Part 4

Lauvantaiaamu toi mukanaan Ippolit Sergejevitshille pienen ikävyyden: pukeutuessaan hän kaatoi lampun pöydältä lattialle. Lamppu särkyi, ja öljysäiliöstä juoksi vähäsen öljyä hänen toiseen kenkäänsä. Hänen kenkänsä puhdistettiin, mutta Ippolit Sergejevitshistä alkoi tuntua, kuin tee, leipä, voi, vieläpä hänen sisarensa kauniisti kammattu tukkakin olisi haissut lamppuöljylle.

Tämä pilasi hänen mielialansa.

-- Riisu kenkä jalastasi ja pane se auringonpaisteeseen, niin lamppuöljy haihtuu ilmaan, -- neuvoi hänen sisarensa. -- Siksi aikaa voit vetää jalkaasi mieheni tohvelit; siellä on pari aivan uusia.

-- Älä nyt ole rauhaton. Kyllä se on kohta hyvä.

-- Ties vaikka kuinka kauan saisit odottaa. Ei, mutta anna minun käskeä tuomaan tohvelit?

-- Ei, ei tarvitse. Heitä ne mielestäsi.

-- Miksi niin? Tohvelit ovat hyvät, samettiset... Kyllä ne vielä kelpaavat.

Lamppuöljyn haju kiusotti Ippolit Sergejevitshiä, ja hänessä heräsi halu kiistellä.

-- Mihin ne kelpaisivat? Ehkä sinä aiot käyttää niitä?

-- En minä, vaan Aleksander.

-- Kuka se on?

-- Bjenkovskij!

-- Ahaa! -- naurahti veli kuivasti. -- Tämä uskollisuus miesvainajasi tohveleita kohtaan on kerrassaan liikuttavaa. Ja käytännöllistä.

-- Oletko sinä pahalla tuulella tänään?

Sisar katsoi häneen hiukan loukkaantuneena, mutta kovin uteliaasti, ja veli ajatteli epäsuopeasti tavatessaan sisarensa katseen:

-- Hän luulee varmasti, että minä olen suutuksissa, kun Varjenka on poissa.

-- Päivälliseksi saapuu Bjenkovskij, luultavasti, -- ilmoitti Jelisaveta Sergejevna kotvan vaiettuaan.

-- Se on hauskaa, -- vastasi veli ja ajatteli: -- Hän tahtoo, että minä olisin ystävällinen tulevaa lankoani kohtaan.

Uuvuttavan ikävän tunne lisäsi hänen ärtyisyyttään. Mutta Jelisaveta Sergejevna sanoi levittäessään huolellisesti ohuen voikerroksen leipäpalaselle:

-- Käytännöllisyys on minun mielestäni erittäin kiitettävä ominaisuus. Etenkin nykyaikana, jolloin köyhyys niin raskaasti painaa meidän maasta elävää säätyämme. Miksei Bjenkovskij voisi käyttää miesvainajani tohveleita?...

-- Ja käärinliinoja, jos sinä olet ottanut nekin talteen, -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh pisteliäästi koettaessaan kaataa vaahdon kerma-astiasta lasiinsa.

-- Mieheni jätti jälkeensä hyvin runsaan ja hyvän vaatevaraston. Eikä Bjenkovskij ole pilattu. Sinä tiedät, että heitä on suuri parvi sisaruksia: kolme veljeä, paitsi Aleksanderia, ja viisi sisarta. Ja maatila on kiinnitetty ehkä kymmenkertaisesti. Tiedätkö, minä ostin äskettäin heiltä suuren joukon kirjoja aivan polkuhinnasta; niissä voi olla arvokkaitakin. Katso, ehkä löydät jotakin itsellesi... Aleksander elää hyvin niukalla palkalla.

-- Oletko tuntenut hänet kauankin? -- kysyi veli, joka tunsi olevansa velvollinen puhumaan tulevasta langostaan, vaikkei mielensä tehnytkään.

