siristäen silmiään pölyltä. Eteinen oli pimeä, mutta kun salama leimahti, näkyi tytön sorja vartalo sen sinertävässä valossa.

-- Kas... kas!... -- huudahteli Varjenka, kun salama halkaisi pilven... -- näittekö? Pilvi ikäänkuin hymyilee, eikö totta? Se on kuin hymyä... On olemassa sellaisia synkkiä, sanattomia ihmisiä, jotka vaikenevat, vaikenevat, kunnes yhtäkkiä hymyilevät: silmät syttyvät, hampaat välähtävät... Kas! sataa...

Suuret, raskaat sadepisarat putosivat ensin harvemmin, sitten yhä tiuhemmin kattoa vasten yltyen vihdoin jonkunlaiseksi ulvovaksi humuksi.

-- Menkäämme sisälle... te kastutte... -- virkkoi Ippolit Sergejevitsh, jonka oli kiusallista seista niin lähellä tyttöä tässä ahtaassa, pimeässä eteisessä -- kiusallista ja suloista. Ja hän ajatteli katsoen tyttöön:

-- Mitä, jos suutelisin häntä?

Salama leimahti valaisten puolen taivasta, ja Ippolit Sergejevitsh näki, kuinka hän innokkaasti huudahtaen nosti kätensä ylös ja seisoi hiukan taaksepäin nojaten, ikäänkuin hän olisi paljastanut rintansa salamoille. Ippolit Sergejevitsh kiersi käsivartensa tytön vyötäisten ympäri ja painaen päänsä melkein hänen olkapäähänsä kiinni kysyi huohottaen:

-- Mikä... mikä teitä vaivaa?

-- Ei mikään!... -- huudahti hän kärsimättömästi vapauttaen itsensä notkealla, voimakkaalla liikkeellä toisen käsivarsista. -- Hyvänen aika, kuinka te pelästyitte... vaikka olette mies!

-- Minä säikähdyin teidän tähtenne... -- sanoi Ippolit Sergejevitsh omituisesti ja vetäytyi takaisin.

Kosketus poltti vieläkin hänen käsiään ja täytti hänen rintansa tulisella halulla syleillä tyttöä, syleillä voimakkaasti, tuskallisesti. Hän saattoi tuskin hillitä itseään ja hänen teki mielensä mennä sateeseen, joka piiskasi puita suurilla pisaroilla.

-- Minä menen sisälle, -- sanoi hän.

-- Menkäämme vain, -- suostui Varjenka vasten tahtoaan, siirtyi kuulumattomasti hänen ohitsensa pimeässä ja avasi oven.

-- Ho-ho-ho! -- tervehti heitä everstin ääni. -- Mitä? Luonnonvoimain komentajan käskystä vangitaan herrasväki, kunnes uusi käsky annetaan? Ho-ho-ho!

-- Kauhea ukkosilma, -- ilmotti täti Lutshitskaja vakavasti katsoa tuijottaen Ippolit Sergejevitshin kalpeihin kasvoihin.

-- Minä en pidä näistä luonnon mielettömyyksistä! -- sanoi Jelisaveta Sergejevna ylenkatseellinen ilme kylmillä kasvoillaan. -- Ukkoset, pyryt... mitä hyödyttävät sellaiset voiman tuhlaukset?

Ippolit Sergejevitsh hillitsi töin tuskin sen verran kiihtymystään, että sai sisareltaan rauhallisesti kysytyksi:

-- Luuletko, että tätä kestää kauankin?

-- Koko yön, -- vastasi täti Lutshitskaja.

-- Siltä näyttää, -- vahvisti sisar.

-- Kyllä teidän nyt täytyy jäädä tänne! -- nauroi Varjenka.

Ippolit Sergejevitsh hytkähti. Hän oli kuulevinaan tytön äänessä jotakin turmiollista.

-- Niin täytyy, -- myönsi Jelisaveta Sergejevna. -- Me emme voisi yöllä ajaa Kamovo-metsän läpi särkemättä rattaita... Parhaassa tapauksessa...

-- Täällä on tilaa kyllä! -- huomautti täti.

-- Minä pyytäisin... suokaa anteeksi! ukkonen vaikuttaa minuun niin pelottavasti... Minä pyytäisin saada tietää... missä minä saan nukkua... tahtoisin vetäytyä sinne hetkeksi... -- sanoi Ippolit Sergejevitsh.

