Part 5

"Vihata kapitaalia -- tyhmyyksiä! Sitä me juuri tarvitsemme. Hallitus? Puh -- laki ja oikeus ovat tarpeen. Mutta pois nämät tuulenpieksäjät, joilla ei ole äyriäkään, mutta tahtovat elää kuin olisi heillä miljoonia! Raukat, jotka juhlivat ja pitävät kemuja ja petkuttavat työmieheltä hänen ansionsa: jotka pelaavat korttia satakruunusista ja ovat velassa vaatteistaan. Vastaa, mikä ui pinnalla! Kerjäläisylpeyttä, joka häpeää vanhaa takkia! Päivä tulee, jolloin me työmiehet emme anna pettää itseämme lörpötyksillä, jolloin me opimme näkemään, ja jolloin me näemme _teidät_. Silloin puhaltaa tuuli koruherrojen korttirakennuksiin, ja teidät pyyhkäisee pois vedenpaisumus, sillä te olette rakentaneet sannalle -- ja _meitä_ on paljon."

Hän heristi nyrkkiään, painoi lakin päähänsä ja meni.

HENNING BERGER

Katu.

Kuvaus Tukholmasta.

Hän syntyi kadun varrella, joka pohjosesta etelään kulkien sisälsi kaikki elämän vaiheet. Se alkoi sotilaskasarmista ja päättyi satamaan, ja näiden kahden paikan välillä oli rikkaiden taloja ja köyhäin kortteereita, oli kouluja, kirkkoja, kapakoita, panttilainauslaitoksia ja kaikenlaisia kauppoja.

Toinenkin syntyi saman kadun varrella. Ero oli vain se, että toinen tuli mailman pohjoispuolen 6-kertaisessa kulmatalossa, jonka otsikkoa sulotarten kuvat koristivat. Se oli hieno talo ja pihanpuolellakin asui hienoa väkeä, joilla oli varaa pitää palvelijoita. Syntyminen semmoisessa graniittipalatsissa, jossa on asfalttipiha, porttivahti ja sähkövalo, merkitsi pääsylippua ensi riville elämän teatterissa.

Toinen aukasi ensi kerran silmänsä kulmahökkelissä halkosataman puolessa. Siinä talossa asui vahtimestareita, käsityöläisiä, apulaisvaimoja ja naisia, jotka tuoksuivat huonolta hajuvedeltä ja lähtivät illoin kaupungille puettuina huokeihin turkiksiin, ja heillä oli suuret, vinot hatut käherretyillä hiuksilla ja maalatut kasvot, jotka päivän valossa näyttivät rypistyneiltä talviomenilta. Porttikäytävä haisi ja emännän sijainen kuritti väliin miestään hiilikoukulla. Mutta Juho, joka leikki pihan viottuneella kivityksellä, vanhan kaivon ja rikkaruohojen luona, halkojen ja ulkohuoneiden edessä, piti tätä ränsistynyttä taloa ihmeellisempänä kuin linnaa, joka näkyi kaukaa rinteen matalien töllien yli.

Juho ja Sixten tutustuivat istuessaan rinnan alkeiskoulussa. He olivat ystävät ja jakoivat nekut ja tappelut. Kunnes Juhon isä, joka muitten vahtimestaritointensa ohella oli ollut tarjoilijana juhlissa ja kantanut ruumiita, itse kannettiin ruumiina pois ja Juho viimeisen kerran sai konvehtia surupapereissa. Vähän myöhemmin oli hän juoksupoikana kauppakonttorissa.