-- Kaikkiaan neljä vuotta, mutta lähemmin noin seitsemän, kahdeksan kuukautta. Saatpa nähdä, että hän on hyvin rakastettava. Hienoluonteinen, helposti innostuva, idealisti ja jonkun verran dekadentti. Onhan nuoriso muuten nykyään hyvin taipuvainen dekadentismiin... Toiset kallistuvat idealismiin, toiset materialismiin... mutta minä en pidä kumpaakaan viisaana.

-- On olemassa vielä sellaisiakin ihmisiä, jotka tunnustavat "sadan hevosvoiman skeptisismiä", kuten eräs toverini tapaa määritellä tämän suunnan, -- ilmotti Ippolit Sergejevitsh kumartuen pöydän yli.

Sisar rupesi nauramaan ja sanoi:

-- Se on sattuvasti sanottu, vaikka hiukan röyhkeästi. Minä puolestani kannatan skeptisismiä, mutta tervettä skeptisismiä, joka sitoo kaikenmoisten päähänpistojen siivet ja näyttää olevan välttämätön sille, joka tahtoo saada oikean käsityksen elämästä.

Veli joi hätäisesti teensä ja poistui ilmottaen, että hänen täytyy järjestää kirjansa. Mutta hänen huoneensa haisi yhä lamppuöljylle huolimatta siitä, että ovet ja ikkunat olivat auki. Hän rypisteli otsaansa, otti kirjan ja meni puistoon. Siellä seisoivat vanhat myrskyjen raastamat puut tiheästi toinen toisensa vieressä, ja nyt siellä vallitsi surumielinen, rauhottava hiljaisuus. Ippolit Sergejevitsh kulki avaamatta kirjaansa pitkin pääkäytävää; hän ei ajatellut eikä toivonut mitään.

Hän saapui joen rantaan, jossa vene oli. Tuolla vedessä hän oli nähnyt Varjenkan taivaallisen kauniin kuvan.

-- Olenpa kuin koulupoika! -- huudahti hän itsekseen tuntien, että muisto tytöstä oli suloinen hänelle.

Seisottuaan hetken aikaa joen partaalla hän astui veneeseen, istuutui sen perään ja alkoi katsella sitä kuvaa vedessä, mikä kolme päivää sitten oli näyttänyt niin ihanalta. Se oli nytkin kaunis, mutta sen läpikuultavassa syvyydessä ei näkynyt tänään tytön valkoista kuvaa. Ippolit Sergejevitsh sytytti paperossin, mutta heitti sen kohta veteen ajatellen, että teki tyhmästi, kun saapui tänne. Mitä tekemistä hänellä täällä oikeastaan oli? Tuskinpa muuta kuin suojella sisarensa hyvää mainetta, toisin sanoen antaa sisarelleen tilaisuuden sopivaisuuden sääntöjä rikkomatta pitää herra Bjenkovskijta vieraanaan. Se tehtävä ei ole tärkeä... Tämä Bjenkovskij ei mahda olla älykäs, jos hän rakastaa hänen sisartaan, joka on ehkä liiankin älykäs...

Hän istuskeli veneessä lähes kolme tuntia puoleksi mietteissään, puoleksi unhotuksissaan antaen uupuneitten ajatustensa ikäänkuin luistaa esineitä ja asioita pitkin niitä tarkemmin harkitsematta. Sitten hän nousi ja läksi hitaasti astelemaan kotiin harmitellen turhaan menetettyä aikaa ja lujasti päättäen ryhtyä heti työhön. Lähestyessään terassia hän näki solakan nuorukaisen, jonka yllä oli valkoinen mekko ja tumma vyö. Nuorukainen seisoi selin puistoon tarkastellen jotakin pöydän yli kumartuneena. Ippolit Sergejevitsh hiljensi askeleitaan ajatellen, että se oli Bjenkovskij. Silloin nuorukainen ojensi vartalonsa, viskasi kauniilla liikkeellä otsalta pitkät, tummat suortuvansa ja kääntyi puistoon.

