Part 3

Ippolit Sergejevitsh ei yleensä ujostellut naisten seurassa, mutta tytön yksinkertaisuus ja luottamus tekivät hänet sellaiseksi, vaikka ne sytyttivätkin hänessä vaarallisen tunteen.

-- Te olette kadehdittavan terve, -- sanoi hän miettivästi katsellen tytön pientä ruskettunutta kämmentä.

-- Ja minä luulen, että teillä on erittäin hyvä sydän, -- pääsi häneltä kuin huomaamatta.

-- En tiedä! -- virkkoi Varjenka päätään huojuttaen. -- Tuskinpa... minussa ei ole luonnetta: toisinaan minä säälin sellaisiakin, joista en pidä.

-- Toisinaanko vain? -- hymähti Ippolit Sergejevitsh. -- Mutta ansaitsevathan he aina sääliä ja myötätuntoisuutta.

-- Mistä hyvästä?

-- Ettekö te näe, kuinka onnettomia he ovat? Esimerkiksi nuo teidän talonpoikanne. Kuinka raskasta on heidän elämänsä ja kuinka paljon vääryyttä, surua ja kärsimyksiä he saavat kokea.

Tämän hän sanoi kiihkeästi. Varjenka katsoi tarkkaavasti häntä silmiin ja sanoi:

-- Te olette kaiketi erittäin hyväsydäminen, koska tuollaista puhutte. Mutta ettehän te tunne talonpoikia, kun ette ole asunut maalla. He ovat onnettomia, se on totta, mutta kuka on syypää siihen? He ovat viekkaita, eikä kukaan estä heitä tulemasta onnellisiksi.

-- Mutta eihän heillä ole edes leipää sen vertaa, että saisivat syödä kylläkseen!

-- Vielä mitä! Heitä onkin paljon...

-- Niin, heitä on paljon! Mutta maata on myöskin paljon, sillä on ihmisiä, joilla on kymmeniä desjatinoja maata. Paljonko teillä, esimerkiksi, on?

-- Viisisataa seitsemänkymmentäkolme... Entä sitten? Ei suinkaan sitä pidä jakaa heille?

Tyttö katsoi Ippolit Sergejevitshiin jotakuinkin samalla tavalla kuin täysikasvuinen katsoo lapseen ja nauroi hiljakseen. Tämä nauru ärsytti miestä, jossa heräsi halu saada toinen vakuutetuksi erehdyksestään.

Ja Ippolit Sergejevitsh alkoi puhua omaisuuden epätasaisesta jaosta, vääryydestä, jota suurin osa ihmisiä saa kärsiä, kovasta kamppailusta tilan ja leipäpalan tähden, rikkaitten voimasta ja köyhien heikkoudesta ja järjestä, elämän johtotähdestä, jonka vuosisatain vääryydet ja ennakkoluulot ovat pimittäneet.

Tyttö käveli ääneti hänen vieressään katsellen häneen uteliaasti ja ihmetellen.

Heidän ympärillään vallitsi metsän hämärä hiljaisuus, sellainen hiljaisuus, jossa äänet ikäänkuin luiskahtavat ohi rikkomatta sen alakuloista sopusointuisuutta.

Haapain lehdet lepattivat hermostuneesti, ikäänkuin puut olisivat odottaneet jotakin kiihkeästi toivottua.

-- Jokaisen rehellisen ihmisen velvollisuus, -- jatkoi Ippolit Sergejevitsh vakuuttavasti, -- on panna järkensä ja sydämensä alttiiksi taistelulle sorrettujen oikeuksien puolesta ja koettaa joko lyhentää kärsimyksiä tai jouduttaa taistelun menoa. Tähän tarvitaan todellista sankariutta, mutta juuri tästä taistelusta teidän pitää etsiä sitä. Sen ulkopuolella ei ole sankariutta. Tämän taistelun sankarit yksin ansaitsevat ihmetystä ja jäljittelyä... ja teidän, Varjenka Vasiljevna, pitää kiinnittää huomionne juuri siihen, siitä etsiä sankareja, siihen uhrata voimanne... Teistä tulisi mielestäni erinomainen totuuden puolustaja! Mutta teidän pitää ennen kaikkea lukea paljon, oppia tuntemaan elämää sen kaunistamattomassa muodossa... teidän pitää heittää kaikki nuo joutavat romaanit tuleen...