Niiltä ajoilta alkoi hänen rakkautensa kotikatuun. Ensi kerran kun hän lakkeineen, jonka samettinauhasta koulun merkki oli täytynyt ratkoa pois, tuli suuri pakka kainalossa pohjoista kohti esimiehensä asuntoon päin, ja tapasi Sixtenin merikadetin univormussa, syttyi myös hänen rakkautensa. Kuuluu kai omituiselta, mutta selvenee hiukan, kun saa kuulla että se oli vihan rakkautta. Sillä Sixten oli punastuen ja loukkaantuneena kääntänyt päänsä pois, kun toveri tervehdykseksi nyökkäsi. Ja kun se iski syvälle Juhon rintaan ja pisti silmiin ja poltti korvalehdissä, tuntui hänestä äkkiä kuin olisi katu avautunut, talot väistyivät kumartuen, maa keinui ja lyhdyt tekivät välähtäen kunniaa. Ja selkeänä, kuin olisi ääni hänen korvaansa sanonut, iski ajatus hänen aivoihinsa: katua ylös, askel askeleelta, maksoi mitä maksoi, kunnes itse asut tuolla pohjoisessa!

Hän alkoi tarkastella katua. Se oli kuin hänen kotinsa, jossa hän vapaasti liikkui. Keskipaikoilla katua oli vanha talo, rauta-aitainen ja maljat portin yllä -- siellä katsoi hän voivansa asua ylisillä toistaiseksi. Hän katseli sitä kuin huonekalua, joka kerran oli oleva hänen. Ylempänä oli toinen talo, jokseenkin uusaikainen talo -- siinä voisi hän asua toisena kirjanpitäjänä. Ja sitten -- se ajatus huimasi -- jos hänestä tulisi ensi mies, miksei naineena kulmatalossa, puiston vierellä? Hämärästi tunsi hän, että katu oli kuva elämästä, tie ylös- tai alaspäin.

Monta vuotta astui Juho katuaan. Illoin kauppakoulutuntien jälkeen, kun kaasu loisti ja puodin akkunat valasivat katua. Hän näki sen aamuisin, kun tuli pienestä kahvilasta ja joustavasti asteli konttoriin. Siitä tuli hänen rakkain kävelypaikkansa ja pian tunsi hän joka kulman ja talon, pelastusarmeijan ja yhtiökapakan, kirjakaupat, sikaripuodit, ruokamyymälät, panttilainastot, torin kojut ja talojen numerot. Hän osasi kyltit ulkoa. Täällä revittiin kansan vaatimatonta teatteria ja tuolla rakennettiin kuninkaallista näyttämöä. Tuolla kiipeili töllejä kallionrinteellä ja täällä rakennettiin uusia palatseja. Kaikki tunsi hän; tuossa asui tehtailijan tytär, jonka kanssa hän oli ajanut hiihtoseuran rekiretkellä, ja tässä kaunis norjalaisnainen, joka ei neulonut eikä kehrännyt, vaan hohtavassa puvussa paljain hartioin tuli öisin ajurilla kotiin Sixtenin seurassa.

Muutamana vuonna tapahtui odottamaton tapaus. Sixtenin isä porasi pienen läven ohimoonsa paukahtavalla ja kiiltävällä metalliesineellä. Komea hautajaissaatto alaspäin katuja kellojen kumahdellessa. Mutta Sixten erosi laivastosta. -- Juho arveli sen ehkä tuntuvan samalta kuin hänen ratkoessaan koulumerkkiä lakistaan.

Tapahtui outoja asioita. Eräänä iltana oli Juho saattanut tehtailijan tytärtä tanssiaisista ja tapasi kotimatkalla Sixtenin. Tämä tunsi heti hänet, pysähtyipä vielä ja puheli vanhoista kouluajoista. He kävelivät katua edestakaisin ja nyt kävi selville, että Juho asui hieman pohjosempana kuin toverinsa. Hän asui nimittäin uusaikaisessa talossa ja Sixten tuon vanhan talon yliskamarissa. Miten olikaan, hän lainasi tälle 25 kruunua. Ei voinut kieltää, sillä oli kihlaustuulella.

Aika nielasi vielä pari vuotta. Juho oli ensi mies ja käveli tehtailijan tyttären kanssa katselemassa huonekaluja, taloustarpeita ja asuntoa. He pitivät siitä kadusta.

Sixteniä ei Juho enää tervehtinyt. Entinen upseeri alkoi mennä rappiolle. Hän seisoskeli usein risasena kapakoiden edustalla. Ties herra missä lienee majaillut.