-- Keskiaikainen hovipoika! -- huudahti Ippolit Sergejevitsh itsekseen.

Bjenkovskijn kasvot olivat soikeat, kalpeat ja näyttivät olevan väsyneet ylläpitämään suurten, mustain, mantelimaisten ja syvissä kuopissa olevain silmäin jännitettyä loistoa. Pienet, mustat viikset varjostivat siropiirteistä suuta, ja huolimattomasti syrjään työnnetyt hiukset kaarevaa otsaa. Hän oli keskinkertaista lyhempi, mutta hänen taipuisa, sievä, suhteellinen vartalonsa peitti tämän ulkonaisen vian. Hän katsoi Ippolit Sergejevitshiin kuin likinäköinen, ja hänen kalpeissa kasvoissaan oli jotakin miellyttävää, mutta sairaalloista. Jos hänellä olisi ollut yllä baretti ja samettinen puku, niin hän olisi todellakin ollut kuin hovipoika, joka on karannut keskiaikaista hovia esittävästä maalauksesta.

-- Bjenkovskij! -- sanoi hän matalasti ojentaen Ippolit Sergejevitshille valkoisen käden pitkine, hoikkine musikantin sormineen.

Nuori oppinut puristi lujasti hänen kättään.

Hetken aikaa kesti kiusallista vaitioloa. Sitten Ippolit Sergejevitsh alkoi puhua puiston kauneudesta. Nuorukainen vastasi hänelle lyhyesti huolehtien nähtävästi vain kohteliaisuudesta.

Pian tuli Jelisaveta Sergejevna yllään väljä, valkoinen puku mustine pitseineen. Tämä puku oli sopusoinnussa hänen rauhallisten kasvojensa kanssa ja antoi niitten säännöllisille pikku piirteille ylevän ilmeen. Hänen poskillaan leikki puna, ja kylmissä silmissä oli eloa.

-- Kohta saamme päivällistä, -- ilmotti hän. -- Minä kestitän teitä jäätelöllä. Mutta miksi te, Aleksander Petrovitsh, olette noin surullinen? Niin, se on totta, ettehän vain unohtanut Schubertia?

-- En, toin sekä Schubertin että kirjat, -- vastasi hän avomielisesti ja haaveellisesti katsoen kysyjään.

Ippolit Sergejevitsh näki hänen kasvojensa ilmeen ja tunsi asemansa kiusalliseksi, sillä hän ymmärsi, että tämä nuorukainen oli tehnyt päätöksen olla tunnustamatta Ippolit Sergejevitshin olemassaoloa.

-- Mainiota! -- huudahti Jelisaveta Sergejevna ja hymyili samalla Bjenkovskijlle. -- Päivällisen jälkeen me soitamme?

-- Jos teitä huvittaa! -- vastasi hän kumartaen.

Hän kumarsi sirosti, mutta se nauratti sittenkin Ippolit Sergejevitshiä.

-- Minua huvittaa suuresti, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna kiemaillen.

-- Pidättekö Schubertista? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

-- Eniten kuitenkin Beethovenista, musiikin Shakespearesta, -- vastasi Bjenkovskij kääntäen sivuttain kasvonsa kysyjään.

Ippolit Sergejevitsh oli kuullut useasti ennenkin, että Beethovenia sanotaan musiikin Shakespeareksi, ja erotus Schubertin ja tämän välillä oli yksi niitä salasuuksia, joista hän ei rahtuakaan välittänyt. Mutta tämä nuorukainen kiinnitti hänen mieltään ja hän kysyi:

-- Miksi te asetatte Beethovenin muista edelle?

-- Sentähden, että hän on suurempi idealisti kuin kaikki muut säveltäjät yhteensä.

-- Niinkö? Te pidätte siis sitä maailmankatsomusta oikeana?

-- Niin pidän. Ja minä tiedän, että te olette piintynyt materialisti. Olen lukenut kirjotuksianne, -- selitti Bjenkovskij; ja hänen silmänsä välähtivät omituisesti.

-- Hän tahtoo kiistellä, -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh. -- Mutta hän on kelpo nuorukainen, suoraluontoinen ja perin rehellinen, kuten näyttää.

Ja hänen myötätuntonsa kasvoi tätä idealistia kohtaan, joka oli tuomittu käyttämään vainajan tohveleja.

-- Me olemme siis vihamiehiä? -- kysyi hän hymyillen.

-- Kuinka voisimme olla ystäviä? -- huudahti Bjenkovskij tulisesti.

-- Hyvät herrat! -- ilmotti Jelisaveta Sergejevna sisältä. -- Älkää unohtako, että te olette juuri tulleet tuttaviksi...

Sisäkkö Masha kattoi päivällispöydän helistäen kovasti astioilla ja luoden tuontuostakin salavihkaa Bjenkovskijn kasvoihin katseen, joka säteili naiivia ihastusta. Ippolit Sergejevitsh katsoi myöskin häneen ajatellen, että tätä nuorukaista on kohdeltava kaikella huomaavaisuudella ja että olisi paras välttää joutumasta hänen kanssaan ideaalisiin keskusteluihin, sillä hän saattaa kiivastua vimmatusti. Mutta Bjenkovskij katsoi tulevaan lankoonsa tulinen tuike silmissä ja hermostunut värinä kasvoilla. Nähtävästi hän intohimoisesti halusi puhua ja hillitsi vaivoin tämän halunsa. Ippolit Sergejevitsh päätti sulkeutua puhtaasti virallisen kohteliaisuuden rajoihin.

Jelisaveta Sergejevna istui jo pöydän ääressä viskellen leikillisesti ja sievästi tyhjiä lauselmia milloin puolelle, milloin toiselle. Miehet vastasivat hänelle lyhyesti, toinen sukulaisen tuttavallisella välinpitämättömyydellä, toinen rakastuneen kunnioituksella. Mutta kaikkia kolmea vaivasi jonkunlainen kiusallisuuden ja painostuksen tunne, joka pani tarkkaamaan toista ja itseään.

Masha toi ensimäisen ruokalajin terassille.

-- Olkaa hyvät! -- kutsui Jelisaveta Sergejevna ottaen kauhan käteensä. -- Otatteko ryypyt?

-- Minä otan ainakin! -- virkkoi Ippolit Sergejevitsh.

-- Minä en ota, jos suvaitsette, -- ilmotti Bjenkovskij.

-- Suvaitsen mielelläni. Mutta maistattehan te?

-- En tahdo...

-- Kilistää maljaa materialistin kanssa, -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh.

Maukas keitto piirakoineen ja mahdollisesti Ippolit Sergejevitshin asiallinen käytös ikäänkuin kylmensivät ja pehmensivät jonkun verran tuimaa tuiketta nuorukaisen silmissä. Kun tarjottiin toista ruokalajia, hän rupesi puhumaan:

-- Ehkä teistä tuntui hyvin uhmaavalta minun äskeinen vastaukseni teidän kysymykseenne: olemmeko vihamiehiä? Se tuntui mahdollisesti epäkohteliaalta, mutta minä puolestani tahdon pitää ihmisten välisiä suhteita vapaina kaikesta virallisesta valheesta, joka on tullut yleiseksi tavaksi.

-- Minä olen aivan samaa mieltä, -- virkkoi Ippolit Sergejevitsh hymyillen. -- Jota yksinkertaisemmin, sitä parempi. Teidän suora puheenne vain miellyttää minua, jos niin saan sanoa.

Bjenkovskij hymähti surullisesti ja sanoi:

-- Me olemme todellakin vihamiehiä aatteen piirissä, ja se lankee luonnostaan. Te sanotte: yksinkertaisemmin -- parempi. Minä ajattelen myöskin niin, mutta minä annan näille sanoille toisen merkityksen, te toisen...

-- Niinkö arvelette? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

-- Epäilemättä, jos te lähdette kirjotuksissanne selittämistänne mielipiteistä suorinta järjen tietä.

-- Niin teenkin...

-- Siinä sen näette... Minun kannaltani katsoen teidän käsityksenne yksinkertaisuudesta on törkeä. Mutta jättäkäämme se... Sanokaa, voitteko todellakin ajatella elämän olevan kuin kone, joka tekee kaiken, vieläpä aatteetkin, tuntematta sisäistä kylmyyttä? Eikö sielussanne ole pisaraakaan myötätuntoisuutta kaikkea sitä salaperäistä ja kaunista kohtaan, jota te pidätte pelkkänä kemiallisena prosessina, aineen molekylien liikuntona?

-- Hm... sitä sisäistä kylmyyttä minä en tunne, sillä minä olen selvillä asemastani elämän suuressa koneistossa, paljon runollisemmassa kuin kaikki mielikuvitukset... Mitä tulee tunteen ja järjen metafyysilliseen kuohuntaan, niin se on makuasia. Kukaan ei voi vielä sanoa mitä kauneus on. Joka tapauksessa täytyy otaksua, että se on fysiologista aistintaa.

Toinen puhui kolealla äänellä, täynnä sydämellisyyttä ja surunsävyistä sääliä eksynyttä vastustajaansa kohtaan, toinen rauhallisesti tuntien henkisen ylemmyytensä ja välttäen sellaisia sanoja, jotka haavoittaisivat vastustajan itserakkautta, jollaisia sanoja on aina niin runsaasti kahden ihmisen kiistassa siitä, kummanko totuus on lähempänä totuutta. Jelisaveta Sergejevna hymyili koko ajan heikosti seuraten kiistelijäin ilmeitä ja jyrsien huolellisesti lihat luista. Oven takaa näkyi Masha, joka parhaansa mukaan koetti ymmärtää sitä, mistä herrasväki puhui; hänen kasvonsa olivat jännityksessä ja silmät olivat pyöreät eikä niissä ollut tuota hänelle tavallista viekasta ja ystävällistä ilmettä.

-- Te puhutte todellisuudesta, mutta mitä se oikeastaan on, kun kaikki ympärillämme ja me itsekin olemme alituisesti toimiva kemiallinen tai mekaaninen prosessi? Kaikkialla on liikettä ja kaikki on liikettä, ei ole edes sadasosa sekunnista lepoa. Mitenkä minä voin tavottaa todellisuuden, mitenkä voin päästä siitä selville, jos minä itse joka hetki en ole se, mikä juuri olin, enkä se, mikä tulen seuraavassa silmänräpäyksessä olemaan? Te ja minä -- me olemme vain materiaa? Mutta kerran me makaamme pyhän ristin alla saastuttaen ilmaa mädän hajulla... Meistä jää ehkä maan päälle jäljelle vain vaalenneita valokuvia, jotka eivät koskaan kenellekään mitään sano elomme iloista ja kärsimyksistä, jotka tietymättömyys on niellyt. Eikö ole kauheata uskoa siihen, että me kaikki ajattelevat ja kärsivät ihmiset elämme kerran mädäntyäksemme?

Ippolit Sergejevitsh kuunteli tarkkaavasti ja ajatteli:

-- Jos sinä olisit varma uskosi totuudesta, niin sinä olisit rauhallinen. Mutta sinä huudat. Etkä sinä huuda siksi, että olet idealisti, vaan siksi, että hermosi ovat pilalla.

Mutta Bjenkovskij katsoi palavin silmin häneen ja jatkoi:

-- Te puhutte tieteestä. Hyvä! Minä kunnioitan sitä järjen mahtavana voimana vapauttaa minut salaisuuden kahleista... Mutta minä näen itseni seisovan sen valossa samalla paikalla kuin muinaiset esi-isäni, jotka järkähtämättä uskoivat, että ukkonen jyrisee profeetta Eliaksen armosta. Minä en usko Eliakseen, minä tiedän, että ukkonen on sähkön vaikutusta, mutta missä suhteessa se on Eliasta selvempi? Ehkä siinä, että se on monimutkaisempi? Se on yhtä epäselvä kuin liikunto ja muut voimat. Ja toisinaan minusta näyttää, kuin tiede ei tekisi muuta kuin sotkisi käsitteitä! Minä luulen, että pitää uskoa, mutta minulle nauretaan ja sanotaan: ei pidä uskoa, vaan tietää. Minä tahdon tietää mitä aine on, ja minulle vastataan näin: "aine on se sisältö avaruudessa, jossa me objektivoimme aistintojemme syyn". Miksi vastata sillä tavalla? Onko se mikään vastaus kysymykseen? Se on ivaa siitä, joka intohimoisesti ja totisesti etsii vastauksia henkensä polttaviin kysymyksiin... Minä tahdon tietää olemassaoloni tarkoituksen -- ja tätä henkeni pyrkimystä pilkataan. Mutta minä elän, ja se antaa minulle oikeuden vaatia viisauden monopolinomistajilta vastausta -- miksi elän?

Ippolit Sergejevitsh vilkaisi Bjenkovskijn kiihtymyksestä palaviin kasvoihin ja tunsi, että hänen pitää vastata nuorukaiselle sanoilla, jotka vastaisivat hänen hurjaa tunnettaan. Mutta samassa hänen teki mielensä todistaa hänet kumoon. Nuoren runoilijan silmät muuttuivat entistä suuremmiksi -- niissä paloi intohimoinen tuska. Hän hengästyi, ja hänen oikea kätensä vilahti ilmassa milloin uhkaavasti nyrkissä, milloin tavotellen jotakin kaukaa.

-- Mutta kuinka paljon te olettekaan ottanut elämältä antamatta sille mitään sijaan! Tähän te vastaatte halveksivasti... Mutta siinä kaikuu -- mikä? Kykenemättömyys vastata varmuudella ja sitäpaitsi kykenemättömyys sääliä ihmisiä. Teiltä pyydetään hengen leipää, mutta te tarjoatte kieltämisen kiveä! Te olette ryöstänyt elämän sielun, ja jollei se enää voi osottaa rakkauden ja kärsimyksen sankaritekoja, niin te olette siihen syypää, sillä te, järjen orjat, olette antaneet sielunne sen valtaan, ja sitten se on jähmettynyt ja kuolee sairaana ja köyhänä! Mutta elämä on yhä yhtä synkkää, ja sen tuskat, sen suru vaativat sankareja... Missä he ovat?

-- Ihan kuin hän olisi saanut taudinkohtauksen! -- huudahti Ippolit Sergejevitsh itsekseen katsoen tuota hermokimppua, joka kiihtyneenä vapisi hänen edessään. Hän koetti tyynnyttää tulevan lankonsa myrskyistä kaunopuheisuutta, mutta se oli hyödytöntä, sillä ankaran vastalauseensa innostama nuorukainen ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hän oli kaiketi kauan kantanut rinnassaan tuskia, jotka nyt pääsivät vuotamaan ilmoille, ja oli iloinen saadessaan paljastaa ne yhdelle niistä ihmisistä, jotka hänen mielestään olivat turmelleet elämän.

Jelisaveta Sergejevna ihaili häntä vaaleansiniset silmät puoleksi ummessa; niissä loisti nautinnonhimon kipinä.

-- Kaikessa siinä, mitä te olette niin voimakkaasti ja kauniisti lausunut, -- puuttui Ippolit Sergejevitsh ystävällisesti ja vakavasti puheeseen käyttäen hyväkseen väsyneen puhujan satunnaista väliaikaa ja tahtoen rauhottaa häntä, -- kaikessa siinä on kieltämättä paljon totista tunnetta ja tutkivaa järkeä...