Hän vaikeni ja pyyhkien pitkästä luennosta väsyneenä hikeä otsaltaan odotti, mitä tyttö sanoisi.

Tämä katsoi kauas eteensä silmät puoleksi ummessa.

Kevyet varjot liikkuivat hänen kasvoillaan. Viisiminuuttisen vaitiolon keskeytti tytön hiljainen huudahdus:

-- Kuinka hyvin te puhutte!... Puhuvatko yliopistossa kaikki yhtä hyvin?

Nuori oppinut huokasi toivottomasti, ja hänen odotuksensa muuttui kolkoksi ärtyisyydeksi Varjenkaa ja sääliksi omaa itseään kohtaan. Miksei hän käsitä sitä, mikä on niin selvää jokaiselle edes hiukankin ajattelevalle ihmiselle? Mitä puuttui hänen puheestaan, koska se ei herättänyt tytössä myötätuntoa?

-- Te puhutte erittäin hyvin! -- sanoi tyttö huokaisten, hänen vastaustaan odottamatta.

-- Mutta puhunko minä totta?

-- Ette! -- vastasi tyttö harkitsematta. -- Vaikka olettekin oppinut, niin minä sittenkin uskallan väittää teitä vastaan. Kyllä minäkin ymmärrän jotakin!... Teidän mielipiteenne on se, että ihmiset rakentavat talon ja ovat kaikki samanarvoisia tässä työssä. Eivätkä ainoastaan ihmiset, vaan kaikki: tiilikivet, hirret, kirvesmiehet ja itse talon isäntä. Mutta onko se mahdollista? Työmiehen täytyy tehdä työtä, teidän täytyy opettaa ja kuvernöörin pitää silmällä, että kaikki tekevät tehtävänsä. Sitten te sanoitte, että elämä on taistelua... Missä sitä on? Päinvastoin, ihmiset elävät kaikessa rauhassa. Mutta jos se kerran on taistelua, niin täytyy olla myöskin voitetuita. Ja yleinen hyvä -- sitä minä en ymmärrä ensinkään. Te sanotte, että yleinen hyvä on kaikkien tasa-arvoisuudessa. Se on väärin! Minun isäni on eversti; kuinka hän voisi olla samanarvoinen kuin Nikon tai joku talonpoika? Ja te, te olette oppinut, mutta tokkohan te olette samanarvoinen kuin meidän venäjänkielen opettajamme, joka ryypiskeli... ja niisti nenäänsä kuin olisi puhaltanut torveen?

Tyttö riemuitsi pitäen johtopäätöksiään kumoamattomina, mutta Ippolit Sergejevitsh nautti tytön riemusta ja oli tyytyväinen, kun oli voinut antaa hänelle tämän riemun.

Mutta Ippolit Sergejevitshin järki koetti ratkaista kysymystä, miksi hänen tytössä herättämänsä ajatus työskenteli aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin hän oli antanut sysäyksen.

-- Minä pidän teistä, en muista... missä sitten lienee tasa-arvoisuus?

-- Pidättekö minusta? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh yhtäkkiä.

-- Pidän... kovasti! -- vastasi tyttö nyökäyttäen vakuuttavasti päätään ja kysyä tokaisi:

-- Kuinka niin?

Ippolit Sergejevitsh ihan hämmästyi sitä naiivisuuden pohjattomuutta, joka katsoi häneen noista kirkkaista silmistä.

-- Olisiko tuo ehkä hänen tapansa kiemailla? -- ajatteli hän.

-- Miksi te sitä kysytte? -- uteli tyttö katsoen häneen.