Tähtikirkkaana syysiltana kun ensi pakkanen kylvi huurrettaan kuutamoiseen maisemaan, ajoi vahtimestarin poika kotiinsa morsiamineen. Vaunut kulkivat ohi synnyinhökkelin ja ohi kadun tuttujen talojen ylös kulmarakennukseen, jossa pari akkunaa loisti ruusunpunasena syvään, kirkkaaseen yöhön. Katukäytävällä, nostaessaan vaaleapukuisen olennon vaunuista näki Juho sekunnissa elämänsä, joka kuvastui kadun pituudelta. Ja kiertäessään käsivartensa notkean vartalon ympärille, heitti hän kiitollisen katseen katua alas. -- Sinä olet elämäni kuva, ajatteli hän.

Hän olisi sen kenties selkeämmin huomannut, jos olisi tiennyt, että samaan aikaan värisevä olento oli hiipinyt aidan viertä eteläisessä päässä olevaan satamaan, katsonut kauan öljyiseen veteen ja heitettyään vihanvimmastuneen katseen katua ylös heittäytynyt syvyyteen.

KNUT HAMSUN

Blåmansö.

Norjalainen saaristolaiskertomus.

Ulkosaaristossa on monta saarta, joiden joukossa muuan pieni nimeltään Blåmansö ja asuu siinä tuskin sataa henkeä. Naapurisaari on suurempi; siellä asuu noin kolme neljä sataa henkeä, ja siellä on kirkko ja esivalta. Sen nimi on Kyrkö. Minun lapsuuteni jälkeen on tullut posti ja sähkösanomalaitos tälle saarelle. Missä ulkosaaristolaisia tuli kokoon, oli aina hienointa olla kotoisin suurelta saarelta, jonka asukkaat eivät pitäneet manterelaisiakaan sen arvokkaampina. Asukkaat ovat kalastajia monta peninkulmaa laajalti. Koko Atlanti huuhtoo Blåmansötä, niin kaukana se on meressä. Sen äyräät ovat äkkijyrkät ja kolmelta puolen mahdottomat nousta maalle, ainoastaan etelää, puolipäivää kohti ovat Jumala ja ihmiset rakentaneet polun, kaksi sataa askelta vuorta ylös. Myrskyllä ajaa meri puutavaraa, lankkuja ja laivanhylkyjä saarelle, ja näistä rakentavat saarelaiset aluksiaan. Ainekset kantavat he ylös kukkulalle, jossa tupiensa luona veistävät veneet ja talven tultua laskevat ne sinisileää pohjoisrinnettä pitkin köysien avulla mereen. Lapsuudessani näin kuinka tämä tapahtui: kaksi miestä oli kukkulalla köysiä laskemassa ja yksi ohjaili venettä, ettei se tarttuisi kallion halkeamiin. Varovasti ja rohkeasti se työ suoritettiin hillityillä huudoilla merkkejä antaen. Mutta kun vihdoin vene oli vesillä, huusi siinä oleva mies: seis nyt, ali right, kaikki hyvin. Enempää ei hän sanonut siitä suurtyöstä, että vene saatiin onnellisesti alas.

Suurin tupa saarella on vanhan kunnon veneitten rakentajan Joakimin. Hänen tuvassaan pidetään joulutanssit joka vuosi, ja tilaa kyllä löytyy neljälle ja kuudellekin parille kerrallaan. Soittokoneena oli viulu ja sen vierellä istui Didrik niminen mies rallattaen ja tahtia polkien. Pojat tanssivat paitahiasillaan.

Ja silloin kulki tavallisesti ympäriinsä nuori mies ja oli isäntää, hän oli veneitten rakentajan nuorin poika ja samaa ammattia itsekin. Hän oli suuressa arvossa käsityönsä ja hyvän päänsä takia, ja Marcelius! ajattelee tyttö, ja Marcelius! ajattelee toinenkin, eikä hänen nimensä ollut tuntematon suurenkaan saaren nuorison keskuudessa. Mutta itse ajatteli Marcelius vain Fredrikkeä, opettajan tytärtä, vaikka tämä oli niin hieno ja puhui kirjakieltä ja niin ylhäinen, että poika ei mitenkään voinut häntä saada. Opettajan talo myös oli iso, ja kun hän ei ollut kalastaja, vaan päinvastoin edistynyt mies, niin oli hänellä uutimet akkunoissa, ja oli tapana koputtaa hänen ovelleen, ennenkuin astuttiin sisään.