-- Pitäisipä sanoa hänelle jotakin jäähdyttävää... -- ajatteli hän ponnistaen ajatuksensa liikkeelle ja muodostaen sarjan kohteliaisuuksia.

Silloin hänen sisarensa päästi hänet pälkähästä. Jelisaveta Sergejevna oli jo syönyt kylläkseen ja istui nyt nojatuolissaan sen selkämystä vasten nojaten. Hänen tumma tukkansa oli kammattu vanhanaikaiseen tapaan, mutta tämä kruununmuotoinen kampaus sopi hyvin hänen käskevään ilmeeseensä. Pidätetystä hymystä auenneitten huulten takaa näkyi kaksi valkoista, hienoa hammasriviä, ja kauniilla kädenliikkeellä hän keskeytti veljensä sanoen:

-- Sallikaa minunkin sanoa sana! Minä muistan erään viisaan miehen lausunnon, ja se kuuluu: "Ne eivät ole oikeassa, jotka sanovat: tuossa on totuus! -- eivätkä nekään, jotka vastaavat: tuossa on valhe! -- vaan oikeassa ovat ainoastaan Zebaot ja ainoastaan saatana, joita en usko olevan, mutta joitten täytyy olla jossakin, sillä he ovat tehneet elämän niin kaksinaiseksi ja elämä on luonut heidät. Ymmärrättekö? Minähän puhun samaa kieltä kuin tekin! Mutta vuosisatojen viisauden minä puserran yhdeksi ainoaksi lauseeksi, jotta te näkisitte viisautenne mitättömyyden".

Ja lumoavan kirkas hymy kasvoillaan hän kysyi vierailtaan:

-- Mitä te pidätte siitä?

Ippolit Sergejevitsh kohautti sanatonna olkapäitään; sisaren sanat hämmensivät hänet, mutta hän oli tyytyväinen, että Bjenkovskij oli rauhotettu.

Mutta Bjenkovskijlle tapahtui jotakin omituista. Kun Jelisaveta Sergejevna rupesi puhumaan, niin hänen kasvoilleen leimahti innostuksen tuli, joka kalpeni sana sanalta. Hän tahtoi vastata jotakin, hänen huulensa vapisivat hermostuneesti, mutta sanoja ei kuulunut. Mutta Jelisaveta Sergejevna istui mahtavana kaikessa rauhassa ja seurasi hänen kasvojensa ilmeitä nauttien siitä vaikutuksesta, minkä sanansa tekivät nuorukaiseen.

-- Minusta ainakin näyttää, kuin nämä sanat sisältäisivät suurten filosofisten teosten koko loppusumman, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna hetken aikaa vaiettuaan.

-- Sinä olet jossakin määrin oikeassa, -- hymähti hänen veljensä kierosti, -- mutta sittenkin...

-- Pitääkö ihmisen sitten sammuttaa Prometeus-tulen viimeisetkin kipinät rinnastaan? -- huudahti Bjenkovskij katsoen surullisesti Jelisaveta Sergejevnaan.

-- Ei suinkaan, jos niistä on jotakin positiivista hyytyä... iloa teille! -- sanoi tämä hymyillen.

-- Minun mielestäni sinä valitset sangen vaarallisen arvostimen positiivisen hyödyn määräämistä varten, -- huomautti veli kuivasti.

-- Jelisaveta Sergejevna! Te kun olette nainen, sanokaa, kuinka suuri, aatteellinen naisliike vaikuttaa teidän sieluunne? -- kysyi Bjenkovskij innostuen uudelleen.

-- Se on mieltäkiinnittävä.

-- Eikö muuta?

-- Mutta minä luulen, että se on... mitenkä teille sanoisin... se on tarpeettomain naisten liike. He ovat jääneet ikäänkuin elämän ulkopuolelle siksi, että ovat rumia, tai siksi, etteivät tunne kauneutensa voimaa, eivät tiedä miesten makua eivätkä siis osaa hallita heitä... He ovat tarpeettomia monesta syystä!... Mutta älkäämme unohtako jäätelöä!