Hänen kolkolla äänellä ja katkonaisesti lausumansa sanat herättivät yleistä kummastusta.

-- Minä näytän teille heti... siellä saatte olla rauhassa... -- sanoi Varjenka levottomasti.

Jelisaveta oli muita rauhallisempi ja kysyi hymyillen:

-- Pyörryttääkö?

Mutta eversti kähisi:

-- Joutavia! Kyllä se menee kohta ohi! Minun rykmenttitoverini, majuri Gortalov, jonka turkkilaiset pistivät kuoliaaksi eräässä rynnäkössä, oli aika poika! Oo! Harvinainen mies! Urhoollinen sotilas! Sistovossa hän marssi miehistönsä edessä turkkilaisia vastaan niin rauhallisesti kuin olisi johtanut katrillia, löi, iski, huusi, särki miekkansa, sieppasi nuijan ja murskasi sillä vihollisia! Koko peto! Mutta kun ukkonen kävi, niin silloin hän oli hermostunut kuin nainen... Naurettavaa! Kalpeni kuin te, horjui, huokasi!... Sitäpaitsi suuri juoppo, pelaaja -- kuvitelkaa, miten se sopi hänelle!

Ippolit Sergejevitsh kuunteli, pyysi anteeksi, rauhotti kaikkia ja kirosi itseään. Häntä todellakin pyörrytti, ja kun täti Lutshitskaja nosti erään pullon hänen nenänsä alle ja komensi: "Haistakaa!" niin hän otti pullon ja hengitti ahnaasti sen kirpeää hajua tuntien, että koko tämä kohtaus oli naurettava ja alensi hänen arvoaan Varjenkan silmissä.

Sade rapisteli yhä ikkunaruutuja, salamat välähtivät katsoen huoneeseen, jyrinä helisti ikkunalaseja, ja kaikki tämä herätti everstin mielessä muiston taistelusta sotatantereella.

-- Viimeisessä kahakassa... en muista enää, missä se tapahtui... oli samanlaista kuin nyt. Ukkosta, sadetta, salamoita, yhteislaukauksia... luutnantti Vjahirjev vetää konjakkipullon taskustaan, nostaa huulilleen: bul-bul-bul! Samassa kuula -- trah! -- ja pullo on säpäleinä! Luutnantti katsoo pullonkaulaa kädessään ja sanoo: piru vieköön, turkkilaiset tappelevat pullojen kanssa! Ho-ho-ho! Minä hänelle: te erehdytte, luutnantti, turkkilaiset ampuvat pulloja, mutta te tappelette pullojen kanssa! Ho-ho-ho! Metkasti sanottu?

-- Joko voitte paremmin? -- kysyi täti Lutshitskaja Ippolit Sergejevitshiltä.

Tämä puri hammasta, kiitti häntä ja katsellessaan läsnäolevia ikävän tuskallinen ilme kasvoillaan huomasi Varjenkan hymyilevän epäluuloisesti ja kuuntelevan hämmästyneenä Jelisaveta Sergejevnan kuiskauksia. Vihdoin hänen onnistui päästä irti näistä ihmisistä, ja pienessä huoneessa, joka oli hänelle varattu, hän koetti selvitellä tunteitaan sateen rapistellessa ikkunaruutuja.

Voimaton viha itseään kohtaan ja toivo ymmärtää, mitä oli tapahtunut, taistelivat hänen rinnassaan. Kuinka hän oli saattanut menettää kyvyn hillitä itseään? Oliko hän viehättynyt tyttöön niin syvästi? Mutta hänen ei onnistunut löytää lujaa perustaa eikä päästä mihinkään johtopäätökseen. Kiihtynyt tunne raivosi vihurina. Ensin hän päätti vielä samana päivänä selittää tytölle kaikki, mutta samassa hän luopui siitä muistaessaan, että se johtaisi hänet velvollisuuteen määrätä tarkoin suhteensa Varjenkaan. Olihan hänen mahdoton naida tuo kaunis hirviö! Ippolit Sergejevitsh moitti itseään myöskin siitä, että hän oli antanut viehättymisensä kehittyä niin pitkälle, ettei osannut enää hoitaa ohjaksia. Hänestä oli näyttänyt, että hän oli valmis antautumaan hänelle ja että tyttö vain kylmästi leikkii hänen kanssaan. Hän syytti Varjenkaa typeräksi, eläimelliseksi, sydämettömäksi, mutta väitti samalla itseään vastaan puolustaen tyttöä. Ja sade piiskasi koko ajan uhkaavasti ikkunaruutuja, ja koko talo vapisi ukkosen jyristessä.