Mutta Marcelius oli luottava ja sokea lemmessään. Hän oli viime vuonna opettajan luona, ja tänä vuonna hän taas tuli astuen sisään kyökin ovesta. Ja: "hyvää iltaa!" sanoi hän, "saanko puhua vähän kanssasi, Fredrikke."

"Mitä tahdot minusta?" kysyy vastaan tyttö ja seuraa häntä ulos.

"Niin tuota, etkö nyt voi, tiedäthän?"

"En, minä en voi. Äläkä sinä enää ajattele minua, Marcelius, äläkä astu tielleni enää."

"Niin niin, tiedän kyllä, että uusi opettaja lähentelee sinua", vastaa Marcelius. "Mutta mitähän tuosta hienoudesta oikein tulee."

Ja uusi opettaja todella lähentelikin Fredrikkeä. Hän oli kirkkosaarelta ja oli ollut seminaarissakin. Hänen isänsä oli vain kalastaja kuten muutkin, mutta hän oli mahtava ja rikas ja aina riippui turskaa ja kapakalaa hänen kuivuuhuoneessaan, ja voita ja silavaa ja vehnäjauhoja oli hänen aitassaan. Kun poika tuli seminaarista, oli hän yhtä hieno kun papinkin poika, joka tuli yliopistosta; hänellä oli poskiparta ja nenäliina taskussa, ja hänellä oli ylpeyttään pitkä kumminauha hatusta roikkumassa. Kansa teki pilaa hänestä nenäliinan takia ja sanottiin, että Simon Rust on tullut kovin säästäväiseksi mieheksi, koska pani talteen nenän antimetkin.

"Nyt on hän tilannut uuden veneen meiltä", sanoo Marcelius, "ja Jumala antakoon sen tulla hänelle siunaukseksi."

"Miksi niin sanot", kysyy Fredrikke.

"Sanonhan vaan. Hän haluaa saada laidat vihreiksi, -- niin, voinhan maalata ne vihreiksi. Mutta hän tahtoo nimen veneeseen, sen hän saa maalata itse."

"Tahtooko hän nimen siihen?"

"Oletko kuullut mokomaa. Eihän se ole kannellinen vene, vaan tavallinen neliairoinen. -- Niin että voisit ajatella, etkö voisi ruveta niin meikäläiseksi, että ottaisit minut, Fredrikke."

"Ei, en voi, kuuletko. Sillä hänellä on minun sydämeni."

"Vai niin, hänellä on sinun sydämesi", sanoo Marcelius ja menee.

Joulun alla tuli Simon Rust kirkkosaarelta maalaamaan nimeä uuteen veneeseensä. Hän oli asuntoa vanhan opettajan luona, ja Fredrikke kulki joka päivä kirkkopuvussa oikea silkkinauha kaulassa. Ja kun nimi oli maalattu, ei ollut monta, jotka osasivat lukea nuo latinalaiset kirjaimet, mutta siinä seisoi: _Superfin_. Niin oli nimi oleva. Eikä niin hienoa nimeä monet ymmärtäneetkään.

Niin tuli korkea ja tähtikirkas ilta, aaton aatto. Marcelius meni opettajan talolle ja pyysi puhutella Simon Rustia.

"Nyt on nimi kuiva", sanoi hän.

"Sitten laskemme veneen vesille huomenna", vastasi Simon Rust.

Marcelius jatkoi:

"Niinkö on, että sinä saat Fredrikken?"

"Se kai ei kuulu sinuun", vastasi Simon.

"Samapa se, mutta jos todella sanot, saatko Fredrikken, niin annan veneen ilmaseksi."

Simon Rust ajatteli asiaa, hän oli hyvin etuansa katsova kuten isänsäkin oli ollut. Hän kutsui Fredrikken ulos ja kysyi:

"Eikö olekin niin, että me kuulumme toisillemme?"

