Part 2

-- Enkä kukkainviljelijä, -- selitti hän lyhyesti, ja tahtomattaan ajateltuaan, että se oli ehkä sopimattomasti sanottu, hän siirsi katseensa tytön kasvoista.

-- Eikö botaniikka ja kukkainviljelys ole samaa? -- kysyi Varjenka hetken vaiettuaan.

Jelisaveta Sergejevna nauroi kursailematta. Veli tunsi naurun koskevan itseensä ja huudahti säälien itsekseen:

-- Kyllä hän on typerä!

Mutta sitten, selitettyään hänelle, mikä erotus on botaniikan ja kukkainviljelyksen välillä, hän lievensi tuomiotaan: hän on vain tietämätön. Kuunnellessaan hänen selittävää ja vakavaa puhettaan tyttö katsoi häneen kuin tarkkaavainen oppilas, ja tämä oli Ippolit Sergejevitshin mieleen.

-- Vai niin on sen asian laita... -- virkkoi Varjenka. -- Entä onko botaniikka mieltäkiinnittävää?

-- Hm! Nähkääs, tiedettä pitää arvostella sen mukaan miten suurta hyötyä siitä on ihmisille, -- selitti hän huokaisten. Tytön kehittymättömyys hänen kauneuteensa verraten yhä enensi hänen sääliväisyyttään. Varjenka istui ajatuksiinsa vaipuneena kotvan aikaa ja helisteli teelusikkaansa. Sitten hän kysyi:

-- Mutta mitä hyötyä voi olla siitä, että te tiedätte, miten takiainen kehittyy ja kasvaa?

-- Samaa hyötyä kuin elämän ilmiöitten tutkimisesta jossakin määrätyssä ihmisessä.

-- Ihminen ja takiainen... -- hymähti Varjenka. -- Elävätkö sitten kaikki ihmiset samalla tavalla?

Ippolit Sergejevitsh ihmetteli, että tämä mieltäkiinnittämätön keskustelu ei ikävystyttänyt.

-- Minä en ainakaan syö ja juo samalla tavalla kuin rahvas, -- jatkoi Varjenka vakavasti liikutellen kulmakarvojaan. -- Ja kuinka moni elää samalla tavalla kuin minä?

-- Entä kuinka te elätte sitten? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh aavistaen, että tämä kysymys muuttaa keskustelun.

-- Kuinka minä elän? -- huudahti tyttö. -- Erinomaisesti! -- ja hän sulki silmänsä ilosta. -- Kun minä aamusella herään, ja jos sää on kaunis, niin minun tulee heti niin hirmuisen hauska! Aivan kuin minä olisin saanut jonkun kallisarvoisen, kauniin lahjan, jota olen kauan itselleni toivonut... Juoksen uimaan, lähteensilmistä rikkaan joen vesi on kylmää, ihan ihoa polttaa! Paikoin on hyvin syvä ja sinne minä suoraan rannalta päistikkaa -- huh! Koko ruumista polttaa, kun sukellat syvälle veteen, ja päässä humisee... Sitten sukellan ylös, nousen vedestä, ja aurinko katsoo minuun ja nauraa. Pukeuduttuani menen metsän kautta kotiin, poimin kukkasia, hengitän metsän raikasta ilmaa ihan juopumukseen saakka. Kun tulen kotiin, tee odottaa... Juon teetä, edessäni on kukkasia... ja aurinko katsoo minua. Oi jospa te tietäisitte, kuinka minä pidän auringosta! Sitten alkavat päivän työt ja taloustoimet... Meillä kaikki minua rakastavat, ymmärtävät minua helposti, tottelevat, -- ja kaikki pyörii kuin ratas iltaan saakka... Aurinko laskee, kuu nousee, tähdet syttyvät... ja kaikki on niin kaunista ja aina uutta! Ymmärrättekö minua? Minä en osaa selittää, miksi on niin ihana elää... Mutta ehkä te tunnette sen itsekin, eikö niin? Ymmärrättehän, miksi elämä on niin suloista?