Vihdoin hän sai puristetuksi itsensä järkevyyden pihteihin, ja kaikki hänen kiihtyneet tunteensa virtasivat takaisin jonnekin sydämen syvyyteen tehden tilaa harmin tunteelle.

Nuori tyttö, jonka mahdoton seurapiiri on turmellut, johon terve järki ei voi vaikuttaa, joka on horjumaton harhaluuloissaan, sellainen merkillinen tyttö oli kolmen kuukauden kuluessa tehnyt hänestä melkein eläimen! Hän tunsi, kuinka tosiasian häpeä painosti häntä. Hän oli tehnyt voitavansa tehdäkseen tytöstä kunnon ihmisen, mutta sen tehtyään hänen olisi pitänyt jättää hänet eikä antaa tytön herättää aistillisuuden häpeällistä temmellystä.

-- Minua vähemmän kunnon ihminen olisi tässä tapauksessa ollut viisaampi minua, -- ajatteli hän ja tunsi samassa pistoksen rinnassaan. -- Kunnollisuusko minua siitä pidätti? Ehkä vain voimattomuus? Entä jollei se olekaan tunne, vaan hekuma, joka minua kiihottaa? Voinko minä yleensä rakastaa? Kelpaanko aviomieheksi, isäksi? _Elänkö_ minä?

Tähän tapaan ajatellen hän tunsi joutuvansa kylmyyden ja kiusallisen pelkuruuden valtaan.

Hänet kutsuttiin illalliselle.

Varjenka katsoi häneen uteliaasti ja kysyi:

-- Joko päänsärky on mennyt ohi?

-- Kyllä, kiitos kysymästä... -- vastasi hän kuivasti ja istuutui mahdollisimman kauas hänestä.

Eversti torkkui tuolissaan nyökäytellen päätään ja kuorsahdellen. Naiset istuivat kaikki sohvassa jutellen joutavista asioista. Sateen humu oli hiukan vaimentunut, mutta sen itsepintaisesta äänestä saattoi kuulla, että se oli lujasti päättänyt valella maata hyvin kauan.

Pimeä katsoi ikkunoista sisään. Huoneessa oli painostava ilma, ja tätä painostusta lisäsivät kolmesta sytytetystä lampusta nouseva öljyn haju ja everstin parfymit. Ippolit Sergejevitsh oli hermostunut; hän katsoi Varjenkaan ja ajatteli:

-- Eipä tule luokseni... miksei? Kunpa Jelisaveta ei vain olisi tehnyt havaintoja ja lörpötellyt hänelle tyhmyyksiään.

Roteva Fjokla puuhasi ruokailuhuoneessa. Hän katsoi tuontuostakin vierashuoneessa istuvaan Ippolit Sergejevitshiin, joka ääneti poltteli paperossia.

-- Neiti! Illallinen on katettu... -- ilmotti Fjokla ovesta.

-- Olkaa hyvä, Ippolit Sergejevitsh... Täti, ehkemme herätä isää .. nukkukoon täällä... muuten hän rupee taas juomaan.

-- Se on järkevästi... -- huomautti Jelisaveta Sergejevna.

Mutta täti Lutshitskaja selitti puoliääneen kohautellen olkapäitään:

-- Kaikki on jo myöhäistä... jos hän juo, niin hän kuolee pikemmin, mutta nauttii enemmän, ja jollei hän juo, niin elää kauemmin, mutta nauttii vähemmän...

-- Sekin on järkevästi... -- nauroi Jelisaveta Sergejevna.

Illallispöydässä Ippolit Sergejevitsh istui Varjenkan vieressä ja teki sen havainnon, että tytön läheisyys herättää uudestaan hänessä hämmennystä. Hänen teki mielensä siirtyä niin lähelle, että tulisi koskettaneeksi edes tytön pukua. Hän piti itseään silmällä ja päätti, että hänen tunteessaan on paljon aistillisuutta, mutta vähän hengen voimaa...