Ja Fredrikke myönsi, sillä hänen sydämensä oli Simonin.

Ja taivas oli tähdessä ja tytön silmät loistivat ilosta hänen sanoessaan sitä.

Kotimatkalla katui Marcelius sitä, että oli tehnyt veneen ilmaseksi Simonille. "Mutta hän sen saa surkeassa kunnossa", ajatteli hän, "minä vien sen itse alas."

Ja hän harhaili tuvalta tuvalle, ei mennyt mihinkään, kuljeksihan vaan revontulten ja tähtien valossa. Hän asteli saaren pohjoispäähän saakka, jossa hänen köytensä riippuivat valmiina laskemaan uutta venettä syvyyteen. Atlanti kohisi alhaalla.

Hän istuutuu.

Merellä loistaa kaksi tulta purjelaivasta, kauempana oli taas kaksi valoa höyrylaivalla, joka mustana ja painavana kulki itää kohti. Hän kai ajatteli: nyt on paras lähteä tuommoisella laivalla pois. Fredrikke on ainaiseksi mennyt, ei ole helppo jäädä tänne, kun hänkin on jättävä saaren... No, isä Jumala taivaassa olkoon hänen tukenaan ja apunaan elämässä! Ja mitä tuli siihen että hän ajatteli turmella Simonin veneen, niin pyysi hän anteeksi tämän pahan ajatuksensa, ja päätti tehdä parastaan, että se hyvin tulisi alas. Semmonen mies hän oli.

Hän nousi ja alkoi astua kotiinpäin, kun kuului hiljainen huuto, ja hän kuunteli. Joku tuli häntä vastaan.

"Fredrikke, sinäkö siellä?"

"Niin. Minä vaan tahdon sanoa sinulle ettet tekisi mitään pahaa itsellesi, Marcelius."

"Minä tässä vaan kävelen", vastasi Marcelius.

Tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja jatkoi:

"Ei sinun tarvitse sitä niin raskaasti ottaa. Enkä minäkään ole vielä niin varmasti päättänyt."

"Olet kai?"

"Mitä siitä tulee?" huudahti tyttö. "Nyt ei tunnu siltä kun hän välittäisi minusta... Luotan sinuun enemmän kuin Simoniin. Hän pyrkii poispäin; sanoin tänään: odotetaanhan nyt."

Marcelius ei vastannut mitään. He kävelivät. Mutta Fredrikke oli viisas ja käytännöllinen kesken epätoivoaankin ja sanoi äkkiä:

"Älä sinä missään tapauksessa anna hänelle venettä ilmaseksi."

"En en", vastasi Marcelius.

Tienhaarassa ojensi tyttö kätensä ja sanoi:

"Nyt täytyy minun lähteä, muuten hän loukkaantuu, hän taisi nähdä, mihin minä menin."

He sanoivat hyvää yötä ja menivät kukin taholleen.

Seuraavana päivänä ei tuullut ollenkaan, ja meri oli aivan tyyni. Kunnon veneitten rakentaja Joakim oli poikiensa kanssa jo ennen päivän koittoa vienyt veneen köysien luo, heillä olivat olleet kaikki saaren miehet apuna, ettei hieno vene vikaantuisi. Nyt riippui se soreana hienona köysissä.

Vanha opettaja oli saanut hienon virkaveljensä lykkäämään kotimatkansa iltapäivään, ja nyt oli vene laskettava alas. Kihlattujen kesken ei näkynyt olevan parempaa sopua kuin eilenkään, he kävivät happaman näköisinä kaukana toisistaan polulla, ja se, jonka oli määrä olla morsian oli täynnä epäilystä. Kun he tulivat köysien luo, olivat miehet siellä koossa. Kaikki miehet paljastivat päänsä opettajalle ja hänen seurueelleen.

"Onko kaikki valmiina?" kysyy Simon.

Joakim vastaa: "Kaikki on valmiina. Mikäli me käsitämme."

