Part 1

VARAVALLESMANNINA

Kuvia Perä-Pohjolasta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Boman & Karlsson, 1906.

SISÄLLYS:

Yleisenä syyttäjänä. Ensimäinen ulosottoni. Maantien tarkastuksessa. Kenttänivan hävitys. Oman käden oikeutta. Ulosottaja Kuusirannan kylässä. Vanha tarina. Ajangin mies. Kun viinanmyyjiä rangaistiin. Viklundin "Hurra". Käräjillä.

YLEISENÄ SYYTTÄJÄNÄ

Nimismiehen pitää olla monipuolinen mies. Hänellä täytyy olla taipumusta salapoliisiksi, hänen tulee tuntea maanlaadut, osata arvostella maatalosta, onko se hallanarka vai ei, ja määrätä mitä on tehtävä, jos joku on eksynyt erämaahan. Lisäksi on hänen huolehdittava, että tilastolliset tiedot piiristä ovat täsmällisiä, ettei kukaan kilju yleisellä paikalla ja ettei piirissä kulje "epäilyttäviä henkilöitä". Hänen toimenaan on myöskin kertoa vuodentulon toiveista, hänen täytyy nähdä tuntemattomaan tulevaisuuteen ja tietää varmaan sanoa, "tuleeko siemenestä puute". Maan routimiset, veden vähyys ja runsaus, sateet, tuulet ja tuiskut -- kaikista tulee hänen pitää vaaria ja niistä "aikanaan" ilmoittaa. Maanteiden tarkastukset ovat hänen hauskimpia retkiään. Jos ei hän osaa kylliksi määrätä someroa, on hän epäkäytännöllinen; jos hän määrää liian paljon, on hän tyhmä.

Mutta ennen kaikkea tulee hänen olla lakimies. Hänen pitää tuntea kaikki lait. Usein tie- ja vesirakennuksen insinöörit saavat ihmetellä sitä kekseliäisyyttä, jolla hän selviytyy vaikeimmastakin pulmasta. Hän on oppinut itse tekemään lakeja, ja suunnilla ne useinkin ovat. Sillä hän ei hätäile, ja hän tuntee miehet, joiden kanssa on tekemisissä. Hän on näppärä saamaan sovinnon aikaan asianomaisten kesken ja nauraa usein partaansa keksinnöilleen.

Niin, sanalla sanoen kaikilla aloilla ja kaikkialla häntä kaivataan ja tarvitaan. Hirvi on ammuttu kiveliössä: missä on vallesmanni? Viinakauppias on pannut vettä liemeensä, ostaja huutaa: annapa kohtaan vallesmannin! Kauppamatkustaja, jonka on kyytipoika rekineen kampsuineen ajanut ojan pohjaan, huutaa: Mitä h--ttiä! Eikö tässä piirissä vallesmannia olekaan?

Kuvernööri hänelle marisee herkeämättä, uhkaa sakoilla ja komentelee; kruununvouti "muistuttaa", "huomauttaa" ja "kehoittaa" lakkaamatta, aikoo valittaa kuvernöörille ja kirjoittelee hävyttömyyksiä virkakirjeiden selkäpuolet täyteen; koko kansa häntä haukkuu, ja velalliset toivovat hänen sielunsa ja ruumiinsa alimmaiseen h--ttiin.

Mutta vallesmanni ei hätäile. Sillä hän on monipuolinen mies, ja hän on silmästä silmään katsonut herra Perkelettäkin...

* * * * *

Minun tuli ensi kerran olla yleisenä syyttäjänä käräjillä. En ottanut koko tointa kovinkaan juhlalliselta kannalta.

Minkäpä ne nyt minulle tekisivät.

Asia koski kahta nuorukaista, jotka arvannostotilaisuudessa olivat olleet hutikassa ja mellastaneet aikalailla. Se oli tapahtunut silloin kun muutakin "laittomuutta" tässä maassa harjoitettiin sen minkä ehdittiin. Miksei saanut yksi olla yhtä laiton kuin toinenkin?