Varjenkan katse saattoi hänet hämille.

-- Miksi? -- hän kohautti olkapäitään. -- Onhan se luonnollista. Te olette nainen... minä mies... -- selitti hän niin tyynesti kuin taisi.

-- Entä sitten? Ette suinkaan te siksi kysy. Ettehän aio mennä naimisiin kanssani?

Tyttö sanoi sen niin luonnollisesti, ettei hän edes hämmästynyt. Mutta miehestä tuntui, kuin jokin tunne, jonka sokeata voimaa vastaan olisi ollut hyödytöntä taistella, olisi kääntänyt hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, ja sanoi muka leikillisesti:

-- Kuka tietää?... Ja sitäpaitsi halu miellyttää ja mennä naimisiin ei ole sama, kuten tiedätte.

Varjenka purskahti heleään nauruun, joka heti kylmensi Ippolit Sergejevitshiä ja saattoi hänet mielessään kiroamaan sekä itseään että tyttöä. Mutta tytön korkea rinta vapisi terveestä, sydämellisestä naurusta, joka pani ilmankin iloisesti väräjämään. Ippolit Sergejevitsh vaikeni odottaen alistuvasti vastausta.

-- Oh! Millainen... millainen minä olisin teidän vaimonanne! Se oli naurettavaa... kamelikurki ja mehiläinen! Ha ha ha!

Ja Ippolit Sergejevitsh rupesi myöskin nauramaan, ei tuota hauskaa vertausta, vaan sitä, että hän ei käsittänyt niitä ponnistimia, jotka johtivat hänen sielunliikkeitään.

-- Te olette herttainen tyttö! -- tunnusti hän vilpittömästi.

-- Antakaa kätenne... te kävelette niin hitaasti, minä vedän teitä! Meidän täytyy joutua kohta kotiin... Olemme olleet poissa jo nelisen tuntia... ja Jelisaveta Sergejevna voi suuttua, sillä taidamme myöhästyä päivälliseltä...

He kääntyivät takaisin. Ippolit Sergejevitsh tunsi velvollisuudekseen oikaista tytön väärinkäsityksiä, jotka eivät antaneet hänen tuntea itseään tytön vieressä niin vapaaksi kuin olisi tahtonut. Mutta sitä ennen oli painettava omassa itsessä alas se epämääräinen levottomuus, joka esti häntä rauhallisesti kuuntelemasta ja ratkaisevasti kumoamasta tytön johtopäätöksiä. Hänen olisi ollut niin helppo leikata kylmällä järjellään tytön aivoista pois tuo ruma kasvannainen, jollei tämä omituinen, lamauttava tunne, jolla ei ole nimeä, olisi estänyt siitä. Mitä se oli? Se oli jonkunlaista haluttomuutta johtaa tämän nuoren tytön henkiseen maailmaan uusia, outoja käsitteitä... Mutta sellainen velvollisuutensa laiminlyöminen olisi häpeäksi periaatteen miehelle... Ja sellaisena hän piti itseään ja oli syvästi vakuutettu järjen voimasta ja sen vallasta tunteen yli.

-- Tänään on tiistai? -- virkkoi Varjenka. -- Niin on. Kolmen päivän perästä saapuu siis se musta, pikkuinen herra....

-- Kuka ja kenen luo?

-- Musta, pikkuinen herra... Bjenkovskij saapuu teille lauvantaina.

-- Minkätähden?

Varjenka rupesi nauramaan katsoen tutkivasti toveriinsa.

-- Ettekö tiedä? Hän on virkamies ja...

-- Niin, se on totta! Sisareni on kertonut hänestä...

-- Kertonut? -- innostui Varjenka. -- Vai niin... Sanokaa, luuletteko, että he piankin menevät vihille?

-- Mitä? Miksi vihille? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh hajamielisesti.

-- Miksi? -- kummasteli Varjenka punastuen. -- En minä tiedä. Sellainen on tapa! Mutta hyvänen aika, ettekö te siitä tiennytkään?

