Part 1

VÄRIÄ JA VIIVOJA

Werner von Heidenstamin, Oscar Levertinin y.m. novelleja

Suomensi Yrjö Sirola

Tampereella, Isak Julinin Kustannusliike ja Kirjapaino, 1912.

SISÄLLYS:

WERNER von HEIDENSTAM:

Katarina Jagellottaren kuolema. Vaihtelevainen. Herraseni luotan ritarillisuuteenne.

OSKAR LEVERTIN:

Kunnian miehiä.

HJALMAR SÖDERBERG:

Tappaminen. Huolia.

KARL ERIK FORSLUND:

Jouluyö. Teeriemo. Palkintokilpailu.

VICTORIA BENEDICTSSON:

Tutkimusmatkalla. Joulu. Kansanystävä.

HENNING BERGER:

Katu.

KNUT HAMSUN:

Blåmansö.

PELLE MOLIN:

Äiti varustaa kalamiehiä Lofotin matkalle.

AUGUST BLANCHE:

Kotiopettajatar. Kaksi sulhasta ja yksi morsian.

AUGUST STRINDBERG:

Vuoren kultakypärät.

WERNER VON HEIDENSTAM

Hatarina Jagellottaren kuolema.

Oli päivänkoiton edellinen hetki, vuorokauden pisin tunti, jolloin La Manchan ritari näkee, että tuulimyllyt ovat tuulimyllyjä, jolloin sairas yhä uudelleen kysyy, eikö päivä koitakaan, ja jolloin kalpeat pahantekijät viedään mestauspaikalle.

Katarina Jagellotar, Bona Sforzan tytär, makasi henkiheitollaan ja hänen puolisonsa Juhana kuningas seisoi keskellä huonetta, suippopäinen yölakki päässään ja yllään pitkä vihreä kaapu johon kaatuneen mustepullon sisällys oli läiskähtänyt. Molemmat peukalot nojasivat vyöhön, jossa helmet ja kivet kimaltelivat, ja hänen vaaleat silmänsä harhailivat, häilyen ja neuvottomina, vuoteesta lieden luo, jossa rippi-isä seisoi kädet ristissä silmillä.

-- Niin, neuvo nyt minua, -- sanoi hän. -- Mitä on minun tehtävä?

-- Teidän on oltava armelias ihminen, -- vastasi rippi-isä.

Vahakynttilä paloi ristiinnaulitun kuvan edessä vuoteen päässä olevalla pöydällä, ja oven ylle asetetussa taulussa seisoi vanha Kustaa kuningas niin tuhkanharmaana kuin olisi hän katsellut lempipoikaansa kaukaisen henkimailman hämärästä. Muurille kuvatut rypäleet ja omenat vaihtoivat väriä päivän nousun mukaan ja ruskearenkaiset kosteustäplät tuijottivat holvissa kuin kuolleiden kauriiden silmät. Tuiskulunta oli korkealti kaikissa ruuduissa; ja kuten hanki tuulessa muuttaa lakkaamatta muotoaan, niin vaihteli myös nopeasti Juhana kuninkaan mieli.

Katarina käänsi voimatonna päätään ja ainoastaan paksu sinimusta tukka muistutti siitä, että hän oli milanolaisten kondottierien korskaa sukua.

-- Tuuliko lakasee linnan ylisiä? -- kysyy hän.

-- Ei, kuulet urkujen huminan alhaalta kirkkosalista, -- vastasi kuningas Juhana lykäten päähineensä vielä enemmän vinoon vasemmalle. -- Soittomestari kai lakkaa, kun hän huomaa, että minä olen lähtenyt sieltä. Rakkahin Katarina, sinä tiedät, että annan hänen soittaa, kun tahdon ajatella, ja koko yön olen astellut edestakaisin kirkkosalissa miettien teologista kirjotelmaa, joka sinua lohduttaisi ja tukisi. Lopuksi käsitin vuoleskelevani sauvaa, joka ei koskaan voisi viheriöidä. Kuka uskaltaa puhtaalla omallatunnolla tarjota onnettomalle ihmismietteitänsä! Mitä voin nyt tehdä?