Laitontahan oli koko arvannosto, -- mikä sitten jos pojatkin elivät laittomasti.

Asia oli jo ollut kerran ennen käsiteltävänä. Paria todistajaa oli kuulusteltu. Nyt oli ilmoitettu taas kaksi uutta todistajaa.

Nuorukaiset olivat kotokylän miehiä, reippaita poikia kumpikin, ja vanhoja tuttuja minulle. Molemmin he pelkäsivät sakkoa, mutta minun ei käynyt asiaa auttaminen.

"Emmeköhän pääse hyvin vähällä", lohduttelin heitä.

Asia huudettiin, ja molemmat nuorukaiset, Heikki Kuusisto ja Kalle Vimpari, tulivat itse vastaamaan.

Edellisten käräjäin pöytäkirja luettiin. Siihen otetuista vierastenmiesten todistuksista ei käynyt selville, olivatko he olleet juovuksissa tai ketään häirinneet.

Minä ilmoitin kaksi uutta todistajaa, talokkaan Ville Kangaspään ja torppari Sameli Lahden.

Heitä vastaan ei ollut jääviä, saivat vannoa ja todistaa.

Kangaspää, vanha, kunnioitettava ukko, jäi ensiksi todistamaan.

_Tuomari_: No olivatko nämä arvannostossa päissään, ja mitä ne tekivät?

_Kangaspää_: Tätä Heikki Kuusistoa en nähnyt, mutta kyllä tämä Kalle Vimpari siltä näytti.

_Tuomari_: Näytti? Mitä hän teki? Häiritsikö toimitusta tai ketään yksityistä?

_Kangaspää_: Ei minulle vaan mitään tehnyt, enkä nähnyt muillekaan tekevän.

_Tuomat_: No mistä todistaja tietää, että vastaaja Vimpari oli juovuksissa?

_Kangaspää_: Kyllä se selvään näkyi. Nurkan takana kiroili, ja oli riisunut takin päältään, ja viinapullo oli kädessä. Päissään oli, ei auta. Ei selvä mies niin mellakoi.

_Tuomari_ (Vimparille): Myöntääkö vastaaja olleensa juovuksissa?

_Vimpari_: Kyllä sitä tuli maistetuksi, mutta se oli jälkeen arvannoston enkä minä tehnyt kellekään mitään pahaa, -- itsekseni vaan kiroilin, että kun lähdin ollenkaan, kun kuuluivat sanovan, että oli laiton koko arvannosto.

_Tuomari_ (todistajalle): Se oli siis jälkeen arvannoston, kun todistaja näki vastaajan nurkan takana mellastamassa?

_Kangaspää_: Niin oli. Väkikin oli jo suurimmaksi osaksi poistunut. Herrat olivat parhaillaan syömässä eivätkä tainneet hekään, äänistä päättäen, olla aivan vesiselviä.

_Tuomari_: No tietääkö todistaja muuta?

_Kangaspää_: En minä _tähän_ asiaan muuta tiedä. Mutta en ole koskaan kuullut, että tämä Kalle Vimpari olisi viinamies.

_Tuomari_: Todistaja saapi sitten poistua.

_Kangaspää_ (mennessään): Pyytäisin kulujani.

_Tuomari_ (Sameli Lahdelle, joka on tullut sisälle samassa kun Kangaspää on poistunut): No mitä tämä tietää?

_Sameli Lahti_: En minä tähän asiaan mitään tiedä.

_Tuomari_: Mitä varten teidät sitten on tänne käsketty?

_Sameli_: Sitä minä itsekin ihmettelen. Olihan siellä muita ihmisiä jälestäpäin. Selviä miehiä nämä silloin olivat kumpikin, kun minulle ryypyt tarjosivat tallin takana.

_Tuomari_: Näillä oli siis viinaa?

_Sameli_: Ei ollut viinaa, mutta oli oikein vihollisen tulista konjakkia. (Lautamiesten penkistä kuuluu naurun tirskumisia.)

