Part 6

-- Kuulkaa, Ippolit Sergejevitsh, nouskaamme tässä maihin ja käykäämme metsän läpi eteenpäin, muuten saamme paistua tässä auringossa. Grigorij ja Masha soutavat Savjolovoon saakka, nousevat siellä maihin, valmistavat teen ja odottavat meitä... Grigorij, käännä rantaan! Minä hirmuisen mielelläni juon ja syön metsässä, ulkoilmassa, auringossa... Silloin tuntee olevansa kuin joku vapaa vaeltaja... Katsokaa, -- sanoi hän vilkkaasti hypättyään kotvan kuluttua veneestä rannalle, -- heti kun jalka sattuu maahan, niin tuntee, kuinka rinnassa paisuu... Kenkäni ovat täynnä hiekkaa ja toinen jalka kastui... Se on sekä suloista että ilkeätä, toisin sanoen: ihanaa, sillä silloin tuntee elävänsä... Katsokaa, kuinka nopeasti vene kiitää!

Joki oli heidän jalkainsa juuressa, ja veneen nostamat pienet laineet juoksivat rantakiviä pitkin. Vene liukui nopeasti metsän helmaan jättäen jälkeensä pitkän viirun, joka hohti hopeisena auringonpaisteessa. Näkyi kuinka Grigorij katsoi nauraen Mashaan ja Masha pui hänelle nyrkkiä.

-- Rakastunut pari, -- selitti Varjenka hymyillen. -- Masha on jo pyytänyt Jelisaveta Sergejevnalta lupaa saada mennä naimisiin Grigorijn kanssa. Mutta Jelisaveta Sergejevna ei ole toistaiseksi siihen suostunut; hän ei pidä siitä, että palvelijat ovat naimisissa. Mutta syksyllä kuluu Grigorijn palvelusaika umpeen, ja silloin hän vie Mashan mukanaan... He ovat molemmat kelpo ihmisiä. Grigorij tahtoisi ostaa tai vuokrata minulta kymmenen desjatinaa maata... mutta minä en, ikävä kyllä, voi sille mitään, niin kauan kuin isäni on elossa... Minä tiedän, että hän maksaisi minulle kaikki säännöllisesti... hän on erittäin kätevä... on sekä lukkoseppä että romuseppä ja palvelee paraikaa teillä nuorempana hevosmiehenä. Kunnallisesimies Kokovitsh, joka on minun sulhasiani, tapaa varottaa minua hänestä: Hä o vaalallinen peto... ei kunjota esivaltaa!

-- Mikä hän on, tuo Kokovitsh? Puolalainenko? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh nauttien tytön matkimisesta.

-- Mordvalainen, tshuvassi -- en tiedä! Hänen kielensä on niin pitkä ja paksu, ettei se mahdu liikkumaan suussa, vaan häiritsee hänen puhettaan... Uh! Rapakkoa!

Heidän tiellään oli vihreän liman peittämä lätäkkö, jota ympäröi musta mutavyö. Ippolit Sergejevitsh katsoi jalkoihinsa ja sanoi:

-- Täytyy kiertää ympäri.

-- Ettekö jaksa hypätä yli? Luulin, että se olisi jo kuivunut... -- sanoi Varjenka inhoten ja polki jalkaansa. -- Ympäri on pitkälti... ja minä voisin repiä siellä vaatteeni... Koettakaa hypätä yli! Se on helppo, katsokaa! Hei!

Varjenka hyppäsi. Ippolit Sergejevitshistä näytti kuin tytön valkoinen puku olisi irtautunut ja lentänyt ilmaan. Mutta hän seisoi jo toisella puolella ja huudahti harmistuneesti:

-- Kylläpäs tahrasin itseni! Ei, menkää te ympäri... Hyi, tämä on ilkeätä!

Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön ja hymyili heikosti tavaten itsestään jonkunlaisen kiihottavan, tumman ajatuksen ja tuntien, että jalkansa vajoavat sitkeään mutaan. Toisella puolella Varjenka pudisteli hamettaan, mikä kahisi pehmeästi, ja Ippolit Sergejevitsh huomasi tytön ohuet, viirukkaat sukat. Hetken hänestä tuntui, että lätäkkö, joka erotti heidät toisistaan, oli kuin varotus hänelle tai Varjenkalle. Mutta hän puisti kohta tämän mielestään ja sanoi tämän pistoksen sydämeen olevan poikamaisuutta. Hän kiersi jo ympäri pensaikon kautta, jossa hänen kuitenkin täytyi harpata lettoa pitkin. Jalat märkinä ja mielessä päätös tehdä jotakin hän palasi tytön luo, joka kasvojaan rypistellen näytti hänelle hamettaan ja sanoi:

-- Katsokaa! Tämä on kaunista!

Ippolit Sergejevitsh näki suurten mustain tahrain loistavan valkoisella kankaalla.

-- Minä rakastan ja olen tottunut näkemään sinua niin pyhän puhtaana, että tumma tahra sinun puvullasi heittää sieluni yli mustan varjon... -- lausui hän hitaasti ja lopetettuaan alkoi katsoa Varjenkan ihmetteleviä kasvoja, joilla harhaili epävarma hymy.

Tyttö katsoi häneen kysyvästi. Ippolit Sergejevitsh tunsi, kuinka sydämeensä ikäänkuin vuoti polttavaa vaahtoa, joka kohta muuttuu ihaniksi sanoiksi, joilla hän ei ole koskaan eikä ketään puhutellut, sillä hän ei ole tuntenut niitä tätä ennen.

-- Mitä te sanoitte? -- kysyi Varjenka itsepäisesti.

Ippolit Sergejevitsh huokaisi, sillä kysymys kuulosti ankaralta, ja koettaen pysyä rauhallisena hän alkoi vakavasti selittää:

-- Minä lausuin runosäkeitä... venäjäksi lausuttuna ne ovat kuin proosaa .. mutta te saatatte kaiketi kuitenkin kuulla, että ne ovat runoa? Italialainen runo, muistaakseni... tai ehkä jostakin romaanista... Se juolahti sattumalta mieleeni...

-- Sanokaa nyt, miten se oli, -- pyysi tyttö ruveten yhtäkkiä ajattelemaan jotakin.

-- Minä rakastan... -- hän pysähtyi pyyhkien otsaansa. -- Ajatelkaas! Minä olen unohtanut sen! Kunniasanani: olen unohtanut!

-- No jatketaan matkaa sitten! -- ja Varjenka läksi päättävästi eteenpäin.

Hetken aikaa Ippolit Sergejevitsh koetti selvittää itselleen tätä merkillistä kohtausta, mutta turhaan. Hän käsitti vain menetelleensä omituisesti Varjenkaa kohtaan, joka astui vaieten hänen vieressään pää painuksissa.

Tytön sanattomuus painosti. Ippolit Sergejevitshistä tuntui, että tyttö ajatteli hänestä jotakin, joka ei ollut hyvää. Mutta kun hän ei löytänyt minkäänlaista selitystä, hän väkinäisen iloisesti huomautti:

-- Jospa teidän sulhasenne tietäisivät, kuinka te vietätte aikaanne!

Varjenka katsoi häneen niinkuin hänen sanansa olisivat kutsuneet hänet jostakin kaukaa takaisin, ja vähitellen tytön ilme muuttui vakavasta lapsellisen hauskaksi.

-- Niin! Kyllä se heitä kismittäisi! Mutta kai he vielä saavatkin tietää... ja ehkä ajattelevat jotakin pahaa...

-- Pelkäättekö?

-- Minäkö? Heitä? -- kysyi Varjenka hiljaa, mutta vihaisesti.

-- Suokaa anteeksi kysymykseni.

-- Ei se mitään... Te ette tunne minua... ette tiedä, kuinka minä heitä inhoan!... Toisinaan tahtoisin tallata heidät alleni... tallata heidän kasvojaan, huuliaan, jotta he eivät voisi mitään puhua. Uh, he ovat ilettäviä kaikki tyynni!