-- Kiirastulen ajatteleminen, -- sanoi sairas, -- kiusaa minua tuskalla, joka käy joka hetki yhä kauheammaksi, enkä minä voi ottaa jäähyväisiä lapsiltani ja nukkua pois. Sielu on niin levoton. Se lintu parka räpistelee siivillään häkkiään, mutta vaikka se näkee, että ovi on avoin, ei se uskalla lähteä lentoon.

Kuningas meni hänen luokseen ja istuutui vuoteen laidalle.

-- Katarina, sydämeni, kultani, ajattele hyviä muistoja, neljää pitkää vuotta vankilassa, jossa synnytit minulle lapsia ja autoit minua työssäni, niin että löysimme toisemme ystävyydessä.

-- Olin yhtätoista vuotta sinua vanhempi ja me tulimme avioiksi alkaaksemme kapinan. Siitä jouduimme vankilaan. En myös koskaan unohda Eerikkiä, veljeäsi, muistan viimeisen kerran, kun hän polvistui ja kutsui sinua majesteetiksi ja hänen takkinsa oli niin revelty, että täytteet roikkuivat.

-- Jos tänä hetkenä olisin kuollut jo kauan, kauan, Katarina, ja joku seisoisi haudalla ja puhuisi pahaa onnettomasta Johannes kuninkaasta, niin vastaisin hänelle: -- Kaikki oli läheltä katsoen niin perin toisellaista kuin kaukaa näyttää, mutta saat kyllä pitää uskosi. Kuljin muutamia vuosia mailmassa Johannes kuninkaana enkä voinut auttaa sitä, miten olin syntynyt, viisaaksi tai älyttömäksi, kunnialliseksi tai petolliseksi, ja nyt makaan täällä eikä minulla ole enää mitään Johannes kuninkaan kanssa tekemistä. Tiedän nyt vain paremmin asian laidan. Tiedän vain, ettei kaikki käynyt niinkuin mailma sanoo. Mutta nyt se on yhdentekevää. Siitä on niin kauan jo -- on aivan yhdentekevää.

Kuoleva ei häntä käsittänyt, vaan puhui ääneensä itsekseen:

-- Kuinka vuodet pysähtyvätkään, kuinka tunnit vuosiksi muuttuvat, kun palan puhdistavassa tulessa ylösnousemukseen asti! Joskin velkani pois pestäisi, missä mailma syyttää, niin on kuitenkin niin paljon, mitä ei kukaan tiedä. Ajattelen kaikkia, joille olen surua tuottanut, ja nyt seisovat ne ympärilläni ja vaativat minua tilille. Näen kaikki olennot, jotka maallisen elämäni aikana olen tappanut tai jotka toivomukseni johdosta ovat saaneet kuolla: uskolliset koiramme, uljaat metsäeläimet, veden kalat, rotat, perhoset, kärpäset, hyttyset, kaikki tuhannet avuttomat elikot, vaarattomat ajattelemattomuudessa, katkotut kukat, kaadetut puut. Kuulen nyt niiden puitten surumielisen suhinan.

-- Kaikkein lempein herra, -- sanoi rippi-isä tuntiessaan, kuinka rukoilevina Juhana kuninkaan silmät hakivat hänen katsettaan, sydämeni pakahtuu jos minun vielä kauan on kuultava tätä ruikutusta. Päivä päivältä olen turhaan jännittänyt voimiani lohduttaakseni. Säälistä, käskekää minun ottamaan täysi askel. Te olette horjuva ettekä vastaa minulle. Annettakoon siis minulle anteeksi, jos sydämen hellyydestä nyt teen suuren synnin! Hurskas emäntä ja kuninkaani, rakastettu rippilapseni, neljällä sanalla voin pyyhkäistä pois tuskanne niin hiljaa kuin enkelin kädellä. Ja rohkenisinko vitkastella?

