Part 5

Hän ihmetteli sisartaan, joka ei ollut niin kaunis, että olisi voinut herättää nuorukaisessa sellaisen rakkaudentuskan. Hän oli varmasti saavuttanut sen vastustusmenetelmällä. Siinä tapauksessa pitää antaa hänen kestävyydelleen täysi tunnustus, sillä Bjenkovskij on kaunis... Ehkä täytyy hänen veljenä ja kunnon miehenä huomauttaa sisarelleen tämän oikeasta suhteesta tuohon tuskasta palavaan poikaan? Mutta mihin voisi sellainen keskustelu johtaa nyt? Eikö hän ollut siksi pätevä Amorin ja Venuksen asioissa, että voisi sekaantua juttuun... Mutta joka tapauksessa täytyy hänen näyttää Jelisavetalle, että tämä nuori herra luultavasti joutuu perikatoon, jollei hän hänen sisarensa avulla onnistu ajoissa sammuttamaan hurmaustensa liekkiä ja opi tuntemaan luonnollisemmin ja ajattelemaan terveemmin.

-- Mutta miten kävisi, jos tämä himon soihtu palaisi Varjenkalle?

Ippolit Sergejevitsh ei kuitenkaan vastannut itselleen asettamaansa kysymykseen, vaan ajatteli, mitä Varjenka paraikaa mahtoi tehdä? Ehkä hän kurittaa Nikonia tai työntää pitkin huoneita isäänsä rullatuolissa. Nämä arvelut kiusasivat häntä. Ei, täytyy ehdottomasti avata tytön silmät näkemään todellisuutta ja tutustuttaa hänet ajan henkisiin virtauksiin. Mikä vahinko, että hän asuu niin kaukana, ettei voi tavata tyttöä useammin ja päivä päivältä poistaa kaiken sen, mikä estää hänen järkeään toimimasta loogillisesti!

Puisto oli tulvillaan hiljaisuutta ja tuoksuvaa viileyttä, talosta kuului viulun laulavia ääniä ja flyygelin hermostuneita lyöntejä -- toinen toisensa jälkeen syntyi säveliä, joissa milloin oli suloista rukousta, hellää houkutusta, myrskyistä innostusta.

Korkealta ilmasta kuului myöskin soittoa: siellä lauloivat leivot. Lehmuksen oksalla istui pörröinen ja nokimusta kottarainen, joka nyppieli rintasulkiaan ja vihelsi merkitsevästi vilkuillen haaveilevaan mieheen, joka asteli hitaasti käytävää pitkin kädet selän takana ja katse jonnekin kauas tähdättynä.

Iltateellä Bjenkovskij oli hillitympi. Jelisaveta Sergejevna näytti olevan lämmennyt jostakin. Ippolit Sergejevitsh tunsi olevansa taattu abstraktisista keskusteluista.

-- Sinä et kerro mitään Pietarista, Ippolit, -- virkkoi Jelisaveta Sergejevna.

-- Mitä kerrottavaa siitä olisi? Hyvin suuri ja vilkas kaupunki... Sää on tavallisesti kostea ja...

-- Ja ihmiset ovat kuivia, -- keskeytti Bjenkovskij.

-- Eivät läheskään kaikki. On paljon pehmenneitä, jotka ovat ikivanhan sentimentaalisuuden homeen peitossa. Ihmiset ovat kaikkialla erilaisia!

-- Jumalan kiitos, että niin on asian laita! -- huudahti Bjenkovskij.

-- Niin, elämä olisi sietämättömän ikävää, jollei niin olisi! -- vakuutti Jelisaveta Sergejevna. -- Onko maaseutu vielä muodissa nuorison keskuudessa? Vieläkö leikitään kansanomaisuutta?

-- Kyllä, mutta vähitellen selvitään lumoista.

