Part 6

"Ja se kasvoi. Melkein silmin nähden. Ja minä kun en milloinkaan ole ollut suuresti seuramies, niin sen hiljaiset, ystävälliset tavat sattuivat minulle paki parahiksi. Lähes kahden vuoden ajan me olimme niin onnellisia kuin tuollaisella saarella saattoi olla. Mitään liikehuolia minulla ei ollut, tiesinhän palkkani keräytyvän säästöön Dawsoneilla. Silloin tällöin näimme purjelaivan, mutta yksikään ei tullut lähelle. Huvikseni koristelin saarta merisiileistä ja monenmoisista kirjavista näkinkengistä sommittelemillani kuvioilla. Melkein ylt'ympäri riutan sovitin isoilla kirjaimilla ÆPYORNIS-SAARI nimen, samaan tapaan kuin vanhassamaassa näkee rautatieasemilla värillisistä kivistä muodosteltavan, ja kaikenlaisia suuretieteellisiä tehtäviä ja piirroksia. Aikaani vietin myös katsellen miten tuo ihmelintu harppaili pitkin riuttaa ja kasvoi, kasvamistaan kasvoi; ja laskeskelin miten voisin saada sitä näyttelemällä toimeentuloni, jos konsanaan ihmis-ilmoille pääsisin. Ensimäisen sulkasadon jälkeen se komistui, sai harjan ja sinisen heltan sekä pyrstökseen vihreän töyhdön. Ja sitten yritin aprikoida oliko Dawsoneilla mitään oikeutta vaatia sitä omakseen vai ei. Myrskysäillä ja sadekautena lojuimme lämpöisesti vanhasta kanootista laittamani suojuksen alla, ja minä juttelin sille valeita kotimaahan jääneistä ystävistäni. Ja myrskyn jälkeen aina teimme kierroksen saarella nähdäksemme oliko mitään ajautunut rantaan. Se oli tavallaan paimentolais-idylliä. Jos minulla vaan olisi ollut tupakkaa, niin tuo olisi suorastaan taivaalta tuntunut.

"Toisen vuoden lopulla tärveltyi pikku paratiisimme. Perjantai oli silloin noin neljätoista jalkaa korkea maasta nokan kärkeen, iso pää oli leveä kuin kuokanterä ja suunnattomat keltakehäiset ruskeat silmät samassa asennossa kuin ihmisen -- ei näkymättömissä toinen toisestaan kuin kanan. Höyhenpuku oli hieno -- ei kameelikurjen puolittaista suruvaatetusta -- väriltään ja kudokseltaan kasuaria muistuttava. Ja silloin se alkoi pörhistellä harjaansa minulle ja olla olevinansa ja ilmaista äkäistä luonnetta...

"Vihdoin sattui minulle pitkäksi aikaa huonohko kalaonni, ja se äityi kummallisen miettiväisenä kärkkymään kintereilläni. Luulin sen syöneen merikurkkuja tahi muuta vaikeasti sulavaa, vaan se olikin todella vain tyytymätön puolestaan. Minäkin olin nälissäni ja viimein kalan saadessani tahdoin sen itselleni. Olimme kumpikin ärtyisellä tuulella sinä aamuna. Se tavotteli sitä nokallaan ja tarrasi siihen kiinni ja minä kopautin sitä päähän saadakseni sen hellittämään. Ja silloin se hyökkäsi päin. Voi turkanen!...

"Sain siltä tämän kasvoihini." Mies osotti arpeaan. "Sitte se potkaisi minua. Tärähytti kuin ajohevonen. Ryntäsin jaloilleni ja nähdessäni jatkoa olevan tulossa otin käpälät alleni, kasvot käsilläni peittäen. Mutta se juoksi kömpelöillä säärillään nopeammin kuin kilparatsu ja moksautteli minua sorkkamoukareillaan, samalla kun kuokallaan takoi takaraivoani. Suuntasin pakoni lantaisiin ja kahlasin kaulaani myöten veteen. Se pysähtyi rannalle, jalkojensa kastumista kammoten, ja nosti metelin kuin riikinkukko, vain käheämmän. Se alkoi teiskaroida edes takaisin hietiköllä. Tunnustan tunteneeni mitättömyyteni katsellessani tuon riivatun muinaisjäännöksen herrastelua. Ja pääni ja kasvoni olivat verissä, ruumiini hilloksi pehmitettynä.

"Päätin uida lanteitten poikki ja jättää sen toviksi yksikseen kunnes juttu tasaantuisi. Kapusin isoimpaan palmupuuhun ja istuin siellä asiain menoa pohtimassa. En liene koskaan ennen enkä jälkeen tuntenut olevani niin loukattu. Elukan törkeä kiittämättömyys sen teki. Olin ollut sille enemmän kuin veli. Olin sen hautonut, kasvattanut. Kömpelö, muodista pois jäänyt linnun kohelo! Ja minä olin ihmis-olento -- kehityskausien perillinen ja tuota kaikkea.

"Arvelin sen ajan mittaan itsekin alkavan nähdä asioita siinä valossa ja joutuvan hiukan pahoille mielin käytöksestään. Tuumasin että jos pyydystäisin muutamia sievoisia kaloja ja ikäänkuin ohimennen pistäytyisin niitä sille tarjoamassa, niin se kenties tulisi järkiinsä. Vasta vähitellen opin tuntemaan kuinka leppymätön ja rettelöitsevä sukupuuttoon kuollut lintu voi olla. Pahansuopaisuutta!

"En viitsi kertoa mitä kaikkia pikku juonia koetin saadakseni linnun jälleen entiselleen. En kehtaa. Poskeni vielä nytkin hehkuvat häpeästä, kun ajattelen kuinka tuo kaistapää harvinaisuus minua nolaili ja tuuppi. Yritin väkivaltaa. Viskelin sitä korallinlohkareilla turvallisen matkan päästä, mutta se vain nieli ne. Heristelin sitä veitselläni ja olin tämän menettää, vaikka se oli liian iso sen niellä. Koetin saada sitä nälkiinnytetyksi ja tein kalastuslakon, mutta sepä rupesi rannalta matalan veden aikana matoja poimiskelemaan ja elää kituutteli sillä. Puolet aikaani vietin kaulaa myöten lantaissa ja lopun palmupuissa. Yksi niistä ei ollut oikein riittävän korkea, ja häätäessään minut siihen se järsi itselleen pohkeistani juhla-aterian. Tila kävi sietämättömäksi. En tiedä oletteko milloinkaan koettanut palmupuun latvassa nukkumista. Minua ahdisteli mitä kamalin painajainen. Ja sitä häpeätä sitten! Tuossa tuo sukupuuttoon kuollut elukka vetelehti saarellani kuin jurrittava ruhtinas, minun saamattani jalkaani levähyttää koko paikassa. Useasti pääsi minulta itku nääntymyksestä ja kiukusta. Sanoin sille suoraan etten voinut sallia minkään kirotun ajanhaireen kaahaavan itseäni autiolla saarella. Käskin sitä menemään jotakuta oman aikakautensa matkailijaa nokkimaan. Mutta se vain näpäytteli nokkaansa minulle. Iso ruma kuvatus -- pelkkää säärtä ja kaulaa!

"Ei tee mieleni sanoa kuinka kauvan tuota menoa kesti. Olisin tappanut sen aikaisemmin, jos olisin tiennyt miten. Viimein kuitenkin keksin keinon suoriutua siitä. Se on eteläamerikalainen juoni. Kauroilla ja muilla merikasveilla sidoin kaikki siimani yhteen ja sain runsaasti kahdentoista metrin mittaisen tukevanlaisen narun, jonka päihin kiinnitin kaksi korallinlohkaretta. Homma vei minulta aikaa, kun sain tuon tuostakin kahlata lantaisiin tai kavuta puuhun miten kulloinkin päähäni pälkähti. Tätä viipotin vinhasti pääni ympäri ja paiskasin sitte lintua kohti. Ensi heitto ei onnistunut, mutta seuraavalla kerralla naru takertui kauniisti sen sääriin ja kietoutui vyyhdiksi niihin. Nurin se tuupertui. Ansani heitin vyötäisiä myöten lantaissa seisten ja heti sen nujertuessa olin kuivalla maalla sahaamassa sen kaulaa veitselläni.

"Ilkeittää sitä vieläkään ajatella. Olin mielestäni kuin murhaaja, vaikkakin vihani kiehui. Seistessäni katselemassa miten sen veri valui valkealle hiekalle ja kauniit isot sääret ja kaula tempoilivat viimeisessä tuskassa... huh!

"Tämä murhenäytelmä saattoi yksinäisyyden ahdistamaan minua kirouksen lailla. Jumalani! ette voi mielessänne kuvitella miten haikeasti kaipasin lintua. Istuin sen ruumiin ääressä suremassa ja värisin silmäillessäni autiota, äänetöntä riuttaa. Muistelin millainen lystikäs pikku veitikka se oli pienenä ollut ja sen tuhansia hauskoja kujeita ennen harhaantumistansa. Arvelin että jos olisin vain haavottanut sitä, niin olisin ehkä voinut vaalia sen parempaan ymmärrykseen. Jos olisin saanut millään kurin koverretuksi korallikalliota, niin olisin haudannut sen. Olin aivan kuin olisi se ollut inhimillinen. Noin ollen en voinut ajatella sen syömistä, vaan raahasin sen lantaisiin ja pikku kalat kalusivat sen puhtaaksi. En edes höyheniä pelastanut. Sitte eräänä päivänä juolahti muutaman huvijahdilla purjehtijan päähän silmätä vieläkö kehäriuttani oli olemassa.

"Hän ei tullut hetkeäkään liian aikaisin, sillä olin jo kyllin nääntynyt tyhjyyteen ja ainoastaan epäröimässä kahlaisinko mereen lopettamaan jutun sitä tietä, vai noita känsäisiä kasvejako rohdoksi ottaisin...

"Möin luut Winslow nimiselle miehelle -- lähellä British museumia asuvalle kauppiaalle, ja hän sanoi myyneensä ne vanhalle Haversille. Havers ei näy oivaltaneen että ne olivat tavallista isompia, ja vasta hänen kuoltuaan ne herättivät huomiota. Lajille annettiin nimeksi _Æpyornis_ -- mikä se olikaan?"

"_Æpyornis vastus_", tokaisin. "Omituista kyllä, muuan ystäväni mainitsi minulle juuri samaa seikkaa. Kun löydettiin metrin mittainen æpyorniksen reisiluu, niin luultiin isoin laji tavatuksi ja annettiin sille nimeksi _Æpyornis maximus_. Sitte joku kaivoi esille neljä jalkaa kuusi tuumaa pitkän reisiluun ja siitä saatiin _Æpyornis Titan_. Sitte tuo teidän _vastus_ havaittiin Havers vainajan keräelmissä, ja jälkeenpäin on vielä _vastissimus_ ilmaantunut."

"Sitä Winslowkin jutteli", sanoi arpikasvoinen mies. "Hän arvelee että jos vielä löydetään uusia æpyornis-lajeja, niin joku tiedemies pohtii päänsä pyörälle. [Nimen keksimisessä: _maximus_ merkitsee 'suurin', _Titan_ 'jättiläinen', _vastus_ 'suunnaton' ja _vastissimus_ 'suunnattomin'. Suom. muist.] Mutta se oli outo seikkailu, vai mitä -- pohjaltaan?"

Timantintekijä.

Asiat olivat minua pidättäneet Chancery-kujassa kello yhdeksään illalla, ja tuntien hiukan päätäni kivistävän olin sen jälkeen haluton sekä huvitteluun että enempään työhön. Se taivaan suikale mikä tuossa ahtaassa liikekuilussa jäi korkeitten äärien yltä näkösälle ennusti seestä yötä, ja päätin astuskella alas Westminster-äyräälle levähyttämään silmiäni ja raikastuttamaan päätäni katselemalla pitkin virtaa vilahtelevia vaihtelevia valoja. Ehdottomasti on tämä paikka öiseen aikaan parhaimmillansa; armelias pimeys kätkee vesien lian, ja tämän murroskauden keskenään kilpailevat valot, punainen, räikeän tummankeltainen, kaasun keltainen ja sähkön valkoinen saavat häämyisiksi reunapiirteikseen kaikki mahdolliset vivahdukset harmaan ja tummanpunaisen väliltä. Waterloo-sillan holvikaarien läpi näkyy satoina valopisteinä rantalaiturin kaareutuma ja sillan rintanojan yli kohoavat Westminsterin tornit lämpimän harmaina tähtituiketta vasten kuvastuen. Musta virta soluu ohitse vain satunnaisen väreilyn keskeyttäessä sen äänettömyyttä ja hämmentäessä sen kalvossa uiskentelevia valoheijastuksia.

"Lämmin yö", virkkoi ääni vieressäni.

Käänsin päätäni ja näin rintanojaan sivullani nojailevan miehen kasvojen reunapiirteet. Kasvot olivat hienostuneet, sievätkin, vaikka kyllä pinnistyneet ja kalpeat, ja leuan alle ylös käännetty ja neulalla kiinnitetty takinkaulus ilmaisi hänen asemansa elämässä yhtä jyrkästi kuin virkapuku. Tunsin joutuvani verotetuksi yösijan ja aamiaisen hinnalla, jos hänelle vastaisin.

Silmäilin miestä uteliaasti. Olisiko hänellä mitään kerrottavaa minulle almunsa arvoista, vai oliko hän tuollainen tavallinen kykenemätön -- kykenemätön edes kertomaan omaa tarinaansa? Hänen otsallaan ja silmissään loisti älykkäisyyttä ja alahuuli värähteli tavalla mikä ratkaisi kantani.

"Hyvin lämmin", vastasin; "vaan ei liian lämmin meille täällä."

"Ei", hän myönsi, yhä katsellen virralle, "täällä on kylläkin miellyttävää... juuri nyt."

"On hyvä", hän pitkitti kotvan vaiti oltuaan, "löytää mitään näin rauhaisaa Lontoossa. Puuhailtuansa liikeasioissa päivän pitkän, eteenpäin hommailemisessa, sitoumusten suorittamisessa ja vaarojen välttämisessä, mitä tekisikään ellei olisi tällaisia tyynnyttäviä soppia." Hän piti pitkiä pysähdyksiä lauseenosien välillä. "Teillä täytyy olla jotakin kokemuksia arki-elämän näännyttävästä uurastelusta, muutoin ette olisi täällä. Mutta epäilenpä tokko voitte olla niin henkisesti nääntynyt ja ruumiillisestikin raihnaantunnt kuin minä... Hohoi! Toisinaan epäilen lieneekö peli sakaamisen arvoinen. Tunnen halua heittää sikseen kaikki -- nimen, varallisuuden, aseman -- ja ryhtyä johonkin vaatimattomaan ammattiin. Mutta tiedän että jos pyrkimykseni hylkäisin -- niin kovilla kuin se minua piteleekin -- niin ei minulla olisi loppu-ijäkseni muuta jäljellä kuin katumusta."

Hän vaikeni. Katselin häntä ihmeissäni. Jos olin konsanaan nähnyt miehen toivottomasti ahtaalla, niin se oli tuo edessäni. Hän oli risainen ja hän oli likainen, parrottunut ja kampaamaton; olisi voinut luulla hänen lojuneen viikon rikkaläjällä. Ja hän puheli _minulle_ suuren liikkeen rasittavista huolista. Olin nauraa hänelle päin silmiä. Joko oli hän hullu tahi teki surullista pilaa omasta köyhyydestään.

"Jos korkeilla tarkotusperillä ja korkeilla asemilla", sanoin, "on vastuksinansa ankara työ ja huolehtiminen, niin saavat ne korvauksensakin. Vaikutusvalta, tilaisuus tehdä hyvää, auttaa heikompia ja köyhempiä kuin itse olemme; ja jonkinlaisella tyydytykselläkin näytämme..."

Naljailuni oli noissa olosuhteissa kovin huonosti valittu. Viisastelin hänen ulkomuotonsa ja puheensa ristiriitaisuuden yllättämänä. Olin pahoillani jo kesken haasteluni.

Hän käänsi menehtyneet mutta sangen levolliset kasvonsa minuun. Sanoi: "Unohdin. Tietysti ette saattanut ymmärtää."

Hän mitteli minua tovin silmillään. "Epäilemättä teen kovin järjettömästi. Ette usko omia sanojani, joten voin teille jokseenkin turvallisesti kertoa oloni. Ja on viihdyttävää kertoa jollekulle. Minulla on todellakin käsillä iso liikehomma, varsin iso liikehomma, mutta juuri tällä haavaa on siinä vaikeuksia. Asian laita on... se että minä teen timantteja."

"Kaiketikin", huomautin, "olette tätä nykyä työn puutteessa?"

"Olen kuollakseni väsynyt uskomattomuuden huomautteluihin", vastasi hän kärsimättömästi, ja viheliäisen takkinsa napit äkkiä auki temmaten hän sieppasi esille kaulassaan riippuvan pienen kangaspussin. Siitä hän otti ruskean kivenmurun. "Lieneekö teillä kylliksi tietoja tätä tunteaksenne?" Hän ojensi sen minulle.

No, noin vuotta aikaisemmin olin käyttänyt joutoaikaani ottaakseni tieteellisen arvolauseen Lontoon yliopistossa, joten olin hajulla luonnonopista ja kivennäistieteestä. Muru muistutti tummemmanlaista hiomatonta timanttia, vaikka oli aivan liian iso, melkein peukalonpään kokoinen. Otin sen ja huomasin sen olevan säännöllisen kahdeksansärmiön muotoinen, pinnat kaarevia kuin kivennäisistä kallisarvoisimmalle on ominaista. Kynäveitselläni koetin raappia sitä -- turhaan. Nojautuen eteenpäin kaasulyhtyä kohti koetin kiveä kellon lasiin ja vedin aivan huokeasti valkean viivan sen poikki.

Tähystelin seuralaistani yltyvällä uteliaisuudella. "Se on tosiaan jokseenkin timantin kaltainen. Mutta siinä tapauksessa on se jättiläinen lajiaan. Mistä sen saitte?"

"Vakuutan että tein sen", hän sanoi. "Antakaa takaisin."

Hän pisti sen kiireisesti säilöönsä ja napitti takkinsa. "Myyn sen teille sadasta punnasta", hän äkkiä kuiskasi kiihkeästi. Se sai kaikki epäluuloni palaamaan. Muru saattoi lopultakin olla pelkkä korundumin palanen, mikä on melkein yhtä kovaa ainetta kuin timantti, joskin oli sattumalta muodoltaankin suuresti timantin kaltainen. Tahi jos se oli timantti, niin miten se hänen haltuunsa oli tullut ja miksi tarjoaisi hän sitä sadasta punnasta?

Katselimme toinen toistamme silmiin. Hän näytti innokkaalta, mutta rehellisesti innokkaalta. Sillä hetkellä uskoin että hänen kauppaamansa esine oli timantti. Mutta minä olen köyhä mies, sata puntaa tekisi tuntuvan loven varoihini eikä yksikään järjellinen mies ostaisi timanttia kaasulyhdyn valossa resuiselta kulkurilta hänen pelkällä itsekohtaisella takuullaan. Kuitenkin taasen tuon kokoinen timantti loihti mieleen monia tuhansia puntia. Ajattelin sitäkin että tuollaista jalokiveä voisi tuskin olla olemassa tulematta mainituksi jokaisessa jalokiviä käsittelevässä teoksessa, mutta toiselta puolen muistelin kertomuksia Kapmaan timanttikaivoksilta salakuljetuksesta ja pitkäkyntisistä kaffereista. Kysymyksen ostamisesta panin kaikkea tätä vastaan.

"Miten saitte sen?" tiedustin.

"Tein sen."

Olin kuullut Moissanista, mutta tiesin että hänen keinotekoiset timanttinsa olivat pieniä jyväsiä. Pudistin päätäni.

"Näytte tietävän tällaisista asioista jotakin. Kerronpa teille hiukan itsestäni. Kenties sitte paremmin suostutte kauppaan." Hän käänsi selkänsä virralle päin ja upotti kätensä taskuihin. Hän huokasi. "Tiedän ettette minua usko."

"Timantit", hän alotti -- ja hänen puhuessaan menetti ääni sen heikon vivahduksen mikä siinä kulkuria muistutti ja sai opiskelleen miehen keveätä sävyä -- "ovat tehtävät saattamalla hiille aineyhtymästänsä hajalleen sopivassa salauksessa ja sopivan paineen alla; hiille kiteytyy, ei lyijyskiveksi tai kivihiilitomuksi, vaan pieniksi timanteiksi. Sen verran on ollut tiettyä kemisteille vuosikausia, mutta yksikään ei ole vielä tavannut ihan oikeata sulatusastetta tahi ihan oikeata painetta parhaimpien tuloksien saavuttamiseksi. Siten ovat kemistien tekemät timantit pieniä ja tummia sekä jalokivinä arvottomia. No, minä nähkääs olen omistanut elämäni tälle tehtävälle -- antanut elämäni sille.

"Aloin työskennellä timantintekemisen ehtojen tutkiskelemisessa seitsemäntoista vuoden ijässä ja nyt olen kolmenkymmenen kahden. Minusta näytti että se saattaisi vaatia miehen kaiken ajattelun ja tarmon kymmeneksi vuodeksi, tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi, mutta niinkin ollen kannatti peli sakaamisen. Vihdoin juuri tavattuansa oikean yhdistelmän voisi hankkia miljonia ennenkuin salaisuus tulisi ilmi ja timantit kävisivät yhtä yleisiksi kuin kivihiili. Miljonia!"

Hän pysähtyi ja etsi katseellaan myötätuntoani. Hänen silmänsä hehkuivat nälkäisesti. "Ajatellakin", hän huudahti, "että olen tuon kaiken partaalla, ja tässä!

"Minulla oli", hän pitkitti, "tuhannen punnan paikkeilla yhdenkolmatta ijässä, ja tämän arvelin pikku opetustyöllä aviteltuna pitävän tutkimukseni käynnissä. Vuoden pari käytin lueskeluun, etupäässä Berlinissä, ja sitte jatkoin omin päin. Vastuksena oli salailu. Nähkääs, jos kerran olisin antanut vihiä puuhistani, niin uskoni aatteen toteuttamismahdollisuuteen olisi saattanut kannustaa toisia; enkä ole olevinani sellainen nero, joka keksintöä kilvan tavoteltaessa on muka ollut varma ehättämisestänsä ensimäiseksi. Ja olihan tärkeätä että jos todella mielin kerätä varallisuutta, ihmiset eivät saisi päästä tietämään että kysymyksessä oli koneellinen menettely, joka kykenisi syytämään timantteja tonnittain. Minun oli siis työskenneltävä ypö yksikseni. Ensimältä oli minulla pieni laboratorio, mutta varojeni alkaessa ehtyä oli minun toimitettava kokeitani viheliäisessä kalustamattomassa pöksässä Kentish Townin kaupunginosassa, missä vihdoin nukuin olkilyhteellä lattialla kaikkien laitteitteni seassa. Raha suorastaan vuoti kukkarostani. Kaihdin itseltäni kaikkea paitsi tieteellisiä apuneuvoja. Koetin pikku opetustyöllä pitää asioitani käynnissä, mutta en ole mikään hyvä opettaja eikä minulla ole yliopistollista arvoastetta eikä kovinkaan laajoja tietoja muussa kuin kemiassa, ja huomasin että minun oli uhrattava aika lailla aikaa ja vaivaa perin mitättömästä korvauksesta. Mutta pääsin lähemmä ja lähemmä päämäärääni. Kolme vuotta takaperin sain ratkaistuksi sulauksen yhdistelmän ja pääsin lähelle oikeata painetta valuttamalla tämän sulaukseni ja erään hiilleyhdistelmän tukittuun pyssynpiippuun, täyttäen sen lopuksi vedellä, sinetiten tiukkaan ja kuumentaen."

Hän pysähtyi.

"Jokseenkin vaaranalaista", huomautin.

"Kyllä. Se halkesi ja löi kaikki ikkunat ja joukon laitteitani säpäleiksi; mutta jonkinlaista timanttimöyhettä silti sain. Yhä kokeillessani miten saada suuri paine sulaan sekotukseen josta jalokivet kiteytyisivät, tapasin selostuksen muutamista Daubréen Parisissa _Laboratorie des Poudres et Salpetres'issa_ tekemistä tutkimuksista. Hän räjäytteli dynamiittia tiukasti kiinni ruuvatussa teräslieriössä, niin vahvassa ettei se voinut haljeta, ja huomasin hänen voineen rusentaa kiviä ravaksi joka oli kutakuinkin samanlaista kuin se eteläafrikalainen kerrostuma mistä timantteja löydetään. Apulähteeni joutuivat julman lujalle, mutta sain hänen mallinsa mukaisesti teetetyksi teräslieriön tarkotustani varten. Sulloin siihen kaiken sekotelmani ja kaikki räjähdys-aineeni, tein tulen ahjooni, pistin koko hökötykseni siihen ja -- läksin kävelylle."

En voinut olla nauramatta hänen kuivakiskoista sävyään. "Ettekö ajatellut että se räjäyttäisi talon ilmaan? Asuiko siellä muita ihmisiä?"

"Se tapahtui tieteen hyväksi", hän vihdoin virkkoi. "Alakerrassa asui hedelmäkaupittelijan perhe, minun huoneeni takana kerjuukirjeitten sepustelija, yläkerrassa kaksi kukkaismyyjätärtä. Kenties oli tuo hiukan ajattelematonta. Mutta mahdollisesti oli toisia heistä ulkosalla.

"Palatessani oli laite paikoillaan, valkeina hehkuvien hiilten keskessä. Räjähdysaine ei ollut saanut lieriötä halkeamaan. Ja sitten oli minulla ongelma edessäni. Tiedättehän että aika on tärkeä tekiö kiteytymisessä. Jos kehittymistä joudutetaan, niin kiteet ovat pieniä -- ainoastaan verkalleen muodostaessaan ne saavat mainittavampaa kokoa. Päätin antaa tämän laitteen jäähtyä kaksi vuotta, päästäen lämpömäärän hitaasti alenemaan pitkin aikaa. Ja olin nyt aivan rahaton; iso tuli, vuokra ja nälkäni oli hoidettava, ja minulla tuskin oli penniäkään.

"Voin tuskin kertoa teille kaikkia niitä vaiheita mitä timanttien valmistusaikana sain kokea. Olen myynyt sanomalehtiä, vartioinut hevosia, availlut vaunun-ovia. Viikkokausia kirjottelin osotteita. Minulla oli apulaisen paikka miehellä, joka omisti työntörattaat, ja keräilin talousjätteitä toiselta puolen katua hänen hoidellessaan toista puolta. Kerran minulla ei ollut viikkoon mitään tehtävää ja minä kerjäsin. Se viikko otti lujalle! Eräänä päivänä oli tuli sammumaisillaan enkä ollut päivän mittaan ruuan murua maistanut, ja muuan henttunsa keralla kävelylle lähtevä nuorukainen antoi minulle kuusi pennyä -- komeillakseen. Taivaalle kiitos turhamaisuudesta! Kylläpä ruokaloista lemahti tuoksua! Mutta minä käytin koko rahan kivihiilten ostoon ja panin ahjon jälleen kirkkaan punaisena hehkumaan, ja sitte -- niin, nälkä tekee miehestä narrin.

"Vihdoin kolme viikkoa takaperin annoin tulen sammua. Otin lieriöni ja ruuvasin sen auki sen ollessa vielä niin kuuma että hyppysiini paloi rakkoja, ja taltalla kaavin murenevan laavamaisen sisällön pöydälle ja taoin sen rautalevyn päällä tomuksi. Ja löysin kolme isoa timanttia ja viisi pientä. Istuessani lattialla takomassa avautui oveni ja sisälle astui naapurini, kerjuukirjeiden sepustelija. Hän oli päissään -- kuten tavallisesti. 'Anarkkisti', sanoi hän. 'Olet humalassa', vastasin minä. 'Tuhoava roisto', pitkitti hän. 'Mene isäsi luo', kehotin minä, tarkottaen valheiden isää. 'Äläst', tuumasi hän viekkaasti iskien silmää, ja oveen nojaten, toinen silmä pihtipieltä vasten, hän alkoi nikotellen lörpötellä miten oli kurkkaillut kamariini ja sinä aamuna mennyt poliisikonttoriin, missä oli merkitty pöytäkirjaan kaikki mitä hän oli ilmiantanut -- 'sanani saat sen päälle', hän vakuutti. Silloin äkkiä älysin olevani pinteessä. Joko pitäisi minun ilmaista poliiseille pikku salaisuuteni ja tärvellä koko homma, tahi joutuisin käähkänään anarkistina. Astuinpa siis naapurini luo, kävin häntä kaulukseen ja tuivertelin häntä hiukan, ja sitte livistin timantteineni. Iltalehdet nimittivät pöksääni Kentish Townin pommitehtaaksi. Enkä nyt voi saada kalleuksiani rahalla enkä rakkaudella menemään.

"Jos menen kunnolliseen jalokivimyymälään, niin minun käsketään odottaa, apulaiselle kuiskataan että hänen on haettava poliisi, ja silloin sanon etten voi odottaa. Ja löysin varastetun tavaran salaajan, ja tämä vain piti hyvänään timantin, jonka hänelle näytin, käskien minua perimään sen laillista tietä. Kuljeskelen nyt useamman sadan tuhannen punnan arvosta timantteja kaulassani, ja ilman ruokaa ja yösijaa. Te olette ensimäinen, jolle olen asemani ilmaissut. Mutta kasvonne minua miellyttävät ja olen ahtaalla."

Hän katsoi minua silmiin.

"Olisi hulluutta", sanoin, "minun ostaa timantti näissä olosuhteissa. En sitäpaitsi pidä satoja puntia taskussani. Kuitenkin uskon kertomustanne enemmän kuin puoliksi. Jos haluatte, olen valmis tähän: tulette toimistooni huomenna..."

"Epäilette minua varkaaksi!" hän keskeytti terävästi. "Ilmaisette poliisille. En tule ansaan."

"Vaistomaisesti olen vakuutettu siitä ettette varas ole. Tässä nimikorttini. Ottakaa se edes. Teidän ei tarvitse tulla millään sovitulla hetkellä. Tulkaa milloin tahdotte."

Hän otti kortin ja pikku näytteen hyvästä harrastuksestani.

"Ajatelkaa asiaa paremmin ja tulkaa", kehotin.