Part 2

Hänen ruumiinsa oli hento ja hänen kasvonsa lapsekkaat, kokemattomat, niin että olisi tehnyt mieli hyväillä häntä kuin lasta, mutta samalla oli niissä jotain sairaloista, joka pani puhumaan ja liikkumaan hiljaa, kun näki hänen istuvan katsomassa kaukaisuuteen sielukkailla, kysyvillä silmillään. Kun häntä puhutteli, sai pehmeällä äänellä lausutun, lapsekkaan vastauksen, niin että teki mieli hymyilemään, mutta silloin katsoi hän niin kysyvästi ja silmät alkoivat kyyneltyä. Hänen erityisen tunteellinen mielensä ei voinut käsittää, että oli mitään naurettavaa siinä että värisevät lapsenhuulet lausuivat isältä opituita vanhanaikuisia mielipiteitä ja sanakäänteitä.

Hänen huoneensa oli hänen mailmansa, siinä oli hän uneksinut ja miettinyt; vähistä lukemistaan ja pienistä kokemuksistaan oli hän saanut elämästä omituisen käsityksen, joka muistutti sitä mielikuvaa, minkä matkailija tekee edessään olevasta sumun peittämästä maisemasta.

Kun hän sentähden lähti unelmien retkille mielikuvituksensa heikoilla siivillä, jotka kokemattomina räpistelivät, niin tuli hän sangen pian takasin todellisuuteen ja oli tyytyväinen istuessaan sohvan nurkassaan talouskirja edessään ompelupöydällä. Vain harvoin, kun veri kiihkeämpänä virtaili hänen suonissaan, tunsi hän voimakkaampaa kaihoa pois elämänsä kiusaavasta yksitoikkoisuudesta ja antoi ajatustensa lentää rohkeammin. Mutta pian silloinkin kuvitelmien loistava onnela raukesi ja väsyneenä antoi hän unelmien tuudittaa itsensä sadun höyhensaarten rauhaisaan satamaan. --

Näitten kahden luo oli revisori tullut, ja tämä pieni tapaus oli muuttanut iltapäivän koko juhlalliseksi. Nyt istuivat ukot tehtailijan huoneessa pelaten whistiä, silloin tällöin maistellen totilaseistaan, mutta Ada istui keinulaudalla akkunan ulkopuolella.

Oli heinäkuun ihana ilta, jolloin tuhansia tuoksuja nousee hurmaten metsistä, mailta ja vesiltä, jolloin punertavia hattaroita purjehtii hiljalleen sinitaivaalla ja huvipursia kuin uivia joutsenia valkopurjein liitelee hiljaisen tuulen karehittamaa vedenpintaa pitkin. Lämpösesti löyhyttelee illan tuuli, aurinko on laskenut, mutta taivaanranta hehkuu vielä kullanpunasena, kaislat huojuvat hiljalleen ja laineet loiskahtelevat rauhaisasti laituria vasten.

Ada on antanut työnsä vaipua polville, hän on herkällä mielellä ja hänen silmänsä katsovat uneksien kauas merelle.

Ukkojen puhelu kuuluu hänen korviinsa, hän kuuntelee ensin hajamielisenä koneellisesti, mutta sitten tarkkaavaisena joka tavuuta.

Reviisori alkoi:

-- Näin majori Hjelmin ja jonkun toisen hienon herran laiturilla.

-- Vai niin! Silloin oli toinen paroni Stjernklo, luulemma.

.-- Todellakin, aivan oikein! Sehän se olikin, vaikken heti tuntenut. Stjernklo, suuri maatilanomistaja ja valtiopäivämies -- ... Ruutu valttia. Nyt saan minä sormilleni, veli on antanut minulle aikamoiset lehdet.

Väliaika. Kortit vain kahahtelevat. Sitten alkaa taasen revisori:

-- Mitä ne tuommoiset suurelävät täällä tekevät?

-- Suurelävät todellakin! Siistiä poikia kummatkin! Hamejuttuja, tietysti!