-- Veltto sydän! -- huudahti hän surullisesti itsekseen. Ja heti sen jälkeen hän melkein ylpeästi pani merkille, että nyt hän ei pelkää sanoa totuutta omasta itsestään ja ymmärtää oman "minänsä" jokaisen liikkeen.

Itsensä kanssa askarrellen hän vaikeni.

Varjenka kääntyi ensin useasti hänen puoleensa, mutta kun hänen vastauksensa olivat kovin lyhyitä ja kuivia, niin tyttöä ei haluttanut keskustella hänen kanssaan. Kun he illallisen jälkeen jäivät sattumalta kahdenkesken, kysyi Varjenka yksinkertaisesti:

-- Miksi olette niin alakuloinen? Onko teidän ikävä vai oletteko tyytymätön minuun?

Ippolit Sergejevitsh vastasi, ettei häntä vaivaa alakuloisuus eikä tyytymättömyys.

-- Mikä teitä sitten vaivaa? -- kysyi tyttö itsepäisesti.

-- Ei mikään erikoisesti... mutta liian suuri huomaavaisuus saattaa joskus vaikuttaa ihmiseen väsyttävästi.

-- Liian suuri huomaavaisuus? -- kysyi Varjenka miettivästi. -- Kenen puolelta? Isänkö? Tätihän ei ole puhunut kanssanne.

Ippolit Sergejevitsh tunsi punastuvansa tämän avosydämisyyden ja toivottoman itsepäisyyden edessä. Mutta vastausta odottamatta Varjenka pyysi hymyillen:

-- Älkää olko tuollainen enää, minä pyydän... Minä en voi sietää ikäviä ihmisiä... Tiedättekö mitä? Pelatkaamme korttia... osaatteko?

-- Huonosti... ja tunnustan, etten hyväksy tätä hyödytöntä ajanvietettä... -- ilmotti toinen tuntien jo olevansa suostuvainen sovintoon.

-- Enkä minäkään... mutta mitä tehdä? Nyt te näette, kuinka meillä on ikävää! -- sanoi tyttö huolissaan. -- Minä tiedän, että te olette tuollainen vain siksi, että teidän on ikävä.

Ippolit Sergejevitsh rupesi vakuuttamaan asian olevan päinvastoin, ja jota kauemmin hän puhui, sitä lämpimämmiksi muuttuivat hänen sanansa, kunnes hän vihdoin, itsekään sitä huomaamatta, lopetti:

-- Elämä erämaassakaan ei voisi teidän kanssanne olla ikävää, jos te vain tahtoisitte...

-- Mitä minun pitää tehdä? -- iski tyttö, jonka toivo ilahuttaa toista näytti olevan aivan vilpitön.

-- Teidän ei tarvitse tehdä mitään, -- vastasi toinen, kätkien syvälle itseensä sen, mitä olisi tahtonut vastata.

-- Ei, totisesti... te olette tullut tänne lepäämään, teillä on niin paljon raskasta työtä, teidän täytyy koota voimia, ja ennen teidän tuloanne Jelisaveta sanoi minulle: Sinun täytyy auttaa minua tuulettamaan ja virkistämään sitä kirjatoukkaa... mutta mitä minä... mitä minä voin tehdä? Tosiaankin, jos minä tietäisin, että se poistaisi teistä ikävän... niin minä suutelisin teitä.

Ippolit Sergejevitshin silmissä musteni, ja veri syöksähti niin voimakkaasti hänen sydämeensä, että hän melkein horjahti.

-- Koettakaa... suudelkaa... suudelkaa... -- sanoi hän kaameasti seisten tytön edessä, jota hän ei kuitenkaan nähnyt.

-- Ohoo! Kas vaan! -- virkahti Varjenka nauraen ja katosi samassa.

Ippolit Sergejevitsh syöksähti tytön jälkeen ja pysähtyi vasta ovessa, mutta kaikki hänessä tempautui pakenevan jälkeen.

Hetken kuluttua hän huomasi everstin. Ukko nukkui pää painuksissa ja kuorsaili makeasti. Juuri tämä kuorsaaminen herätti Ippolit Sergejevitshin, jonka piti saada itsensä vakuutetuksi, että yksitoikkoinen ja valittava ääni, jonka hän kuuli, ei noussut hänen omasta rinnastaan, vaan kuului ikkunain takaa, ja että se on sade, joka itkee, eikä hänen haavoitettu sydämensä. Silloin viha hänessä kuohahti.