-- Kyllä... tietysti! -- myönsi Ippolit Sergejevitsh valmiina kädellään pyyhkimään sisarensa kasvoilta pois ivallisen hymyn.

Hän katsoi ihaillen Varjenkaa, joka värisi halusta saada selitetyksi hänelle, kuinka voimakas riemu täytti hänen olemuksensa.

-- Entä talvi? Pidättekö talvesta? Se on valkoinen kiireestä kantapäähän, terve, äreä, kutsuu kamppailemaan kanssaan...

Rämeä soitto keskeytti hänen puheensa. Jelisaveta Sergejevna soitti, ja kun pitkäkasvuinen, pyöreäposkinen, veikeäsilmäinen palvelijatar syöksyi sisään, sanoi hän väsyneesti:

-- Masha, korjatkaa pois!

Sitten hän alkoi huolestuneesti käydä huonetta pitkin laahustaen äänekkäästi jaloillaan.

Kaikki tämä kylmensi nuoren tytön innostusta; hän kohautteli olkapäitään, ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa päältään jotakin, ja kysyi Ippolit Sergejevitshiltä hieman hämillään:

-- Minä olen ehkä kyllästyttänyt teitä kertomuksillani?

-- Mitä vielä! -- väitti tämä vastaan.

-- Ei, ihan totta, minä näytän mielestänne typerältä? -- lisäsi Varjenka.

-- Kuinka niin? -- huudahti Ippolit Sergejevitsh ja ihmetteli huudahduksensa kiihkeätä, vilpitöntä sävyä.

-- Minä olen villi... nimittäin sivistymätön... -- sanoi hän anteeksipyytävästi. -- Mutta minä olen hyvin iloinen saadessani puhua kanssanne... sillä te olette oppinut ja niin... niin... ei lainkaan sellainen kuin mielessäni kuvittelin teidän olevan.

-- Entä millaiseksi te minua kuvittelitte sitten? -- uteli Ippolit Sergejevitsh hymyssä suin.

-- Minä luulin teidän koko ajan latelevan viisauksianne... minkätähden se on niin eikä näin, kaikki ovat typeriä, minä yksin viisas... Isän luona oli kerran vieraana eräs hänen toverinsa, joka oli eversti, niinkuin isäkin, ja oppinut, kuten tekin. Mutta hän oli oppinut sotilas... tuollainen... miksi heitä sanotaan?... kenraalitaapilainen... ja hän oli hirmuisen pöyhkeä... minun mielestäni hän ei tiennyt mitään, kehuskeli vain...

-- Ja te kuvittelitte minua samanlaiseksi? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

Varjenka meni hämilleen, punastui ja karattuaan tuolista pystyyn alkoi naurettavasti hyppiä pitkin huonetta puhellen neuvottomasti:

-- Ah, mitä te... kuinka minä saatoin...

-- Kas niin, rakkaat lapseni... -- ilmotti Jelisaveta Sergejevna siristellen silmillään, -- nyt minä menen taloustoimiin ja jätän teidät... Jumalan haltuun!

Ja hän poistui nauraen ja hameitaan kahistaen. Ippolit Sergejevitsh katsoi moittivasti hänen jälkeensä ajatellen, että täytyy puhua hänen kanssaan hänen käytöksestään tätä tosiaan hyvin rakastettavaa, mutta kehittymätöntä tyttöä kohtaan.

-- Tiedättekö mitä... Huvittaako teitä lähteä soutelemaan? Soudamme jokea pitkin metsään, kävelemme siellä jonkun aikaa ja palaamme päivälliseksi takaisin. Sopiiko? Minun on niin hirmuisen hauska, kun tänään on niin kaunis päivä eikä minun tarvitse olla kotona... Isällä on kaiketi taas leiniä, ja minun täytyisi puuhata hänen kanssaan... Hän on hyvin oikullinen sairaana ollessaan...