-- Mitä veli Jonsson sanookaan, nais-asioita, mutta nehän ovat kummatkin naimisissa.

-- Naimisissa, herra paratkoon! Mutta ei ne niin käyttäydy kuin olisivat. Höyryveneen kapteeni on minulle kertonut.

-- Niin, mitä majuriin tulee niin... hän on kyllä aina ollut sika kunniamerkeistä ja komeudesta huolimatta, mutta tuo toinen, paroni, valtiopäivämies, äh, ei uskoisi.

-- Voi olla niin, jatkoi tehtailija pikkuporvarin vähän kuohuvalla, mutta rehellisellä ja oikealla suuttumuksella, voi olla niin, että se näyttää omituiselta, mutta totta se on. Nainen on ollut paronittarella kamarineitsyenä. Nyt rakennetaan hänelle hienoa huvilaa tänne. Et voi aavistaa, kuinka minua Adan tähden harmittaa nähdä noiden kahden lutkan kulkevan tässä, mutta olen koettanut välttää heitä. -- Hienoja naisia, tietysti, ja heränneitä myös, itkevät ja ruikuttavat, kun vaan joku kolportöri sattuu. Roskaa, koko hieno mailma, roskaa! Annappas kortit.

-- Niin, semmoista se on nykyajan avioliitto -- tuossa on hyvä veli!

Keskustelu johtui toisille tolille, mutta Ada, joka keskustelun kuluessa oli istunut henkeä vetämättä, kuin kahlittuna penkkiin kiinni voimatta nousta ja välttää noita sanoja, jotka räikeinä, neulanterävinä olivat niin vastakkaisia koko sille rauhan tunnelmalle, minkä illan hiljaisuus oli hänelle antanut, nousi nyt hiljaa ja varovasti.

Hän oli kalpea, hän painoi käsiään rintaansa vasten kuin peläten jonkun suonen repeävän, ja hitaasti maahan katsoen kulki hän huoneeseensa.

Mutta sinne päästyään, istuutui hän akkunan ääreen, painoi pään käsiinsä ja itki. Ääretön surumielisyys oli vallannut hänet, sellainen, jolle kyyneleet eivät lohtua tuo, tuollainen raskas tunne, jota vain voi tuntea silloin kuin nuoruuden hienoimmat toiveet äkkiä menettävät perhossiipensä ja putoavat rikkaläjälle.

Muutamain minuttien kokemus oli vanhentanut hänet, hänestäkin oli tullut vanha ja viisas, jommoisiksi mailma meidät tahtoo. Ensi kerran oli paha välittömästi koskettanut häneen, ja samassa olivat murskautuneet ne asiat, joitten ympärille hän oli punonut sydämensä rakkaimmat säikeet.

Rakkaus, avioliitto, koti, nämät sanat, joitten nimikin oli kaikunut hänen korvissaan hienoimpana soitantona, kaikki, mistä hän oli lukenut ja kuullut, ja minkä piti antaa ravintoa hänen ajatuksilleen, sisällystä hänen janoavalle sydämelleen ja vuodattaa todellista elämää hänen varjo-oloonsa, kaikki tuo ei ollut muuta kuin himokkuutta, valapattoisuutta ja valhetta -- ei mitään muuta.

Mikä ennen oli loistanut kuin kimalteleva taikaverkko kesäpäivänä metsässä, niin hienona ja salaperäisenä, sen oli nyt todellisuuden raaka likanen koura repinyt rikki, ja raunioina oli onnen silta, joka ennen oli johtanut tulevaisuuden vain puoliksi aavistettuun onneen. --

Nyt ymmärsi hän, miksi jotkut olivat hänelle nauraneet; hän oli ollut yksinkertainen, lapsellinen, typerä. No, nyt se oli loppuva; ei kenenkään enää tarvitse hänelle nauraa. Nyt tiesi hän, ettei ollut mitään uneksittavaa eikä toivottavaa -- ei, lohdutonta oli kaikki ja tyhjää. -- Ja hän itki katkenneita kieliään, uskoaan ihmisiin, joka oli kuihtunut, toivoaan, joka oli riistetty. Hänen mielensä täyttyi katkeruudella ja surulla, ja kun hän tuli illalliselle tavallisuuden mukaan hiljaisena, katsoivat ukot hämmästyneinä häneen. He eivät voineet käsittää, missä heidän lemmikkinsä oli saanut silmänsä punasiksi ja turvonneiksi.