_Tuomari_: Joivatko vastaajatkin?

_Sameli_: Eivät maistaneet kumpainenkaan, mutta sanoivat, että sitten kun he arvan ovat nostaneet, niin sitten he ryyppäävät.

_Tuomari_: Todistaja ei siis tiedä, ovatko vastaajat olleet juovuksissa vai ei.

_Sameli_: Mahdoton on minun tietää, minä menin naapuriin nukkumaan.

_Tuomari_: No sitten todistaja saapi poistua.

Sameli menee verkkaan ja miettiväisenä ikäänkuin jotakin vielä sanoakseen.

_Tuomari_ (hetken perästä): No, mitä syyttäjä sanoo?

Minä selitän, että koska ei ole selville käynyt, että vastaajat olisivat olleet juovuksissa ja vielä vähemmän ketään häirinneet, en voi mitään edesvastausta vaatia. Ja kun, mikäli olen selville saanut, ei liioin parempia todistajia enää ole, pyydän minä, että asia nyt päätettäisiin.

_Tuomari_: Mitä vastaajat sanovat?

_Vastaajat_: Pyydämme päätöstä asiaan.

_Kalle Vimpari_: Minä tahtosin ilmottaa, että kun olin takin päältäni riisunut, niin se ei tapahtunut viinan takia, vaan meillä oli meininki painia. Eikä meillä ollutkaan kun litra konjakkia kummallakin...

* * * * *

Vähäisellä nuhteella he pääsivät kumpainenkin. -- Seuraavana sunnuntaina käski Kalle Vimpari minutkin romiaisiinsa.

Semmoinen oli juttu, jossa ensi kerran olin "yleisenä syyttäjänä".

ENSIMÄINEN ULOSOTTONI

Antti Räisästä, itsellismiestä, oli sakotettu viinanmyynnistä, ja sakko jätettiin minun perittäväkseni.

Maailman konna ja veijari kuului olleen tuo Antti Räisänen ilmoisen ikänsä. Viinaa oli myynyt ja kaikenlaista konstia pitänyt. Viisaasti oli hän osannut kauppaansa pitää, sillä monissa käräjissä oli asia ollut esillä ennenkuin hänet voitiin tuomita viinanmyynnistä.

Lauri lautamiehen, joka oli paljon ollut läsnä ulosottotoimissa ja muutenkin tunsi kaikki pitäjän ihmiset, otin todistajakseni.

"Kuuluu kehuneen, ettei maksa hän sakkoa eikä lähde linnaankaan", sanoi Lauri minulle ja naureskeli.

"Semmoinen lintuko se on?"

"Kyllä se sellainen mies on, ettei sitä kohtaa kun sattumalta. Minulla kun kerran oli hänelle haaste, niin viikko piti vahtia ennenkun sain haastetuksi."

"Tietääkö Lauri, oleskeleeko hän nyt näillä mailla? Hänhän asuu Pakkasenvaarassa?"

"Oli tässä juhannusviikolla ollut kuulema liikkeellä, vaan eikö lie nyt mennyt johonkuhun tukkisavottaan. Siellä hän tavallisesti kesällä oleskelee minkä mitäkin tukkilaisille kaupitellen; talvisin hiihtelee tukkiajopaikasta toiseen, myy viinaa, rekilauluja ja paperosseja. Harvoin hänet tapaa kirkonkylällä, mutta ripillään hän käy joka vuosi Perttulin sunnuntaina."

"Eikö hänellä ole itsellään mökkiä tai muuta omaisuutta?"

"Pakkasenvaaran Heikin on pirtti, jossa hän asuu, ja minun tietääkseni ei hänellä ole minkäänlaista omaisuutta."

"No sitten me toimitamme hänet linnaan sakkojaan sovittamaan."

Niin keskustellen olimme Laurin kanssa kävelleet jo pitkälti kirkonkylää, ja aikeemme olikin jalkaisin mennä. Oli keskikesän poutainen päivä, luonto vankimmillaan voimassaan.

