Part 7

Hän pudisti päätään epäilevästi. "Maksan puoli kruunuanne jonakuna päivänä koron kanssa takaisin -- sellaisen koron kanssa että hämmästytte", hän vakuutti. "Säilytättehän toki salaisuuden?... Älkää seuratko minua."

Hän astui tien poikki ja katosi pimeään Essexkadulle johtavan holvikäytävän alla olevia pikku portaita kohti, ja minä annoin hänen mennä. Enkä ole häntä sen koommin nähnyt.

Jälkeenpäin sain häneltä kaksi kirjettä, joissa pyydettiin lähettämään pankinseteleitä -- ei maksuosotuksia -- lähemmin mainituilla osotteilla. Punnitsin asiaa ja menettelin sikäli kuin viisaimmaksi katsoin. Kerran hän poissa ollessani kävi minua tapaamassa. Konttoripoikani kuvasi hänet hyvin laihaksi, likaiseksi ja ryysyiseksi mieheksi, joka ryiskeli kamalasti. Hän ei jättänyt mitään sanomaa, Siinä hänen loppunsa mikäli minun tarinani tietää. Toisinaan kummailen mihin hän lie joutunut. Oliko hän teräväpäinen mielipuoli, vai petollinen kivimurujen kaupitsija, vai onko hän todella valmistanut timantteja kuten vakuutti? Jälkimäinen on juuri kyllin luultavaa saamaan minut joskus tuumimaan että olen menettänyt elämäni loistavimman tilaisuuden. Hän saattaa tietysti olla kuollut ja hänen timanttinsa huolettomasti heitetyt pellolle -- yksi, toistan vielä, oli melkein peukalonpään kokoinen. Tai saattaa hän vielä kierrellä yrittämässä myydä kalleuksiaan. On juuri mahdollista että hän vielä ilmestyy yhteiskunnan keskeen ja minun taivaitteni poikitse äveriäille ja kuuluisuuksille pyhitetyissä korkeuksissa kulkiessaan hiljaisesti moittii minua yritteliäisyydenpuutteestani. Toisinaan arvelen että olisin saattanut ainakin viisi puntaa panna likoon.

Perhonen -- "Genus Novo."

Kaiketi olette Hapleystä kuulleet -- en tarkota W.T. Hapleytä, poikaa, vaan kuuluisaa Hapleytä, _Periplaneta Hapliian_ Hapleytä, hyönteistutkija Hapleytä. Siinä tapauksessa ainakin tiedätte Hapleyn ja professori Pawkinsin välisen sitkeän kahakan. Kuitenkin saattavat eräät sen tulokset olla teille uutta. Syrjäisille on tarpeen sana tai pari selitykseksi, jonka haluton lukija voi päällisin puolin vilkaisemalla sivuuttaa, jos niin velttous vetää.

On hämmästyttävää että sellaisista todella tärkeistä asioista kuin tästä Hapley--Pawkinsin riidasta voidaan olla varsin yleisesti tietämättömiä. Ja uskonpa totisesti että nuokin käänteentekevät jupakat, jotka ovat Geologista Seuraa järkytelleet, pysyvät melkein tuntemattomina oman jäsenpiirinsä ulkopuolella. Olen kuullut varsin hyvän yleisen sivistyksenkin saaneitten miesten nimittävän noissa kokouksissa sattuneita suuria kohtauksia pelkiksi kirkkoraatikinasteluiksi. Ja kuitenkin on englantilaisten ja skotlantilaisten geologien välistä Isoavihaa jo kestänyt puolen vuosisadan ajan ja "jättänyt syviä ja lukuisia jälkiä tieteen ruumiiseen". Ja tämä Hapley--Pawkinsin juttu, joskin ehkä laatuaan yksityisempi, kuohutteli intohimoja yhtä valtaisia, ehkä valtaisempiakin. Tavallisella maallikolla ei ole käsitystäkään siitä kiihkosta mikä tieteellistä tutkijaa elähyttää, siitä vastaväittelyn vimmasta minkä hänessä voi herättää. Se on _odium theologicum_ [hengenmiesten suvaitsemattomuus. -- Suom. muist.] uudessa muodossa. On esim. miehiä, jotka ilomielin polttaisivat smithfieldiläisen professorin Ray Lankesterin hänen tietosanakirjaan nilviäisistä laatimansa esityksen johdosta. Tuo haaveellinen cephalopodien laajennus pteropodit käsittäviksi... mutta harhaannun Hapleystä ja Pawkinsista.