* * * * *

Paroni Stjernklolla ei tällä kertaa ollut odotettua huvia käynnistään Björkvikissä. Hän oli koko ajan ärtysä ja vihoissaan siitä, että majuri oli saanut pilkistää hänen kortteihinsa. Ja sunnuntai-iltapäivänä kyyditytti hän itsensä saaren toiseen päähän ja tuli toisia teitä Tukholmaan. Hän ei millään muotoa tahtonut tavata tuota tunkeilevaa herraa, jonka toivoi sinne, missä pippuri kasvaa.

Sitäpaitsi oli kiire kotiin. Oli näet papin virkaanasettajaiset tulossa ja hänen tietysti pitäjän arvokkaimpana miehenä tuli pitää päivälliset piispalle ja muille ylhäisille ja pitihän valmistautua arvokkaaseen vastaanottoon.

Majuri sitävastoin odotti tyynesti maanantaiaamuun. Hänellä ei puolestaan ollut mitään vastaan tavata paroni taaskin. Herranen aika, hieno ja sivistynyt mies, järkevä ja arvokas, ei mikään poroporvari.

Hän oli viime aikoina kokonaan lakannut hämmentymästä. Ja siinä hän teki oikein, sillä kokeneena miehenä tiesi hän kuinka suvaitsevainen mailma on kaikkia gentlemanneja kohtaan, ja että hän kuului tähän hienoon seuraan, sitä olivat hänen ystävänsä jo niin kauan toitottaneet hänelle, että hän yhä enemmän alkoi uskoa sen olevan totta.

HJ. SÖDERBERG

Tappaminen.

Kirjotettu on: älä tapa.

Tosin tiedämme, että tappaminen joskus on välttämätön. Mutta kenties on jotain kuitenkin tuossa vanhassa käskyssä. Huolimatta siitä tomukerroksesta, jonka olemassaolon alituinen sotatila on vuosien vieriessä levittänyt omalletunnolleni, tapahtuu joskus vieläkin, että tunnen väristyksiä muistellessani muutamia tekemiäni murhia. Kaikkia en muista. Jotkut olivat välttämättömiä, enkä niitä kadukaan.

Mutta niiden joukossa, jotka olen tappanut ilkeydestä tai oikusta, muistan ennen muita pienen linnun, hämähäkin ja ketun.

* * * * *

Useimmat lapset ovat ilkeitä. Ollessani lapsi seurustelin jonkun aikaa pojan kanssa, joka oli vielä ilkeämpi kuin minä. Hän opetti minut ampumaan kumminauhapyssyllä. Kesäluvalla menimme joka päivä pyssyinemme metsään; emmekä voineet nähdä pikkulintua oksalla visertelemässä heti panematta kiveä pyssyyn ja ampumatta. Emme osanneet juuri koskaan. Linnut kuten muutkin eläimet ovat oppineet olemaan varuillaan ihmisen suhteen, ja me ennätimme tuskin tähdätä, kun lintu jo katosi pisteenä taivaan sineen. Tämä ainanen huono onni teki meidät yhä ilkeämmiksi, niin että lopulta pidimme kunnia-asiana tappaa jonkun pienen lintusen millä tavalla tahansa.

Niin siten eräänä päivänä tapasimmekin puutarhan pensaassa linnunpoikasen, joka ei vielä ollut opetellut lentämään, vaan hyppeli oksalta oksalle. Hetkeäkään ajattelematta hiivimme niin lähelle kuin mahdollista ja ammuimme. Linnunpoika putosi maahan, mutta se ei ollut oikein kuollut. Se makasi ruohossa nokka ammollaan, ja pieni kieli liikkui kidassa. Silmätkin elivät. Me seisoimme neuvottomina, punasina häpeästä, ja katselimme toisiamme. Mitä tekisimme? Tappaisimmeko sen? Ja sitten, mitä tekisimme kuolleella pikkulinnulla?