Silloin sanoo äkkiä Fredrikke epäilyksen kiusaamana:

"Älä sinä mene tänään Marcelius. Eikö joku toinen voisi mennä puolestasi?"

Kaikki kuuntelevat.

"No, hän on niin tottunut", sanoo Joakim, pojan isä.

"Silläpä sitten on nimi", sanoo Fredrikke.

"Se on päinvastoin hyvin hieno nimi", sanoo hänen isänsä anteeksi antavasti.

"Sitä et sinä ymmärrä, Fredrikke."

Silloin sanoo Simon Rust lyhyesti:

"Minä menen itse veneseen."

Kaikki koettavat pidättää häntä, mutta Simon kiipee veneeseen ja istuutuu. Häntä pyydetään kauan, mutta Simon vastaa ylpeästi ja raivoissaan:

"Saakoon Fredrikke sielulleen rauhan."

"Sido itsesi ainakin kiinni", sanoo Joakim ja ojentaa hänelle nuoran.

"Laskekaa!" huutaa Simon ärtyisesti.

Köydet irrotetaan, vene alkaa laskeutua. Simon tarttuu lakkinsa kumminauhaan ja kiinnittää sen pään nappiin.

Joakim huutaa, Simon vastaa yhä kauempaa, mutta he eivät enää näe toisiaan. Marceliuksella ei ole mitään kuunneltavaa ja hän seisoo kauempana.

"Hän on puolitiessä", sanoo Joakim. "Mies kelpaa kyllä."

Silloin kuuluu huuto syvyydestä. Kukaan ei ymmärrä sitä. Se ei ole: pysähtykää hetkeksi, eikä: all right, vaan: ai, ai, ja merkkinuoraa nyitään kovin. Ylhäällä luulevat kaikki, että on vedettävä ylös. Silloin kohoaa terävä ja läpitunkeva huuto kuilusta, kuuluu veneen kolahduksia kalliota vastaan, tuntuu kun koko saari yskähtelisi.

Kaikki kalpenivat. Köydet kevenivät samassa. Kysytään ja huudetaan, Joakim sanoo: "laskekaa!" sitten kohta: "vetäkää!" Mutta kaikki ymmärtävät, ettei mikään auta, vene on tyhjä, Simon on kaatanut sen ja pudonnut vuorta pitkin alas.

Niin alkaa kesken tätä kaikkea kirkonkello soida joulua.

Mutta Fredrikke oli yhä viisas ja käytännöllinen, hän sai käsiinsä Marceliuksen ja sanoi: "Jumala antakoon syntini anteeksi, mutta minä olen iloinen, ettet sinä ollut siellä. Mitä tässä seisot? Etkö juokse alas eteläpuolelta ja lähde veneellä katsomaan, miten on asian laita."

Ja kun kaikki ymmärsivät, että hänellä oli oikein, lähdettiin juoksemaan saaren toiseen päähän. Vaikka kaikki tiesivät, ettei se mitään hyödyttänyt.

PELLE MOLIN

Äiti varustaa kalamiehiä Lofotin matkalle.

Joulu ja uusivuosi ovat menneet, niitä on vietetty yhtä juhlallisesti kuin Ruotsissakin vähän huonommalla ruokavalikoimalla tosin ja ilman kirkkomatkaa.

Niin vanha joulukirkko! Mutta täällä Pohjolan rannikolla ei kernaasti purjehdita pitkiä matkoja kirkkoon, kun pimeys on mustana turkkina yllä, mustia kareja ei erota mustasta vedestä ja salakavala myrsky voi syöksyä alas tunturin rinnettä ja varottamatta kaataa kaikki purjehtijat vuonolla.

Äiti ja tytöt ovat vavistuksella odottaneet pyhien loppua. Tammikuun alku on heille -- Helgelannissa, Norrlannissa ja Tromsössä -- vuoden vaivaloisin aika. Isä väkineen on varustettava suurille turskanpyynnille Lofotille.