Viha paloi hänen silmissään niin kirkkaasti, että Ippolit Sergejevitshin teki pahaa katsoa tyttöön, ja hän kääntyi hänestä poispäin sanoen:

-- On ikävä, että teidän täytyy elää sellaisten ihmisten keskuudessa, joita vihaatte... Eikö heissä ole sitten ainoatakaan, joka voisi voittaa teidän myötätuntonne?

-- Ei! Maailmassa on kovin vähän intresantteja ihmisiä... Kaikki ovat niin kuivia, sieluttomia, vastenmielisiä...

Ippolit Sergejevitsh hymyili tytön valitukselle ja virkkoi heikolla ivan sävyllä, jota ei itsekään käsittänyt:

-- Liian aikaista on teidän puhua tuollaista. Odottakaahan vähäsen, niin tapaatte miehen, joka on teidän mieleenne... Hän on kiinnittävä teidän mieltänne joka suhteessa...

-- Kuka se olisi? -- kysyi tyttö hätäisesti ja pysähtyi.

-- Teidän tuleva aviomiehenne.

-- Kuka hän on?

-- Kuinka minä voisin sitä tietää! -- vastasi Ippolit Sergejevitsh kohauttaen olkapäitään ja tyytymättömänä kysymyksen vilkkauteen.

-- Mitä te sitten puhutte! -- huokaisi Varjenka ja astui eteenpäin.

He kulkivat vitikkoa, joka tuskin ylettyi heitä olkapäihin saakka. Tie juoksi monessa mutkassa kuin kadotettu nauha. Sitten he joutuivat sakeaan metsään.

-- Tekeekö teidän mielenne naimisiin? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

-- Niin... en tiedä! En ole ajatellut... -- vastasi tyttö yksinkertaisesti. Hänen kauniiden silmiensä kaukaisuuteen tähdätty katse oli niin keskitetty, ikäänkuin hän olisi muistellut jotakin kaukaista, kallista asiaa.

-- Teidän pitää viettää talvi kaupungissa. Siellä teidän kauneutenne tulee yleisen huomion esineeksi, ja te pian löydätte mitä haluatte... sillä useat tulevat palamaan halusta saada sanoa teitä vaimokseen, -- sanoi Ippolit Sergejevitsh verkalleen katsellen ajatuksissaan tytön sorjaa muotoa.

-- Jos minä sallin sellaista!

-- Kuinka te voisitte kieltää ihmisiä toivomasta jotakin?

-- Niin! Se on totta!... Toivokoot sitten!

He kulkivat vähän matkaa ääneti.

Ippolit Sergejevitsh katsoi kauas eteen muistellen jotakin. Sitten hän alkoi ajatuksissaan laskea tahroja tytön puvussa. Niitä oli yhteensä seitsemän: kolme suurta, tähtimäistä, kolme pilkkumaista ja yksi, joka muistutti värikirpaletta. Tahrat näyttivät värinsä ja muotonsa puolesta merkitsevän hänelle jotakin. Mutta mitä -- sitä hän ei tiennyt.

-- Oletteko koskaan ollut rakastunut? -- kuului yhtäkkiä Varjenkan ääni vakavana ja uteliaana.

-- Minäkö? -- säpsähti Ippolit Sergejevitsh. -- Olen... mutta siitä on jo pitkä aika... olin silloin nuorukainen...

-- Minä olen myöskin ollut rakastunut pitkän aikaa sitten... -- sanoi Varjenka.

-- Keneen? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh huomaamatta kysymyksensä tunkeilevaisuutta ja katkaistuaan käteen osuneen oksan viskasi sen kauas luotaan.

-- Hän oli hevosvaras... Siitä on nyt kolme vuotta, kun minä näin hänet. Olin silloin seitsemäntoistavuotias. Hän oli juuri joutunut kiinni, saanut pahoja iskuja ja tuotu meille. Hän makasi köytettynä ja katseli minuun... minä seisoin talon kuistilla. Muistan... aamu oli kirkas ja varhainen... kotona kaikki nukkuivat vielä...