-- En ensinkään! -- sanoi Ippolit Sergejevitsh vakuuttavasti.

-- Ja nyt olen minä sen teille kertonut! -- huudahti tyttö epätoivoisesti. -- Mainiota! Mutta rakas Ippolit Sergejevitsh, älkää nytkään olko sitä tietävinänne... niinkuin minä en olisi hiiskunut siitä mitään!

-- Olkoon menneeksi! Mutta enhän minä itse asiassa mitään tiedäkään. Ymmärsin vain, että sisareni menee naimisiin herra Bjenkovskijn kanssa?...

-- Niin. Mutta jollei sisarenne ole itse siitä teille puhunut... niin ehkei siitä tulekaan mitään. Ettehän puhu hänelle tästä?

-- En puhu, tietysti! -- lupasi Ippolit Sergejevitsh. -- Minä läksin tänne hautajaisiin, mutta taisinkin saapua häihin. Sepä hauskaa!

-- Minä pyydän, ei sanaakaan häistä! Te ette tiedä koko jutusta mitään.

-- Aivan oikein, minä en tiedä mitään. Entä kuka tuo herra Bjenkovskij on? Jos saan kysyä?

-- Saatte kyllä! Hän on tummahko, sievähkö, vakavahko. Hänellä on pienet silmät, pienet viikset, pienet huulet, pienet kädet ja pieni viulu. Hän pitää lempeistä lauluista ja hillosta. Minun tekee aina mieleni taputtaa häntä pienelle nenälleen.

-- Te ette näy pitävän hänestä! -- huudahti Ippolit Sergejevitsh tuntien tällaisen kuvauksen jälkeen sääliä pikku Bjenkovskijta kohtaan.

-- Eikä hän pidä minusta... Minä en voi sietää pieniä, suloisia, kainoja miehiä. Miehen täytyy olla kookas, voimakas, puhua lujasti, hänellä täytyy olla suuret, tuliset silmät, rohkeat tunteet, jotka eivät tiedä mistään esteistä. Tahtoi ja teki -- sellainen täytyy miehen olla!

-- Sellaisia ei taida enää olla olemassa, -- virkkoi Ippolit Sergejevitsh kuivasti tuntien, että tytön miehenihanne on hänelle vastenmielinen ja ärsyttävä.

-- Täytyy olla! -- huudahti tyttö.

-- Mutta tehän kuvasitte jonkunlaista petoa! Mitä viehättävää voi sellaisessa olla?

-- En petoa, vaan miestä! Voima, se viehättää! Nykyaikaisissa miehissä on jo syntymästä saakka reumatismia, yskää ja kaikenlaisia muita tauteja. Onko sellainen viehättävää sitten? Voisinko minä olla onnellinen, jos mieheni olisi arpinen kuin kunnallisesimies Kokovitsh? Tai sievä kuin pikku herra Bjenkovskij? Tai käyräselkäinen hongankolistaja kuin oikeuspristavi Muhin? Tai iso, lihava, ähkyvä ja puhkuva, kaljupäinen ja punanenäinen kuin kauppiaan poika Grisha Tshernonjebov? Millaisia tulisivat mokomain hylkyjen lapset? Sitä pitää ajatella, lapsia, se on hyvin tärkeätä! Mutta he eivät ajattele, he eivät välitä mistään. He eivät kelpaa mihinkään, ja minä löisin miestäni, jos hän olisi sellainen kuin joku mainituista!

Ippolit Sergejevitsh hillitsi häntä todistaen, että hänen tuomionsa miehistä on väärä, koska hän on nähnyt heitä niin muutamia. Eikä mainituitakaan miehiä saa arvostella pelkästään ulkomuodon mukaan, se olisi väärin. Miehellä saattaa olla ruma nenä, mutta kaunis sielu, arpia kasvoissa, mutta selvä järki päässä. Hänen oli ikävä ja vaikea puhua näistä alkeistotuuksista, sillä hän oli ajatellut niin harvoin heidän olemassaoloaan, että he kaikki nyt näyttivät hänestä ikäänkuin homehtuneilta, kuluneilta. Hän tunsi, että kaikki tämä ei sopinut tytölle eikä vaikuttanut häneen...

-- Kas tuossa on joki! -- huudahti Varjenka iloisesti keskeyttäen toverinsa puheen.

Ja Ippolit Sergejevitsh ajatteli:

-- Hän on iloinen, kun lopetin.

He soutivat taas jokea pitkin istuen toinen toistaan vastapäätä. Varjenka oli airoissa ja souti joutuisasti, voimakkaasti. Vesi kohosi veneen alla tyytymättömästi, pienet laineet juoksivat rantoja pitkin. Ippolit Sergejevitsh katsoi, kuinka rannat kulkivat päinvastaiseen suuntaan kuin vene, ja hän tunsi väsyneensä kaikesta siitä, mitä oli tällä matkalla puhunut ja kuullut.

-- Katsokaa, kuinka vene kiitää nopeasti! -- sanoi Varjenka.

-- Niin, -- virkkoi toinen siihen lyhyesti katsomatta tyttöön; taipuvan vartalon ja kohoavan rinnan hän siitä huolimatta näki edessään.

Puisto tuli näkyviin... He astuivat nopeasti sen käytävää pitkin ja näkivät kuinka solakkavartaloinen Jelisaveta Sergejevna tuli heitä vastaan merkitsevä hymy huulilla. Hän piti joitakin papereja kädessään ja sanoi:

-- Kylläpä kävelittekin!

-- Olimmeko kauan? Mutta kyllä minulla onkin sellainen ruokahalu, että -- äh! söisin teidätkin!

Ja Varjenka pyöritti häntä ympäri nauraen hänen huudoilleen.

Päivällinen oli mauton ja ikävä, sillä Varjenka tyydytti nälkäänsä ja vaikeni, ja Jelisaveta Sergejevna kiusotteli veljeään tutkivilla katseillaan. Heti päivällisen jälkeen Varjenka läksi pois, ja Ippolit Sergejevitsh meni huoneeseensa, kävi sohvalle pitkäkseen ja alkoi tehdä tiliä päivän vaikutelmista. Hän muisteli kävelymatkaa pikkuseikkoja myöten ja tunsi, kuinka niistä muodostui hänen sieluunsa samea sakka, joka uhkasi rikkoa hänen tunteittensa ja järkensä välillä vallinneen tavallisen vakavan tasapainon. Hän tunsi fyysillisestikin tunnelmansa uutuuden omituisena raskautena, joka painoi hänen sydäntään, ikäänkuin verensä olisi käynyt sakeammaksi ja hitaammaksi. Tämä tunne muistutti väsymystä, herätti hänessä haaveilua ja oli ikäänkuin johdantoa johonkin haluun, joka ei vielä ollut ottanut muotoa. Ja se kiusasi häntä vain siksi, että se oli nimetöntä aistintaa ja pysyi sellaisena huolimatta Ippolit Sergejevitshin ponnistuksista keksiä sille nimi.

-- Täytyy antaa analyysin olla siksi, kun kuohunta asettuu... -- päätti hän.

Hän oli tyytymätön itseensä ja nuhteli samalla itseään siitä, että oli menettänyt kykynsä hillitä mielenliikutustaan ja että oli tänään käyttäytynyt vakavalle miehelle sopimattomalla tavalla. Kahden kesken itsensä kanssa hän oli aina ankarampi ja periaatteellisempi itselleen kuin ihmisten seurassa. Ja nyt hän alkoi tutkiskella itseään.

-- Varjenka on todellakin hurmaavan kaunis, mutta joutua heti ensi näkemältä epämääräisten aistintojen hämäryyteen, se on liian suuri kunnia Varjenkalle ja häpeällistä hänelle itselleen, sillä sellainen on siveellistä löyhyyttä, ryhdittömyyttä. Varjenka vaikuttaa voimakkaasti aistillisuuteen, mutta sitä vastaan on taisteltava. Onko? -- pisti yhtäkkiä hänen aivoissaan.

Hän rypisti otsaansa suhtautuen tähän kysymykseen niin kuin se ahdistaisi häntä ulkoapäin.

Joka tapauksessa se, mikä hänessä tapahtuu, ei ole hurmausta naiseen, vaan se on pikemmin yhteentörmäyksestä loukkautuneen järjen vastalause, josta yhteentörmäyksestä järki ei ollut astunut voittajana, vaikka vastustaja olikin ollut heikko kuin lapsi. Tytön kanssa täytyy puhua vertauksilla, sillä hän ei nähtävästi ymmärrä loogillista todistelua. Hänen velvollisuutensa on hävittää tytön villit käsitteet, särkeä kaikki nuo raa'at ja typerät mielikuvat, jotka olivat imeytyneet hänen aivoihinsa. Täytyy vapauttaa tytön järki kaikista noista harhaluuloista, puhdistaa hänen sielunsa, niin sitten vasta hän kykenee vastaanottamaan totuuden.

-- Voinko minä tehdä sen? -- kuuli Ippolit Sergejevitsh kysymyksen ikäänkuin ulkoapäin. Ja taas hän vältti sen... Millainen on Varjenka silloin, kun hän on omaksunut jotakin siitä uudesta ja päinvastaisesta? Ja Ippolit Sergejevitshistä näytti, kuin tytön sielu harhaluuloista vapauduttuaan ja omaksuttuaan sopusointuisen maailmankäsityksen ilman epäselvyyttä ja hämäryyttä -- tulisi puolta kauniimmaksi.

Kun kutsuttiin teetä juomaan, oli Ippolit Sergejevitsh jo lujasti päättänyt muuttaa tytön mielipiteet, ja tätä päätöstä hän piti suorastaan velvollisuutenansa. Nyt hän kohtelee häntä kylmästi ja rauhallisesti ja antaa suhteelleen häneen kriitillisen luonteen.

-- No, mitä sinä pidät Varjenkasta? -- kysyi sisar, kun hän oli tullut terassille.

-- Hauska tyttö, -- vastasi hän kulmakarvojaan kohauttaen.

-- Niinkö? Vai niin... Minä luulin, että hänen kehittymättömyytensä olisi hämmästyttänyt sinua.

-- Se on totta, se puoli hänessä minua hiukan hämmästyttääkin, -- myönsi Ippolit Sergejevitsh. -- Mutta suoraan sanoen hän on monessa suhteessa yläpuolella kehittyneitä naisia tai naisia, jotka luulevat olevansa kehittyneitä.

-- Hän on hyvin kaunis... Ja edullinen morsian... viisisataa desjatinaa mitä parhainta maata ja noin sata desjatinaa tukkimetsää. Ja tädiltään hän tulee perimään myöskin sievoisen maatilan. Molemmat maatilat ovat kiinnittämättömiä...

Hän huomasi, että sisarensa tahallaan ei häntä ymmärtänyt, mutta hän ei viitsinyt tehdä itselleen selväksi, miksi hän niin menetteli.

-- Minä en ota häntä siltä kannalta, -- virkkoi Ippolit Sergejevitsh.

-- Ota vain... neuvon sinua vakavasti.

-- Kiitoksia.

-- Sinä olet huonolla tuulella, nähdäkseni?

-- Päinvastoin. Kuinka niin?

-- Muuten vain. Tahdoin sinusta huolehtivana sisarena sen tietää.

Jelisaveta Sergejevna hymyili ystävällisesti ja mielistellen. Tämä hymy johti veljen mieleen herra Bjenkovskijn, ja hän hymyili myöskin.

-- Mitä sinä hymyilet? -- kysyi sisar.

-- Entä sinä sitten?

-- Minun on hauska.

