Part 7

-- Minä ajoin kaupungista myöhään yöllä, -- alkoi Varjenka siirtyen lähemmäksi toista ja unohtaen hymyilevän katseensa toisen kasvoille. -- Vanha, äkeä talonpoika, Jakov nimeltään, oli ohjaksissa. Alkoi lumimyrsky, voimakas myrsky, joka piiskasi meitä vastaan. Vihuri viskaa pilvenä lunta meidän päällemme, hevoset peräytyvät, ja Jakov huojuu kovasti ajajan istuimella. Ympärillä kiehuu kuin kattilassa, mutta me olemme kylmässä vaahdossa. Me ajoimme ja ajoimme, mutta sitten näen Jakovin paljastavan päänsä ja tekevän ristinmerkin. Mitä sinä? -- kysyn minä. -- "Rukoilkaa Jumalaa, neiti, ja pyhää Barbaraa, hän pelastaa meidät äkillisestä kuolemasta." Hän sanoi sen niin luonnollisesti ja pelkäämättä, etten minä säikähtynyt. -- Olemmeko ajaneet harhaan? -- kysyn minä. -- "Olemme", -- vastaa hän. -- Mutta ehkä me löydämme vielä oikealle tielle? -- kysyn taas. -- "Kuinka tällaisessa pyryssä voisi mihinkään löytää! Minä annan hevosten mennä minne haluavat. Rukoilkaa te Jumalaa kuitenkin!" Hän on kovin jumalinen, tuo Jakov. Hevoset pysähtyivät ja seisovat pitkän aikaa, ja me peitymme yhä syvemmälle lumeen. On kylmä! Lumi lyö kasvoihin. Jakov nousi ajajan istuimelta ja istuutui minun viereeni, jotta meidän olisi lämpimämpi, ja me peitimme itsemme rekipeitteellä. Lunta kokoontuu peitteemme päälle; se painaa meitä yhä raskaammin. Minä istuin ja ajattelin: minä olen hukassa!... en tule syömään niitä konvehteja, joita minulla on kaupungista. Mutta minä en pelännyt, sillä Jakov jutteli koko ajan. Muistanpa, kuinka hän sanoi: "Minä säälin teitä, neiti! Miksi täytyykin teidän paleltua tänne?" -- Mutta palelluthan sinäkin? -- "Mitäpä minusta, minä olen aikani elänyt, mutta te..." Minua hän vain suri. Hän pitää minusta kovin, morkkaa minua, vieläpä ärisee minulle vihaisesti: -- "ah sinä jumalaton tuulihattu, häpeämätön hepakko!..."

Varjenka oli ottanut ankaran ilmeen ja matki ukkoa matalalla äänellä ja venyttäen sanoja. Jakov oli johtanut tytön pois asiasta, ja Ippolit Sergejevitsh kysyi:

-- Kuinka te sitten löysitte tielle?

-- Hevosten tuli kylmä ja ne alkoivat kahlata lumessa, kahlasivat pitkän aikaa ja joutuivat vihdoin kylään, joka on kolmenkymmenen virstan päässä meidän kylästämme. Ehkä tiedätte, meidän kylämme on täällä lähellä, neljän virstan päässä meistä. Jos jatkaa matkaa tätä rantaa pitkin ja lähtee sitten polkua pitkin oikealle metsään, niin jonkun matkan päässä näkyy jo päärakennus. Mutta tavallista ajotietä pitkin tulee kymmenkunta virstaa.

Joitakin rohkeita pikkulintuja pyrähteli heidän ympärillään oksalta oksalle vilkkaasti viserrellen, ikäänkuin ne olisivat vaihdelleet ajatuksiaan näistä kahdesta yksinäisestä ihmisestä metsässä. Kaukaa kuului naurua, puhetta ja airojen läiskettä; Grigorij ja Masha kaiketi siellä soutelivat.

-- Emmekö kutsu heitä tänne viemään meitä yli tuonne toiselle puolelle honkametsään? -- esitti Varjenka.

Ippolit Sergejevitsh suostui. Pannen kämmenensä suulle torveksi Varjenka alkoi huutaa:

-- Soutakaa tänne!