-- Tämä ilmiö on hyvin luonteenomainen meidän päiviemme sivistyneistölle, -- ilmotti Bjenkovskij hymyillen. -- Niin kauan kuin sivistyneistö oli suurimmaksi osaksi aatelista, oli asian laita toinen. Mutta nyt, kun pari kolme tavallista kirjaa lukeneen koronkiskurin, kauppiaan tai virkamiehen poika on jo sivistynyt, niin maaseutu ei voi enää herättää mielenkiintoa sellaisessa sivistyneistössä. Ymmärtääkö se maaseutua? Tokkohan maaseutu voi olla sille muuta kuin paikka, jossa on hyvä viettää kesää? Tälle sivistyneistölle maaseutu on kesähuvila... ja tähän sivistyneistöön kuuluvat henkilöt ovat olemukseltaan kesävieraita. He saapuvat, asuvat, lähtevät jättäen jälkeensä kaikenmoista roskaa ja jätteitä -- kesävieraitten tavallisia jälkiä. Heidän jälkeensä tulee toisia, jotka lakaisevat pois edellisten jättämät roskat ja niitten mukana muiston 90-luvun kehnosta, sieluttomasta, voimattomasta sivistyneistöstä.

-- Ja nämä "toiset" ovat restauroituja aatelisia, vai kuinka? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh silmäänsä siristäen.

-- Suokaa anteeksi, te käsititte minut itsellenne hyvin epäedullisesti! -- tulistui Bjenkovskij.

-- Minä kysyin vain, keitä nuo "toiset" ovat? -- virkkoi Ippolit Sergejevitsh olkapäitään kohauttaen.

-- He ovat nuori maaseutu! Sen reformoitu sukupolvi, väkeä, jossa on kehittynyt tunne inhimillisestä arvosta, joka janoaa tietoja, joka on voimakasta ja valmis ottamaan osaa maan elämään.

-- Minä tervehdin teitä jo edeltäpäin, -- sanoi Ippolit Sergejevitsh välinpitämättömästi.

-- Niin, täytyy tunnustaa, että maaseutu alkaa luoda maailmaan jotakin uutta, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna sovittavasti. -- Minun talonpoikieni joukossa on muutamia erittäin mieltäkiinnittäviä, kuten esimerkiksi veljekset Ivan ja Grigorij Shahov, jotka ovat lukeneet noin puolen kirjastoani, ja Akim Masyrjov, mies, joka "ymmärtää kaikki", kuten hänen on tapana sanoa. He ovat loistavia kykyjä! Minä päätin kerran tutkia viimeksimainittua, annoin hänelle fysiikan oppikirjan, käskin lukemaan ja ottamaan selville vivun ja vaa'an lain, ja viikon kuluttua hän läpäisi tutkinnon niin loistavasti, että minä ihan hämmästyin! Vastasipa minun kehumisiini: "Mitäpä siinä sen kummempaa? Kun te sen ymmärrätte, niin miksen minä ymmärtäisi -- kirjat ovat kaikille!" Mitäs sanotte? Mutta heidän käsityksensä oman arvon tuntemisesta on vasta kehittynyt röyhkeyden asteelle. Tätä ominaisuuttaan he osottavat minullekin, mutta minä siedän sen valittamatta kunnallisesimiehelle, sillä ymmärrän, että sellaisesta maaperästä voi nousta sellaisia tulikukkasia... että jonakin kauniina aamuna voin herätä tuhkaläjässä.

Ippolit Sergejevitsh hymyili. Bjenkovskij katsoi tähän naiseen surullisesti.

He keskustelivat pintapuolisesti ja verrattain laimeasti lähes kymmeneen saakka, jolloin Jelisaveta Sergejevna ja Bjenkovskij menivät uudestaan soittelemaan, mutta Ippolit Sergejevitsh toivotti heille hyvää yötä ja poistui kamariinsa. Hän huomasi, ettei tuleva lankonsa koettanut edes vähääkään salata sitä iloa, jota tunsi saattaessaan rakastettunsa veljeä.

... Kun saa tietää, mitä tahtoo tietää, niin seuraa ikäänkuin palkintona tiedonhalulle ikävä. Tällainen tunne valtasi Ippolit Sergejevitshinkin, kun hän oli istuutunut kirjotuspöydän ääreen kirjottaakseen muutaman kirjeen tuttavilleen. Hän ymmärsi nyt sisarensa suhteen Bjenkovskijhin, ymmärsi oman osansa tässä näytelmässä. Kaikki tämä oli huonosti, mutta samalla kaikki oli ikäänkuin vierasta hänelle, ja hänen mielensä ei joutunut kuohuksiin Pygmalionin ja Galatean parodiasta, vaikka hänen järkensä tuomitsikin sisaren menettelyn. Alakuloisesti rummutettuaan kynällä pöytään hän pienensi lampun liekin, ja kun huone muuttui hämäräksi, meni katselemaan ikkunasta ulos.

Kuutamon valaisemassa puistossa vallitsi syvä hiljaisuus, ja ikkunaruudun läpi kuu näytti vihertävältä. Varjo vilahti ikkunan alla ja katosi kallistellen oksia. Ippolit Sergejevitsh avasi ikkunan ja katsoi ulos -- puitten välissä vilahti Mashan valkoinen puku.

-- No niin, -- ajatteli hän hymyillen, -- rakastakoon sisäkkö oikein, koska emäntä vain leikkii rakkaudella.

Hitaasti katosivat päivät, ajanpisarat iäisyyden valtamereen, ja ne olivat kaikki hirvittävän yksitoikkoisia. Ei tullut uusia vaikutelmia. Eikä työ sujunut, sillä paahtava aurinko, puiston tuoksu ja haaveellinen kuu herättivät mielessä uneksivan velttouden.

Ippolit Sergejevitsh nautti kaikessa rauhassa puhdasta kasvinelämää lykäten päivästä päivään päätöksensä ryhtyä vakavasti työhön. Toisinaan hänen tuli ikävä, hän soimasi toimettomuuttaan, tahdon puutetta, mutta tämä kaikki ei herättänyt hänessä halua työhön, ja hän selitti itselleen laiskuutensa olevan elimistön pyrkimystä koota energiaa. Herätessään aamulla terveestä, sikeästä unesta hän ojensi itseään tyytyväisenä ja pani merkille, että lihaksensa olivat tulleet kimmoisiksi, ihonsa notkeaksi ja että keuhkonsa hengittivät syvään.

Hänen sisarensa ikävä, jokapäiväinen tapa filosofoida ensin harmitti häntä, mutta vähitellen hän tottui tähän Jelisaveta Sergejevnan heikkouteen ja oppi niin taitavasti ja harmittomasti todistamaan hänelle filosofoimisen hyödyttömyyden, että sisar alkoi hillitä itseään. Ippolit Sergejevitsh huomasi, ettei sisarensa filosofoinut luonnollisesta taipumuksesta pyrkiä selville suhteestaan elämään, vaan halusta hävittää ja kaataa kaikki, mikä tavalla tai toisella hämmensi hänen sielunsa kylmää rauhaa. Hän oli muodostanut itselleen kaavankin käytäntöä varten, mutta teoriat huvittivat häntä vain siinä määrässä kuin ne saattoivat veljen silmissä kaunistaa hänen kuivaa, epäilevää, vieläpä ivallista suhdettaan elämään ja ihmisiin. Vaikka Ippolit Sergejevitsh ymmärsi kaiken tämän, hänen ei tehnyt lainkaan mielensä moittia sisartaan. Hän moitti kyllä ajatuksissaan, mutta hänessä ei ollut sitä, mikä olisi saanut hänet sanomaan moitteensa julki, sillä tosiasiassa hänen sydämensä oli melkein yhtä kylmä kuin sisarenkin sydän.

Melkein joka kerta Bjenkovskijn vierailtua talossa Ippolit Sergejevitsh teki päätöksen puhua sisarelleen tämän suhteesta nuorukaiseen, mutta se jäi kuitenkin tekemättä. Olihan vielä tuntematonta, kumpi tulisi kärsimään, kun terve järki kerran herää tuon nuoren herran palavassa mielessä. Sisar muistaa kyllä, että Bjenkovskij on nuorempi häntä. Hänen, Jelisaveta Sergejevnan, tähden ei siis tarvitse olla huolissa. Entä jos hän tulee rangaistuksi? Niin pitäisikin käydä, jos elämä on oikeudenmukainen...

Varjenka oli usein talossa vieraana. He soutivat joella kaksin tai kolmisin Jelisaveta Sergejevnan kanssa, mutta Bjenkovskij ei ollut milloinkaan mukana; he kävelivät metsässä, ajoivatpa kerran kahdenkymmenen virstan päässä olevaan luostariin. Varjenka miellytti yhä Ippolit Sergejevitshiä ja suututti häntä villeine puheineen, mutta hänen seuransa oli aina hauska. Tytön lapsellisuus huvitti häntä ja hillitsi hänessä miestä, ja hänen luonteensa kokonaisuus herätti Ippolit Sergejevitshissä ihmettelyä, mutta se yksinkertaisuus, jolla tyttö työnsi luotaan kaiken sen, millä hän tahtoi horjuttaa hänen uskoaan, se loukkasi Ippolit Sergejevitshin itserakkautta.

Yhä useammin tämä kysyi itseltään:

-- Eikö minussa totta tosiaan ole niin paljon energiaa, että voisin karkottaa tytön mielestä kaikki nuo harhaluulot ja typeryydet?

Kun hän ei nähnyt Varjenkaa, hän piti välttämättömänä, vieläpä velvollisuutena ohjata tytön ajatukset harhateiltä oikealle tolalle, mutta heti kun Varjenka ilmaantui, niin hän, jollei kokonaan unohtanut tätä velvollisuuttaan, niin ei ainakaan pannut sitä etusijaan seurustellessaan tytön kanssa. Toisinaan hän huomasi kuuntelevansa tyttöä, ikäänkuin olisi tahtonut oppia häneltä jotakin, ja tunnusti tytössä olevan jotakin, mikä rajotti hänen ajatustensa vapautta. Sattuipa joskus, että hänellä oli jo valmiina vastaus, joka selvyydellään ja voimallaan olisi voinut saada tytön vakuutetuksi harhaluuloistaan, mutta hän kätki tämän vastauksen, ikäänkuin olisi pelännyt ilmaista sitä. Tavattuaan itsensä sellaisesta hän ajatteli:

-- Johtuisikohan tämä epäilyksestä omaan totuuteeni nähden?

Hän otaksui sen olevan päinvastoin. Ippolit Sergejevitshin oli vaikea keskustella tytön kanssa jo siitäkin syystä, ettei tämä tiennyt alkeellisimpia mielipiteitä. Hänen täytyi alkaa aivan alusta, mutta Varjenkan itsepäiset kysymykset "miksi?", "minkätähden?" työnsivät hänet umpisokkeloihin, joissa tyttö ei voinut lainkaan seurata häntä. Vastaväitteisiin väsyneenä Varjenka kerran lausui hänelle filosofiansa seuraavasti:

-- Jumala on luonut minut, niinkuin kaikki muutkin, oman kuvansa kaltaiseksi... Kaikki, mitä minä teen, tapahtuu siis Hänen tahdostaan, ja minä elän, niinkuin Hän tahtoo... Tietäähän Hän, kuinka minä elän? Siinä kaikki... turhaan te minua ahdistatte!

Varjenka kiihotti hänessä yhä useammin miespuolisuuden tunnetta, mutta Ippolit Sergejevitsh piti tarkkaa vaaria itsestään ja rivakoilla voimanponnistuksilla sammutti itsessään nämä aistilliset leimahdukset, koettipa salata niitä itseltään, mutta jollei se onnistunut, niin sanoi itselleen syyllisesti hymyillen:

-- Mitä tehdä? Sehän on luonnollista... niin kaunis tyttö... Mutta minä olen mies, ja minun elimistöni joutuu päivä päivältä yhä enemmän auringon ja ilman vaikutukselle alttiiksi... Se on luonnollista, mutta tytön kummallisuudet tekevät rakastumisen mahdottomaksi... Ihmisen ajatukset alkavat toimia tarmokkaasti, kun hänen tunteensa tarvitsee naamiota, jonka taa voisi piilottaa halujensa karkean totuuden. Luonnostaan suora ja rehellinen, niinkuin jokainen voima, tunne menettää suoruutensa ja rehellisyytensä ja muuttuu raa'aksi, kun elämä murskaa sen tai kylmän järjen kovakouraiset ponnistukset pidättävät sitä. Silloin tunne, tarvitessaan peittää heikkoutensa ja raakuutensa, etsii apua järjen suurelta kyvyltä antaa valheelle totuuden naama. Tämä ominaisuus oli kehittynyt Ippolit Sergejevitshissäkin sangen pitkälle, ja sen avulla hänen onnistui antaa vetovoimalle Varjenkaan luonne, joka oli vapaa kaikista itsekkäistä pyyteistä. Hänessä ei olisi ollut voimaa rakastaa tyttöä, sen hän tiesi, mutta hänen mielensä syvyydessä kyti toivo saada omistaa hänet. Ippolit Sergejevitsh salasi itseltään oman odotuksensa, että tyttö olisi rakastunut häneen. Ja pohtiessaan oman itsensä kanssa asioita, jotka eivät alentaneet häntä hänen omissa silmissään, hänen onnistui peittää itseltään kaikki, mikä olisi voinut herättää hänessä ajatuksen epäillä omaa kunnollisuuttaan...

Kerran iltateetä juotaessa sisar ilmotti hänelle:

-- Huomenna on Varjenka Aljesovan syntymäpäivä. Meidän pitää lähteä heille vieraisiin. Minun tekee sitäpaitsi mieleni saada ajella... Ja hevostenkin täytyy saada jalotella.

-- Lähde vaan... ja vie minunkin onnitteluni samalla, -- sanoi veli tuntien, että hänenkin mielensä teki sinne.

-- Etkö sinä halua lähteä sitten? -- kysyi sisar katsoen uteliaasti veljeensä.

-- Minäkö? En tiedä itsekään... Luulen, ettei mieleni tee lähteä. Mutta voinhan minä lähteäkin.

-- Ei sinun tarvitse! -- ilmotti Jelisaveta Sergejevna painaen päänsä alas salatakseen hymynsä.

-- Sen tiedän, -- virkkoi veli tyytymättömästi.

Seurasi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä Ippolit Sergejevitsh moitti itseään siitä, että oli näin käyttäytynyt Varjenkaa kohtaan, ikäänkuin pelkäisi tytön lumoja.

-- Varjenka sanoi minulle kerran, että heidän talonsa sijaitsee kauniilla paikalla, -- virkkoi veli punastuen, sillä hän tiesi, että sisarensa näki hänen lävitseen. Mutta Jelisaveta Sergejevna ei ilmaissut sitä, vaan päinvastoin alkoi kehottaa häntä lähtemään.

-- Lähde mukaan, niin saat nähdä, kuinka kaunista heillä on. Ja minun on paljon hauskempi yhdessä sinun kanssasi... Emme viivy kauan... Eikö niin?

Veli suostui, mutta hänen mielialansa oli pilalla.

-- Miksi minun piti valehdella? Mitä häpeällistä tai omituista siinä on, jos minä tahdon nähdä kaunista tyttöä? -- kysyi hän itseltään ilkeästi. Kysymykset jäivät vastaamatta.

Seuraavana aamuna hän heräsi varhain, ja ensimäiseksi hän kuuli sisarensa sanat:

-- ... kyllä Ippolit tulee hämmästymään!

Samassa kuului heleä nauru; niin saattoi ainoastaan Varjenka nauraa. Ippolit Sergejevitsh viskasi lakanan yltään, nousi vuoteen laidalle istumaan ja kuunteli hymyillen. Sitä, mikä heti heräsi hänessä ja täytti hänen sielunsa, saattoi tuskin sanoa iloksi, pikemmin se oli hermoja kutkuttavan läheisen ilon esitunnetta. Ja hän alkoi pukeutua niin nopeasti, että itsekin sitä ihmetteli ja nauroi. Mitä siellä on tapahtunut? Ei suinkaan hän ole syntymäpäivänään tullut kutsumaan häntä ja sisarta vieraisiin? Rakastettava tyttö!

Kun hän astui ruokailuhuoneeseen, loi Varjenka koomillisen syyllisesti katseensa alas ja tarttumatta hänen ojettuun käteensä sanoi arasti:

-- Minä pelkään, että te...

-- Ajattelehan, Ippolit! -- huudahti Jelisaveta Sergejevna, -- hän on karannut kotoaan!

-- Mitä se merkitsee? -- kysyi veli.

-- Kaikessa hiljaisuudessa -- selitti Varjenka.

-- Ha ha ha! -- nauroi Jelisaveta Sergejevna.

-- Mutta miksi?... uteli Ippolit.

-- Sulhasia pakoon... -- tunnusti nuori tyttö ja räjähti itse nauramaan. -- Ajatelkaa heidän naamojaan! Täti Lutshitskaja, joka niin mielellään naittaisi pois minut, kutsui sulhasia vieraisiin ja keitti ja paistoi niin paljon kuin ainakin sata olisi tulossa! Minä autoin kyllä häntä, mutta tänä aamuna, kun heräsin, käskin satuloida hevoseni ja ajoin tänne. Käskin sanoa, että olin ajanut Shtsherbakovien luo... kaksikymmentäkolme virstaa aivan päinvastaiseen suuntaan.

Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön ja nauroi niin makeasti, että hänen tuli suloisen lämmin. Varjenkan yllä oli taas valkoinen, väljä puku, joka suurina poimuina valui olkapäiltä jalkoihin saakka verhoten hänen vartalonsa kuin sumuna. Iloinen nauru väreili tytön silmissä, ja kasvoilla leikki riemun puna.

-- Te ette pidä sellaisesta, eikö totta? -- kysyi Varjenka.

-- Mistä niin? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh lyhyesti.

-- Siitä, että pakenin? Onhan sellainen epäkohteliasta, sen ymmärrän, -- sanoi tyttö tullen vakavaksi, mutta purskahti kohta taas nauramaan. -- Minä kuvittelen näkeväni heidät siistittyinä ja laitettuina juomassa surusta!

-- Montako heitä on? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

-- Neljä...

-- Tee on kaadettu! -- ilmotti Jelisaveta Sergejevna. -- Kyllä sinä, Varjenka, saat vielä maksaa siitä päähänpistostasi... Etkö ajattele mitä seuraa?

-- En... enkä tahdo ajatella! -- vastasi tyttö päättävästi istuutuen pöydän ääreen. -- Se tulee vasta sitten, kun palaan kotiin, siis illalla, sillä minä aion viipyä täällä koko päivän. Miksi rupeaisinkaan aamusta saakka ajattelemaan mitä vasta illalla tulee tapahtumaan? Ja kuka minulle mitään mahtaa? Isäkö? Hän murisee, mutta minä juoksen hänen luotaan ja pääsen siten kuulemasta häntä... Entä täti? Hän rakastaa minua mielettömästi! Entä he, minun sulhaseni? Jos he uskaltavat jotakin sanoa, niin panen minä heidät nelin jaloin konttaamaan ympärilläni... ha ha ha! Olisipa se hassua! Koetanpa... Tshornonjebov ei voisi, hänellä on niin suuri vatsa!

-- Varjenka! Oletko sinä järjiltäsi? -- koetti Jelisaveta Sergejevna hillitä häntä.

-- En minä... -- sai Varjenka naurun tähden tuskin sanotuksi, mutta jatkoi vielä leikkiään esittäen sulhasiaan ja innostaen vilpittömällä ilolla veljen ja sisarenkin.

Koko ajan, kun he teetä joivat, kuului yhä naurua. Jelisaveta Sergejevnan naurussa oli alentuvaisuuden väritys; Ippolit Sergejevitsh koetti hillitä itseään, mutta ei voinut. Teen jälkeen he alkoivat neuvotella, mitenkä viettäisivät tämän niin hauskasti alotetun päivän? Varjenka esitti huvimatkaa veneellä metsään ja siellä teenjuontia, ja Ippolit Sergejevitsh yhtyi heti häneen. Mutta hänen sisarensa otti huolestuneen ilmeen ja sanoi:

-- Siihen en minä voi ottaa osaa, sillä minun täytyy ehdottomasti ajaa tänään Saninoon. Minä aioin ajaa sinun luoksesi, Varjenka, ja samalla matkalla poiketa Saninoon... mutta nyt minun täytyy lähteä sinne vartavasten...

Ippolit Sergejevitsh katsoi epäluuloisesti sisareensa luullen tämän keksineen Saninon-matkan jättääkseen hänet ja Varjenkan kahden kesken. Mutta sisaren kasvojenilme oli tosiaan huolestunut ja tyytymätön.

Varjenka tuli hänen sanoistaan surulliseksi, mutta vilkastui pian:

-- No niin... se on ikävä sinulle... mutta me lähdemme joka tapauksessa! Eikö totta? Ja tänään me lähdemmekin kauas... Mutta kuulehan, saavatko Grigorij ja Masha lähteä kanssamme?

-- Grigorij kyllä! Mutta Masha .. kuka siinä tapauksessa laittaisi päivällisen?

-- Kuka täällä syö päivällistä sitten? Sinä ajat Bjenkovskijen luo, me emme palaa ennen iltaa.

-- No ota sitten Mashakin...

Varjenka katosi. Ippolit Sergejevitsh sytytti paperossin, meni ulos terassille ja alkoi astella sitä pitkin edestakaisin. Hän iloitsi huvimatkasta, mutta Grigorij ja Masha olivat hänestä liikaa. He tulevat epäilemättä vain häiritsemään häntä; heidän läsnäollessaan hän ei voi puhua vapaasti.

Ei ollut kulunut vielä puolta tuntia, kun Ippolit Sergejevitsh ja Varjenka seisoivat jo veneen luona katsellen kuinka sen ympärillä puuhasi Grigorij, punatukkainen, sinisilmäinen ja kaarevanenäinen nuorukainen, jonka kasvot olivat täynnä pisamoita. Masha asetteli teekeittiön ja myttyjä veneeseen ja sanoi pojalle:

-- Joudu, punapää! Näethän, että herrasväki odottaa.

-- Kohta on valmis, -- vastasi poika korkealla äänellä pannen hankaimet paikoilleen ja vilkuttaen samalla silmää Mashalle.

Ippolit Sergejevitsh huomasi sen ja arvasi, kuka iltaisin hiipii hänen ikkunansa ohi.

-- Tiedättekö, -- sanoi Varjenka istuen jo veneessä ja päännyökkäyksellä osottaen Grigorijta, -- tuo tuossa on myöskin oppinut... Hän on lakimies.

-- Hyvänen aika, mitä te puhutte, Varjenka Vasiljevna, -- nauroi Grigorij paljastaen lujat hampaansa. -- Vai lakimies!

-- Ihan totta, Ippolit Sergejevitsh, -- hän osaa kaikki Venäjän lait...

-- Onko siinä perää, Grigorij? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh uteliaasti.

-- Neiti laskee pilaa... Eihän niitä kukaan kaikkia osaa.

-- Entä se, joka on kirjottanut ne?

-- Herra Speranskij? Hän on kuollut ja haudattu jo aikoja sitten...

-- Mitä te luette sitten? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh katsoen tarkemmin nuorukaiseen.

-- Lakiahan minä, niinkuin armollinen neiti sanoi, -- vastasi Grigorij luoden vilkkaat silmänsä Varjenkaan. -- Sain sattumoilta käsiini lakikokoelman kymmenennen nidoksen... minä katselin sitä... näin siinä olevan mieltäkiinnittävää ja hyödyllistä lukemista... Aloin lukea... Nyt on minulla ensimäinen nidos menossa... Ensimäisessä kappaleessa sanotaan: "Kukaan ei voi syyttää sitä, ettei tunne lakeja." Minä arvelen, ettei kukaan niitä kaikkia osaa, eikä niitä kaikkia tarvitsekaan osata... Koulunopettaja on luvannut lainata minulle teoksen talonpojista... Se tulee olemaan mieltäkiinnittävää lukea.

-- Näettekös nyt? -- kysyi Varjenka.

-- Luen minkä aika myöntää. Täällä on paljon kirjoja... Jelisaveta Sergejevnalla yksinään on lähes tuhannen kirjaa. Mutta hänellä on enimmäkseen romaaneja ja erilaisia kertomuksia...

Vene kiiti Grigorijn soutamana tasaisesti vastavirtaa. Rannat näyttivät liikkuvan päinvastaiseen suuntaan. Ympärillä oli tavattoman kaunista: valoisaa, hiljaista, tuoksuvaa. Ippolit Sergejevitsh katseli Varjenkan kasvoja, jotka olivat käännetyt leveärintaiseen soutajaan päin, mutta soutaja särki tahdikkaasti veden sileätä pintaa ja puhui mielellään kirjallisesta maustaan tyytyväisenä, kun oppinut herra kuuntelee häntä niin halukkaasti. Mashan silmissä, jotka seurasivat soutajan kasvonliikkeitä silmäripsien alta, loisti rakkaus ja ylpeys.

-- Minä en lue mielelläni siitä, kuinka aurinko laskee tai nousee... enkä yleensä luonnosta. Auringonnousuja olen nähnyt tuhansia... Metsät ja joet tunnen myöskin; miksi minä niistä lukisin? Mutta sellaista on joka kirjassa, ja minusta se on aivan turhaa... Jokainen ymmärtää auringon laskun omalla tavallaan... Ja jokaisella on omat silmänsä sitä katsella... Mutta ihmisten elämästä on intresanttia lukea. Kun luet, niin ajattelet, miten olisit itse menetellyt siinä ja siinä tapauksessa? Ja kuitenkaan se ei ole totta.

-- Mikä ei ole totta? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

-- Se, mikä seisoo kirjoissa. Keksittyä se on. Talonpojista, esimerkiksi... Ovatko he sellaisia, jollaisiksi heitä kirjoissa kuvataan? Heistä kirjotetaan aina säälittävästi, ja aina heistä tehdään suuria hölmöjä... Se on väärin! Ihmiset lukevat ja luulevat, että he todellakin ovat sellaisia, eivätkä opi ymmärtämään talonpoikia oikein...

Nämä puheet alkoivat kaiketi kyllästyttää Varjenkaa, koska hän alkoi hyräillä puoliääneen katsellen rantoja, ikäänkuin hunnun läpi.