Ihmetellen tytön avosydämistä itsekkyyttä Ippolit Sergejevitsh ei heti suostunut lähtemään. Hän muisti aikomuksensa, joka oli eilisiltana herännyt hänen mielessään ja joka vielä tänä aamuna oli siellä kytenyt. Mutta tähän mennessä tyttö ei vielä ollut antanut syytä epäillä hänen aikovan vallottaa hänen sydämensä. Tytön puheessa oli kaikkea muuta kuin kiemailua. Ja sitäpaitsi, miksei voisi viettää päivää tuollaisen, kieltämättä alkuperäisen tytön seurassa?

-- Osaatteko soutaa? Huonosti?... Ei se mitään... minä soudan itse, minä olen voimakas. Vene on niin kevyt. Tulkaa!

He poistuivat huoneesta terassille ja puistoon. Varjenka näytti entistä lyhemmältä ja lihavammalta pitkän ja hoikan Ippolit Sergejevitshin vieressä. Tämä tarjosi käsivartensa tytölle, joka siitä kieltäytyi sanoen:

-- Miksi? Kun on väsyksissä, niin silloin se on hyvä, mutta nyt se vain haittaa kävelemistä...

Ippolit Sergejevitsh katseli Varjenkaa silmälasiensa läpi ja koetti astua samaa jalkaa, mikä huvitti häntä suuresti. Varjenkan käynti oli kevyttä ja kaunista. Toisessa kädessä hänellä oli päivänvarjostin, toista hän liikutti vapaasti ja sirosti kertoessaan ympäristön kauneudesta. Tämä kyynärpäähän saakka alaston käsi, voimakas, ahavoitunut ja ohuitten kullankimaltavain haituvain peittämä, vangitsi Ippolit Sergejevitshin katseen... Ja taas liikkui tämän sielun syvyydessä sama epämääräinen levottomuus. Hän koetti poistaa sen kysymällä itseltään: mikä panee hänet seuraamaan tuota tyttöä? -- ja hän vastasi itselleen: uteliaisuus, maltillinen ja puhdas halu ihailla tytön kauneutta.

-- Tuossa on joki! Menkää veneen perään istumaan, minä tuon heti airot...

Ja Varjenka katosi puitten väliin, ennenkuin Ippolit Sergejevitsh ennätti kysyä, missä airot olivat.

Puut kuvastuivat latvat alaspäin liikkumattomaan, kylmään veteen. Nämä kuvat olivat rehevämpiä ja kauniimpia kuin elävät puut, jotka kohosivat rannalta varjostaen vettä väärillä, kampuraisilla oksillaan. Vesi, johon ne kuvastuivat, peitti jalosti niistä rumat kohdat näkymättömiin ja loi kirkkaan ja sopusointuisen fantasian tuon köyhän ja ajan kuluttaman todellisuuden yli.

Ihaillessaan tätä haaveellista hiljaisuuden ja vielä viileän auringonloisteen kehystämää kuvaa Ippolit Sergejevitsh istui veneessä hengittäen ilman mukana itseensä leivosten onnentäysiä säveleitä. Hän tunsi, kuinka uusi, suloinen rauhan tunne heräsi hänen rinnassaan, hyväili hänen aivojaan ja tuuditti uneen hänen alituisen, levottoman pyrkimyksensä ymmärtää ja selittää. Ympäri vallitsi syvä hiljaisuus, lehti ei hievahtanut puussa, ja tässä hiljaisuudessa tapahtui luonnon äänetön luomistyö, syntyi uutta elämää vanhan väistäessä kuolemaa, joka jyrsi kaikkea saamatta kuitenkaan voittoa. Ja sininen taivas loisti juhlallista kauneutta.

Kuvan taustaan syvällä vedessä ilmaantui valkoinen kaunotar lempeä hymy kasvoilla. Hän seisoi siellä airot kädessä, ikäänkuin olisi kutsunut luokseen, se soi ääneti, ihanana kuin olisi taivaasta tullut.