"Se kyllä kohta kuolee itsestään", sanoi toverini.

"Niin", vastasin minä, -- "ei se voi kauan elää."

Tunsimme, ettemme kumpikaan uskaltaneet koskea siihen.

Päivä ei ollut mennyt pilveen, ja linnut lauloivat yhä puissa. Mutta me hiivimme pois katsomatta toisiimme, emmekä koskaan enää leikkineet siinä osassa puutarhaa.

* * * * *

Miksi tapoin hämähäkin? Se ei tapahtunut ilkeydestä, vaan vaistomaisesti, se kun säikäytti minua.

Olin Hampurissa. Istuin yksin hotellihuoneessani lukien. Sähkövalo lankesi valkeana ja kylmänä kirjani valkeille lehdille. Olin sytyttänyt kaikki hehkulamput. Kaikki oli hiljaa ympärilläni, ei kuulunut muuta kuin kellon tiksutus uunin reunustalla ja kirjanlehden kahaus kääntäissäni. Ilta oli syksysumuinen; kaupungin kaikki epäterveelliset höyryt tunkeutuivat huoneeseen ja myrkyttivät mielialani. Silloin tällöin heitin katseen kirjastani akkunan kautta ulos; kuollut ja tyhjä Alstern sumussa. Lombardsillan kaasut...

Äkkiä tunsin jotain liikkuvan kädelläni. Iso hämähäkki, karvanen ja lihava, ryömi käteni yli kirjalle. Nähdessään herättäneensä huomioni alkoi se juosta. Kalpeana kauhusta hyppäsin ylös heittäen kirjan kauas. Mutta hämähäkki oli jo ennättänyt juosta säärtäni pitkin lattialle; keränä se nyt vieri yli huoneen nopeasti kuin olisi ollut tuli takakoivissa. Minun täytyi tappaa se; tuntui kuin tarvitsisin hätäpuolustusta. Otin kirjan ja heitin sillä hämähäkin murskaksi.

Eikö vanha taika kiellä hämähäkkiä tappamasta?

En uskaltanut koskea kirjaan. En ole sitä sittemmin lukenut.

Minun täytyi nähdä joku ihminen... Menin ovelle ja soitin tarjoilijaa. Kun hän tuli tuijotin häneen hämmästyneenä, kunnes sain keksineeksi:

"Hankkikaa minulle vähän whiskyä."

* * * * *

Ketun tapoin, koska oli pyssy kädessäni, kun sen tapasin. Se tuntui niin itsestään selvältä.

Oli talvi. Joka päivä satoi lunta ja joka päivä menin metsään mukanani vanha huono pyssy ja musta villakoira, nimeltä Kustaa. En metsästänyt. Joskus ammuin tähdäten kuusenkäpyihin joutessani ja Kustaan huviksi, joka laukauksesta ihastuneena hyppeli haukkuen. Se ei pelännyt, sillä se ei ollut oppinut tietämään, että pyssy on murha-ase.

Eräänä päivänä hämärissä tapasin pienen ketun. Se oli ollut asioilla kylällä ja tuli juuri kotiapäin kanapahanen hampaissa. Olin katajan takana ja se juoksi aivan läheltäni. Tähtäsin ja ammuin. Miksi? Niin on tapa.

Kettu juoksi vielä muutamia askeleita niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Sitten pysähtyi se äkkiä kuin olisi hämmästynyt ja laski kanan. Ja heikosti, tuskaisesti äännähtäen oikasihe se hangelle ja kuoli. Kustaa, tuo musta villakoira, joka vielä oli miltei pentu, ryntäsi esiin hurjana ihastuksesta ja ilosimmin haukahdellen näykäsi kettua leikkisästi korvasta. Mutta kohta ymmärsi se, että vieras eläin oli kuollut. Kuvaamattoman arka ja neuvoton katse tuli sen mustiin loistaviin silmiin. Lopuksi hiipi se häntä alhaalla minuun kiinni ja ulisi hiljaa.