Tytön rinta paisui huutaessa, ja Ippolit Sergejevitsh ihaili sitä ääneti. Hän tunsi, että hänellä olisi ollut jotakin hyvin tärkeätä ajattelemista, mutta hänellä ei ollut halua sellaiseen, eikä tämä järjen heikko muistutus estänyt häntä levollisesti ja vapaasti antautumasta tunteen voimakkaammalle kutsulle.

Vene tuli näkyviin. Grigorij luihuili ja näytti olevan hieman hämillään, Masha oli teeskentelevän ankaran näköinen. Mutta kun Varjenka oli astunut veneeseen j& silmäillessään heitä purskahti nauramaan, niin hekin alkoivat nauraa -- hämillään ja onnellisina.

-- Venus ja hänen onnelliset orjansa, -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh.

Honkametsässä oli juhlallista ja hiljaista kuin temppelissä, ja mahtavat, silvakkaat puunrungot kohosivat pylväinä taivasta kohti kannattaen korkealla raskasta, tummanvihreätä holvikattoa. Lämmin, voimakas pihkan tuoksu täytti ilman, ja jalkojen alla narahteli kuiva neulasmatto. Edessä, takana, sivuilla -- kaikkialla oli punertavanruskeita honkia, ja vain ani harvassa paikassa puitten juuressa puhkaisi tuores ruoho neulasmaton. Hiljaisuudessa kulki vaieten kaksi ihmistä vältellen puita, milloin oikealle, milloin vasemmalle kääntyen.

-- Ettemme vain eksyisi? -- arveli Ippolit Sergejevitsh.

-- Minäkö eksyisin? -- ihmetteli Varjenka. -- Minä löydän missä hyvänsä, kun tarkastelen vain aurinkoa.

Ippolit Sergejevitsh ei kysynyt tarkemmin, kuinka hän löytää auringon mukaan, sillä hänen ei tehnyt mielensä puhua, vaikka puhuttavaa olisi ollut paljonkin. Varjenka käveli hänen vieressään kasvoillaan hiljaisen innostuksen kirkkaus.

-- Eikö olekin kaunista? -- kysyi tyttö tuontuostakin hymyn väristessä hänen huulillaan.

-- Hyvin kaunista! -- vastasi toinen, ja sitten he kulkivat taas ääneti eteenpäin. Ippolit Sergejevitsh tunsi olevansa onnellisesti rakastunut, syntisistä ajatuksista ja sisällisestä taistelusta vapaa nuorukainen. Mutta joka kerta, kun hänen katseensa osui tytön puvun tahroihin, lankesi vaappuva varjo hänen sielunsa yli. Eikä hän tiennyt itsekään, kuinka hän sellaisena hetkenä tuli huokaisseeksi syvään, ikäänkuin olisi viskannut hartioiltaan raskaan taakan:

-- Kuinka te olette kaunis!

Varjenka katsoi häneen kummastellen.

-- Mitä te nyt? Vaikenette, vaikenette -- ja yhtäkkiä mokomia...

Ippolit Sergejevitsh nauroi heikosti tuntien tytön levollisuuden vievän hänen voimansa.

-- Täällä on tosiaan kaunista... Metsä on kuin satua ja te olette siinä kuin metsänneito... tai metsän jumalatar, ja metsä on teidän temppelinne.

-- Ei... vastasi tyttö hymysuin, -- tämä ei ole minun metsäni, vaan valtion... Meidän metsämme on toisella puolella alempana joen varrella.

Hän osotti jonnekin sivulle päin.

-- Laskeeko hän leikkiä... vai eikö hän ymmärrä? -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh, ja hänessä heräsi itsepäinen halu saada puhua tytön kauneudesta. Mutta tämä oli omissa ajatuksissaan, oli niin rauhallinen, ja se pidätti häntä.

He kävelivät vielä kauan, mutta puhuivat vähän, sillä päivän rauhottavat vaikutelmat kietoivat heidän sielunsa suloiseen uupumukseen, jossa kaikki toivomukset nukkuivat, paitsi yhtä: ajatella vaiti jotakin, jota ei voi sanoin ilmaista.