Ippolit Sergejevitsh tiesi, että se oli Varjenka, joka oli tullut puistosta ja joka katsoi häneen, mutta hän ei tahtonut rikkoa lumoustaan äänillä eikä liikkeillä.

-- Millainen uneksija! -- kajahti ilmassa ihmeellinen huudahdus.

Silloin Ippolit Sergejevitsh irrotti kaihoten katseensa vedestä ja katsoi tyttöön, elävään tyttöön, joka laskeutui alas puistosta jyrkkää rantapolkua pitkin.

Mutta hänen kaihonsa katosi nähdessään tytön, sillä tämä oli todellisuudessakin lumoavan kaunis.

-- Kukapa uskoisi, että teissä on taipumusta haaveiluun! Teidän kasvonne ovat niin ankaran ja vakavan näköiset... Tahdotteko pitää perää? Me soudamme jokea ylöspäin, siellä on kauniimpaa... ja vasten virtaa on yleensä hauskempi soutaa, kun saa tuntea olevansa työssä, toiminnassa...

Rannasta työnnetty vene huojui veltosti uneliaalla vedellä, mutta voimakas liike airoissa käänsi sen heti rantaa pitkin ja toinen liike kiidätti sitä jo eteenpäin.

-- Me soudamme jyrkkää kalliorantaa pitkin, niin saamme olla varjossa... -- puhui tyttö särkien veden pinnan joustavilla vedoilla... -- Täällä on virta heikko... mutta Dnjeprillä -- täti Lutshitskajalla on siellä maatila -- siellä on toista, sen minä sanon!... Virta ihan kiskoo airot kädestä... Oletteko ollut Dnjeprin koskilla?...

-- En ole... -- vastasi Ippolit Sergejevitsh.

-- Minä olen laskenut niitä pitkin alas, -- sanoi Varjenka nauraen. -- Erinomaista! Kerran oli veneeni särkyä... silloin minä olisin varmaan hukkunut...

-- Se olisi ollut surullista, -- virkkoi siihen Ippolit Sergejevitsh vakavasti.

-- Kuinka niin? Minä en pelkää kuolemaa rahtuakaan... vaikka minä halusta elän. Ehkä siellä on yhtä hyvä kuin täällä maan päällä...

-- Mutta ehkä siellä ei ole mitään... -- sanoi toinen katsoen tyttöön uteliaasti.

-- Miksei olisi! -- huudahti Varjenka oman vakaumuksen sävy äänessä. -- Tietysti siellä on!

Hän istui vastapäätä Ippolit Sergejevitshiä jännittäen pienet jalkansa veneen pohjaan kiinnitettyä poikkipuuta vasten ja joka vedolla taivuttaen vartalonsa taaksepäin. Silloin kuvautui ohuen puvun läpi neitseellinen, korkea, joustava, liikunnosta vapiseva rinta.

-- Hän ei käytä korsettia, -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh luoden katseensa veneen pohjaan. Mutta siellä se kiintyi tytön pieniin jalkoihin, joitten ääriviivat erottautuivat polviin saakka.

-- Onkohan hän tahallaan pukenut ylleen tuon epäonnistuneen puvun? -- harmitteli hän ja kääntyi katselemaan korkeata kalliorantaa.

He olivat kulkeneet puiston sivu ja sousivat nyt jyrkkää kallion viertä, jolla kasvoi kiharaisia virnoja, samettilehtisiä kurpitsoja ja suuria auringonkukkasia, joitten keltaiset kukat kuvastuivat veteen. Vastapäätä oleva matala ja tasainen ranta ulottui kauas aina metsän vihreään seinään saakka, ja sillä kasvoi sakeata ruohoa, josta siniset kukkaset katsoivat venettä ystävällisesti kuin lapsen silmät. Mutta edessäpäin oli tummanvihreä metsä, johon joki työntyi kuin kylmä miekan terä.

-- Eikö teidän ole kuuma? -- kysyi Varjenka.

Kysytty katsoi hämillään tyttöön, jonka otsalla suortuvain alla helmeili hikipisaroita ja jonka rinta kohosi korkealle.

-- Suokaa anteeksi! -- huudahti Ippolit Sergejevitsh katuvasti. -- Minä olen unohtunut katselemaan ympärilleni... te olette väsynyt... antakaa minun nyt soutaa!

-- En anna! Luuletteko todellakin, että olen väsynyt? Se loukkaa minua! Emme ole vielä kulkeneet edes kahta virstaa... Ei, istukaa te vain... kohta nousemme kävelemään.

Tytön kasvoista näkyi, että olisi ollut turhaa kiistellä hänen kanssaan, ja Ippolit Sergejevitsh kohautti harmistuneesti olkapäitään, vaikeni ja ajatteli tyytymättömänä:

-- Hän pitää nähtävästi minua hyvin heikkona.

-- Katsokaa, tuossa on meidän tiemme, -- osotti Varjenka hänelle rantaan päännyökkäyksellä. -- Tässä on kahluupaikka joen yli, ja meille on tästä neljätoista virstaa. Meillä on myöskin kaunista, vieläpä kauniimpaa kuin teillä Polkanovkassa.

-- Asutteko talvisinkin maalla?

-- Kuinkas muuten? Minähän johdan koko taloutta, isä ei voi nousta nojatuolistaan... Häntä kuljetetaan rullatuolissa paikasta toiseen.

-- Teidän on kaiketi ikävä siten?

-- Miksi niin? Minulla on paljon työtä ja vain yksi apulainen -- Nikon, isän entinen päivystäjäpalvelija. Hän on myöskin vanha ja juopottelee myöskin, mutta hän on hirmuisen vahva ja taitaa tehtävänsä. Väki pelkää häntä... hän lyö heitä, ja he pieksivät myöskin puolestaan hänet kerran pahanpäiväisesti. Hän on ihmeteltävän rehellinen ja kiintynyt meihin... rakastaa meitä kuin koira isäntäänsä! Ja minä rakastan myöskin häntä. Oletteko ehkä lukenut romaanin, jonka päähenkilö on arabialainen upseeri, kreivi Louis Gramont, ja jolla on myöskin sotilaspalvelija nimeltään Sadi-Koko?

-- En ole lukenut, -- tunnusti nuori oppinut ujosti.

-- Lukekaa ehdottomasti, se on erinomainen romaani, -- neuvoi Varjenka vakuuttavasti. -- Minä sanon Nikonia Sadi-Kokoksi, kun hän on mieleeni. Ensin hän suuttui siitä minulle, mutta kerran minä luin hänelle tuon romaanin, ja nyt hän tietää, että Sadi-Koko merkitsee kehumista.

Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön, niinkuin europalainen katsoo hienosti tehtyä, mutta fantastisen muodotonta kiinalaista kuvapatsasta -- ihmetellen, säälien ja uteliaasti. Mutta Varjenka kertoi innoissaan Sadi-Kokon urotöistä, jotka todistivat rajatonta kiintymystä kreivi Louis Gramontiin.

-- Suokaa anteeksi, -- keskeytti Ippolit Sergejevitsh hänen kertomuksensa, -- mutta ettekö ole lukenut venäläisiä romaaneja?

-- Olen kyllä, mutta minä en pidä niistä... ne ovat niin ikäviä, niin hirmuisen ikäviä! Ja he kirjottavat aina sellaisesta, jonka minä itsekin tunnen, enkä huonommin heitä. He eivät osaa keksiä mitään mieltäkiinnittävää, ja kaikki on heillä pelkkää totuutta.

-- Entä ettekö te pidä totuudesta sitten? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh ystävällisesti.

-- Enhän minä! Kaikille sanon totuuden päin silmiä...

Varjenka vaikeni, ajatteli ja kysyi:

-- Mitä siinä on pitämistä? Kun se on minun tottumukseni, niin kuinka voin siitä vielä pitää?