Tammikuun 16 p:nä alkaa turskanpyynti Lofotlain mukaan. Silloin ovat kaikki kalastusajaksi määrätyt: lääkärit, sähköttäjät, tarkastajat, tuomarit, poliisit, nimismiehet y.m. asemillaan ja kaikki kulkevat jännityksessä. Mitenhän kalastus käy? Onkohan turska lihava tai laiha? Siimatko vai rihmapyydykset enemmän tuottavat? Itä- vai Länsi-Lofotilleko mennään? Hinnat? Onkohan maksa lihava? Tulispa hyvä ilma! Jumala varjelkoon kylmiltä itätuulilta, tunturiviimoilta ja turskia karkottavilta myrskyiltä!

Jo joulun maissa voi tulla sähkösanoma lehtiin, odotetuin sanoma. Se koskee ensi turskaa. Tieto tulee Rostista, Lofotin uloimmalta saarelta, rosvojen piilopaikalta, haaksirikkojen ja laivaryöstöjen saarelta, jota ympäröi vaarallinen karikko.

_Tänä vuonna on turska laiha!_ Siis muistellaan vuotta 1895, jolloin rihmamiehet valittivat, mutta siimalla pyytäjät olivat tyytyväisiä. Nälkäinen turska näet käy halusta koukkuun, olipa syöttinä sitten suolattua silliä, turskan mätiä tai kalan palasia.

Uudenvuoden jälkeen alkaa äiti palvelushenkineen liikkua. He juoksevat kuumeisessa kiihkossa rakennusten väliä. Isä on viislaidan omistaja ja väkeä on omaa ja vierasta. Äidin pitää leipoa leivät kaikille, täydentää villavarastoa, muistaa kaikkien tarpeet, voita, lihaa ja muuta, mitä vuosisatoina on kuulunut Lofotlaukkuun.

Köyhä kalastaja lähtee palkkamieheksi ja saa isännältä varustuksen. Onpa osuusveneitäkin.

Mutta varakkaan kauppiaan talossa, jossa saadaan laittaa kuntoon useampia venekuntia, ei emäntä kahteen viikkoon jouda viipyvillä askelilla maata lämmittämään. Lofotmiehillä on hyvä ruokahalu. -- Sellaisessa talossa on lehmiäkin talon tarpeiksi ja ylikin, kestikievari on näet usein yhdessä. Tuntureilla on runsaasti ruohoa ja kukkulain välisiltä suomailta saadaan suurella vaivalla hyvää heinää. Syksyllä täyttyvät drittelit voilla, joka kumminkin on rauhoitettua, sillä Lofotilla tarvitaan ainakin 5 kiloa mieheen. Joulun alla on teurastettu lampaita ja joka miehen kistussa on lapoja ja käpäliä suolassa, savustettuna ja kuivattuna. Vielä on 3 kiloa nuorta ja 3 vanhaa juustoa, 2 kiloa läskiä, 3-4 talikynttilää mieheen. Sillinelikossa on mailman parasta silliä, mutta sitä ei täällä sillin maassa paljon syödä. Kun ei ole punssia iltajuomaksi, ei myöskään tarvita paperissa paistetuita silliä aamulla. Etikkaan ja sipuliin sekotettuna sitä syödään tai keitetään siitä soppaa, n.k. silliryyniä -- kauhea keksintö.

Joka veneessä on vielä suolaa ja puol'ankkuri "hapanta", maidosta keitettyä, tai nyttemmin etikkaa. Kahvia on 1/2 kiloa viikoksi venekuntaa kohti.

Äiti ja tytöt siis häärivät, isä ja miehet astelevat aittojen ja venekodan väliä, jossa on teloillaan viislaita, kaunein ja merikuntoisin vene, mitä löytyy. Airoja ja köysiä heitellään että mäikyy. Kaiku kiirii pihan ja halkomäen yli tunturiseinää ylös, joka vastaa kumeasti.

Puita otetaan mukaan Lofotille, jonka kalliolla ei mitään kasva. Kivihiiltä siellä myös poltetaan. Vanhoja, kampuraisia vaivaiskoivun runkoja sovitellaan veneeseen perillä pilkottaviksi.