Jupakan alotti ammoisina vuosina Pawkinsin uusi microlepidopterain (mitä nämä sitte lienevätkään) luokittelu, jossa hän nuijasi Hapleyn luoman uuden lajin. Hapley, joka oli aina riidanhaluinen, vastasi purevalla hyökkäyksellä Pawkinsin koko järjestelmää vastaan ["Huomautuksia eräästä äskeisestä microlepidopterain luokittelusta." _Quart. Journ. Entomological Soc._ 1863.] Pawkins vastineessaan ["Vastine eräisiin huomautuksiin" j.n.e. Sama 1864] vihjaili että Hapleyn mikroskopi oli yhtä vajanainen kuin hänen havaintokykynsäkin ja nimitti häntä "syyntakeettomaksi sekaantujaksi" -- Hapley ei siihen aikaan vielä ollut professori. Hapley vastaselityksessään ["Lisähuomautuksia" j.n.e. Sama] puhui "haihattelevista keräilijöistä" ja kuvasi, ikäänkuin huomaamattaan, Pawkinsin luokittelun "järjettömyyden ihmeeksi". Se oli sotaa kaikin asein. Lukijaa tuskin kuitenkaan huvittaisi yksityiskohdittain seurata näiden kahden suuren miehen kiistaa ja heidän välisen juopansa lavenemista kunnes he microlepidopteroista joutuivat sotasille jokaisesta hyönteistutkimuksen avonaisesta kysymyksestä. Sattui muistettavia tilaisuuksia. Toisinaan Kuninkaallisen Entomologisen Seuran kokoukset elävästi muistuttivat eduskunta-istuntoa. Ylipäänsä lienee Pawkins ollut lähempänä totuutta kuin Hapley. Mutta Hapley oli taitava väittelijä, hänellä oli tiedemiehelle harvinainen ivailukyky, tavatonta tarmokkuutta ja hieno loukkaantumisen sävy tuon pyyhityn lajin johdosta; Pawkins taasen oli hidasmielinen, arkisanainen, ruumiiltaan vesitynnörin muotoinen, turhan tunnollinen todistuksissaan ja museon palveluspaikkojen puolueellisesta täyttämisestä epäilty. Nuoret miehet keräysivät siis Hapleyn ympärille ja osottivat hänelle suosiotaan. Kamppailu oli pitkällinen, alusta asti häijy ja lopulta säälimättömäksi vihollisuudeksi yltyvä. Eri onnenvaiheet, puolelta toiselle kiekkuva etevämmyys -- milloin Hapley Pawkinsin saavuttaman menestyksen kiusaamana, milloin Pawkins Hapleyn tieltä varjoon joutuneena, kuuluvat paremmin hyönteistutkimuksen historiaan kuin tähän kertomukseen.

Mutta vuonna 1891 Pawkins, joka oli jonkun aikaa ollut kivuloinen, julkaisi jonkun teoksen kuolleenkalloperhosen "mesoblastista". Mitä kuolleenkalloperhosen mesoblasti lienee, sillä seikalla ei ole hituistakaan väliä tässä kertomuksessa. Mutta teos oli paljon alapuolella hänen tavallisen mittansa, ja antoi Hapleylle vuosikausia himoitsemansa aiheen. Hän arvattavasti uurasti yötä päivää saadakseen saavuttamansa edun parhaiten käytetyksi.