Jätin ketun siihen ja menin kotiin, sillä minua paleli.

Seuraavana päivänä kuljin samaa polkua, sillä se oli mielitieni. Kuljin hiljaa vihellellen enkä ajatellut eilisiä. Äkkiä säpsähdin ja pysähdyin: maassa makasi jalkaini edessä kuollut kettu. Varikset olivat repineet sen silmää, joka nyt veristi.

Seisoin hetken ja tarkastelin kettua kuunnellen samalla, kuinka tuuli kitkutti kahta puunoksaa vastakkain.

"Elävä kettu on kauniimpi kuin kuollut", sanoin itselleni.

Ja sittemmin kuljin toisia teitä.

Huolia.

Upsala-novelli 1890-luvulta,

Lokakuun loppupäivinä oli odottamatta tullut talvi.

Paul kuljeskeli kirkkomaalla kädet taskuissa ja ohut kesätakki leukaan saakka napissa. Routainen käytävä oli kuihtuneitten lehtien peittämä ja nämät rapisivat jalkain alla; pilvet, joita myrsky koko päivän oli ajellut, alkoivat liukua hiljasemmin hämärissä, ajelehtivat verkalleen painavana, mustana joukkona puitten latvuksien yllä, kovin piirtein näkyen taivaan kylmää sineä vasten. Hautakappelissa oli valoa ja tuo lämmin, keltainen hohde oli omituisena vastakohtana lännen himmeää valaistusta vasten, joka häämöitti lehdettömäin puitten takaa. Paulia paleli kovin. Hän oli lähtenyt huoneestaan kävelemään lämpimikseen. Kylmä oli äkkiä tullut eikä hänellä ollut, millä puita ostaa, ei edes millä päästä kahvilaan lämmittelemään. Ja vielä voi kulua monta päivää ennenkuin hänellä oli odotettavissakaan rahoja; mutta oli epävarmaa, voiko hän ollenkaan odottaa. Tutkinnot viipyivät, hänen suojelijansa alkoivat väsyä.

Ei näkynyt kävelijöitä puistossa, pysyttiin sisällä, kun ei mikään pakottanut ulos lähtemään. Köyhä eukko vain poimiskeli risuja Karoliinanpuistossa. Tämä kokosi syysmyrskyjen satoa; kumarassa hän kulki ja näytti hyvin, hyvin väsyneeltä. Kapeana ja ohkasena pistihe nenä esiin huivin alta pilkistäväin hiusten välitse. Hän ojensi selkänsä hetkeksi ja veti muutamia huohottavia henkäyksiä nojautuen puuta vasten. Sitten painui hän kokoon taas ja katosi kantamuksineen puitten taa.

Paul kadehti tuota: Eihän hänen juuri sopinut koota risuja puistosta.

... Ei, jalkoja ei hän saanut lämpimiksi. Puolijuoksua tuli hän kotiin.

Linnakadulla hän pysähtyi ja katsoi kummastuneena ympärilleen -- -- -- lunta! Suuria hiuteita tanssi alas, keveinä ja pehmeinä tarttuen hänen silmäripsiinsä, laskeutuen hänen kaulukselleen, ja maa alkoi käydä valkeaksi.

-- Kaunis, valkea lumi, kuiskasi Paul itsekseen. Hän ajatteli niitä kertoja, jolloin hän lapsena oli ensi lumesta ihastunut. Silloin ei häneltä mitään puuttunut.

... Portaat narisivat ja hän tunsi rotan juoksevan jalkansa yli kulkiessaan läpi ullakon.