-- Minun on myöskin hauska, vaikka en olekaan haudannut vaimoani kaksi viikkoa sitten, -- sanoi veli nauraen.

Jelisaveta Sergejevna otti vakavan ilmeen, huokasi ja sanoi:

-- Ehkä sinä mielessäsi tuomitset minut itsekkääksi? Mutta Ippolit, sinä tiedät mikä mieheni oli, minähän olen kirjottanut sinulle millaista avioelämäni oli. Usein ajattelin: Hyvä Jumala, en suinkaan minä ole luotu ainoastaan tyydyttämään Nikolai Stepanovitsh Varipajevin raakoja aistillisia himoja, kun hän on juonut itsensä niin humalaan, ettei kykene erottamaan vaimoaan yksinkertaisesta maalaisakasta tai katunaisesta.

-- Onko se mahdollista?... -- huudahti Ippolit Sergejevitsh, muistaen samassa sisarensa kirjeet, joissa tämä oli kirjottanut miehensä huonosta luonteesta, viinaanmeneväisyydestä, laiskuudesta ja kaikista paheista, paitsi irstaisuudesta.

-- Sinä et usko? -- kysyi sisar ja huokasi. -- Mutta se on totta; hän oli usein siinä tilassa... minä en voi varmuudella vakuuttaa, että hän olisi ollut minulle uskoton, mutta minun täytyy otaksua niin. Mitenkä hän olisi voinut tuntea, minäkö olin hänen edessään vai joku toinen, jos hän saattoi pitää akkunaa ovena? Niin... sillä tavalla minä olen elänyt vuosia...

Sisar puhui kauan surullisesta elämästään, ja veli kuunteli ja odotti, milloin hän puhuisi siitä, mikä oli hänen sydämellään. Ippolit Sergejevitsh tuli ajatelleeksi, että Varjenka tulisi tuskin koskaan valittamaan elämäänsä, miten hänen sitten kävikin.

-- Minä arvelen, että kohtalon pitäisi palkita minua surun pitkistä vuosista... ja kuka tietää, ehkei se olekaan kaukana, tämä palkitseminen...

Jelisaveta Sergejevna vaikeni ja katsottuaan kysyvästi veljeensä punastui hiukan.

-- Mitä sinä sillä tarkotat? -- kysyi veli ystävällisesti kumartuen häneen päin.

-- Näetkös... minä ehkä... menen uusiin naimisiin!

-- Se on oikein! Onnittelen... Mutta miksi sinä noin hämille joudut?

-- En tiedä.

-- Kuka _hän_ on sitten?

-- Minä olen muistaakseni puhunut sinulle hänestä... Bjenkovskij... tuleva prokuraattori... toistaiseksi runoilija ja haaveilija... Ehkä olet lukenut hänen runojaan? Hän julkaisee niitä...

-- En lue runoja. Onko hän hyvä mies? Niin, tietysti hän on hyvä.

-- En sano varmasti, että on, mutta sen minä voin sanoa itseäni imartelematta, että hän voi korvata minun menneisyyteni... Hän rakastaa minua... Minä olen vähitellen muodostanut itselleni pienen elämänfilosofian... ehkä se näyttää sinusta hieman julmalta.

-- Filosofoi sinä vain... se on muodissa nykyään... -- sanoi Ippolit Sergejevitsh piloillaan.

-- Miehet ja naiset ovat kaksi toisilleen ikuisesti vihamielistä rotua... -- selitti sisar pehmeästi. -- Luottamus, ystävyys ja muut samantapaiset tunteet ovat tuskin mahdollisia minun ja miehen välillä. Mutta rakkaus on mahdollinen... ja rakkaus on vähemmän rakastavan voitto siitä, joka rakastaa enemmän... Minä olen kerran tullut voitetuksi, mutta kyllä sainkin maksaa siitä sakkoa... Nyt olen minä voittanut ja aion nauttia voiton hedelmistä...