Kylän päässä tuli meitä vastaan Olkkos-Kaisa, jolta kuulimme, että Antti Räisänen oli samana päivänä käynyt kylällä voita ostamassa ja Pakkasenvaaraan päin lähtenyt.

"Hyvääpä kuuluu", arvelin minä Laurille.

"Ei se ole lintu silti häkissä, vaikka sen metsässä laulavan kuulee", epäili Lauri.

Pakkasenvaara oli kylän takana mäki, missä pienen näreikön keskellä oli useita mökkejä. Yleensä se oli huonossa huudossa, ja melkein jokaisen mökin asukkaita katseltiin epäluulolla.

Laurin neuvon mukaan käännyimme kylään tultuamme metsäpolkua takalistolle päin. Sitä kävellen voimme metsän peitossa huomiota herättämättä lähestyä Pakkasenvaaraa.

"Meidän pitää päästä aivan huomaamatta ihan mökille asti, sillä jos Antti saapi vihiä meistä, niin silloin hän katoaa metsän peittoon eikä taida olla heti näkyvissä", selitti Lauri.

Polkupahaista, joka kulki vaaran rinnettä kierrellen ja oli paikoitellen rapakkoinen, kävelimme hiljaa keskustellen -- Lauri edellä, minä perässä.

"Seikka on semmoinen, että kun pääsemme lähelle, niin jää sinä puun taakse piiloon, minä menen yksinäni ensin pirttiin. Jos kotona on, niin pysyy se, vaikka yrittäisi karkaamaan", esitti Lauri. "Kun minä sitten ilmestyn ulos pirtistä ja alan sytytellä piippuani, niin silloin saat tulla", ehdotti hän vielä sopivaksi merkinannoksi.

Metsän suojassa ja kumartuneina naakaten pääsimme niin lähelle mökkejä, että olisi voinut tuntea ihmiset.

"Tuossa mökissä se Antti asuu, jossa on ovi auki ja päreitä akkunan ruutuina... tuo toinen tuossa vasemmalla vieressä on se Tiina-Kaisan mökki, jossa vuosikymmen sitten mies puukolla tapettiin..." osoitteli Lauri.

Minä paneusin pitkäkseni kuusen taakse ja saatoin hyvin makuultani nähdä kaikki, mitä sen mökin luona tapahtui, missä Räisäsen Antti asui. Lauri lähti mökkiä kohden kävelemään.

Eräästä mökistä ilmausi vaimo portaille, katseli hetkisen ympärilleen ja heitti sitten sangollisen likavettä pihalle.

Mutta huomatessaan Laurin, joka juuri oli lähestymässä Antin mökkiä, pakeni hän kuin pelästyneenä pirttiinsä. Näin Laurin kiirehtivän askeleitaan ja puolijuoksussa menevän Antin mökkiin sisälle.

Odotellessani Lauria takaisin ehdin siinä maatessani mietiskellä yhtä ja toista. Saamieni tietojen mukaan piti Antti Räisäsen olla rahamies, joka kyllä voisi yhden sakon maksaa puhtaalla rahalla milloin hyvänsä. Säästölaitoksessakin kuului hänellä olevan talletuksia. En ollut koskaan Anttia nähnyt, vaikka paljon olin kuullut hänestä puhuttavan, ja aina oli hän ollut mukana, missä joitakin roistontöitä oli tehty. Nuorena poikana sanottiin hänen murhanneen erään kuljeskelevan laukkuryssän, vaikkei asiaa ollut voitu koskaan näyttää toteen. Minä kuvittelin hänet kookkaaksi, mustaveriseksi mieheksi, jolla oli pienet kavalat silmät ja arpia poskipäissä...

Jo ilmestyi Lauri portaille ja alkoi sytyttää piippuaan.

Silloin minäkin ponnahdin pystyyn ja lähestyin mökkiä, johon Lauri kiirehti edellä.