Seikkaperäisessä arvostelussa hän reposteli Pawkinsin rääsyiksi -- saattaa mielessään kuvitella miehen pörhistyneen mustan tukan, ja omituisesti välkähtelevät silmät hänen karatessaan vihollisensa kimppuun -- ja Pawkinsin vastaus oli onnahteleva, tehoton, kiusallisesti änkkäilevä ja silti ilkeämielinen. Ilmeinen oli hänen tahtonsa haavottaa Hapleytä ja kykenemättömyytensä sitä tekemään. Vain harvat kuulijat -- minä en siinä kokouksessa ollut -- tajusivat kuinka sairas hän oli.

Hapley oli kaatanut vastustajansa ja aikoi tehdä lopun hänestä. Hän jatkoi suorastaan raa'alla hyökkäyksellä Pawkinsia vastaan, kirjotelmana perhosten kehityksestä yleensä, mikä kirjotelma ilmaisi suunnatonta henkistä työtä ja samalla kuitenkin oli rajun riitakirjoituksen sävyyn laadittu. Niin kiukkuinen kuin se olikin todistaa toimituksen liittämä huomautus että sitä oli lievennetty. Se arvattavasti sai Pawkinsin syvästi häpeämään ja hämmentymään. Se ei jättänyt ainoatakaan pelastus-solaa; sen todistelu oli murhaavaa ja sävy tuiki halveksivaa -- kamala koettelemus miehen uran loppuvuosille.

Hyönteistutkijamaailma odotteli hengitystään pidätellen Pawkinsin vastinetta. Hän yrittäisi jotakin, sillä Pawkins oli aina pysynyt urheana. Mutta sen tullessa he hämmästyivät. Pawkins nimittäin sai lentsun, joutui siitä keuhkotulehdukseen ja kuoli.

Tuo oli kenties niin tehokas vastine kuin hän noissa olosuhteissa saattoikaan antaa ja käänsi suuressa määrin yleisön tunteet Hapleytä vastaan. Samat ihmiset, jotka olivat mitä riemukkaimmin hurranneet hyvä-huutojaan näille kilpataistelijoille, kävivät tuloksen johdosta totisiksi. Ei voinut olla mitään järjellistä syytä epäillä ettei tappion ärtymys ollut edistänyt Pawkinsin kuolemaa. Tieteelliselläkin väittelyllä on rajansa, sanoivat vakavat ihmiset. Toinen musertava hyökkäys oli jo painatettavana ja ilmestyi hautajaisten edellisenä päivänä. En luule Hapleyn yrittäneen ehkäistä sitä. Ihmiset muistivat miten Hapley oli ajometsästyksellään tehnyt lopun kilpailijastaan ja unohtivat tuon kilpailijan puutteet. Suomiva iva kuulostaa pahalta hautakummulla. Sanomalehdet tekivät siitä huomautuksia. Tämä se sai minun ajattelemaan että olitte luultavasti kuulleet Hapleystä ja hänen jupakastaan. Mutta, kuten jo huomautin, tieteelliset työskentelijät elävät varsin suuresti omassa maailmassaan; voinpa väittää että puolet ihmisistä, jotka astelevat Piccadillyä pitkin akatemiaan joka vuosi, eivät tietäisi sanoa missä tiedeseurain huoneustot ovat.

Yksityisissä ajatuksissaan Hapley ei voinut antaa Pawkinsille hänen kuolemaansa anteeksi. Ensinnäkin se oli kehno keino paeta täydelliseltä nitistämiseltä mikä Hapleyllä oli käsillä häntä varten, ja toisekseen se jätti Hapleyn mieleen omituisen aukon. Kaksikymmentä vuotta hän oli tehnyt kovaa työtä, seitsemän päivää viikossa ja toisinaan pitkälle yöhön, mikroskopilla, leikkelyveitsellä, keräysverkolla ja kynällä, ja miltei yksinomaan Pawkinsia koskevaa. Hänen saavuttamansa europalainen maine oli tullut tuon suuren vihollisuuden sivussa. Hän oli vähitellen yltynyt huippukohtaan tässä viimeisessä väittelyssä. Se oli tappanut Pawkinsin, mutta myöskin tavallaan suistanut Hapleyn tolaltansa, ja lääkäri neuvoi häntä joksikin aikaa herkeämään työstä, levähtääkseen. Hapley siis matkusti hiljaiseen kentiläiseen kylään ja ajatteli yöt päivät Pawkinsia, ja mahdotonta oli nyt sanoa hyvää hänestä.

Vihdoin Hapley alkoi käsittää mihin suuntaan hänen ajatus-elämänsä oli haavautumassa. Hän päätti nousta taistelemaan vastaan ja alotti yrittämällä lueskella romaaneja. Mutta väkisinkin kuvastui hänen mielessään Pawkins, valkeana kasvoiltaan ja viimeistä puhettaan pitämässä -- jokainen lause mainiona aiheena Hapleylle. Hän kääntyi satuihin -- ja havaitsi etteivät ne herättäneet mielenkiintoa. Hän luki "Tuhat yksi yötä" kunnes Pulloon suljettu Henki sietämättömästi loukkasi hänen "alkusyy-tunnettaan".

Hapleyn oli koetettava shakkipeliä ja se tuntuikin viihdyttävämmältä. Pian oppi hän siirrot, päägambitit ja tavallisemmat sulkuasennot, ja alkoi ajaa pastoria häviölle. Mutta sitte vastakuninkaan liereät piirteet alkoivat muistuttaa Pawkinsia seisomassa tehottomasti soperrellen shakkimatiksi joutumista vastaan, ja Hapley päätti heittää shakkipelin.

Kenties tuottaisi jonkun uuden tiedehaaran tutkiminen lopultakin parempaa virkistystä. Paras lepo on toiminnan vaihdos. Hapley päätti käydä diatomeihin käsiksi ja toimitti itselleen Lontoosta yhden pienemmistä mikroskopeistaan ja Halibutin käsikirjan. Hän tuumi että jos saisi syntymään tuiman riidan Halibutin kanssa, hän kenties saisi silotetuksi elämänsä uudelleen ja unohdetuksi Pawkinsin. Tuotapikaa oli hän kovassa työssä, ainaiseen uuraaseen tapaansa tutkien noita suurennuslasilla tähysteltäviä lammikkoasujamia.

Diatomitutkimusten kolmantena päivänä Hapley äkkäsi merkillisen lisän paikkakunnalliseen hyönteismaailmaan. Hän työskenteli myöhään illalla mikroskopilla, ja ainoana valona huoneessa oli erikoisen mallisella vihreällä kaihtimella varustettu kirkas lamppu. Kuten kaikki tottuneet mikroskopin käyttäjät hän piti molemmat silmät avoinna. Se on ainoa keino välttää ylenmääräistä uupumusta. Toinen silmä oli näköputken kohdalla ja kirkkaana ja selvänä oli sen edessä mikroskopin ympyriäinen näkölevy, jonka poikitse ruskea diatomi vitkallisesti matoi. Toisella silmällään Hapley ikäänkuin näki näkemättömästi. [Mikroskopeihin perehtymätön lukija voi helposti käsittää tämän kiertämällä sanomalehden torvelle ja katselemalla sen läpi kirjaa toisen silmänsä avoinna pitäen.] Hän oli vain hämärästi tietoinen tähystyskapineen messinkilaidasta, pöytäliinan valaistusta liepeestä, kirjepaperiarkista, lampunjalasta ja huoneen pimeämmästä takaosasta.

Äkkiä hänen tarkkaavaisuutensa siirtyi toisesta silmästä toiseen. Pöytäliina oli korukirjailulla tehty ja jokseenkin heleävärinen. Kuvio oli ommeltu kultalangoista, harmahtavalle pohjalle, seassa hiukkanen tulipunaista ja vaaleansinistä. Eräällä kohdalla näytti kuvio sekavalta ja värit tuntuivat siinä väreilevän.

Hapley nykäisi äkkiä päänsä taaksepäin ja katseli molemmin silmin. Hänellä jäi suu hämmästyksestä auki.

Se oli iso perhonen, siivet levällään päiväperhosen tapaan!

Oli omituista että sitä oli huoneessa lainkaan, sillä ikkunat olivat kiinni. Omituista ettei se ollut nykyiseen asemaansa liehuessaan herättänyt hänen huomiotansa. Omituista että se oli yhdenmukainen pöytäliinan värien kanssa. Vielä paljoa omituisempaa että se oli hänelle, Hapleylle, suurelle hyönteistutkijalle, tuiki tuntematon. Mitään hairausta ei siinä ollut. Se ryömiskeli hitaasti lampunjalkaa kohti.

"_Genus Novo_, totisesti! Ja Englannissa!" virkkoi Hapley tuijottaen.

Sitte hänen mieleensä välähti Pawkins, Mikään ei olisi enemmän äköittänyt Pawkinsia... Ja Pawkins oli kuollut!

Hyönteisen päässä ja ruumiissa alkoi jokin kummallisesti muistuttaa Pawkinsia ihan kuin shakkikuningaskin.

"Hiiteen Pawkins!" ärähti Hapley. "Mutta minun täytyy pyydystää tämä." Ja katsellen ympärilleen jotakin sieppaamiskeinoa tavotellen hän nousi verkalleen tuoliltaan. Äkkiä hyönteinen lehahti liikkeelle, törmäsi lampunkaihtimen reunaan -- Hapley kuuli sälähdyksen -- ja katosi varjoon.

Silmänräpäyksessä oli Hapley sipaissut kaihtimen pois, joten koko huone kävi valoisaksi. Perhonen oli hävinnyt, mutta pian keksi hänen tottunut silmänsä sen ovipielestä seinäpaperilta. Hän astui päin, pidellen kaihdinta hyökkäys-asennossa. Mutta ennen kuin hän pääsi tarpeeksi lähelle ennätti se nousta lentoon ja liipotteli ympäri huonetta. Tuollaisten perhosien tapaan se lenteli äkillisin nytkähdyksin ja kääntein, tuon tuostakin häipyen ja aavistamattomasti jälleen näkyviin ilmestyen. Kerran Hapley pääsi tavottamaan ja iski harhaan; sitte taas.

Kolmannella kerralla hän kolhasi mikroskopiansa. Tämä vaappui, keikahti nurin ja lattialle kolahtaessaan pyyhkäisi lampun kumoon. Lamppu pysyi pöydällä ja hyväksi onneksi sammui. Hapley jäi pimeään. Hätkähtäen hän tunsi oudon perhosen räpähtävän kasvoihinsa.

Tämä oli sisuttavaa. Hänellä ei ollut tulitikkuja, Jos oven avaisi, niin hyönteinen pääsisi karkuun. Pimeässä hän näki Pawkinsin aivan selvästi nauravan hänen pulaansa. Pawkinsilla oli aina ollut öljyinen nauru. Hän kirosi raivostuneesti ja polki jalkaa.

Ovelta kuului arka koputus.

Sitte se avautui jalan verran, hyvin hitaasti. Emännän säikähtäneet kasvot näkyivät kynttilän vaaleanpunaisen liekin takaa; hänen harmaita hiuksiaan verhosi yömyssy ja hartioita jokin punainen vaatekappale. "Mikä oli se kamala räiskähdys?" hän tiedusti. "Onko mitään --." Outo perhonen lennähteli ovenraon kohdalla. "Sulkekaa se ovi!" äyskähti Hapley ja syöksähti häntä kohti.

Ovi läiskähti kiinni. Hapley jäi yksikseen pimeään. Hän kuuli emäntänsä tormaavan yläkertaan, lukitsevan ovensa ja laahaavan jotakin raskasta lattian poikki ovea vasten.

Hapley älysi käytöksensä ja esiintymisensä olleen outoa ja levottomuutta herättävää, Kirottu itikka! ja Pawkins! Kuitenkin oli sääli menettää perhosta enää. Hän hapuili eteiseen ja löysi tulitikut, pyyhkäistyään silinterihattunsa poukkuilemaan lattialla kuin rumpu. Palava kynttilä kädessään hän palasi huoneeseensa. Mitään itikkaa ei näkynyt. Silmänräpäyksen ajan se kuitenkin kerran näytti liehahtavan hänen päänsä ympärillä. Hapley hyvin äkillisesti päätti luopua hyönteisestä ja käydä levolle. Mutta hän oli kiihdyksissään. Pitkin yötä tunkeusi hänen uneensa näkyjä perhosesta, Pawkinsista ja emännästä. Kahdesti hän nousi vuoteeltaan ja valeli päätään kylmällä vedellä.

Eräs seikka oli hänelle täysin selvillä. Hänen emäntänsä ei ollut mahdollista ymmärtää tätä tuntemattoman perhosen juttua, varsinkaan kun hänen ei ollut onnistunut saada sitä kiinni. Kukaan muu kuin hyönteistutkija ei voisi täydellisesti käsittää miltä hänestä tuntui. Emäntä oli luultavasti säikähdyksissään hänen käytöksestään eikä hän kuitenkaan pystynyt näkemään miten voisi sen selittää. Hän päätti olla sen enempää puhumatta edellisen yön tapauksista. Aamiaisen jälkeen Hapley näki hänet puutarhassa ja päätti hänen rauhottamisekseen poiketa sinne pakinoimaan. Hän haasteli pavuista ja perunoista, mehiläisistä, toukista ja hedelmien hinnoista. Toinen vastasi tavalliseen tapaansa, mutta silmäili häntä hieman epäluuloisesti ja käveli hänen kävellessään, niin että heidän välissään aina oli kukkapyörylä, papulava tahi muuta sellaista. Tovin kuluttua tämä alkoi tuntua tavattoman ärsyttävältä ja kiusaantumistansa salatakseen Hapley palasi sisälle, sitte pian lähtien kävelylle.

Perhonen, selittämätöntä muistoa Pawkinsista mukanansa tuoden, tunkeutui yhtämittaa matkaan, vaikka hän parhaansa mukaan torjui sitä mielestään. Kerran hän näki sen aivan selvästi siivet harallaan puiston länsireunaa rajottavan vanhan kivimuurin seinämässä, mutta mennessään lähelle hän havaitsi siinä vain kaksi harmaata ja keltaista lehtisammaleen haaraa. "Tämä", virkahti Hapley, "on nurinpäistä matkintaa. Sen sijaan että perhonen olisi kiven näköinen, on tässä kivi perhosen näköinen!" Kerran rapisteli ja liihotteli jotakin hänen päänsä ympärillä, mutta tahdon ponnistuksella hän sen mielteen taas hääti.

Ehtoopäivällä pistäysi Hapley pastorin luo ja puheli hänen kanssaan uskonnollisista kysymyksistä, He istuivat pienessä orjantappurapensasten varjoamassa huvilehdossa ja tupakoitsivat väitellessään.

"Katsokaa tuota perhosta!" huudahti Hapley äkkiä, viitaten puisen pöydän laitaan.

"Missä?" kysyi pastori.

"Ettekö näe perhosta tuossa pöydän laidalla?" toisti Hapley.

"En todellakaan", vakuutti pastori.

Hapley oli aivan ällistyksissään. Hän tapaili ilmaa. Pastori tuijotteli häneen. Ilmeisesti mies ei nähnyt mitään. "Uskon silmä ei ole tieteen silmää terävämpi", huomautti Hapley kankeasti.

"En näe ponttanne", tuumasi pastori luullen huomautuksen kuuluvan väittelyyn.

Seuraavana yönä Hapley huomasi perhosen peitteellänsä ryömimässä. Hän nousi paitahihasillaan vuoteensa reunalle istumaan ja todisteli syillä ja perusteilla itselleen. Oliko se pelkkää näköhäiriötä? Hän tunsi olevansa luisumassa ja taisteli järkensä puolesta samalla hiljaisella sitkeydellä jota oli aikasemmin käyttänyt Pawkinsia vastaan. Niin itsepintainen on mieleen lyöttyminen, että hänestä tuntui kuin olisi tämä vieläkin ollut kamppailua Pawkinsin kanssa. Hän oli varsin perehtynyt sielutieteeseen. Hän tiesi tuollaisia näköhairahduksia johtuvan henkisestä rasituksesta. Mutta merkillistä oli ettei hän ainoastaan _nähnyt_ perhosta, hän kuulikin sen, kun se kosketteli lampunkaihtimen reunaa ja jälkeenpäin törmäsi seinään, ja hän oli pimeässä tuntenut sen sattuvan kasvoihinsa.

Hän katseli sitä. Se ei ollut lainkaan unennäön kaltainen, vaan aivan selvä ja aineellinen kynttilänvalossa. Hän näki karvaisen ruumiin ja lyhyet untuvaiset tuntosarvet, niveliset jalat, vieläpä siivissä kohdan mistä hilse oli kahnaantunut pois. Hän suuttui äkkiä omalle itselleen moisen pikku itikan pelkäämisestä.

Emäntä oli ottanut palvelijattaren kerallaan nukkumaan sen yötä, kun pelkäsi olla yksinään. Lisäksi oli hän lukinnut oven ja pystyttänyt lipaston sitä vastaan. Levolle mentyään he kuuntelivat ja puhelivat kuiskien, mutta mitään säikähdyttävää ei tapahtunut. Yhdentoista seuduissa he olivat uskaltaneet sammuttaa kynttilän ja kumpikin torkahtaneet. He heräsivät hätkähtäen ja kavahtivat istualleen vuoteellaan kuunnellen pimeässä.

Sitte he kuulivat tohvelien tassuttelua Hapleyn huoneesta. Tuoli kolahti kumoon, ja seinä jysähti. Sitte pirstoutui porsliininen uuninreunuskoriste tuliristikkoon. Äkkiä avautui huoneen ovi ja he kuulivat hänet porrastaivakkeella, He kyyristäysivät toisiinsa kiinni ja höristivät korviaan. Hän tuntui tanssivan portaissa. Milloin laskeusi hän äkkiä kolme tai neljä astuinta, milloin hyppäili taas ylös, ja riensi lopulta eteiseen. He kuulivat sateenvarjotelineen keikahtavan kumoon ja pyörö-ikkunan särkyvän. Sitte ratisi telki ja ketjut kalisivat. Hän availi ovea.

He kiirehtivät ikkunaan. Yö oli häämyisen harmaa; melkein yhtäjaksoinen vesinen pilvikerros leijaili kuun poikitse, ja pensas-aita ja puut talon edustalla olivat vaaleata maantietä vasten kuvastuen mustat. He näkivät Hapleyn aavemaisena paidassaan ja valkeissa housuissaan juoksentelevan edes takaisin tiellä viuhtoen ilmaa käsillään. Väliin hän seisahtui, väliin syöksähti huimasti jotakin näkymätöntä kohti, väliin hiippaili väijyvin askelin eteenpäin. Vihdoin hän katosi näkyvistä kaupunkiin päin. Sitte, heidän kinaillessaan siitä kuka menisi alas sulkemaan oven, hän palasi. Hän käveli hyvin nopeasti, tuli suoraa päätä sisälle, lukitsi oven huolellisesti ja vetäytyi hiljaisesti makuuhuoneeseensa. Kaikki oli sitte hiljaista.

"Mrs. Colville", huusi Hapley alas portaita seuraavana aamuna. "Toivoakseni en säikähdyttänyt teitä viime yönä."

"Kyllä kannattaa teidän sitä kysyä!" vastasi mrs. Colville.

"Asian laita on se että olen unissakävijä ja nyt ei minulla ole kahteen yöhön ollut unijuomaani. Siinä ei toden totta ole mitään syytä pelkoon. Pahottelen että olen niin tyhmässä valossa esiintynyt. Lähden nummen poikki Shorehamiin ja ostan jotakin ainetta millä pääsen sikeästi nukkumaan. Minun olisi pitänyt se jo eilen tehdä."

Mutta puolitiehen nummen yli päästyään sai Hapley kalkkikuoppain luona perhosen taas kimppuunsa. Hän pitkitti matkaansa koettaen kiinnittää mieltänsä shakkiongelmiin, mutta siitä ei lähtenyt apua. Itikka räpähteli hänen kasvoihinsa ja itseään puolustaakseen hän sohaisi sitä hatullaan. Sitte raivo, tuo vanha raivo. -- raivo jota hän oli useasti tuntenut Pawkinsia vastaan -- valtasi hänet taas. Hän hypähteli eteenpäin hosuen viipottelevaa hyönteistä. Äkkiä hän astui tyhjään ja putosi suin päin.

Hänen tajunnassaan syntyi aukko, ja Hapley havaitsi istuvansa kalkkikaivosten aukon edustalla limsiökasassa toinen jalkansa taaksepäin alleen vääntyneenä. Outo perhonen liihotteli vielä ympärillä. Hän hotaisi sitä kädellään ja päänsä kääntäessään näki kahden miehen lähestyvän. Toinen oli kylätohtori. Hapleyn mieleen juolahti että tämä oli onnellinen sattuma, Sitte hän tavattoman elävästi muisti ettei kukaan muu kuin hän itse voisi konsanaan kyetä näkemään tuota outoa perhosta ja että hänen oli paras pysyä vaiti siitä.

Myöhään yöllä hän kuitenkin katkenneen säärensä lastotuksi saatuaan oli kuumeinen ja unohti hillitsemisensä. Hän makasi pitkällään vuoteellaan ja alkoi silmäillä pitkin huonetta nähdäkseen vieläkö perhonen kärkkyi ympäristöllä. Hän yritti olla tätä tekemättä, vaan ei voinut pidättää itseään. Pian sai hän häiritsijänsä näkyviinsä kätensä vieressä lepäämästä, yölampun valaisemalta vihreältä pöytäliinalta. Siivet lepattivat. Äkillisessä vihastuksen puuskauksessa hän iski sitä kohti nyrkillään, ja hoitajatar heräsi kirkaisten.

"Tuo perhonen!" hän selitti; ja sitte: "Se oli mielikuvitusta. Ei mitään!"

Kaiken aikaa hän aivan selvästi näki hyönteisen kävelevän pöydänkulman ympäri ja lennähtävän huoneen poikki, ja samalla hän huomasi ettei hoitajatar mitään nähnyt, silmäili vaan häntä kummallisesti. Hänen täytyi pitää itsensä aisoissa. Hän tiesi olevansa hukassa ellei pitäisi itseänsä aisoissa. Mutta yön mittaan kuume sai hänet yhä lujemmin valtoihinsa, ja juuri hänen kammoileva pelkonsa perhosen mahdollisesta ilmestymisestä sai sen näyttäytymään. Kello viiden tienoissa, aamunkoitteen juuri sarastaessa, hän yritti päästä ulos vuoteestaan sitä pyydystämään, vaikka hänen säärtänsä poltteli kuin tulessa. Hoitajattaren täytyi rinnustella hänen kanssaan.

Tämän johdosta hänet sidottiin vuoteeseensa. Tästä perhonen kävi rohkeammaksi, ja kerran hän tunsi sen laskeutuvan tukkaansa. Sitte häneltä sidottiin kädetkin, kun hän reuhtoi niillä rajusti. Nyt hyönteinen alkoi ryömiä hänen kasvoillaan, ja Hapley itki, kirosi, kirkui, rukoili ottamaan sitä pois, apua saamatta.