Sairas nousi istualleen odotuksen onnen herättämänä unen horroksista. Vielä kerran oli hän Bona Sforzan tytär, joka oli kasvanut pyhimyslippujen ja liekehtiväin kirkkokynttiläin suojassa ja joka niin usein oli uudistanut uskonsa lupauksen rynnäkköportaiden ja paljastettujen aseiden ääressä.

-- Älä viivyttele, isäni. Pikku lintu parka raatelee siipiään avointa vankilaa vasten, sillä ulkopuolella on niin pimeätä eikä se uskalla lentää.

Rippi-isä kääntyi ja nojaten lieden laitaan osotti hän sänkyä kohti ja sanoi hyvin hiljaa:

-- Ei ole olemassa kiirastulta.

Silloin retkahti sairas patjojaan vasten käsivarret levälleen ja sulki silmänsä.

-- Uskoni oli rakkauteni sydämellisyys, lohtuni ja terveyteni. Nyt ei eloni ole mitään ja kruununi lasten leikkikalu, ei tuskani eikä kuoloni ole mitään. Mene pois, Warsewitz! Minulla ei ole enää mitään kysyttävää, ei mitään ajateltavaa, ei mitään puhuttavaa ja tässä mailmassa olen jo kuollut, vaikka vielä elän.

Vuodeverhot siirtyivät sivulle ja pikku prinsessa Anna, joka oli kyyristynyt seinän ja vuoteenpäädyn väliin ja sinne nukkunut, tassutti Juhana kuninkaan luo pitkässä ja jäykässä hameessaan.

-- Isä, isä, -- huusi hän itkusilmin, -- kaikki olen kuullut, kaikki olen ymmärtänyt. En koskaan tule mukaasi messua kuulemaan. Saat puhua minulle vain tanssista ja iloista. Missä on veljeni? Sigismund! Missä olet, Sigismund?

-- Sisko, olen sangen lähellä, -- vastasi Sigismund ja avasi oven, kalpeana ja kauniina kuin prinssi jossain vanhassa kuutamolaulussa. Olen istunut oven takana odottaen. Isä, mikset jo lähetä kutsumaan kuoripoikia ja suitsutusta? Ei yksikään Sforza ole vielä kuollut luopiona.

Lapset tarttuivat Juhana kuninkaan käsiin.

-- Niin, neuvokaa minua, -- sanoi hän. -- Mitä tulee minun nyt tehdä? Tässä te taistelette minusta ja yksi uskoo yhtä ja toinen toista, vaikkei kukaan meistä osaa puhua muuten kuin vertauksien kautta. Mistä siis riidellään? Kun kuljen yksin kirkkosalissa ja urut soivat, silloin tunnen että sävelten vertaukset yksin voivat täysin sanoa, mitä me kaikki tarkotamme. Lapset, yhtykäämme sävelten uskoon. Niillä on varmuus. Ne ovat siivet, ne ovat henget. Missä löytyy lohdutus tätä hetkeä varten? Olen tosin kuullut puhuttavan syntisistä, jotka viimeisillään ovat kääntyneet, ja heille on ollut helppo antaa viimeinen lohdutus, mutta kun hyvä ihminen kuolinhetkellään näkee kaiken, johon on uskonut, pakenevan pois kuin savun ja käyvän läpikuultavaksi ja kylmäksi, mitä silloin kuiskaisimme hänen korvaansa, me jotka rakastamme häntä? Neuvokaa minua, lapseni, te turmeltumattomat, joilla on aavistuksen kieli, te hyväätarkottavat, jotka suutelette ja itkette punnitsematta ja erottelematta. Katarina, sydämeni, avaa silmäsi ja suutele poikaa, jonka minulle vankilan penkillä synnytit.

Kuoleva ei vastannut eikä hän silmiään avannut, vaan makasi yhtä hiljaa.