Pöydän päässä istui rauhallisena mustapartainen mies syöntihommassa. Hän näytti hyvin siivolta mieheltä ja katseli tummansinisillä silmillään niin rehellisesti eteensä kuin konsanaan se, jolla on hyvä omatunto. Muita ihmisiä ei näkynyt. Tuo mies ei missään tapauksessa voinut olla Antti Räisänen, viinaporvari ja murhamies. Katsoin Lauriin ja toisen vuoron mieheen.

Ja sanottuani hyvänpäivän kysäisin:

"Oletteko te Antti Räisänen?"

Hän rykäisi, nielaisi palan, pyyhki suutaan ja vastasi:

"Vallesmanni on hyvä ja istuu. Minähän se olen. Olenkin jo odotellut, että eikö tule tämä varavallesmanni heti minulta sakkoa perimään. Kyllä minä siitä niin suuressa huolessa olen ollut, etten öitäni ole nukkunut. Sakottivat minua viatonta miestä, kun puoli litraa tarvitsevalle lainaan annoin. Ja olisin minä sen jo käynyt maksamassa, ettei olisi tarvinnut vallesmannin tänne vaivata itseään, vaan kun en saanut rahaa kokoon... en niiltäkään, joilta olen vähä työpalkkoja saamassa... Parhaat vaatteeni ja taskukelloni myin, mutta niistäkään en saa maksoa ennenkun ensi viikolla..."

Hän oli lopettanut syöntinsä ja noussut kävelemään, ja hänen kertoessaan minulle asiansa valuivat kyyneleet hänen silmistään. Äänikin oli niin valittava ja surkea, että tuli oikein sääli mies-parkaa.

Ja saatuaan piippunsa syttymään jatkoi hän itkunsekaisella äänellä:

"Ovat ne ihmiset kateellisia ja pirullisia. Kun minä suurella vaivalla ja vähäisellä rihkamakaupalla olen koettanut henkeäni elätellä ja vanhempani olen hoitanut hautaan asti ja vielä on sokea sisar ja hänen lapsensa hoidettavana... niin kadehtivat ja vainoavat minua, vaikken ole heille pennin edestä pahaa tehnyt... Ja tämänkin viinanmyyntiasian kävi Ollikainen kantelemassa vallesmannille, kun luuli minun hänen veneensä varastaneen... Vaan ei siitä Ollikainen isosti hyödy... Ja kyllä minä sakkoni maksan... Jos sopisi vallesmannin vartoa tulevaan viikkoon, että saisin rahaa kokoon..."

Oikein minua alkoi mies-poloinen säälittää. Ehkäpä ne huhut, joita hänestä kerrottiin, olivat perättömiä, -- ainakin liioiteltuja. Semmoistahan oli maailman meno. Monta asiaa viittasi siihen, ettei mies voinut olla niin paha kuin hänestä kerrottiin. Ensiksi tuo hänen vilpitön, rehellinen ulkomuotonsa ja suora puhetapansa, toiseksi se, että hän oli hoitanut vanhempiansa hautaan asti ja nyt elätti sokeaa sisartaan ja hänen lapsiaan, osoittivat jo kylliksi hänen olevan lämminsydäminen mies, joka voi tottakin puhua.

"Tämä Lauri lautamieskin tietää tälle vallesmannille todistaa", alkoi hän nyyhkiä, kun minä viivytin vastaustani.

Lauri istui etukumarassa lattiaan katsellen eikä virkkanut mitään.

"Ensi viikolla -- keskiviikkona -- minä kävisin maksamassa. Viimeiset pitää siihen koota. En minä enää vanhoilla päivin tahtoisi linnaankaan lähteä... ja puhdas minulla on papinkirja tähän ikään ollut... että sopiiko vallesmannille siihen asti vartoa", pyyteli hän.

"Lupaatteko aivan varmaan ensi keskiviikkona maksaa?" tiedustin vielä.

"Lupaan tietenkin. Mihinkä minä poloinen siitä enää pääsen."

Ja hän hyrähti taas itkemään.

"Koko kevään ja tämän kesän ajan kun olen ollut vuoteen hyvänä viikottain, niin en ole kyennyt työhönkään..." änkkäsi hän itkun seasta.