Bjenkovskij otti hänen käsistään vihreän maljakon, asetti sen eteensä ja alkoi itsepäisesti tuijottaa kylmään, valkoiseen aineeseen pyyhkien vapisevalla kädellä hermostuneesti hiestynyttä otsaansa.

-- Siinä nyt näette, filosofia ei pilaa ainoastaan elämänmakua, vaan vieläpä ruokahalunkin, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna piloillaan.

Mutta veli katsoi sisareensa ajatellen, että tämä leikki kehnoa leikkiä pojan kanssa. Hänessä oli keskustelu herättänyt ikävän tunteen, ja vaikka hän sääli Bjenkovskijta, niin tämä sääli ei lämmittänyt hänen sydäntään ja oli siis vailla energiaa.

-- Sic visum Veneri! -- päätti hän nousten pöydästä tupakoimaan.

-- Rupeammeko nyt soittamaan? -- kysyi Jelisaveta Sergejevna Bjenkovskijlta.

Tämä kumarsi kunnioittavasti vastaukseksi, ja he menivät sisälle, josta pian kuului flyygelin ääniä ja viulun viritystä. Ippolit Sergejevitsh istui mukavassa nojatuolissa lähellä terassin kaidepuuta villien viiniköynnösten varjossa. Hän kuuli mitä sisarensa ja Bjenkovskij puhuivat. Salin avoimet ikkunat, joilla oli koristekasveja, olivat puistoon päin.

-- Oletteko kirjottanut mitään sitten kun viimeksi tavattiin? -- kysyi Jelisaveta Sergejevna lyöden äänen viululle.

-- Olen, vähäsen.

-- Lukekaa se!

-- Ei minua nyt haluta.

-- Tahdotteko, että minun pitää pyytää teitä?

-- Tahdonko? En... Mutta minä tahtoisin lausua ne säkeet, jotka paraikaa liikkuvat mielessäni...

-- Lausukaa, minä pyydän!

-- Minä lausun... Ne syntyivät nyt juuri... te herätitte ne eloon...

-- Kuinka ihanaa!

-- Ehkä... En tiedä, puhutteko te vilpittömästi...

-- Pitäisiköhän minun lähteä tästä matkoihini? -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh. Mutta hän ei viitsinyt nousta ja hän jäi rauhottaen itseään sillä, että tietäväthän he hänen olevan terassilla.

Sun kauneutes rauhaisan mua kylmä loisto tuskastuttaa...

kuului Bjenkovskijn matala ääni.

Sä naureksit mun unian'? Ne ehkä sua kummastuttaa?

kysyi nuorukainen surullisesti.

-- Pelkäänpä, että kysyt sitä liian myöhään, -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh hymyillen epäilevästi.

Sun katseesi on tunnoton, ja sanoissas on kylmä tuntu... Mut hourailu sull' vierast' on...

Bjenkovskij vaikeni liikutuksesta tai mahdollisesti loppusoinnun puutteesta.

Niin uhkea on unten huntu! Siin' myrskyä on, elämää!... Mut suuri halu rinnan täyttää elämän ihme ymmärtää, tie onneen ihmisille näyttää...

-- Ei, nyt minä pakenen! -- päätti Ippolit Sergejevitsh, jonka nuorukaisen hysteerinen valitus nosti väkisinkin jaloilleen, valitus, jossa samalla kertaa kaikui liikuttava "hyvästi!" hänen sielunsa rauhalle ja epätoivoinen "armahda!" naiselle hänen vieressään.

Sun orjanas tein istuimen mä sulle syämmen hulluudessa ja odotan...

-- Odotat perikatoasi, sillä -- sic visum Veneri! -- päätti Ippolit Sergejevitsh runon poistuen pitkin puiston käytävää.