Kun he olivat palanneet kotiin, he saivat tietää, ettei Jelisaveta Sergejevna ollut vielä kotona. He joivat teetä, jonka Masha valmisti tuotapikaa. Heti teen jälkeen Varjenka ajoi ratsain kotiinsa otettuaan Ippolit Sergejevitshiltä lupauksen, että tämä tulisi tervehtimään häntä yhdessä Jelisaveta Sergejevnan kanssa. Ippolit Sergejevitsh saatteli Varjenkaa, ja kun hän palasi takaisin terassille, hän tunsi menettäneensä jotakin kallisarvoista ja välttämätöntä. Istuessaan pöydän ääressä jäähtynyt teelasi edessään hän koetti hävittää mielestään päivän kuluessa heränneitten tunteittensa houkuttelevan leikin, mutta hänessä heräsi sääli omaa itseään kohtaan ja hän kieltäytyi kaikista yrityksistä.

-- Miksi?... -- ajatteli hän, -- ... Tokkohan tämä kaikki on totta? Se ei vahingoita tyttöä, jos vähän leikinkin... eikä se voisi häntä vahingoittaakaan, vaikka minä tahtoisinkin... Minua se vain voisi häiritä... mutta siinä on niin paljon nuorta ja kaunista...

Hän hymyili osaaottavasti muistettuaan lujan päätöksensä kehittää tytön järkeä ja epäonnistuneet yrityksensä.

-- Ei, hänen kanssaan täytyy nähtävästi puhua toisella tavalla. Nämä kokonaiset luonteet ovat pikemmin taipuvaisia antamaan perää metafysiikalle... mutta logiikalta ne puolustautuvat sokean, primitiivin tunteen haarniskassa... Merkillinen tyttö!

Hänen sisarensa herätti hänet näistä ajatuksista astuessaan meluten ja iloiten terassille. Käskettyään Mashan lämmittää teetä hän istuutui vastapäätä veljeään ja alkoi kertoa hänelle Bjenkovskijen perheestä.

-- Köyhyys katsoo voitonriemuisesti heidän perhettään vanhan talon kaikista halkeamista. Talossa ei ole, siltä ainakin näyttää, edes kopeekkaa eikä minkäänlaisia ruokavaroja; nytkin lähetettiin hakemaan kylästä munia päivälliseksi. Päivällinen ilman lihaa! -- mutta kyllä ukko Bjenkovskij puhuikin vegetarianismista ja ihmiskunnan moraalisesta uudestisyntymisestä tällä pohjalla. Heillä ihan haisee rappiolle, ja he ovat kaikki ilkeitä -- ehkä nälästä. Minä ajoin heille asioissa; aion näet ostaa heiltä palasen maata, joka kiilana pistää minun maihini.

-- Mitä sinä sillä? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh uteliaasti.

-- Sinä tuskin ymmärtäisit minun laskelmiani. Ajattele, teen sen tulevien lasteni tähden, -- sanoi hän nauraen. -- Entä kuinka sinulta on aika kulunut?

-- Hauskasti.

Jelisaveta Sergejevna vaikeni katsoen veljeensä alta kulmain.

-- Suo anteeksi, Ippolit, yksi kysymys... Etkö pelkää ihastuvasi Varjenkaan?

-- Mitä pelkäämistä siinä? -- kysyi veli mielenkiinnolla, joka oli hänelle itselleen käsittämätön.

-- Mahdollisuus rakastua vakavasti.

-- Sitä minä tuskin osaisin... -- vastasi veli skeptillisesti uskoen itsekin puhuvansa totta.

-- Hyvä on, jos niin on. Pieni pihkaantuminen ei tosin vahingoittaisi sinua, sillä sinä olet hieman kuiva... liian vakava ikäiseksesi mieheksi. Minä iloitsisin, jos tyttö saisi sinut vähäsen kuohuksiin... Ehkä tahtoisit tavata häntä useammin?

-- Hänen pyynnöstään lupasin ajaa joskus sinun kanssasi heille... -- ilmotti veli.

-- Milloin tahdot lähteä?

-- Yhdentekevä... Milloin sinulle sopii. Sinä olet tänään loistavalla tuulella.

-- Näkyykö se hyvinkin? -- kysyi sisar nauraen. -- Mitä? Olen viettänyt päiväni hauskasti. Yleensä minä... mutta pelkäänpä, että se sinusta näyttää kyynilliseltä... olen mieheni kuoleman jälkeen tuntenut syntyväni uudestaan... Se on itsekästä, tietysti! Mutta se on ihmisen iloista itsekkyyttä, ihmisen, joka on päästetty vankeudesta vapauteen... Tuomitse, mutta ole oikeudenmukainen.