... Hän sytytti lampun; otti tutkintokirjan ja yritti lukea. Silmät kiitivät yli sivujen, ajatukset jäivät jälkeen. Hän kääriytyi saaliin ja otti esille kevyempää lukemista. Neljänneksen se kiinnitti, ei kauempaa; silloin sytytti hän paperossin ja heittäytyi sohvalle.

Hänen täytyi hankkia rahaa ja ajatellen tavallista keinoa tarkasteli hän huonetta; voisiko noista jotain saada? Seinillä oli joitain piirroksia, taiteilijalta saatuja, pari etsausta, muutamia viuhkoja ja muuta kiinalaista, kaikki arvotonta. Pään alla oli hänellä kaunis samettityyny, sisaren koruompeluin somistama; siitä kai voisi saada. Mutta olihan hänellä vielä kello. Hän heitti paperossin pois. Ei maistunut kylmässä ja nälässä. Kello läheni 8.

Jos sammuttaisi lampun ja sytyttäisi lyhdyn. Hänellä oli katossa kaunis paperilyhty, joka muistutti keskiaikaista luostarilamppua. Halpaa romantiikkaa.

Hän sytytti sen, mutta sammutti samassa. Tyhmyyksiä! -- Nyt oli hän pimeässä.

... Myrsky oli yltynyt. Lumi tuiskusi akkunaa vasten tarttuen siihen suurina levyinä, jotka sulivat vähitellen jättäen märkiä juovia jälkeensä. Väliin vihelsi tuuli nurkissa pitkän valittavan vihellyksen, joka turhaan koetti pysyä samassa säveleessä, ja joskus jysähti seinä ja akkuna helähti kuin tuskassa.

Ja kirkonkellot soivat, kuten tavallisesti. Oli kai hautajaiset -- -- -- kuten tavallisesti.

Tunnit kuluivat... ja kuluivat.

Paul koetti nukkua ja hänen onnistui lopuksi vaipua jonkummoiseen uneen. Säveleet tunkivat ajatusten tilalle tyhjiin aivoihin: pyhiinvaeltajain kuoro Tannhäuserista ja kuningasten tulo Kauniista Helenasta...

Ja haaveita sukelsi esiin sekottuen muistoihin.

Tuntui kuin olisi kesä ja leikkuuaika parhaillaan; aurinko laskeusi länteen ja loisti lämpimänä tielle, joka juuri oli sateesta kuivunut. Hän kulki apilatuoksuisella niityllä, joka odotti toista korjuuta; hän oikasi yli peltojen, joille kuhilaat heittivät pitkiä varjoja ilta-auringossa. Ja seurana oli hänellä pieni vaaleakiharainen poika, joka uteliain sinisilmin seurasi kaikkea ja kyseli kaikemmoista, mihin ei voinut vastata, ja huvitteli kutsumalla Paulia sedäksi. Se kuului hauskalta ja Paul antoi sen tapahtua.

... Ojavierellä istui miehiä ja naisia syöden illallistaan: kaljaa leipää. Paul kääntyi hikeä pyyhkivään mieheen ja kysyi tietä: Tämä osotti oikotien seuraten pienen matkaa mukana.

Ja he kulkivat ha'an läpi, jossa pieni paljasjalkainen tyttö paimensi lehmiä. Ja kuusen latvojen yllä oli kuu idän taivaalla, suurena, sumuisena, siniharmaana... ei, ei kuu, se on niin kylmä -- -- --

Paul kohottautui. Oliko hän nähnyt unta? Hän otti uuden paperossin ja heitti sen pois vedettyään pari savua. Ja tunnit kuluivat -- --

... Ohut tytön ääni lauloi alakerrassa "Pikku nokikolaria", ja käkikello kukkui yhdeksän kertaa... illallisaika.

Nyt oli todella nälkä. Hän kaiveli laatikoitaan kunnes löysi pussillisen korppuja. Olihan se jotain. Syötyään ne tupakoi hän ja koetti olla kylläinen. Sytytti lampun ja yritteli jotain, mutta jäikin istumaan käsivarret ristissä.

Epäonnistunut kirja tuo, jota hän oli lukenut. Pari paikkaa etenkin oli noloa; kenties sopimattomuuksien esitys taiteessa vaati kypsyneempää kykyä kuin mikään muu. Tarvittiin taitoa semmoisiin aiheisiin puututtaessa...

Asuisipa lähellä joku, jolta saisi muutamia kruunuja.

... Tuollaiset paikat olivat vaikeita sivuuttaa; sekä kirjailija että yleisö tiesivät, mistä oli kysymys, tekotavasta se riippui. Ranskalaisia ei kyllin voinut tutkia sillä alalla...

Jos kääntyisi emännän puoleen? "Tilapäinen pula..."

... Häikäilemätön saisi tuommoinen epämoralinen paikka kernaasti olla, mutta ei poikamainen. Sen täytyi vaikuttaa varmasti, tietoisesti...

Paul hätkähti. Ovelle kolkutettiin, hiljaa ja kainosti.

Ei hänen haluttanut vieraita vastaan ottaa; ei ollut kotona. Mutta jos olisi... Lyötiin kovemmin. -- Sisään!

Paul tuijotti tulijaan. Laiha honkelo, kasvot pitkähköt, hieman lammasmaiset, silmissä viekas ilme.

Hän pisti oikean jalan varovasti sisään. Veti sitten toisen jälessä.

Perhana -- Paul hieroi silmiään -- Housu-Jansson...

Hetkisen hiljaisuus.

-- Vanhoja vaatteitako?

Paul esitti kysymyksensä hyvin välinpitämättömällä äänellä ja hän voi juuri ja juuri säilyttää unisen ja vihasen ilmeen.

-- Niin -- hän kiemurteli lakki kädessä -- olisikohan kandidaatilla vanhoja joutavia housuja?

-- Niin no -- joutavia ne eivät oikeastaan ole -- Paul otti parin esille.

Housu-Janssonin viekas ilme välähti osottaen että hän oli käsittänyt aseman. Hän tutki housuja lampun valossa vetäen varjostimen sivuun paremmin nähdäkseen. Olivat vähän kuluneet sivuista ja takaa kiiltävät, muutoin mukiin menevät.

Hän oli koko ajan seisonut sikarinpätkä peukalon ja etusormen välissä. Nyt soukisti hän huulensa, pisti sikarin suuhun ja veti pitkän, nauttivan savun. Tulta tuntui hänellä vielä olevan.

-- 1:50 sanoo hän vihdoin lakoonisesti.

-- Mitä?

-- 1:50 kertasi Housu-Jansson.

Paul käveli edestakaisin. Hän tahtoi päästä miehestä ja sikarista mitä pikemmin. Hän suostui.

Housu-Jansson käänsi housut sanomalehteen, kaivoi lantteja taskustaan ja meni.

-- Hyvästi, maisteri!

-- Hyvästi, herra -- herra Jansson.

Hän oli sanoa Housu-Jansson. Paul punnitsi puoltatoistakruunustansa. Ei se puihin riittänyt, mutta hauskan illan voi saada.

Hän oli syönyt ja meni Taddikseen, mihin ystäviä aina kokoontui. Lunta ei enää satanut. Ilma oli kirkas ja kylmä, kadut loistivat valkeina.

... Paul astui sisään, lyöttäytyi seuraan, sai kahvia ja sikareja. Viiden minuutin kuluttua oli hän keskellä keskustelua sopimattoman esityksestä taiteessa.

... Hänellä ei ollut huolia kun hän sinä iltana levolle meni.

KARL ERIK FORSLUND

Jouluyö.

Ihana yö. Taivas kaareutuu syvänsinisenä ja tähtikirkkaana yli vuorten; tummina ja äänettöminä ovat metsät ylt'yleensä, ja sieltä täältä niiden keskeltä haamottaa vaaleampia läiskiä, lumipeitteisiä niittyjä ja ahoja. Maahankin on loistavia tähtiä sirotettu, mutta ei niin paljoa eikä niin tuhatkimmeltäviä, vyöryviä joukkoja kuin tuolla korkeudessa on, vaan yksinäisiä valopilkkuja, jotka loistivat pimeän keskeltä lämpösin punasin hohtein, tuvan akkunoista tuikkivia kolmihaarasia kynttilöitä tai loistavia joulukuusia.