Rippi-isä istui lieden äärellä ja sytytti vahakynttilällä puita, huomaamatta että ne jo paloivat täydessä liekissä. Sitten asetti hän kynttiläjalan luotaan lattialle ja meni ulos jättäen oven auki. Vaikka hän kulki hiljaa, kuuluivat selvästi hänen askeleensa yhä kauempaa ja kauempaa portailta ja käytäviltä, sillä jokaisen oven jätti hän selälleen. Vasta kun hän saapui viimeiselle, joka johti kirkkosaliin, hukkuivat äkkiä hänen askeleensa urkujen kohinaan, joka virtasi sieltä, täyttäen kaikki huoneet.

Juhana kuningas kumartui alas ja laski päänsä patjalle ja sulki silmänsä kuin olisi nukkunut.

Katarina makasi kauan samaa horrosunta. Sitten alkoi hän haparoida käsillään puolisonsa rintaa pitkin ja tarttui molemmin käsin hänen päähänsä silmiään avaamatta.

-- Mistä puhuimmekaan, olen sen unohtanut --- sanoi hän niin heikolla äänellä, että toinen häntä tuskin ymmärsi ja hänen kasvonsa kirkastuivat. -- Näin levottoman unen ja lopulta se muuttui niin ihanaksi. Nyt lentää pikku lintu parka niin onnellisena vankilastaan.

Vaihtelevainen.

Monien osaksi pahoin kuluneiden arapialaisten käsikirjotusten joukossa, joita Abu Barak, kirjain kauppias, tavaili sarvilyhtynsä valossa, oli ylimmällä seuraava sisältö:

Damaskossa, kaliifi Osmanin kolmantena hallitusvuotena ja yhdentenä viidettä hänen sukunsa aikana. Antakoon Ainoa hänelle ja teille kaikille rauhallisen vuoden!

Voin kunnioittaa, vieläpä ehkä ihaillakin miestä, joka elää säännöllisesti, jota pidetään mallina, joka jo aikaisemmassa nuoruudessaan antautuu määrätylle uralle ja uskollisesti ja tyynesti noudattaa tätä, kunnes kuolee hyvin kasvatettujen lasten ympäröimänä. Kun keskustelen hänen kanssaan, tuntuu kuitenkin kuin puhelisin hyvin kokemattoman ja yksipuolisen henkilön kanssa. Hän ei koskaan ole ollut tilaisuudessa koettamaan elämää useammilta puolilta; hän ei ole koskaan äkillisen vaikutuksen tähden heittänyt menemään jo alettua työtään ja alkanut uutta. Vaihtelevainen taas yhä uudelleen antautuessaan uudistunein innoin uusiin yrityksiin voittaa jonkummoisen kokemuksen kaikessa, rikkaan monipuolisuuden. Minä rakastan häntä. Hänen luonteensa vivahtelu muistuttaa jalokiveä. Hänen juttelunsa miellyttää korvaani samalla tavalla kuin Ispahanin moskeijan kirjavat arabeskit silmääni. On kuin olisi hänen mielensä kokoonpantu hienommista ja tunteellisemmista aineista kuin muiden. Jos hän tänään esittää mielipiteen, niin hän huomenna ehkä vastustaa sitä, syystä että hänen mielensä on äärettömän herkkä vastustajan esityksille ja syille. Juuri tämän kautta tulee hän useimmin totuutta lähemmäksi kuin kukaan muu, ja jos hän tekee erehdyksen, korjaa hän sen kohta itse.

Mikä on oikeastaan järkähtämätön vakaumus? Onko se yksipuolisuutta, itsepäisyyttä, henkistä hitautta vaiko ylimielistä uskoa omaan arvostelukykyyn? Mikä suuri lahja nopeasti voida asettua toisten ajatus- ja käsityskannalle, miten vilkasta sielun toimintaa! Fanatiikolla, vaihtelevan vastakohdalla, ei ole ollenkaan tätä kykyä, kun hän lausuu varman mielipiteen ja menee kuolemaan sen puolesta, kuten olisi se maan suurin totuus, vaikkakin se väliin osottautuu maan suurimmaksi valheeksi. Hänen ahdas itsepäisyytensä on kuin ihmisten, joita nimitämme puupäiksi.

Miksi pitää sisällään vain yhtä kovettunutta ajatusta, yhtä siementä kuten mitätön luumu eikä sataa siementä kuten muhkea melooni! Kristittyjen jumala kätkee kolme persoonaa yhteen, mutta vaihteleva ainakin kymmenen. Seurustelu hänen kanssaan antaa sentähden samaa vaihtelua kuin seurustelu useamman henkilön kanssa yht'aikaa. Jos joku olisi alinomaa sukkela tai alinomaa jalomielinen, katsottaisi helposti hänen olevan enemmän kuin tavallinen ihminen. Tuntuu sentähden kuin sukkeluus ja jalomielisyys enemmän harvoin kuuluisivat lujaan luonteeseen kuin vaihtelevan -- joka kuitenkin aina alenee tavalliseksi ihmiseksi heti sukkeluuden tai jalomielisen teon jälkeen sanomalla tyhmyyden ja tekemällä jotain moitittavaa. Vaihtelevan ystävyys on silmänräpäyksen rehellistä ja lämmintä vaikutusta ja on sillä sentähden erikoinen viehätysvoima. Hänen loukkauksensa on vähemmän haavottavaa, sillä tietää hänen heti tulevan takasin sovittamaan sen. Niin, minä rakastan vaihtelevaa ja olen ilonen voittaessani hänen ystävyytensä, vaikkakin minun joka päivä täytyy vallottaa se uudelleen. Ystävyys taasen, jonka olen sijottanut lujaluonteiseen, hoitaa itsensä; se tulee hänelle jonkummoiseksi velvollisuudeksi -- ja itse tuskin sitä muistankaan.

Herraseni, luotan ritarillisuuteenne.

Muuan ritari putosi kerran aution talon ulkopuolella tunkiolle ja hevonen katosi hirnuen erämaahan. Silloin tunsi ritari raskaan käden olallaan ja hänen takanaan seisoi isokasvuinen kulkuri.

-- Laita luusi pois, kerjäläinen! -- jyrisi ritari ja liikutti vasemman posken isolla käsnällä olevia karvojaan. Hänen kasvonsa olivat keltaset ja silmänsä vinot, mutta kokoonpuristettu suu loisti kuin tuore ruusun marja.

Kulkuri ei vastannut mitään, puristi vaan vaieten leveän kätensä toisen ranteeseen.

-- Katsauskin kasvoihisi saattaa minut vakuutetuksi siitä, että sinun tulisi roikkua, -- huusi ritari. -- Olen varoittanut sinua, roikale, ja nyt isken! Kun tulen kotio, kysytään: Jalo herra, miksi on hikeä otsallasi? -- Ja silloin vastaan: Siksi, että kuristin nenäkästä ryysyläistä. -- Sitten kysytään: Jaloin herra, miksi naurat? -- Silloin vastaan: Ajattelenhan vaan, kuinka surkeasti se raukka ulisi, kun nipistin sitä korvasta.

Ei nytkään voimakas kulkuri vastannut, vaan sulki raudanlujasti ritarin molemmat kädet yhteen kouraansa.

-- Kas niin! -- jatkoi ritari. -- Mitä tyhmyyksiä? Etkö käsitä, että jos vaativaisuutesi sijaan nöyrästi anot almua, tyhjennän minä tosikristittynä kukkaroni pussiisi.

Yhtä muuttumattoman mykkänä tarttui kulkuri toisella, vapaalla kädellään ritarin lantioon. Silloin alkoi uhkaava ryppy ritarin otsalla hyväntahtoisesti silitä, ja hän änkytti:

-- Mies parka, lähdetään edelleen ja nauretaan yhdessä koko jutulle. Olemme nyt laskeneet leikkiä kylliksi ja sinun avoimet kasvosi herättävät luottamusta. Tahdot koetella jalosukuisen kylmäverisyyttä ja minä olin hämmästyvinäni koetellakseni tarkoituksiasi. Nyt käsitämme toistemme pilanteon ja sinun tulee seurata minua kotiin ja aterioida minun omassa pöydässäni.

Vastaukseksi ravisti kulkuri ritaria niin että haarniska rämisi ja luulevyt kalisivat. Sitten heitti hän tämän maahan ja pani polvensa ritarin rinnalle.

-- En voi käyttää miekkaani, kun satuin livahtamaan, -- huohotti ritari hymyillen kylmän hien helmeillessä hänen otsallaan. -- Ritarillisuuden lait... Herraseni... Sallikaa minun kutsua teitä herraksi... Herraseni, luotan täydellisesti ritarillisuuteenne.

Kulkurin silmissä välähti loisto ja hän sulki ritarin tämän omaan viittaan kuten säkkiin ja sitoi nurkat pään yli korviksi.

-- Nyt ymmärrän, ystäväiseni, mitä kello on lyönyt, -- sanoi hän taputtaen ritaria päälaelle pitkien korvien väliin.

Mutta älä anna voimakasten käsieni ja tomuisten vaatteitteni peloittaa itseäsi. Siisti tohtorintakkini riippuu kotona koulusalissa. Olen vaan mies, joka kernaasti kuljeskelen ympäriinsä metsiä ja maita tutkien kaikkea huomattavaa tienpuolessa. Toissapäivänä tapasin kasvin, eilen kovakuoriaisen, tänään tutkin ihmistä.

OSCAR LEVERTIN

Kunnian miehiä.

On lauantai-ilta ja höyryvene kiitää saaristoa kohti. -- Siinä ovat matkustajat vilkkaassa liikkeessä, tungetaan toisiaan ja hikoillaan, sillä päivä on lämmin ja kaunis, ja ilma semmoinen, että pinttyneinkin tukholmalainen, joka suorastaan on rakastunut käytäviin ja katuojiin, vetää helpotuksen huokauksen, kun saa kääntää selkänsä rakkaalle kotokaupungilleen ja jättää sen helteiset kadut, varjottomat torit ja asfalttihajuisen ilman oman onnensa nojaan.

Päättäväisesti heittää hän viittansa käsivarrelle, nousee reippaasti laivaan ja on sydämmessään tyytyväinen, kun voi lähteä tervehdykselle jonkun luo, joka on ollut "kyllin hupsu vuokratakseen kesä-asunnon." Mutta hänen ystävänsä, jotka koko viikon ovat konttori- tai myymäpöytäänsä sidotut aina k:lo kuuteen saakka iltapäivin, tempautuvat tämmöisinä päivinä puolelta päivää irti ja lähtevät koreineen, lainakirjastokirjoineen ja huolellisesti toimitetuin asioin perheittensä keskuuteen viettämään maaelämän autuutta sunnuntai-iltaan saakka, jolloin autuus loppuu, sillä maanantaina alkaa harmaa työviikko.

Vene on siis väkeä täynnä. Keulassa soittelee joku renttuinen soittoniekka sitraa lomalle lähteville herrasmiehille. Välikannella nukkuu kotiinmatkustavia talonpoikia, ja tupakkahytissä savuttelee täysin voimin joukko politiikkaa puhuvia, yhteiskuntaa parantavia tukkukauppiaita, kunink. majesteetin ja kruunun uskollisten virkamiesten välttämättömät salkut polvilla ja kakkulat nenällä tarkastellessa ohipurjehtivia aluksia.

Taajin joukko on kumminkin peräkannen aurinkokaton alla, jossa ostoksilla olleet rouvat istuvat; he istuvat siellä kesähattuineen ja puolisormikkaineen, lörpöttelevät ja kaikessa hiljaisuudessa kadehtivat ystävättäriensä pukuja.

Ja höyry kulkee edelleen koneen tukuttaessa, ja kevyitä kierteitä kiemurtelee savutorvesta, edelleen ohi vihreitten saarien ja metsäisten niemien, joista pilkottaa kesäasuntoja, ja ohi kaljujen kallioitten, joilla näkyy uimajoukkoja, kasvia tutkivia poikia ja huvittelevia seurueita.

Höyryvene kiitää edelleen pysähtyen vain silloin tällöin laiturin ääreen, jonka penkillä vanha virkamies märehtii lehteään, keittäjätär kädet puuskassa odottaa lihakoria, ja pitkä ylioppilasrojo, jonka oikeastaan pitäisi opettaa poikanahjusta, ottaa itse oppia parilta kesäpukuiselta neidiltä. Ja ennenkuin kone uudelleen ehtii käyntiin, saavat matkustajat kuulla, mitä äidillä on sanomista ruuhessa istuvalle Kallelle ja mitä Kalle vastaa, ja sitten lähdetään.

Muutoin tavallisesti tyhjässä ruokasalongissa istuu kaksi herraa juttelemassa edessään pöydällä kahvikupit ja liköörilasit. He ovat juuri syöneet ja huolellisesti tyhjennetyt pullot, joita tarjoilijaneiti korjaa pois, ovat jättäneet punertavan hohteen herrain kasvoille, joita sikarien sinisenharmaa sauhu kiertelee.

Nuorempi heistä on keski-ikäinen mies, hänen asentonsa on jäykkä ja hänen kasvonsa liikkumattomat. Hänen olentonsa teeskennellyn vakavaa arvokkuutta lisää musta pitkä takki, jonka kaikki napit ovat huolellisesti kiinnitetyt. Kasvojen kuolonkalpeus muistuttaa kipsinaamaria ja pitkät vaaleat viikset kätkevät hänen huuliensa hermostuneet värähdykset, jotka tuovat mieleen vanhan sananlaskun tyyneestä vedestä ja suurista kaloista antaen aavistaa tuon kiillotetun rinnuksen alla liikkuvan kuohuvampia intohimoja kuin ensi silmäyksellä luuleekaan.

Toinen lojuu huolimattomassa asennossa sohvalla. Hänellä on jokapäiväiset, raa'an metsäpeikon kasvot, punaset pöhöiset posket, kähnäinen nenä, punanen poskiparta ja punaset viikset, joitten alta näkyy turpeat huulet, paksut kuin mulatilla.

Herrain keskustelu on liikkunut siellä täällä, on puhuttu Anderssonnista ja Petterssonnista, ja jäykkä herra on koko ajan vastaillut arvokkaan lyhyesti toverinsa törkeähkön sanarikkaisiin jutteluihin. Nyt herkenee keskustelu. Päivällisen painostava velttous on tullut ja kuuluu vain astiain kolina viereisestä keittiöstä.

Punakampi alkaa taas puheen täyttäen lasit:

-- Vai niin, paroni on niin vain voinut jättää maanviljelyksensä.

-- Niin, mikäs auttoi, herra majuri. Oli tärkeitä asioita Tukholmassa ja kun kerran olin siellä, lähdin vähän tuulettumaan.

-- Tietysti. Mitäpä siitä. Vanha tila kyllä hoitaa itsensä, sanoi ystäväni Ulf eläessään kapteeninpuustellistaan, ha... ha... ha... -- Mutta suokaa minun kysyä, miten pikku rouvanne jaksaa. On monta herran vuotta sitten kuin näin hänet.

-- Kiitos! Hyvin hän voi. Hiukan hermostunuthan hän on, mutta muuten voimissaan. Entäs teidän?

-- Kiitos vaan! On kylpemässä tänä kesänä.

Taaskin väliaika. Paroni tuijottaa tylsästi eteensä; höyryvene viheltää, ja majuri Hjelm katsottuaan akkunasta ulos huudahtaa:

-- No mutta sieluni autuuden kautta, tuollahan on Björkvikin laituri. Niin kuluu aika hauskassa seurassa. Mutta tämähän on viimeinen laituri. Herra jumala, meillähän on sama matkan määrä?

Majurin sanoessa tätä tavallisella korahtavalla äänellään olivat paronin kasvot käyneet jos mahdollista entistään kalpeammiksi ja hänen suupielensä värähtelivät kiivaasti.