Sovittiin sitten, että maksu sai jäädä ensi keskiviikkoon.

"Mutta muistakaahan pitää sananne, muutoin teidät hukka perii", koetin sanoa virallisella äänellä.

"Mihinkä minä vaivainen mies pääsen... Nytkin pakottaa rinnan alla... ruoka ei pysy sisällä vähääkään..."

"No hyvästi nyt!"

"Hyvästi, hyvästi, vallesmanni-kulta, ja kiitoksia oikein paljon ja onnea matkallenne!" hyvästeli hän meitä, kun ovella olimme pois lähdössä.

Palatessa emme menneetkään polkua takaisin, vaan laskeusimme mäeltä suoraan maantielle.

Ei virkkanut Lauri mitään, ja äänettömänä kuljin minäkin.

"Siivolta mieheltähän tuo näytti. Liekö totta puhunut?" sanoin vihdoin, kun pääsimme maantielle.

"Pahoin minä epäilen. Se on sellainen valehtelija, ettei vertaa. Mutta voipi sentään sakkonsa maksaa", arveli Lauri.

"Mutta onhan hänellä hyviäkin puolia... esimerkiksi, että hoitaa sokeata sisartaan!"

"Mitä hulluja! En minä ole kuullut hänen sokeasta sisarestaan mitään. Ja valetta oli sekin, että on hoitanut vanhempiansa. Ruotilaisina ovat kumpikin kuolleet", tiesi Lauri selittää.

Minulle oli kuitenkin jäänyt Antti Räisäsestä hyvä usko, ja monesti johtui mieleeni, että ihmisten puheisiin oli hyvin vähän luottamista. Olihan minulla vereksen vereksiä kokemuksia ihmisten pahuudesta. Alituiseen olin kuullut huhuja nostettavan aivan viattomista ihmisistä. Miksi ei sellaista olisi voinut tapahtua Antti Räisäseenkin nähden.

"Ei tuo mies kuitenkaan roistolta näyttänyt", sanoin Laurille erotessamme.

"Sillä itkullaan se onkin pettänyt monta viisaampaa miestä kuin sinut", arveli Lauri, sillä hän tuntui kovasti halveksivan minua siitä, etten ollut kovempana Antille.

"Jokohan tuo peijakas oli ainakin konna?"

"Ole varma siitä", takasi Lauri ja naureskeli veitikkamaisesti. "Tottapa tuota opit vähitellen", arveli hän lopuksi, ja niin erosimme.

Antti Räisäsen asia oli jäänyt niin mieleeni, että öilläkin siitä uneksin. Ja uteliaana odotin keskiviikkoa, jolloin Antin piti tulla sakkoaan maksamaan.

Mutta hän ei tullutkaan.

Odotin torstain, perjantain, lauantain ja niin seuraavaan viikkoon, mutta häntä ei kuulunut. Eräänä yönä läksimme Anttia poliisin kanssa tapaamaan.

Aamuvarhaisella saavuimme Pakkasenvaaraan, juuri kun muutamissa mökeissä alettiin heräillä.

Sama vaimo, jonka ensi käynnilläkin olin nähnyt seisovan portailla, ilmautui nytkin liikkeelle ja näytti seuraavan meitä Heikin mökille.

"Eikö lie mennyt pitemmälle matkalle. Kaikki kampsunsa näkyy koonneen, ja kaupungissa kuului olleen jo menneellä viikolla. Amerikkaan se on mennyt. Sillehän tuli 'tiketti' jo kevättalvella", selitteli meille Pakkasenvaaran Heikki.

"Semmoinen lurjus!"

"Velimies kuuluu olevan hyvissä varoissa Amerikassa. Isoa 'rästäränttiä' hoitaa, ja kaiketi pääsee Anttikin kellarimestariksi", jatkoi Heikki.