-- Kuinka monta mutkaa noin pienen asian tähden! Jos olet iloinen, niin iloitse... -- sanoi veli ystävällisesti hymyillen.

-- Sinäkin olet tänään paljon rakastettavampi, -- sanoi sisar. -- Näetkö, vähäsen onnea ja ihminen muuttuu heti paremmaksi. Mutta muutamat liian viisaat ihmiset saarnaavat, että kärsimykset puhdistavat meitä... Tahtoisinpa, että elämä puhdistaisi heidän omat mielensä erehdyksistä sovittamalla heihin heidän oman teoriansa...

-- Mutta jos Varjenka joutuisi kärsimään... niin miten hänen kävisi? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh itseltään.

He erosivat pian. Jelisaveta Sergejevna rupesi soittelemaan, mutta veli meni huoneeseensa, kävi levolle ja vaipui ajatuksiinsa: minkälaisen kuvan Varjenka on saanut hänestä? Mahtoiko hän pitää häntä kauniina? Vai viisaana? Mikä saattoi hänessä miellyttää tyttöä? Mutta jokin vetää tyttöä häneen, se oli selvä. Ehkä se on vain kunnioitusta viisasta, oppinutta miestä kohtaan. Mutta tyttö oli niin helposti torjunut luotaan kaikki hänen teoriansa, mielipiteensä ja opetuksensa. Luultavaa on, että hän miellyttää tyttöä miehenä.

Tämä johtopäätös sytytti Ippolit Sergejevitshissä ylpeän ilon. Silmät ummessa ja onnellinen hymy huulilla hän ajatteli voittaneensa tämän nuoren tytön, joka hänen tähtensä oli valmis kaikkeen ja rukoili ottamaan hänet ja opettamaan häntä ajattelemaan, elämään, rakastamaan.

III.

Kun Jelisaveta Sergejevnan kabrioletti-rattaat pysähtyivät eversti Aljesovin talon portaitten eteen, ilmaantui kuistille pitkä ja laiha nainen, yllään harmaa pusero, ja kuului matala ääni:

-- Aa! Mikä hauska yllätys!

Ippolit Sergejevitsh ihan säpsähti tervehdyksestä, joka kajahti kuin kiljunta.

-- Veljeni Ippolit... -- esitti Jelisaveta Sergejevna suudeltuaan naisen kanssa.

-- Margarita Lutshitskaja.

Viisi kylmää ja luisevaa sormea puristi Ippolit Sergejevitshin kättä, kaksi harmaata silmää katsoi häntä kasvoihin, ja täti Lutshitskaja sanoi kovalla, matalalla äänellä lausuen selvästi joka tavun, ikäänkuin hän olisi laskenut ne ja pelännyt sanovansa yhdenkään liikaa:

-- Minä iloitsen saadessani tutustua teihin.

Sitten hän kääntyi ympäri, tökkäsi kädellään oveen ja sanoi:

-- Olkaa hyvät!

Ippolit Sergejevitsh oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun hän kuuli käheätä yskää ja äreän huudahduksen:

-- Piru vieköön, mikä hölmö olet! Mene katsomaan kuka tuli!...

-- Mene, mene... -- rohkaisi Jelisaveta Sergejevna veljeään huomattuaan tämän pysähtyneen epäröimään. -- Se on eversti, joka huutaa tapansa mukaan... Me täällä vain olemme, herra eversti!

Keskellä suurta, matalaa huonetta oli jykevä nojatuoli, jossa oli suuri ryhditön ruumis lakastuneine kasvoineen, joissa kasvoi harmaata sammalmaista partaa. Tämän suuren ruumiin yläosa liikkui raskaasti huohottaen hengästyneesti. Nojatuolin takana seisoi pitkä, roteva nainen, joka katsoi Ippolit Sergejevitshiin sameilla silmillään.

-- Hauska tavata... luultavasti veljenne?... Eversti Vasilij Aljesov... joka on antanut selkään turkkilaisille ja on nykyään pahasti tautien ahdistama... ho-ho-ho! Hauska tavata... Varjenka on pitkin kesää kertonut minulle teidän järjestänne ja tiedoistanne ja paljon muuta... Pyydän astumaan eteenpäin, vierashuoneeseen...

Fjokla, työnnä!