-- Niin kai, änkytti hän painaen pitkät kyntensä käsien velttoon lihaan, niin, niin, minä menen vieraisiin.

Huomatessaan paronin hämmennyksen katsahti majuri ällistyneenä häneen, pyörähti sitten hyräillen, kuten olisi saanut arvotuksen selväksi, vaikeni ja alkoi vetää ylleen sinistä päällystakkiaan aina väliin salavihkaa heittäen silmäyksen paroniin, joka nolona käännähteli ja oli järjestävinään kaulaliinaansa peilin edessä.

Sitten menivät herrat kannelle ja nousivat vaihtamatta sanaakaan laiturille. Paroni kohautti hattuaan päästäkseen pian lähtemään, mutta majuri tarttui hänen käteensä, puristi sitä lämpimästi ja toivoi, että pian tavattaisi.

Paroni nyökäytti päätään puristaen hampaansa yhteen ja lähti puolijuoksussa mäkeä ylös. Vihreän puutarhaportin luona odotti häntä nainen ja viisivuotias poika.

Nainen oli pitkä ja hänellä oli pitkät väsähtäneet kasvot, ruskeissa silmissä kostea kiilto ja huulilla puoliksi ärsyttävä hymy. Poika oli huomattavasti paronin näköinen. --

Majuri ei pitänyt kiirettä. Askel askeleelta kulki hän hyräillen ja tuumaili:

Vai niin, paroni siis on tuo herra, josta pikku Edla puhui, hänkin siis...

* * * * *

Kolmaskin henkilö oli noussut laiturille, vanha eläkkeellä oleva revisori, joka tuli tervehtimään kunnon ystäväänsä, entistä tehtailijaa, joka tyttärineen asui kesällä kalastajamajassa.

Kahden elivät he siinä -- isä ja tytär -- hiljaa itsekseen, kuten olivat eläneet aina siitä saakka, kuin tytön äiti oli kuollut. Sivussa he elivät eikä mikään erikoinen tapaus häirinnyt heidän rauhaansa. Hiljainen päivä toisensa jälkeen liitti tunnin tuntiin, ja illat tulivat ja aamut tulivat viikkojen vieriessä ilman että kumpikaan toivoi pois tästä yksitoikkosesta levosta.

He viihtyivät kumpikin, vanha mies oli väsynyt kulutettuaan voimansa lakkaamattomassa hyörinässä vuodet umpeensa. Surut ja taudit olivat osansa lisänneet murtaen hänen miehuutensa voiman ja nyt oli hän ukko, joka parhaiten viihtyi toimettomassa levossa. Tuntikausia voi hän istua laiturilla onki kädessä katsoen vuoroon saappaittensa kärkiä ja salakkain vilkasta kutua. Kuin rukousnauhan helmet kuluivat hänen päivänsä toisensa kaltasina; hän söi aamiaista ja lepäsi; kalasti, söi päivällistä ja lepäsi, söi illallista ja meni levolle herätäkseen jatkamaan samalla tavalla. --

Ei tyttökään kaivannut pois -- ei ainakaan arkioloissa. Yksinäisyyteen oli hän tottunut pienestä pitäin. Hän oli nyt kuudentoista ikäinen ja niin kauas kuin hän taapäin muisti oli hän istunut yksin, aina yksin jossain nurkassa. Hän ei ollut koskaan käynyt koulua. Pienet tietonsa oli hän saanut yksityisillä opetustunneilla, sillä hänen isänsä ei ollut koskaan laskenut häntä luotaan. Kaikella tavoin oli isä häntä koettanut palvella. Hän oli tuutinut ja myöhemmin jutteluttanut hänet uneen, ollut hänen uskollinen leikkitoverinsa, jolle olisi saanut tehdä mitä tahansa, mutta tyttö ei koskaan ollut osannut olla vallaton.

Nyt oli hän käynyt rippikoulunsa, mutta vaikea oli pitää häntä täysikasvuisena.