Varjenka vaikeni, muisteli...

-- Rattaitten alla oli verta, sitä oli paljon, ja hänestä putosi yhä suuria veripisaroita... Hänen nimensä oli Sashka Remesov. Talonpoikia tuli pihamaalle... he ärisivät kuin koirat vihaisesti hänet nähdessään. Heidän silmissään paloi viha... mutta hän katsoi heihin rauhallisesti... Minä tunsin, että vaikkakin hän oli rusikoitu ja köytetty, hän piti itseään heitä kaikkia parempana. Hänen silmänsä olivat suuret, ruskeat. Minä sekä säälin että pelkäsin häntä... Menin sisälle, kaadoin lasillisen viinaa hänelle ja toin ulos. Mutta kun hänen kätensä olivat köytetyt, niin hän ei voinut ottaa lasia, vaan sanoi minulle kohottaen hiukan veristä päätään: "Armollinen neiti nostaa lasin suulleni." Minä nostin... hän joi verkalleen ja sanoi: "Suuri kiitos! Suokoon Jumala teille runsaasti onnea!" Silloin minä kuiskasin hänelle: "Karatkaa!" Hän vastasi kuuluvasti: "Jos henkiin jään, niin varmasti karkaan! Uskokaa pois!" Minun mieleeni oli, että hän sanoi sen niin kuuluvasti, että pihalla kaikki sen kuulivat. Sitten hän sanoi: "Hyvä neiti, antakaa pestä minun kasvoni!" Minä käskin Dunjaa pesemään... Hänen kasvonsa olivat sinelmissä ja turvoksissa lyönneistä... Pian lähdettiin viemään häntä pois, ja kun rattaat ajoivat pihalta, minä katsoin hänen jälkeensä, ja hän kumarsi ja hymyili minulle... vaikka olikin niin pahasti rusikoitu... Kuinka minä itkinkään häntä! Kuinka rukoilin Jumalaa, että hän pääsisi karkaamaan...

-- Ehkä te... -- keskeytti Ippolit Sergejevitsh hänet ivallisesti, -- ehkä te odotatte, että hän karkaa ja palaa luoksenne... ja sitten te menette hänen kanssaan naimisiin.

Varjenka joko ei kuullut tai ei ymmärtänyt ivaa, koska hän vastasi yksinkertaisesti:

-- Miksi hän tänne palaisi?

-- Mutta jos palaa, niin menisittekö naimisiin?

-- Rahvaanmiehen kanssa?... En tiedä... en suinkaan...

Ippolit Sergejevitsh suuttui.

-- Te olette turmellut itsenne romaaneillanne, sen sanon teille... -- alkoi hän ankarasti.

Kuullessaan hänen kovan äänensä tyttö katsoi ihmeissään hänen kasvoihinsa ja alkoi ääneti ja tarkkaavasti kuunnella hänen ankaria, melkeinpä vitsovia sanojaan. Hän todisti tytölle, kuinka tämän mielikirjallisuus, joka vääristelee todellisuutta, joka vieroo jalostavia aatteita, joka on välinpitämätön elämän surulliselle totuudelle, ihmisten toiveille ja kärsimyksille, kuinka sellainen kirjallisuus turmelee sekä järjen että sielun. Hänen äänensä kaikui räikeästi ympäröivän metsän hiljaisuudessa, ja useasti kuului kahinaa tien vieressä olevista puista -- joku siellä piilottelihe. Lemuava hämy laskeutui lehvistöstä tielle, toisinaan kulki halki metsän jatkuva ääni, joka muistutti tukahutettua huokausta, ja lehdet värisivät heikosti kuin unessa.

-- Pitää lukea vain sellaisia kirjoja, jotka opettavat ymmärtämään elämän tarkotusta, ymmärtämään ihmisten toivomuksia ja heidän menettelynsä todellisia syitä. Pitää tietää, kuinka kurjasti ihmiset elävät ja kuinka hyvin he voisivat elää, jos olisivat viisaita ja kunnioittaisivat toistensa oikeuksia. Mutta ne kirjat, joita te luette, eivät koeta selvittää näitä asioita... ne suorastaan valehtelevat. Ne ovat istuttaneet teihin villin käsityksen sankariudesta, ja nyt te alatte elämässä etsiä sellaisia ihmisiä kuin noissa kirjoissanne on kuvattu...

-- En ala!... -- sanoi tyttö vakavasti. -- Minä tiedän, että sellaisia ei ole. Mutta siihen nähden kirjat ovatkin hyviä, että ne kuvaavat sellaista, mitä ei ole olemassa. Jokapäiväistä on kaikkialla... elämä itsessään on jokapäiväistä... Puhutaan niin paljon kärsimyksistä... Se on väärin, sillä ei pitäisi puhua niin paljon siitä, mitä on vähän. Te sanotte, että kirjoista pitää etsiä esimerkiksi kelpaavia ajatuksia ja tunteita... ja että kaikki ihmiset harhailevat eivätkä tunne omaa parastaan... Mutta ihmisethän ne näitä kirjoja kirjottavat! Ja mistä minä tiedän, mihin uskoa ja mikä on parempi? Mutta niissä kirjoissa, joita te tuomitsette, on paljon kaunista...

-- Te ette ole ymmärtänyt minua!... -- huudahti Ippolit Sergejevitsh ärtyisästi.

-- Niinkö? Ja te olette vihoissa minulle siksi? -- kysyi tyttö syyllisesti.

-- Ei! En tietystikään!...

-- Te olette vihoissa, minä tiedän, minä tiedän, sillä minä suutun itsekin aina, kun muut eivät ole yhtä mieltä kanssani! Mutta minkätähden te tahdotte, että minun täytyy ajatella niinkuin tekin? Ja minä myöskin... Minkätähden ihmiset yleensä riitelevät ja tahtovat, että heidän mielipiteeseensä täytyy yhtyä? Silloinhan ei voisi enää mistään puhuakaan.

Varjenka rupesi nauramaan ja lisäsi:

-- Ikäänkuin kaikki tahtoisivat, että kaikista sanoista jäisi jälelle vain yksi: kyllä! Se olisi julman hauskaa!

-- Te kysytte, minkätähden minä...

-- Ei, minä ymmärrän... Te olette tottunut opettamaan, ja teille on välttämätöntä, ettei kukaan teitä vastusta.

-- Te erehdytte! -- huusi Ipppolit Sergejevitsh kärsimättömästi. -- Minä tahdon herättää teissä halun arvostella kaikkea, mikä tapahtuu ympärillänne tai sielussanne.

-- Miksi niin? -- kysyi Varjenka katsoen lapsellisesti häntä silmiin.

-- Hyvänen aika! Miksikö? Jotta te voisitte tarkistaa tunteitanne, ajatuksianne, menettelyjänne... jotta te suhtautuisitte elämään järkevästi.

-- Se on hyvin vaikeata. Tarkistaa itseään, arvostella itseään... Minä olen yksi kokonaisuus... Täytyykö minun siis halkaista itseni kahtia? Sitä en ymmärrä. Lopputulos on se, että te yksin tiedätte totuuden... Mutta sama on asian laita minuun ja kaikkiin nähden... Kaikki ihmiset erehtyvät siis, koska totuus on sama kaikille ihmisille, kuten sanoitte... Mutta katsokaa, mikä kaunis metsäniitty!

Ippolit Sergejevitsh katsoi vastaamatta tytön sanoihin. Hän oli kovin tyytymätön itseensä. Hän oli tottunut pitämään typerinä niitä ihmisiä, jotka eivät yhtyneet häneen; parhaimmassa tapauksessa hän tunnusti, että heiltä puuttui kyky kehittyä ylemmäksi sitä tasoa, jossa heidän järkensä paraikaa oli -- ja sellaisia ihmisiä hän kohteli aina ylenkatseellisesti, osaksi säälien. Mutta tämä nuori tyttö ei näyttänyt hänestä typerältä eikä herättänyt hänessä noita tavallisia vihamielisiä tunteita. Mutta miksi? Mikä tuo tyttö on? Ja hän vastasi itselleen: "Epäilemättä siksi, että tyttö on niin voittamattoman kaunis... Hänen villiä puhettaan ei tarvitse lukea hänelle viaksi... jo siitäkin syystä, että se on alkuperäistä, ja alkuperäisyys on perin harvinaista, etenkin naisissa."