Vaimo, joka oli meitä seurannut pirttiin asti, ojensi minulle likaisen kirjeen, jonka Antti oli käskenyt minulle antaa. Se oli huononlaisella käsialalla kirjoitettu ja kuului näin:

"hyvä tuttavani väinö vallesmanni joka olita hyvä ja olen lukenut teän runoja ja voin hyvin ruumiin ja sielun puolesta jota herran armo lahja teillekin toivon ja nyt reisan amerikan tästä saatanan maasta ja sine hautatan ruumiin ja sanoka Ollilaisele etä ole niin helvetin hyvä ja muista että toisa talvena tapoima hirviä Karhujupukassa ja siihen on toistaja leenan alpetti ja särkilahden nuorempi poika ja ottakaa ylös tämä asia ja sakon olen jättänyt Niemiahon isänäle, joka maksaa se teile ja kaksitoista hirveä olen ampunut ja lihat on myyty voikaa hyvin ja toivotan pitkä ikä ja kohta mies reisaa amerikassa.

tutavuutela Antti Räisänen."

"Mitä Antti siinä kirjoitti?" tiedusti poliisi.

"Vähä mitäkin."

Mutta vaimo virkkoi:

"Puhui se minulle, että hän on viinanmyyntisakon jättänyt Niemiahon isännälle. Liekö siitä virkkanut kirjeessään."

"Ei ole siitä mitään", vastasin minä ja pistin kirjeen taskuuni.

Mutta parin päivän perästä tuli Niemiaho ja maksoi Antti Räisäsen puolesta sakon.

"Miksikähän Antti sitten lähti noin äkkiä Amerikkaan?" kysyin Niemiaholta.

"No... kyllä hänellä taitaa olla muita syntejä... parasta Antille oli, että korjasi luunsa", virkkoi Niemiaho naurussa suin.

MAANTIEN TARKASTUKSESSA

Kevättarkastus oli jo pidetty, ja tiet olivat yleensä olleet kelpo kunnossa, kun ottaa lukuun, että tienpohjat alun pitäen olivat peräti kehnosti tehtyjä.

Kesäkuun lopulla tuli minulle kuitenkin kuvernöörinvirastosta kirje, jossa sanottiin että läänin maaherra aikoi tehdä matkan Lappiin asti. Hevosia piti olla varattuina j.n.e.

Ruununvoudilta tuli sitäpaitsi samaa asiaa koskeva kirje, jossa hän "kehoitti" tarkastamaan, että maantiet olisivat kunnossa, kun kuvernööri kulkee, y.m., y.m.

Kun pohjakirsi kylminä kesinä vasta heinäkuussa lähtee teistä, jolloin ne tavallisesti käyvät kuoppaisiksi ja leikkaukset nousevat, toiset laskevat, kuulutin tientarkastuksen pidettäväksi vähää ennen kuvernöörin tuloa, jotta saataisiin tiet hyvään kuntoon.

Lauri lautamiehen kera läksimme sitten tientarkastukseen.

Kylän raitilla tuli meitä vastaan Isolan Hermanni.

"No mihinkä sitä nyt mennään taas?"

"Etkö ole kuullut, että kuvernööri tulee ylihuomenna... tien syyni nyt on", vastasi hänelle Lauri.

"No, hyväthän nyt ovat tiet", arveli Hermanni. "Hyvä kuuluu olevan meidänkin tie."

"Vaan nepä pitääkin olla mainiot, kun kuvernööri kulkee. Kun näin sataa, ja kirsi vasta pohjalta lähtee, niin tiet näkyvät käyvän kuoppaisiksi", selitteli Lauri Hermannille, jonka tiesimme sangen vastahakoiseksi tienkorjaajaksi.

"Niinpä tietenkin... ja vallesmanni ei saa mitään palkkaa tiensyynistä... on sekin..." laverteli Hermanni vain, eikä ollut kuulevinaankaan sitä, että nyt pitäisi lähteä tienkorjuuseen.

"Tässäkin keskellä kylän raittia näkyy olevan kuoppia aikalailla... tämä on Viinikan tie... korjausta tarvitsee tämäkin", huomautti Lauri Hermannia.

"Jo se. Näkyy olevan kuoppia... Aina se on tuo Laurin raudikko lihavana ja pyöreänä, vaikka kesää talvea ajetaan", tuumasi Hermanni.

"Ilmota muillekin, että tietävät lähteä tieosiaan korjaamaan", huusi hänelle Lauri hyvästiksi.

Ajelimme eteenpäin. Pari päivää oli jo sataa tihuttanut, ja tiet olivat kovemmillakin paikoilla lauttaisia.

"Huononlaisiksi nämä ovatkin menneet", sanoin Laurille.

"Pohjakirsi vasta lähtee, niin sillä se ottaa näin pehmeäksi", selitti hän.

Kylän toisessa päässä näimme vasta ensimäisen tienkorjaajan. Kantoniemen vanha vaari oli lapioineen tullut kuoppia täyttämään.

"Eikö siellä nyt nuorempaa miestä ollut tienkorjuuseen kuin vaari?"

"Eipä ollut. Ja hyvähän tämä näkyy olevan tiekin", vastaili vaari.

"Tämähän on kuoppainen, ja keskellä tietä vesilammikoita... Onko tämä nyt mielestänne hyvä?" uskalsin minä vaaria muistuttaa.

"Mitä kun sateessa kuljette. Mutta käykääpä poudalla... ei näy vesilammikolta", tenäsi äijä.

"Huono tämä on poudallakin."

"Huonompia täällä muilla on... tuokin Mäkiniemen tie... ja pääseehän tästä ajamaan reimasti niin herra kuin talonpoikakin... eikö niin?" Ja ukko nauraa virnisteli.

"Tämä pitäisi someroida vahvaan ennenkun tästä tulisi hyvä. Sanokaa isännälle, että ellei laita huomiseksi parempaan kuntoon, niin me palkkaamme korjaajan", nuhteli Lauri ukkoa lopuksi.

"Sanotaan vaan, mutta huonompia teitä sieltä edestäpäin löydätte", arveli äijä.

Ajoimme taas jonkun kilometrin jotenkin hyvää tietä, joka kulki kuivaa kangasta eikä ollut kuoppainen. Mutta korjaajia emme kohdanneet.

Toiseen kylään tullessamme tapasimme Vanhantalon Petterin, kotonsa luona, tienposkessa riihtään parsittamassa.

Petterikin oli niitä miehiä, jotka eivät uhranneet "henkeänsä ja elämäänsä" tienkorjuuseen.

Ennenkuin ehdimme mitään puhua, alkoi Petteri riihen akkunasta pakista:

"Minusta näyttikin, että tuttuja miehiä sieltä tulee... arvasin heti... Sitä täytyy kruunun palvelijan olla liikkeellä satoi tai paistoi..."

"Niin on, veli hyvä. Mutta etpä sinä ole mennyt tietäsi korjaamaan", sanoi Lauri vastaan.

"Koko menneen yön olemme olleet 'tien päällä' Jaakon kanssa... Sen minä sanon, että minun tietäni ajaa kuin pöytää pitkin... saattepa nähdä! Vaikka kiire tässä olisi minullakin. Tämä riihi tarvitsisi saada valmiiksi ennen heinäaikaa", selitteli Petteri.

"Ovatko muut tämänkyläläiset käyneet teitään korjaamassa?" kysäisi Lauri.

"Kylläpä siellä minusta oli joka talosta korjaaja. Ja tämän kylän tiet näkyivätkin olevan hyvät kaikki, pitäjän rajasta alkaen", valehteli Petteri.

"Mutta nehän olivat, tämänkyläläisten tiet, kevättarkastuksessa kovin huonot, liukkasia ja sillat hajallaan", huomautin minä.

"Mitä, kun kirsi kiskoo ja viskoo ja nostaa leikkauksia, mutta heti kun kirsi on löysännyt, niin tiet ovat kuin pöytä... Herratkin juhannuksen aikana mainoivat ja sanoivat: jopa on sievät tiet..."