Toinen ei ennättänyt sanoa siihen sanaakaan, sillä tyttö komensi samassa kovalla äänellä:

-- Ohjatkaa vasemmalle... pikemmin! Tuonne tuon tammen luo... Kylläpä te olette taitamaton!

Vene ei totellut ohjausta ja kävi kyljittäin rantaan, vaikka perämies meloi kaikin voimin.

-- Ei mitään, ei mitään, -- virkkoi tyttö, joka oli noussut seisomaan ja loiskahti samassa veneen laidan yli.

Ippolit Sergejevitsh huudahti kolkosti, heitti melan ja ojensi kätensä tyttöä kohti, mutta tämä seisoi jo rannalla vahingoittumattomana ja pitäen veneen ketjua kädessään kysyi anteeksipyytävästi:

-- Säikähytinkö minä teidät?

-- Minä luulin, että te putositte veteen, -- vastasi toinen hiljaa.

-- Voiko siinä pudota? Sitäpaitsi on tässä vallan matalaa, -- selitti Varjenka ohjaten veneen rantaan. Mutta perämies ajatteli, että se olisi hänen pitänyt tehdä.

-- Näettekös millaista metsää? -- sanoi Varjenka, kun he seisoivat rannalla vierekkäin. -- Eikö olekin kaunista? Siellä Pietarin puolessa ei liene näin kauniita metsiä?

Heidän edessään oli kapea tie, jota erilaisten puitten rungot kahden puolin aitasivat. Heidän jalkainsa alla luikerteli vääriä, ratasten uurtamia puunjuuria, ja heidän yläpuolellaan kaartui sakea lehväholvi, jonka läpi paikkapaikoin pilkisti sininen taivas. Auringon säteet vapisivat ohuina lankoina ilmassa tunkeutuen vinoon tämän kapean, vihreän käytävän läpi. Maatuneitten lehtien, sienten ja koivujen tuoksu piiritti heidät joka puolelta. Toisinaan pyrähti lintu lentämään häiriten syvää hiljaisuutta iloisilla lauluillaan ja toimeliaalla hyppelyllä. Tikka takoi jossakin sisemmällä metsässä, mehiläinen lentää suristeli ikäänkuin heille tietä näyttäen ja ilmassa heidän edellään kaksi perhosta lentää lepatteli seuraten toinen toistaan.

He kävelivät hitaasti. Ippolit Sergejevitsh vaikeni antaen tytön etsiä sanoja ajatuksilleen, joita selitti innokkaasti:

-- Minä en lue mielelläni rahvaasta! Mitä intresanttia sen elämässä voisi olla? Minä tunnen sen, elän sen kanssa ja näen, että siitä kirjotetaan väärin eikä totuuden mukaisesti. Rahvasta kuvataan aina säälittäväksi, mutta se on itse asiassa täynnä roistoja, joita ei kannata sääliä ja jotka tahtovat vain yhtä: pettää teitä, varastaa teiltä jotakin. Aina he valittavat ja napisevat, ovat inhottavia, likaisia... ja he ovat viisaita, vieläpä viekkaita... Kuinka he kiusaavat minua kovasti!

Varjenka oli kiihtynyt, ja hänen kasvoillaan kuvastui harmi ja ikävä. Rahvas anasti nähtävästi suuren osan hänen elämäänsä; hän ihan suuttui kuvatessaan sitä. Ippolit Sergejevitsh ihmetteli hänen kiintymyksensä voimaa, mutta kun hän ei tahtonut kuulla näistä herrain keksielmistä, hän keskeytti tytön:

-- Te puhuitte ranskalaisista kirjailijoista...