Sivistyneenä miehenä hän ulkonaisesti piti naista henkisesti vertaisenaan olentona, mutta sielunsa syvimmässä hän, kuten kaikki miehet, ajatteli naisesta epäilevästi, ivallisesti. Ihmisen sydämessä on kylliksi tilaa uskolle, mutta vakaumukselle vähän.

He kulkivat melkein pyöreän metsäniityn yli. Tie oli uurtanut siihen kaksi mustaa vakoa ja katosi toisella puolella metsään. Keskellä niittyä oli ryhmä nuoria koivuja, jotka loivat harsomaista varjoa niitetylle ruoholle. Jonkun matkan päässä oli ränsistynyt, risuista tehty heinäkorsu, jossa oli vähäsen heinää ja sen päällä kaksi naakkaa. Ippolit Sergejevitshin mielestä ne olivat aivan tarpeettomia, vieläpä sopimattomia tähän sievään ja pieneen syrjäiseen paikkaan, jota vaikenevan metsän tummat seinät ympäröivät joka puolelta. Naakat katsoivat niityn yli kulkeviin ihmisiin, ja niitten asennossa oli jotakin pelkäämätöntä ja varmaa, ikäänkuin ne olisivat velvollisuutenaan vartioineet heinäkorsua.

-- Ettekö ole väsynyt? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh katsoen vihaisesti naakkoihin, jotka istuivat paikallaan niin arvokkaan liikkumattomina.

-- Minäkö? Väsynyt kävelemisestä? Tuo melkein loukkaa minua! Sitäpaitsi on paikkaan, jossa meitä odotetaan, tuskin virstaa... Kohta tulemme metsään, joka peittää Savjolovon harju nimisen kummun. Hongat ovat siellä hirmuisen pitkiä ja oksattomia... latvassa vain on jokaisella tummanvihreä päivänvarjo. Siinä metsässä on niin hiljaista ja maa on neulasten peitossa. Kun minä kävelen siinä, niin minä tulen aina ajatelleeksi Jumalaa... Hänen valtaistuimensa ympärillä lienee yhtä juhlallista... mutta enkelit eivät ylistä Häntä lauluillaan -- se ei ole totta! Mitä Hän ylistyksillä? Niinkuin Hän ei itse tietäisi, kuinka suuri Hän on?

Ippolit Sergejevitshin aivoissa välähti kirkas ajatus:

-- Jos käyttäisin hyväkseni uskonnon auktoriteettia muokatakseni hänen sielunsa maaperän?

Mutta hän hylkäsi samassa ylpeästi tämän vastentahtoisen oman heikkoutensa tunnustuksen. Olisi epärehellistä käyttää hyväkseen voimaa, jonka olemassaoloa ei usko.

-- Ettekö te usko Jumalaan? -- kysyi tyttö, ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa.

-- Miksi niin luulette?

-- Oppineet eivät usko...

-- Vai niin! -- hymähti hän tahtomatta puhua tytön kanssa tästä asiasta. Mutta tyttö ei hellittänyt.

-- Eikö totta? Mutta miksi he eivät usko? Kertokaa minulle niistä, jotka eivät lainkaan usko Jumalaan. Minä en ymmärrä, kuinka se on mahdollista! Mitenkä on sitten kaikki syntynyt?

Ippolit Sergejevitsh ravisti mielestään suloisen unen, johon tytön ääni oli hänet tuudittanut. Sitten hän rupesi selittämään maailman syntyä niin kuin hän sen käsitti:

-- Mahtavat, tuntemattomat voimat liikkuvat ikuisesti, törmäävät toisiaan vasten ja synnyttävät sen maailman, jonka me näemme ja jossa niin ajatuksen kuin ruohonkorren elämä on samojen lakien alainen. Tällä liikkeellä ei ole ollut alkua eikä sillä ole myöskään loppua oleva...

Tyttö kuunteli häntä tarkkaavasti ja pyysi useasti selittämään milloin yhtä, milloin toista kohtaa. Hän selitti mielellään ja näki, kuinka tytön ajatukset jännittyivät. Mutta kun hän oli lopettanut, sanoi Varjenka hetken vaiettuaan:

-- Mutta eihän tuo ollut alusta saakka! Alussa oli Jumala. Te ette puhu Hänestä... Onko se samaa kuin olla uskomatta Häneen?

Ippolit Sergejevitsh aikoi vastata, mutta tytön ilmeestä hän ymmärsi, että se olisi ollut turhaa. Varjenka uskoi, sen näki hänen silmistään, joissa paloi mystillinen tuli. Hiljaa ja arastellen hän puhui Ippolit Sergejevitshille jotakin kummallista.

-- Kun näkee ihmisiä ja näkee, kuinka kurjaa heidän elämänsä on, ja ajattelee sitten Jumalaa ja tuomiopäivää, niin sydäntä kouristaa! Sillä hän voi joka hetki, tänään, huomenna, tunnin kuluttua, kutsua vastaamaan elämästä. Ja tiedättekö, joskus minusta tuntuu, kuin se tulisi tapahtumaan pian. Se suuri hetki voi lyödä päivällä... ensin sammuu aurinko... ja sitten syttyy uusi valo, jossa Hän näyttäikse.

Ippolit Sergejevitsh kuunteli tytön hourailua ja ajatteli:

-- Hänessä on kaikkea paitsi sitä, mitä välttämättömästi pitäisi olla...

Puhuminen oli tehnyt tytön kalpeammaksi, ja hänen silmissään oli pelkoa. Tämän painostavan mielialan vallassa hän kulki kauan, niin että uteliaisuus, jolla Ippolit Sergejevitsh oli kuunnellut häntä, oli kadonnut ja muuttunut uupumukseksi.

Mutta heidän ajatuksensa suuntautuivat toisaalle, kun jostakin läheltä kuului äänekästä naurua.

-- Kuuletteko? Se on Masha... olemme perillä!

Varjenka joudutti askeleitaan ja huusi:

-- Masha, hoi!

He saapuivat rannalle, joka laskeutui loivasti veteen ja jolla kasvoi koivuja ja haapoja hauskoissa ryhmissä. Mutta vastaisella rannalla kasvoi aivan vesirajaan saakka korkeita, mykkiä mäntyjä, jotka täyttivät ilman sakealla pihkantuoksulla. Siellä oli kaikki synkkää, liikkumatonta, yksitoikkoista ja ankaran jylhää, täällä koivut taivuttelivat sirosti oksiaan, haapain lehdet lepattivat hermostuneesti, heisipuu ja pähkinäpensas katsoivat vesirajassa uhkeita muotojaan vesikuvastimesta. Siellä hohti hiekka keltaisena, täällä käytiin ruohomatolla, ja puitten välissä tuoksuivat heinäkasat. Tyyni, kylmä joki kuvasti kuin peili molempia rantoja, jotka olivat niin erilaiset.

Kirjava vaate oli levitetty erään koivuryhmän varjoon. Sen päällä oli teekeittiö, josta höyry ja sininen savu nousi suikaleina, ja teekeittiön vieressä puuhaili Masha kyykkysillään teekannu kädessä. Hänen punaiset kasvonsa näyttivät onnellisilta, hänen tukkansa oli märkä.

-- Oletko sinä ollut uimassa? -- kysyi Varjenka häneltä. -- Entä missä Grigorij on?

-- Hän meni myöskin uimaan. Kyllä hän kohta palaa.

-- En minä häntä tarvitse. Minä tahdon nyt syödä ja juoda... ja syödä ja juoda! Sillä tavalla! Entä te, Ippolit Sergejevitsh?

-- Minä kannatan teitä, -- vastasi tämä hymyillen.

-- Masha! Joudu!

-- Mitä saan ensin tarjota? Kananpaistia vai piirakoita?...

-- Anna kaikki yhdellä kertaa, niin sitten saat mennä omiin hommiisi! Ehkä sinua joku odottaa?

-- Vielä mitä! -- nauroi Masha hiljaa luoden neitiin kiitollisen silmäyksen...

-- Kas niin, älä teeskentele!

-- Kuinka kaikki on hänen silmissään selvää ja yksinkertaista, -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh käyden kananpaistiin käsiksi.

Mutta Varjenka pyyhki naurullaan pois Mashan hämin; hän seisoi neidin edessä vielä katse maahan luotuna, mutta onnellinen hymy huulilla.

-- Varo, ettet joudu hänen kynsiinsä! -- varotti Varjenka leikillisesti.

-- Minäkö! Ei sitten likikään!... Mutta tiedättekö, minä... -- ja hän kätki nauraen kasvonsa esiliinaan. -- Minä sysäsin hänet matkalla jokeen!

-- Oikeinko totta? Sepä urhoollista! Entä hän?

-- Ui veneen jälessä... ja... ja rukoili... että minä ottaisin hänet veneeseen... mutta minä viskasin hänelle köyden... ja hinasin sillä tavalla hänet maihin!...

Molemmat naiset purskahtivat rattoisaan nauruun, joka kohta tarttui Ippolit Sergejevitshiinkin. Tämä ei nauranut Grigorijn maihin-hinaamista, vaan siksi, että hänen oli kaikin puolin niin hyvä ollakseen. Vapauden tunne täytti hänen mielensä, ja tuontuostakin hän ikäänkuin jonkun matkan päästä ihmetteli itseään huomatessaan, ettei ollut ikänä ollut näin lapsellisen iloinen. Sitten Masha läksi, ja he jäivät taas kahden.

Varjenka puoleksi vaatteella maaten joi teetä, ja Ippolit Sergejevitsh katseli häntä ikäänkuin haavepilven läpi. Heidän ympärillään oli hiljaista; teekeittiö vain laulaa pihisi omaa alakuloista säveltään, ja joskus risahti ruohossa.

-- Miksi olette niin vaitelias? -- kysyi Varjenka katsoen häneen huolestuneesti. -- Onko teidän ehkä ikävä?

-- Ei, minun on niin hyvä olla, ettei haluta puhua, -- vastasi toinen verkalleen.

-- Sama on minun laitani, -- vilkastui tyttö. -- Kun on hiljaista, en halua puhua. Sanoilla ei voi paljoa sanoa, sillä on tunteita, joita sanat eivät pysty ilmaisemaan. Puhua hiljaisuudesta on turhaa... hiljaisuudesta on mahdoton puhua häiritsemättä sitä...

Varjenka vaikeni, katsoi toiselle rannalle ja osottaen hongikkoa kädellään sanoi hiljaa hymyillen:

-- Katsokaa, hongat kuuntelevat. Siellä on hiljaista... Toisinaan minusta tuntuu, kuin tuollaisessa hiljaisuudessa olisi paras asua. Mutta ihanaa on ukkosilmallakin!... niin ihanaa! Taivas on musta, salamat vihaiset, tuuli ulvoo... Mennä silloin aukealle paikalle ja laulaa... laulaa täyttä rintaa... tai juosta sateessa tuulta vasten... Samoin talvella. Kerran, tiedättekö, minä ajoin lumimyrskyssä harhaan ja olin paleltua kuoliaaksi.

-- Kertokaa se minulle... -- pyysi Ippolit Sergejevitsh. Hän kuunteli halusta tytön puhetta; hänestä tuntui, kuin tyttö olisi puhunut hänelle oudolla, mutta kuitenkin ymmärrettävällä kielellä.