-- Se on todellakin julmanpuoleista filosofiaa... -- keskeytti Ippolit Sergejevitsh tuntien mielihyväkseen, että Varjenka ei voi filosofoida samalla tavalla.

-- Elämä on sen minulle opettanut... Hän on neljää vuotta nuorempi minua... päätti hiljakkoin yliopiston... Minä tiedän, että on vaarallista minulle mennä naimisiin niinkin paljon nuoremman kanssa... Mutta sitten minä tahtoisin järjestää niin, etteivät minun oikeuteni omaisuuteeni nähden tulisi mitenkään vaaranalaisiksi.

-- Niin... entä sitten? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh tullen tarkkaavaksi.

-- Olen aikonut kysyä sinulta neuvoa, miten järjestää asiani. Minä en tahdo antaa hänelle minkäänlaisia juridisia oikeuksia omaisuuteeni... enkä antaisi oikeuksia personaanikaan, jos se vain olisi mahdollista.

-- Se on luullakseni mahdollista vain siviliavioliitossa. Muuten...

-- Ei, siviliavioliittoa minä en tunnusta.

Ippolit Sergejevitsh katsoi sisareensa ja ajatteli inhoten:

-- Hän on viisas! Jos Jumala on luonut ihmisiä, niin elämä vuorostaan on luonut heidät uudestaan siihen määrään, että he aikoja sitten ovat käyneet Hänelle vastenmielisiksi.

Mutta sisar selitti innokkaasti käsitystään avioliitosta.

-- Avioliitto on oleva järkevä sopimus, jossa ei ole mitään uhalla uskallettua. Niin minäkin olen ajatellut järjestää asiani Bjenkovskijn kanssa. Mutta ennenkuin minä otan tämän askelen, minä tahtoisin selvittää miesvainajani kiusallisen veljen vaatimuksen. Ole sinä hyvä ja tarkasta kaikki paperit.

-- Ehkä sallit minun ryhtyä siihen huomenna?

-- Tietysti, milloin haluat.

Jelisaveta Sergejevna istui veljensä kanssa vielä pitkän aikaa kehitellen mielipiteitään ja kertoen yhtä ja toista Bjenkovskijsta. Hän puhui hänestä alentuvaisesti hymyillen ja silmiään siristellen. Veli kuunteli ja ihmetteli, ettei tuntenut minkäänlaista osanottoa sisaren kohtaloon ja puheeseen.

Aurinko oli jo laskenut, kun he erosivat. Veli meni tästä seurustelusta väsyneenä huoneeseensa, sisar samasta seurustelusta virkistyneenä taloustoimiinsa.

Ippolit Sergejevitsh sytytti lampun, etsi erään kirjan ja istuutui lukemaan, mutta jo ensimäistä sivua lukiessaan hän huomasi, ettei ollut lukutuulella. Hän sulki kirjan ja ojensihe nojatuolissa mukavaa asentoa etsien; mutta nojatuoli oli kova, ja sentähden hän kävi sohvalle pitkäksensä. Ensin hän ei ajatellut mitään, sitten hän muisti harmikseen, että hänen piakkoin täytyy tehdä tuttavuutta herra Bjenkovskijn kanssa, ja samassa hän hypähti muistaessaan sen luonteenkuvauksen, jonka Varjenka oli tästä herrasta antanut.

Ei kestänyt kauan, kun kaikki hänen ajatuksensa pyörivät vain Varjenkan ympärillä. Hän ajatteli muun muassa:

-- Millaistahan olisi mennä naimisiin tuon rakastettavan hirviön kanssa? Kuka tietää, vaikka hänestä tulisi hyvinkin intresantti vaimo... jo siitäkin syystä että hänen huuliltaan et saisi kuulla kirjoista opittua viisautta...

Mutta harkittuaan joka puolelta asemaansa Varjenkan miehenä hän rupesi itsekseen nauramaan ja vastasi itselleen ehdottomasti:

-- Ei koskaan!

Heti senjälkeen hänen mielensä muuttui surulliseksi.

II.