Nojatuolin rullat vinkuivat vihlovasti, eversti huojahti eteenpäin, huojahti taaksepäin ja alkoi yskiä heiluttaen päätään niin kovasti kuin olisi tahtonut viskata sen irti hartioista.

-- Seis! kun isäntäsi yskii. Enkö ole sanonut sitä sinulle ainakin tuhat kertaa? -- huusi täti Lutshitskaja tarttuen Fjoklaa olkapäähän.

Ippolit Sergejevitsh ja hänen sisarensa odottivat, että everstin raskas yskä menisi ohi.

Vihdoin jatkettiin matkaa ja jouduttiin pieneen huoneeseen, joka oli tukahuttava, pimeä ja ahdas huonekaluista, jotka olivat pehmeiksi topatut ja purjekankaisilla peitteillä verhotut.

-- Istukaa!... Fjokla, neitiä hakemaan! -- komensi täti Lutshitskaja.

-- Jelisaveta Sergejevna, kyyhkyseni, olipa hauska, että tulitte! -- huudahti eversti katsoen vieraihin pyöreillä huuhkajansilmillä, joita harmaat, yhteenkasvaneet kulmakarvat varjostivat. Everstin nenä oli naurettavan suuri, ja sen kiiltävä, punainen pää kätkeytyi alakuloisesti tuuheihin, harmaihin viiksiin.

-- Minä tiedän, että te iloitsette minut nähdessänne, niinkuin minä iloitsen teidät nähdessäni... -- sanoi Jelisaveta Sergejevna ystävällisesti.

-- Ho-ho-ho! Nyt te, suokaa anteeksi, valehtelette! Mitä iloa voi olla vanhan ukon näkemisestä, ukon, jota vaivaa leini ja sammumaton viinanjano? Kaksikymmentäviisi vuotta sitten saattoi iloita Vasilij Aljesovin näkemisestä... ja useat naiset iloitsivatkin... mutta nyt te ette tarvitse minua enkä minä teitä... Kun te olette täällä, niin minä saan viinaa, ja siitä minä olen teille erittäin iloinen!

-- Älä puhu niin paljon... yskit taas... -- varotti täti Lutshitskaja.

-- Kuuletteko? -- kääntyi eversti Ippolit Sergejevitshin puoleen. -- Minä en saa puhua -- se on epäterveellistä, en saa juoda -- epäterveellistä, en syödä niin paljon kuin haluttaa -- epäterveellistä! Kaikki on epäterveellistä, piru vieköön! Näenpä, että minun on epäterveellistä elääkin! Ho-ho-ho! Ikä on eletty... en soisi, että voisitte niin koskaan sanoa itsestänne... Mutta muuten... te kuolette pian... keuhkotautiin... teidän rintanne on hirveän kapea...

Ippolit Sergejevitsh katsoi milloin häneen, milloin täti Lutshitskajaan ja ajatteli:

-- Minkälaisten hirviöitten kanssa se Varjenka elää!

Hän ei ollut koskaan koettanut kuvitella mielessään Varjenkan lähintä ympäristöä ja oli nyt ihmeissään siitä, mitä näki. Täti Lutshitskajan laiha, kolkko, kulmikas muoto pisti pahasti hänen silmäänsä; hän ei voinut sietää hänen pitkää, keltaista kaulaansa, ja joka kerta, kun täti alkoi puhua, hän ikäänkuin pelkäsi, että matalat äänet tuon naisen leveästä, mutta laudanlitteästä rinnasta repivät tädin keuhkot rikki. Täti Lutshitskajan hameen kahina oli hänestä kuin olisi luita rapistellut. Mutta eversti haisi viinalle, hielle ja huonolle tupakalle. Hänen silmäinsä loisteesta päättäen hän suuttui usein, mikä tuntui Ippolit Sergejevitshistä ilkeältä. Huoneet eivät olleet lainkaan kodikkaita, seinäpaperit savuttuneet ja uunien kaakelit säröillä, mikä teki ne marmorinkeltaisiksi. Lattiasta oli rullatuoli kuluttanut maalin pois, ikkunakehykset olivat vinot, ruudut himmeät; kaikkialta huokui vanhuudenraihnautta, rappeutumista.

-- Tänään on helteistä... -- sanoi Jelisaveta Sergejevna.

-- Tulee sade... -- selitti täti Lutshitskaja kategorisesti.

-- Tokkohan? -- epäili edellinen.

-- Uskokaa Margaritaa, -- kähisi eversti. -- Hän tietää kaikki, mitä tulee tapahtumaan... Hän vakuuttaa minulle joka päivä, että minä tulen kuolemaan ja että Varjenka ryöstetään ja pää murskataan... Mutta minä uskallan väittää, että eversti Aljesovin tytär ei anna kenenkään murskata hänen päätään... sen hän tekee itse, jos niin on!... Mutta että minä kuolen, se on totta... Entä miten te, herra tiedemies, viihdytte täällä? Vatsaan koskee? -- kuvannollisesti sanoen. Eikö totta?

-- Ei... kuinka niin? Onhan tämä kaunista, metsäistä seutua... -- vastasi Ippolit Sergejevitsh ystävällisesti.

-- Kaunista seutua?... Tämäkö?... Phe! Te ette ole siis nähnyt kaunista maan päällä. Kaunis on Kasanlik-laakso Bulgariassa... Cherassan... ja Murgab on kuin paratiisi. Aa! Rakas lapsukaiseni!

Varjenka toi tuoretta tuoksua vierashuoneen ummehtuneeseen ilmaan. Hänen yllään oli jonkunlainen kreikkalainen hlamida-puku vaaleasta sireninvärisestä pumpulikankaasta. Hänen kädessään oli suuri kukkakimppu, ja hänen kasvonsa säteilivät iloa.

-- Kuinka hauskaa, että tulitte juuri tänään! -- sanoi hän tervehdittyään vieraita. -- Minä olin jo ajaa teille... kun nuo ovat minua niin kiusanneet!

Ja leveällä kädenliikkeellä Varjenka osotti isää ja täti Lutshitskajaa, joka istui Jelisaveta Sergejevnan vieressä niin luonnottoman suorana, kuin hänen selkärankansa olisi kivettynyt eikä taipuisi.

-- Varjenka! Älä puhu joutavia! -- huudahti täti ankarasti salamoiden silmillään.

-- Älkää toruko! Muuten minä alan kertoa Ippolit Sergejevitshille luutnantti Jakovljevista ja hänen tulisesta sydämestään...

-- Ho-ho-ho! Varjenka -- hiljaa! Minä kerron itse...

-- Millaiseen seuraan olenkaan joutunut? -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh katsoen kummeksuen sisareensa.

Mutta tämä oli nähtävästi tottunut jo tähän, ja vaikka hänen suupielissään väreilikin halveksiva hymy, niin hän kuunteli kuitenkin rauhallisesti.

-- Minä menen jouduttamaan teetä! -- ilmotti täti Lutshitskaja nousten, tai oikeammin, ponnahtaen ruumistaan taivuttamatta sohvasta ja katosi heittäen ohimennessään moittivan katseen everstiin.

Varjenka siirtyi hänen paikalleen ja alkoi kuiskata jotakin Jelisaveta Sergejevnan korvaan.

-- Mikä ihmeen halu hänessä on noihin väljiin pukuihin? -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh katsoessaan salavihkaa Varjenkaan, jonka vartalo taipui kauniisti sisaren vieressä.

Mutta vanha eversti rämisi kuin rikkonainen bassoviulu:

-- Te tiedätte kai, että Margarita on minun ystäväni, Eski-Sagrassa kaatuneen everstiluutnantti Lutshitskijn vaimo? Margarita seurasi miestään sotatantereelle, niin! Tarmokas nainen! Meidän rykmentissä palveli muuan luutnantti Jakovljev, hienotunteinen, mamsselimainen mies... turkkilainen löi pyssynperällä hänen rintansa vialle, poika sai traumatisen keuhkotaudin ja... joutui vuoteen omaksi! Margarita hoiti häntä viisi kuukautta. Ja mitenkäs kävi! Margarita lupasi olla menemättä uusiin naimisiin, vaikka oli vielä nuori, kaunis... ja hiton vaikutusvaltainen! Monet sotilaat olivat tulessa ja liekissä hänen tähtensä, monet reimat pojat, kuten kapteeni Shmurlo, rakastettava, komea vähävenäläinen, joka joi virkansa Margaritan tähden. Minä myöskin... kosin Margaritaa... Mutta hän ei suostunut... Pirun typerää, vaikka jalosti tehty! Mutta sitten vuosien kuluttua, kun leini oli hyökännyt kimppuuni, hän ilmaantui luokseni ja sanoi: sinä olet yksin, minä olen yksin... ja siihen tapaan... Liikuttavaa ja pyhää! Ikuinen ystävyys ja alituinen tora! Hän saapuu meille joka kesä, haluaisipa myydä maatilansa ja muuttaa tänne kokonaan... niin kauaksi aikaa kuin minä elän... Minä olen kiitollinen, mutta eikö se ole naurettavaa? Ho-ho-ho! Ennen hän oli tulinen nainen, mutta nyt näette, kuinka tuo tuli on hänet kuivattanut. Älä leiki tulella!... Hän vihastuu, kun kerrotaan tästä hänen "elämänsä runoudesta", kuten hän sanoo. Älä loukkaa ilkeällä kielelläsi minun sydämeni pyhyyttä! -- sanoo hän. -- Mutta mikä pyhyys se on? Järjen pimenemistä... koulutytön haaveita! Elämä on hyvin yksinkertaista! Eikö totta? Nauti ja kuole sitten ajoissa, siinä koko juttu! Mutta kuole ajoissa! Älä tee niinkuin minä, se on pahasti, en toivoisi teille samaa...

Kertomus ja everstistä lähtevä haju panivat Ippolit Sergejevitshin pään pyörälle. Varjenka ei näyttänyt kiinnittävän häneen huomiotaan, vaan keskusteli yhä puoliääneen Jelisaveta Sergejevnan kanssa, joka samalla seurasi vakavasti kertomusta.

-- Pyydän teelle! -- kajahti ovesta täti Lutshitskajan matala ääni. -- Varjenka, auta isääsi!

Ippolit Sergejevitshiltä pääsi helpotuksen huokaus, ja hän liittyi Varjenkaan, joka helposti työnsi edellään raskasta nojatuolia.

Teepöytä oli katettu englantilaiseen tapaan kylmine ruokineen. Suuren, verisen pihvin ympärillä oli viinipulloja, jotka houkuttelivat everstin rinnasta tyytyväisen naurun. Näytti siltä, kuin hänen karhuntaljaan käärityt jalkansakin olisivat vavisseet nautinnon esimausta. Hän ajoi tuolissaan pöydän ääreen ja ojensi pulloja kohti turpeat, vapisevat, tummain ihokarvain peittämät kätensä nauraen niin kovasti, että suuren korihuonekaluilla kalustetun ruokasalin ilma rupesi aaltoilemaan.

Teenjuontia kesti ikävystyttävän kauan, ja eversti kertoi koko ajan sotajuttujaan, joihin täti Lutshitskaja silloin tällöin työnsi väliin lyhyen huomautuksen. Mutta Varjenka keskusteli yhä puoliääneen Jelisaveta Sergejevnan kanssa.

-- Mistä ihmeen asiasta hän yhä vielä... -- harmitteli Ippolit Sergejevitsh, joka oli joutunut everstin uhriksi.

Hänestä näytti, että tänään Varjenka oli melkein huomaamaton häntä kohtaan. Vai olisiko se ehkä teeskentelyä? Ja hän tunsi olevansa valmis vaikka suuttumaan tytölle.

Mutta vihdoinkin Varjenka katsoi Ippolit Sergejevitshiin ja nauroi heleästi.

-- Sisareni kai käänsi hänen huomionsa minuun! -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh rypistäen tyytymättömästi kulmakarvojaan.

-- Ippolit Sergejevitsh! Oletteko jo juonut teenne? kysyi Varjenka.

-- Olen...

-- Haluttaako teitä lähteä kävelemään! Minä näytän teille kauniita paikkoja!

-- Lähdetään... Entä sinä, Jelisaveta, lähdetkö?

-- Minä? En! Minä istun mieluummin Margarita Rodicnovnan ja everstin kanssa.

-- Ho-ho-ho! Mieluista seistä haudan partaalla, johon minun puolikuollut ruumiini kohta lasketaan! -- nauroi eversti. -- Miksi puhua mokomia?

-- Varjenka tulee varmasti kysymään: onko teillä ikävä meillä? -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh mennessään tytön kanssa puutarhaan. Mutta tyttö kysyikin:

-- Mitä pidätte isästäni?

-- Oo! -- huudahti Ippolit Sergejevitsh hiljaa. -- Hän herättää kunnioitusta!