-- Niin! Toisin sanoen meidän venäläisistä kirjailijoistamme, -- oikaisi hän rauhottuen. -- Te kysytte, miksi venäläiset kirjottavat huonommin? Se on selvä! Sentähden, että he eivät keksi mitään intresanttia. Ranskalaisissa romaaneissa on oikeita sankareja, jotka eivät puhu samalla tavalla kuin muut kuolevaiset ja jotka toimivatkin toisin. He ovat aina urhoollisia, rakastuneita, iloisia... mutta meikäläisten sankarit ovat yksinkertaisia ihmisiä vailla rohkeutta, tulisia tunteita, ovat jonkunlaisia rumia, surkuteltavia, jokapäiväisiä ihmisiä, eivätkä mitään muuta! Miksi he ovat sankareja? Sitä et saa milloinkaan tietää venäläisestä kirjasta. Venäläinen romaanisankari on typerä ja hidas, aina hän kärsii, voi pahoin, ajattelee käsittämättömiä asioita, säälii muita, mutta on itse mitä surkuteltavin! Miettii, puhuu, tunnustaa rakkautensa, miettii sitten taas, kunnes nai... ja naimisissa puhuu vaimolleen typeryyksiä ja heittää hänet... Mikä sellaisessa on mieltäkiinnittävää? Minua ihan suututtaa se, että sankarin sijassa on aina jokin variksenpelätti! Venäläistä kirjaa lukiessa ei voi milloinkaan unohtaa todellista elämää -- onko se hyvä? Mutta kun lukee ranskalaista romaania, niin vapisee sankarin tähden, kärsii ja vihaa hänen kanssaan... tekee mieli tapella, kun hän tappelee, ja itkeä, kun hän kaatuu... jännityksellä odottaa romaanin loppua, mutta kun on lukenut loppuun, niin melkein itkettää harmista, että kirja on loppuun luettu. Sellaisessa elää mukana, mutta venäläisessä romaanissa ei voi ymmärtää, minkätähden ihmiset elävät? Miksi pitääkin kirjottaa romaaneja, kun ei ole mitään erikoisempaa sanottavana? Merkillistä?

-- Tätä vastaan voisi väittää paljonkin, Varjenka Vasiljevna, -- seisautti Ippolit Sergejevitsh hänen puhetulvansa.

-- Mitäs muuta, väittäkää! -- sanoi Varjenka hymyillen. -- Te todistatte minut kyllä kumoon.

-- Ainakin koetan. Ensinnäkin, mitä venäläisiä kirjailijoita te olette lukenut?

-- Useita... he ovat kaikki samanlaisia. Esimerkiksi Salias... hän jäljittelee ranskalaisia, mutta huonosti. Sitäpaitsi ovat hänenkin sankarinsa venäläisiä, eikä heistä siis voi mitään intresanttia kirjottaa. Vielä olen lukenut useita muita -- Turgenjevia, Markevitshia, Pasuhinia, minusta tuntuu, kuin jo nimistä voisi päättää, etteivät he osaa kirjottaa hyvin! Mutta oletteko lukenut Fortuné de Boisgobey'ta? Ponson de Terrail'ia? Arsène Houssaye'tä? Pierre Zacconné'ta? Dumas'ta? Gaboriau'ta? Nämä vasta kirjottavat hyvin! Mutta tiedättekö mitä? Romaaneissa minä eniten pidän pahantekijöistä, sellaisista, jotka niin taitavasti kutovat pauloja, murhaavat, myrkyttävät... he ovat viisaita, voimakkaita... ja kun he sitten vihdoinkin joutuvat kiinni, niin minua oikein harmittaa ja itkettää. Kaikki vihaavat pahantekijää, kaikki ovat häntä vastaan, hän on yksin kaikkia vastaan! Sellainen pitää sankarin olla! Mutta toiset, hyväntekijät, muuttuvat inhottaviksi heti, kun ovat päässeet voitolle... Ja yleensä, minä pidän ihmisistä niin kauan kuin he innokkaasti haluavat jotakin, pyrkivät johonkin, etsivät jotakin, kituvat... mutta jos he saavuttavat päämaalinsa ja pysähtyvät, niin heti he menettävät mielenkiintoisuutensa... muuttuvat mauttomiksi!

Innostuneena ja ylpeänä siitä, mitä oli sanonut, Varjenka astui hitaasti hänen vieressään pää kauniisti pystyssä ja silmät säteillen.

Ippolit Sergejevitsh katsoi häntä kasvoihin ja hermostuneesti nyhtäen partaansa koetti keksiä vastaväitteitä, jotka yhdellä kerralla olisivat pyyhkineet pois sen tomukudoksen, joka peitti tytön järjen. Mutta vaikka hän tunsikin velvollisuudekseen vastustaa tytön mielipiteitä, niin hänen teki mielensä kuunnella hänen naiivia ja omaperäistä pakinaansa ja nähdä hänen omain arvelujensa innostamana avaavan vilpittömästi sielunsa. Ippolit Sergejevitsh ei ollut koskaan kuullut sellaista puhetta; se oli mahdotonta ja pahaa, mutta samalla se sopi niin erinomaisesti tytön villiin kauneuteen. Hänen edessään oli hiomaton järki, joka loukkasi häntä raakuudellaan, ja viettelevän kaunis nainen, joka kiihotti hänen aistillisuuttaan. Nämä kaksi voimaa painoivat häntä kaikella välittömyydellään, ja täytyi asettaa jotakin niitä vastaan, muuten -- hän tunsi sen -- ne saattaisivat suistaa hänet omain mielipiteittensä ja mielialojensa tavalliselta radalta, jota pitkin hänen elämänsä oli rauhallisesti kulkenut siihen saakka, kun hän oli nähnyt Varjenkan. Hän oli selväjärkinen ja hän piti hyvin puoliaan omasta piiristä olevia ihmisiä vastaan. Mutta kuinka hän puhuisi tytölle ja mitä hän sanoisi hänelle johtaakseen hänen järkensä oikealle tolalle ja jalostaakseen hänen sieluaan, jota huonot romaanit, seurustelu rahvaan, palvelija Nikonin ja juopon isän kanssa olivat turmelleet?

-- Oh, kylläpäs minä innostuinkin puhumaan! -- huudahti tyttö hengittäen syvään. -- Taisi kyllästyttää teitä?

-- Ei suinkaan, mutta...

-- Minä olen, nähkääs, iloinen saadessani puhua kanssanne. Minulla ei ole ollut kenen kanssa puhua. Teidän sisarenne ei pidä minusta ja vihottelee vain minulle... kaiketi sentähden, että minä annan isälle viinaa ja että kerran annoin Nikonille selkään...

-- Te? Nikonille selkään? Mutta kuinka te?... -- ihmetteli Ippolit Sergejevitsh.

-- Se kävi aivan yksinkertaisesti, minä pehmitin häntä hiukan isäni pampulla, siinä kaikki! Oli, näettekös, tulinen kiire, puitiin paraikaa, mutta se nauta juopotteli vain! Minä suutuin kovasti! Juopotella silloin, kun kiireinen työ on käynnissä ja kun hänen täytyisi pitää silmällä kaikkea!

-- Mutta kuulkaa, Varjenka Vasiljevna, -- sanoi Ippolit Sergejevitsh vakuuttavasti ja niin lempeästi kuin taisi, -- onko sopivaa lyödä palvelijaansa? Onko se jalomielistä? Ajatelkaa! Tokkohan ne sankarit, joitten edessä te polvistutte, lyövät alamaisiaan?... Sadi-Koko?

-- Tokkohan?! Kreivi Louis antoi Sadi-Kokolle kerran sellaisen korvapuustin, että minun tuli oikein sääli vanhaa sotilasta. Ja mikä muu minua auttaisi heidän kanssaan? Onpa hyvä, että voin niin tehdä... sillä olenhan minä vahva! Koettakaa lihaksiani!

Hän jännitti käsivartensa ja tarjoi sen ylpeästi koeteltavaksi. Ippolit Sergejevitsh laski kämmenensä hänen käsivarrelleen kyynärpään yläpuolelle ja puristi lujasti, mutta samassa hän ikäänkuin havahtui ja katsoi punastuneena hämillään ympärilleen. Puut vain kohosivat ääneti joka puolella...