Janne nousee suksilleen ja sujuttaa ne rakennusten lomitse metsää kohti. Talossa nukutaan; vain maantielle päin antavissa akkunoissa on tulia joulukirkkoon matkaajien iloksi; muuten kaikki pimeää.

Navetan luo hän pysähtyy, on kuulevinaan hiljaista ammumista sieltä ja -- pilkottaakohan tultakin? -- Joulutonttu. -- Lapsiloruja, mutisee hän ja lähtee liukumaan niityn rinnettä alas.

Lumi on syvää, mutta hanki kantaa, pakkanen on kipinöivä ja miljonat kristallit välkkyvät lumella. Ääneti sujuvat sukset ja hiihtäjä uppoutuu kohta syvien metsien helmaan.

Mutta pitkälle ei hän ennätä, kun hän on kuulevinaan ääntä hiljaisuudessa, on kuin kuiskisi kuusi koivulle:

-- Kyllä hän nyt kohta tulee, hänen täytyy tulla tämän myrskyisen syksyn jälkeen.

Ja koivusta kohisee vastaus:

-- Mutta hän viipyy niin kauan.

-- Sinusta tuntuu vain siltä, kun niin kauan olet häntä kaihoten odottanut.

Janne on kysyä, kenestä he puhuvat, mutta samassa kuulee hän askeleita takaapäin. Kääntyessään huomaa hän kauhukseen karhun tulla kämpivän hankea pitkin. Hän hypähtää ja kohottaa sauvansa, mutta rauhallisesti laskeutuu kontio hänen jalkojensa juureen.

Janne ihmettelee eikä tiedä mitä uskoisi -- onko metsä hereillä, onko lumous murrettu? Mutta kun hän näkee suden tulla jolkuttavan viidakosta ja laskeutuvan karhun viereen, nojautuu hän puuta vasten odotellen. Liikkeellä ovat kaikki maan elävät. Jänis koikkelehtii aivan tuossa edessä, kettu pujahtaa hänen ohitsensa; juhlallisesti taipuvat vesat tulevan hirven tieltä, ja mäyrä kaivautuu esille kiven kolosta. Ja kärmeitä ja sisiliskoja kiertelee jaloissa.

Ja ilmasta kuuluu siipien havina, pehmeästi ja tyyneesti; ilman ja vuorten siivekkäät asukkaat saapuvat. Kohtisuoraan ilmasta lennättää haukka asettuen metsästä tulleen punatulkun viereen, ja kaikki lähipuitten oksat täyttyvät linnuilla. Ja kaikki odottavat hiljaa.

Silloin kuuluu hiljaista suhinaa kaukaa metsästä. Kun hän kääntyy sinnepäin, näkyy heikko valon kajastus viidakoita pitkin lähenevän.

Ja valopolkua pitkin lähenee nainen. Hänen pukunsa on tummansininen ja musta päähine on liukunut alas päälaelta; hän pitää äskensyntynyttä lasta sylissään ja kumartuen sen yli lämmittää hän sitä henkäilyllään, ja valoisa loistava pilvi on hänen ympärillään, mutta se on vain hänen hymynsä aurinkoa ja hänen silmiensä lämmintä valoa. Hän kulkee keveästi läpi metsän, eivätkä hänen jalkansa jätä jälkiä lumeen, ja kivet ja kannot väistyvät, etteivät loukkaisi hänen jalkojaan.

Nyt lähenee hän valoisana. Kuin lempeä kevättuuli kulkee hän, ja kuin kukkain tuoksu kesällä. Ja metsän eläimet hiipivät valopolun vierelle ja linnut laskeutuvat alimmille oksille, on kuin koko metsä pyrkisi lähelle häntä.