Tuleepa päivä, jolloin viislaita lasketaan vesille varusteineen. Parkitut langat pannaan tyhjiin tynnyreihin. Lasikuulat, joita kohoina käytetään, loistavat sinivihreinä. Kakstoistavanteisissa tynnyreissä ovat makuuvaatteet, korsipatja, ryijy ja vällyt. Matrassia ei käytetä. Ryijyt vaan kovalle lavitsalle ja siinä vedetään työstä väsyneen syvää unta.

Mutta äiti ja tytöt? Vielä on leipomus ja pesu. Uuni hehkuu. Naiset ovat jauhosta valkeita ja hiestä punasia. Toinen taikina nousee ja toinen paistuu -- niin yötä päivää suurissa taloissa. Eukot tietävät elävänsä. Kudotaan pitkiä sukkia, parsitaan villapaitoja, leipojat saavat kahvia ja pesijät viinaakin. Nämät raukat pistelevät punasia käsiään veteen lakkaamatta ja hameet ovat jäykkiä kuin vanteilla varustetut.

Ruokakistut kannetaan sisään. Äiti sijottaa leivät ja eväät tarkalleen, ei ole liikaa tilaa. Vaatearkku on yhtä tärkeä. Siinä on yhdet pyhävaatteet, sukkia, viisi paria valtavia kintaita, kenkiä, öljyvaatteita ja paikkaustavaraa.

Kun kaikki on valmista, pistää nuori väki tanssiksi. Niin on vanha tapa. Siinä tytöt poikineen pyörähtelevät. Useinkin viimeisen kerran. Niin moni reipas poika jää Lofotille. Länsivuono on suuri hautuumaa, jonka pohjalla paljon luita valkenee. Mies putoo, laine lyö yli eivätkä nuo 30,000 seikkailijaa häntä muistele. Yhdessä tuvassa kenties itkee emo ja lemmitty.

Mutta kesken tanssia tulee tuuli. Johtajat kokoovat miehensä. Ei tuntiakaan armonaikaa. Pikku vene soutaa rannan ja viislaidan väliä. Tytöille tarjotaan korppua, lihaa, rinkilää ja lasi viiniä. Pojat lupaavat kirjeitä, odotettuja Lofotkirjeitä; ja tytöt uskollisuutta. Helppo luvata, sillä nuoria miehiä ei ketään jää. Sitten maihin, vene vedetään viislaidan kannelle ja purjeet nostetaan. Äiti katselee lähtöä, mutta kyyneleitä ei sovi näyttää.

Miehet purjehtivat vuonon jyrkkien rantojen väliä. Tuiman tunturin takaa yhtyy toisia Lofotveneitä. Niin aina edelleen ja lopuksi on 6 à 70 jopa 90:kin venekuntaa.

Naiset taasen ovat puhdistustyössä ja alkavat sitten kehruun ja kudonnan. Tytöt puivat jälellä olevat pari ohratynnyriä. Yksitoikkoisesti kuluu aika kevääseen.

Vain kerran, helmikuun 2:na päivänä, Kynttilänpäivänä, on pienet kestit, "akkaväen joulu." Mäkien yli polkuja pitkin käyvät eukot ja tytöt toisiaan tapaamaan, juovat kahvia ja lukevat Lofotkirjeitä.

AUGUST BLANCHE

Kotiopettajatar.

Tuskin mistään on niin paljon kirjotettu kuin sivistyksen ja varallisuuden suhteista. Varmaa on, että ne hyvästi sopivat yhteen tai kunnioittavat toisiaan. Sivistyneet, pitäen varallisuutta välikappaleena, pyrkivät siihen päästäkseen itsenäiseen asemaan; mutta tunnen sangen monia varakkaita, jotka, jolleivät juuri halveksikaan sivistystä, panevat sen hyvin alas hintaluettelossaan, vaikkakin heillä on siitä sekä huvia että hyötyä. Tietysti tarkotan rikkaita sivistymättömiä, sillä ihmeellistä kyllä ei sivistyksen puutteen ja köyhyyden suhde ole sama.

Ystävä-vainajani, runoilija Ingelman kertoi seuraavaa: