Part 5

Holroydin vääntyneet jäännökset, jotka sähkötaituri irrotti koneesta, verhosi joutuin veräjänvartija kahvitahraisella pöytäliinalla. Jonkun kekseliääseen mieleen juolahti etsiä lääkäri. Asiantuntija puuhasi etupäässä koneen laittamisessa taas käyntiin, sillä sähkörautatien tunkkaisiin tunneleihin oli pysähtynyt seitsemän kahdeksan junaa. Azuma-zin, joka vastaili tahi väärin ymmärsi vajaan valtansa tahi tunkeilevaisuutensa nojalla tulleiden ihmisten kysymyksiä, lähetti teknillinen johtaja pian takaisin kivihiilikomeroon. Veräjän ulkopuolelle kerääntyi tietysti väkijoukko -- kenellekään tuntemattomasta syystä oleksii Lontoossa aina väkijoukko päivän tai pari äkillisen kuolemantapauksen näyttämön lähettyvillä -- pari kolme sanomalehtikertojaa siivilöityi tavalla tai toisella konesuojukseen ja yksi pääsi Azuma-ziinkin asti; mutta johtaja ajoi heidät pellolle, ollen itse hiukan sanomalehtimieskin.

Aikanaan kannettiin ruumis pois ja yleisön mielenkiinto häipyi sen mukana. Azuma-zi pysyi hyvin hiljaisesti tulipesänsä ääressä, lakkaamattomasti nähden hiilissä olennon joka tempoili rajusti ja kävi liikkumattomaksi. Tunnin kuluttua murhasta näytti vaja siltä kuin ei siellä milloinkaan olisi mitään merkillistä tapahtunut. Kurkistaessaan konehuoneestaan näki villi Voimakoneitten Herran jyräjävän ja tohisevan pienten veljiensä vieressä, ja vauhtipyörät humisivat ympäri ja höyry sihahteli mäntien tiessä ihan kuin aikaisemminkin illalla. Lopultakin oli se pelkästään konetaidolliselta kannalta katsoen ollut peräti vähäpätöinen tapaus -- pelkkä sähkövirran tilapäinen poikkeeminen. Mutta nyt oli teknillisen johtajan hento vartalo ja hento varjo Holroydin vantteran hahmon asemesta astelemassa valokujaa edestakaisin pitkin täräjäviä lattiapalkkeja remmien alla käyttökoneiden ja voimakoneiden välissä.

"Enkö ole palvellut Herraani?" kysyi Azuma-zi kuulumattomasti varjoltaan, ja ison voimakoneen sointu kajahteli täyteläisenä ja puhtaana. Katsellessaan vilisevää koneistoa joutui hän jälleen sen lumouksen valtaan joka Holroydin kuoltua oli hiukan heikentynyt.

Ei koskaan ollut Azuma-zi nähnyt miehen saavan surmaansa niin väleen ja säälimättömästi. Iso suriseva kone oli tappanut uhrinsa sekunniksikaan horjahtamatta tasaisesta tahdistaan. Se oli todellakin mahtava jumala.

Mitään aavistamaton teknillinen johtaja seisoi selkä häneen päin, kirjottaa sohien paperipalaselle, Hänen varjonsa osui jättiläiskoneen jalustaan.

"Oliko Voimakoneitten Herra vielä nälissään? Hänen palvelijansa oli valmis."

Azuma-zi astahti vaivihkaa eteenpäin; sitte seisahtui. Teknillinen johtaja herkesi äkkiä kirjottamasta ja takimaisen voimakoneen ääreen astuen alkoi tarkastaa sädekimppuja.

Azuma-zi epäröitsi, ja puikahti sitte äänettömästi vaihteen luo varjoon. Siellä hän odotteli. Pian kuuluivat johtajan askeleet palaavan. Hän seisahtui entiseen asemaansa, tietämättömänä kymmenen jalan päässä kyyristelevästä lämmittäjästä. Sitte iso voimakone äkkiä sihahti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Azuma-zi pimeästä hyökkäsi hänen niskaansa.

Ensin johtaja vyötäisiltä siepattuna heilahti isoa voimakonetta kohti, sitte polvellaan potkaisten ja käsillään vastustajansa pään alas nykertäen hän tempautui irti syleilystä ja keikahti pois päin koneesta. Sitte villi tarttui häneen taas, puskien kiharaisella päällään hänen rintaansa, ja he hoippuroitsivat ja huohottivat kuten tuntui koko ikuisuuden. Sitte johtaja tuli temmanneeksi mustan korvan hampaisiinsa ja puri raivokkaasti. Neekeri ulvoi hirveästi.

He kieriskelivät lattialla, ja neekeri, joka oli luiskahtanut hampaiden pinteestä tahi menettänyt palan korvastaan -- johtaja arvaili sitä siinä -- yritti kuristaa häntä. Johtaja teki tehottomia ponnistuksia saadakseen hapuilluksi jotakin käsiinsä ja potkituksi, kun lattialta kuului askeleen tervetullutta kopsetta. Seuraavassa hetkessä Azuma-zi oli jättänyt hänet ja syöksähtänyt isoa voimakonetta kohti. Pauhinassa kuului sähähdys.

Sisään astunut yhtiön virkamies seisoi tuijotellen, kun Azuma-zi sieppasi paljaat päätejohdot käsiinsä, väännähti kamalasti ja killui sitte liikahtamattomana koneessa, kasvot rajusti vääristyneinä.

"Olenpa kerrassaan iloissani siitä että saavuit juuri nyt", sanoi teknillinen johtaja yhä lattialla istuen.

Hän katseli vielä värisevää olentoa. "Tuo ei ole näköjään kaunis kuolema -- mutta se on nopea."

Virkamies yhä tuijotti ruumiseen. Hän oli hidas-älyinen mies.

Syntyi vaitiolo.

Johtaja kompuroitsi jaloilleen. Hän siveli miettivästi kauluksensa sisäpuolta sormillaan ja liikutti päätään useaan kertaan edestakaisin.

"Holroyd parka! Nyt käsitän." Sitte hän melkein koneellisesti astui varjossa olevan vaihteen luo ja käänsi sähkövirran rautatien johtoon. Hänen niin tehdessään heltisi korventunut ruumis koneesta ja putosi kasvoilleen maahan. Voimakoneen sisus pauhasi äänekkäänä ja puhdassointuisena, ja voimansiirtolaitos viuhtoi ilmaa.

* * * * *

Niin päättyi ennenaikaisesti voimakonejumaluuden palvelus, kenties lyhyt-ikäisin kaikista uskonnoista. Kuitenkin se saattoi samalla upeilla ainakin yhdestä marttyyristä ja yhdestä ihmisuhrista.

Æpyornis-saari.

Arpikasvoinen mies kumartui pöydän yli ja katseli kimppuani.

"Kämmeköitä?" hän kysyi.

"Muutamia", sanoin.

"Tikankontteja", hän virkkoi.

"Etupäässä", vastasin.

"Mitään uutta? Sen arvasin. _Minä_ nuuskin nuo saaret viisikolmatta -- seitsemänkolmatta vuotta takaperin. Jos löydätte mitään uutta sieltä -- niin se on totisesti ihka uutta. En jättänyt paljoa."

"En ole keräilijä", selitin.

"Olin nuori silloin", hän pitkitti. "Voi hitto kuinka samoilinkin." Hän näytti ottavan minusta mittaa silmillään. "Olin Taka-Intiassa kaksi vuotta, ja Brasiliassa seitsemän. Sitte menin Madagaskarille."

"Tunnen muutamia tutkijoita", sanoin jotakin tarinaa aavistaen. "Kenelle keräsitte?"

"Dawsoneille. Lienetteköhän koskaan kuullut Butcheria mainittavan?"

"Butcher -- Butcher?" Nimi tuntui häämöttävän muistissani; sitte muistin oikeusjutun "Butcher Dawsonia vastaan". "Hei!" huudahdin, "tehän olette se mies, joka manuutti heidät neljän vuoden palkasta -- jouduitte autiolle saarelle..."

"Sama juuri", myönsi arpikasvoinen mies kumartaen. "Lystikäs oikeustapaus, vai mitä? Siellä olin, keräten pikku omaisuutta palkkani säästymisen kautta tuolla saarella, panematta rikkaa ristiin kumpaisenkaan hyväksi, heidän mitenkään kykenemättä antamaan minulle lähtöpassia palveluksestaan. Useasti siellä ollessani huvitti minua sitä ajatella. Tein siitä arviolaskuja -- isoja -- korukuvioina pitkin koko siunattua koralliriuttaa."

"Miten se tapahtui?" kysyin. "En oikein muista asiaa."

"No... Olettehan kuullut æpyorniksista?"

"Kyllähän. Andrews kertoi minulle uudesta lajista, jota oli laittelemassa noin kuukausi takaperin. Juuri ennen kuin läksin merelle. Kuuluivat saaneen lähes metrin pituisen reisiluun. Jättiläis-otus on sen täytynyt olla!"

"Sen uskon", virkkoi arpikasvoinen mies. "Sindbadin vaakalintu oli vain haikua niistä. Mutta milloin noita luita löydettiin?"

"Kolme tai neljä vuotta takaperin -- '91, muistelen. Miksi?"

"Miksi? Syystä että _minä_ löysin niitä -- helkkarissa -- siitä on jo melkein kaksikymmentä vuotta. Elleivät Dawsonit olisi olleet typeriä tuohon palkkaan nähden, niin he olisivat saattaneet ottaa koko myynnin yksinomaan haltuunsa.... _Minä_ en voinut estää tuota veneen pahusta joutumasta vesiajolle."

Hän pysähtyi. "Paikka on arvatenkin sama. Suon tapainen runsaan puolentoista sadan kilometrin päässä Antananarivosta. Sattuuko teillä olemaan tietoa? Sinne on mentävä veneillä rannikkoa pitkin. Ette kenties satu muistamaan?"

"En. Luullakseni Andrews sanoi jotakin suosta."

"Sen täytyy olla sama. Se on itärannikolla. Ja vedessä on jotakin mikä säilyttää mätänemiseltä. Kreosotilta se haisee. Muistutti minua Trinidadista. Vieläkö munia löysivät? Muutamat minun löytämistäni munista olivat puolentoista jalan mittaisia. Suo kaartaa ympäri, nähkääs, saartaen erilleen tuon jättöalueen. Kovin suolainenkin se on. No... Olipa minulla merkillisiä hetkiä siellä! Löysin jäännökset aivan sattumalta. Läksimme munia hakemaan, minä ja kaksi alkuasukasta, kaikki tiukkaan sullottuina tuollaiseen kummalliseen kanoottiin mitä siellä käytetään, ja samalla löysimme nuo luut. Meillä oli teltti ja neljäksi päiväksi muonavaroja, ja asetuimme majailemaan eräällä lujapohjaisella kohdalla, Sen ajatteleminen saa omituisen tervankatkun vieläkin tuntumaan nenässäni. Se on lystikästä työtä. Käydään sohiskelemassa liejua rautariu'uilla. Tavallisesti muna rusentuu. Kuinkahan kauvan siitä lienee kun noita æpyorniksia todella eli. Lähetyssaarnaajat sanovat alkuasukasten kertovan juttuja ajoilta, jolloin niitä oli elossa, mutta itse en ole sellaisia milloinkaan kuullut. [Kenenkään europalaisen ei tiedetä nähneen elävää æpyornista; epäiltävänä poikkeuksena on MacAndrew joka kävi Madagaskarilla v. 1745. Tekijän muist.] Mutta varmasti olivat meidän saamamme munat yhtä tuoreita kuin olisivat olleet äsken munittuja. Tuoreita! Kantaessaan niitä alas veneelle toinen neekerini pudotti yhden kiveen ja se murskaantui. Kylläpä pöllytin sitä koheloa! Mutta pahenematon se oli, ei tuoksahtanutkaan, ja kuitenkin oli emä ollut kuolleena ehkä neljäsataa vuotta. Syytti tuhatjalkaisen purreen. Vaan olenpa harhaantumassa tarinani tolalta. Meiltä oli mennyt koko päivä rapakon tonkimiseen ja munien penkomiseen eheinä esille, ja olimme kaikki mustan mutakuoren peitossa, ja luonnollisesti olin ärtyinen. Mikäli tiesin olivat nuo ainoat munat mitä konsanaan on saatu ilman ainoatakaan säröä talteen otetuksi. Kävin jälkeenpäin katsomassa Lontoon luonnontieteellisessä museossa; ne olivat kaikki säröisiä, kokoonliitettyjä kuin mosaiikki, ja oli palasia poissakin. Minun olivat täydellisiä ja aijoin takaisin päästyäni puhaltaa ne tyhjiksi. Tietysti minua suututti typerä tomppeli, joka pelkän tuhatjalkaisen vuoksi tipautti hukkaan kolmen tunnin työn. Ympäri korvia annoin runsaalla mitalla."

Arpikasvoinen mies otti taskustaan savipiipun. Asetin tupakkakukkaroni hänen eteensä. Hän pisti hajamielisenä piippuunsa.

"Entä muut? Saitteko ne kotiin? En muista --"

"Siinä on tarinan jatkon kummallisuus. Minulla oli kolme muuta. Aivan tuoreita munia. No, me panimme ne veneeseen, ja sitten läksin telttiin kiehauttamaan kahvia, jättäen nuo kaksi pakanaa alas rantahietikolle -- toisen pistostansa mukamas parantelemaan ja toisen häntä avustelemaan. Mieleeni ei juolahtanut että nuo peijakkaat saattaisivat käyttää hyväkseen omituista asemaani tehdäkseen riidan. Mutta kaiketi oli tuhatjalkaisen myrkky ja saamansa potkaisu saanut toisen suunniltaan -- äkäpäinen hän oli aina ollut -- ja hän viekotteli toisen.

"Muistan istuneeni tupakoimassa ja vettä keittämässä väkiviinalampun avulla, joka minulla tavallisesti oli mukanani tällaisilla matkoilla. Aina väliin ihailin päivänlaskussa väilyvää suomaisemaa. Kaikki mustina ja veripunaisina juovina -- kaunis näky. Ja ylhäällä taampana nousi maa harmaana ja häämyisenä vuoriksi, joiden kohdalla taivas hehkui punaisena kuin sulattimon suu. Ja viidenkymmenen metrin päässä selkäni takana nuo villityt pakanat -- vähääkään piittaamatta ympäristön rauhallisesta sävystä -- vehkeilivät karkumatkaa veneellä, jättääkseen minut ypö yksikseni kolmen päivän muonavaroille ja kangastelttiin, ainoana juomavarastona pienoinen vesinassakka. Kuulin jonkinlaisen haukahduksen takaapäin, ja jo olivat kanootissa -- veneeksi sitä ei oikeastaan voinut sanoa -- parinkymmenen metrin päässä rannasta. Älysin oitis mitä oli tekeillä. Pyssyni oli teltissä eikä minulla sitäpaitsi ollut luoteja -- ainoastaan linnunhauleja. He tiesivät sen. Mutta minulla oli taskussani pieni revolveri ja sieppasin sen käteeni hietikolle juostessani.

"'Tulkaa takaisin!' sanoin sitä heristellen.

"He höpöttivät minulle jotakin ja munansärkijä ilkamoitsi. Tähtäsin toiseen -- sillä hän oli haavottumaton ja piteli melaa, mutta ammuin ohi. He nauroivat. En silti heittänyt. Tiesin että minun täytyi pysyä kylmäverisenä, ja yritin häntä uudestaan, saaden hänet luodin viuhahduksesta hypähtämään. Tällä kertaa hän ei nauranut. Kolmannella kerralla osasin päähän ja yli laidan hän mulahti meloinensa. Se oli revolverin laukaukseksi harvinaisen hyvä sattuma. Välimatka oli luullakseni viisikymmentä metriä. Hän vajosi heti upoksiin. En tiedä tappoiko hänet luoti vai hukkuiko hän pökertyneenä. Sitte aloin hoilata toista miestä tulemaan takaisin, mutta hän kyyristäytyi kanootin sopukkaan eikä vastannut. Laukaisin siis revolverini häntä kohti enkä osannut lähellekään.

"Olin kuin puusta pudonnut, sen sanon. Siinä sitä seisoin haisevalla liejuisella rannikolla, hyllyvä suo kaikkialla takanani, päivänlaskun jälkeen kylmää huokuva ulappa edessäni ja tuo musta kanootti yhtämittaa ajautumassa edemmäs näkyvistäni. Vakuutanpa kironneeni Dawsonit ja Jamrachit ja museot ja koko höskät oikein ansionsa mukaan. Karjuin tuota neekeriä takaisin, kunnes ääneni särkyi vingahduksiksi.

"Ei auttanut muu kuin haijienkin uhalla uida hänen perässään. Avasin siis kääntöpään veitseni ja otin sen hampaisiini, riisuin yltäni ja kahlasin veteen. Silloin menetin kanootin heti näkyvistäni, mutta koetin harkinnan avulla ehättää sen tielle. Toivoakseni oli mies liian kehno käyttelemään sitä, joten se pysyisi ajelehtimassa entiseen suuntaansa. Pian se tulikin jälleen näkyviin lounaisella taivaanrannalla, Päivänlaskun jälkihehku oli jo tykkänään häipynyt ja yön hämärä hiipi ylitseni. Tähdet alkoivat pilkotella siniseltä taivaanlaelta. Uin kuin urheilumestari, vaikka sääriäni ja käsivarsiani alkoi pian kivistää.

"Kuitenkin saavutin hänet tähtien jo tuikkiessa täydesti. Pimetessä aloin nähdä kaikenmoista kimmellystä vedessä -- fosforiolioita tietenkin. Aika ajottain se huimasi päätäni. Tiesin tuskin mikä oli tähtiä ja mikä fosforikimaltelua, ja uinko päälläni vai kantapäilläni. Kanootti oli musta kuin synti ja väreet kaareilivat sen keulassa valuvana tulena. Luonnollisesti olin tuiki varovainen kiivetessäni siihen. Tahdoin ensin tarkata mitä hänellä oli mielessä. Hän näytti makaavan kyykistyneenä kasana keulassa, ja perä oli koholla vedestä. Alus kieppui ajelehtiessaan hitaasti ympäri -- jonkinlaista valssin tapaista menoa. Menin perään ja vedin sen alas, odottaen hänen heräävän. Sitte aloin hinautua sisään veitsi kädessä ja rynnäkköön valmiina. Mutta hän ei hievahtanutkaan. Siinä siis istuin pienen kanootin perässä ajautumassa pitkin tyventä fosforikiiltoista ulappaa, tähtien lukemattoman paljouden loistellessa ylläni, ja odottelin jotakin tapahtuvaksi.

"Pitkän tovin kuluttua huusin häntä nimeltä, mutta hän ei äännähtänytkään. Olin liian väsynyt käymään mihinkään vaaraan astumalla hänen luokseen. Istuimme siis alallamme. Taisin pari kertaa torkahtaa. Aamuhämärissä huomasin hänet kuolleeksi, ruumis oli aivan pöhistynyt ja nassakka sekä pikku erä kahvia ja laivakorppuja Kapkaupungin _Argukseen_ käärittyinä hänen jaloissaan, ja tina-astiallinen nautittavaksi kelpaamatonta väkiviinaa hänen allaan. Ei ollut melaa eikä totisesti mitään muuta sellaiseksi kelpaavaa kuin väkiviina-astia, joten päätin ajelehtaa kunnes minut korjattaisiin. Toimitin ruumiskatselmuksen vainajasta, julistin päätöksen jonkin tuntemattoman käärmeen, skorpionin tai tuhatjalkaisen syyllisyydestä, ja työnsin hänet yli laidan.

"Sen jälkeen maistoin kulauksen vettä ja muutamia laivakorppuja, ja tarkastelin ympäristöä. Noin matalalla oleva mies ei tietenkään voi nähdä kovinkaan kauvas; ainakin oli Madagaskar ja kaikki muukin maa ihan näkymättömissä. Näin purjeen kulkevan lounaaseen -- näytti kuunarilta, mutta sen runko ei noussut näkösälle. Pian kohosi aurinko korkealle taivaalle ja alkoi paistella minua paahteellaan. Voi turkanen! Se oli saada aivoni kiehumaan. Yrittelin pistellä päätäni mereen, mutta tovin kuluttua osui katseeni Kapkaupungin _Argukseen_, ja pitkäkseni kanootin pohjalle laskeutuen levitin sen ylitseni. Ihmeellisiä kapineita nuo sanomalehdet. En ollut sitä ennen lukenut ainoatakaan perinjuurin läpi, mutta on omituista mihin kaikkeen sitä joutuu yksikseen ollessaan, kuten minä olin. Luin luullakseni kahteenkymmeneen kertaan tuon siunatun sanomalehtinumeron pahaisen. Piki kanootissa suorastaan höyrysi kuumuudesta ja pursusi suurina rakkoina saumoista.

"Ajelehdin kymmenen päivää", pitkitti arpikasvoinen mies. "Sanottuna se on pieni asia, vai mitä? Jokainen päivä oli viimeisen kaltainen. Muulloin kuin aamuisin ja iltaisin en edes tähystystä pitänyt -- helle oli niin kammottava. En nähnyt ainoatakaan purjetta ensimäisten kolmen päivän perästä, eivätkä näkemäni ottaneet minua huomatakseen. Noin kuudentena iltana sivuutti minut tuskin kilometrin päässä laiva kaikki lyhdyt säihkyvinä ja sivuaukot ammollaan, tulikärpäsen näköisenä. Kannelta kuului soiton säveliä. Nousin seisaalleni, huikkailin ja kiruin. Matkani toisena päivänä puhkaisin æpyorniksenmunista yhden raappimalla toisesta päästä kuoren pala palalta pois, ja muistaessani huomasin ilokseni sen kyllin hyväksi syödä, Hiukan tuoksahtava -- en tarkota pahentunut, vaan tavallaan sorsanmunan makuinen. Ruskuaisen toisessa kyljessä oli jonkinlainen pyöreä kohta, noin kuusi tuumaa läpimitaten, ja siinä kierteli verijuovia tikkailta näyttävän valkean täplän ympärillä, jota oudoksuin, mutta en sen merkitystä silloin oivaltanut enkä suuresti ollut halukaskaan rupeamaan tyystäksi. Muna riitti minulle laivakorppujen ja vesikulausten särpimenä kolmisen päivää. Pureskelin kahvipapujakin -- elähyttävää ainetta, Toisen munan avasin noin kahdeksantena päivänä, ja se minua säikähdytti."

Arpikasvoinen mies pysähtyi. "Niin", hän sanoi, "hautumassa.

"Tietenkin on se teille vaikea uskoa. _Minullekin_ oli, vaikka sain käyttää silmiäni. Muna oli ollut uponneena kylmään mustaan mutaan kenties kolmesataa vuotta. Mutta asiassa ei ollut erehdykselle tilaa. Siinä oli -- miksi sitä nimitetäänkään? -- alkio: pää oli iso, selkä köyry, sydän tykytti kurkun alla, ruskuainen oli kurtistunut kokoon ja pitkin sitä ja kuoren sisäpuolta risteili isoja kelmuja. Siinä olin kaikista sukupuuttoon kuolleista linnuista isoimman munia poikasiksi hautomassa kanootin pahasessa keskellä Intian Valtamerta. Olisipa Dawson äijä tuon tiennyt! Se kannatti neljän vuoden palkan. Mitä _te_ arvelette?

"Kuitenkin täytyi minun pistellä suihini tuo eriskummallisuus, joka pala, ennenkuin sain koralliriutan näkyviini, ja muutamat suuntäydet olivat hiton vastenmielisiä. Kolmannen jätin rauhaan. Pitelin sitä valoa vasten, mutta kuori oli liian paksu voidakseni päästä hajullekaan siitä mitä sisällä tapahtui; ja vaikka olin kuulevinani veren tykytystä, niin saattoi se olla omien korvieni huminaa.

"Sitte ilmestyi kehäriutta. Ilmestyi päivännoususta, niin sanoakseni, äkkiä ihan lähelleni. Ajauduin suoraan sitä kohti kunnes olin noin kilometrin päässä rannasta, en enempää, vaan silloin virta kääntyi ja minun täytyi maihin päästäkseni meloa niin navakasti kuin saatoin käsilläni ja æpyornismunan kuoren siekaleilla. Perille kumminkin pääsin. Se oli aivan tavallinen kehäriutta, noin kahdeksan kilometriä ympärimitaten; puita oli harvakseltaan, keskemmällä pulppusi lähde ja lantaat vilisivät täynnä papukaijakalaa. Munan maihin vietyäni asetin sen sopivaan aurinkoiseen paikkaan nousuvesirajan yläpuolelle, antaakseni sille kaikki kehitysmahdollisuudet mitä vallassani oli; laahasin sitte kanootin turvaan ja samosin tutkiskelemaan seutua. Kylläpä kehäriutta on merkillisen yksitoikkoinen asumasija! Heti lähteen löydettyäni tuntui kaikki mielenkiinto hälvenevän. Poikuusvuosina en tiennyt mitään muhkeampaa ja urheampaa kuin Robinson Crusoelaisuus, mutta tuo paikka oli pitkäpiimäinen kuin saarnakirja. Kuljeskelin etsimässä syötävää ja tuumiskelin sitä ja tätä; mutta kyllä jo ennen ensimäisen päivän loppua olin ikävään kuolla. Hyvää onneani osottaa se että jo samana päivänä sää vaihtui. Nousi pohjoisesta ukkosmyrsky ja sipaisi saartani, ja yöllä sain rajutuulen mukana niskaani rankkasateen. Eihän olisi kanootin kumoon menemiseen paljoa tarvittu.

"Olin nukkumassa kanootin alla, ja muna oli onnellisesti hiedassa ylempänä, ja ensimäinen mitä muistan oli tohina kuin sadan piikiven takominen veneen pohjaa vasten ja vesivirtojen syöksähtely ylitseni. Olin nähnyt unta Antananarivosta, ja nousin istualleni ja hoilasin Intoshia kysyäkseni akalta mitä oli tekeillä, ja hapuilin tuolia, jolla tulitikut olivat. Sitte muistin missä olin. Rantaan vyöryi fosforihohteisia aaltoja ikäänkuin minut nielläkseen, ja muu oli yössä pikimustaa. Ilma ihan ulvahteli. Pilvet tuntuivat melkein maata hiipovan ja sadetta tulvi kuin olisi taivas ollut uppoamassa ja sieltä ammenneltu vettä pitkin kansiräystäitä. Summaton vesivuori kiemurteli minua kohti kuin tulinen käärme, ja minä pötkin pakoon. Sitte muistin kanootin ja juoksin alas sen luo aallon vetäytyessä sihisten takaisin; mutta se oli kadonnut. Nyt johtui muna mieleeni ja tunnustelin tietäni sinne asti. Se oli koskemattomana ja hyvässä turvassa ankarimmiltakin aalloilta, joten istahdin sen viereen ja värjöttelin seurana. Voi tavatonta millainen yö se oli!

"Myrsky taukosi ennen aamua. Päivän koittaessa ei ollut pilven rippeitäkään taivaalla, ja pitkin rantaa oli laudanpalasia hajallaan -- siinä oli niin sanoakseni kanoottini luuranko nivelistään irrallaan. Mutta siitä sain kuitenkin jotakin tekemistä, sillä kahta likekkäin kasvavaa puuta käyttäen rakensin noista jäännöksistä jonkinlaisen myrskysuojan. Ja sinä päivänä muna kuoriutui.

"Kuoriutui, niin, kun olin nukkumassa sitä päänalusena käyttäen. Kuulin hutkauksen ja tunsin täräyksen ja hätkähdin istualleni; munan toinen pää oli nokkaistu pois ja oudon näköinen pieni ruskea pää vilkuili minuun. 'Hei!' sanoin, 'terve tuloa!' ja hiukan työläästi se kapusi ulos.

"Tulokas oli näpsä herttainen pienokainen ensimältä, pienen kanan kokoinen -- jokseenkin muiden linnunpoikasien kaltainen, ainoastaan isompi. Sen höyhenpuku oli aluksi likaisen ruskea, ja sitä peitti jokin pian pois kuoriutuva harmaa rohtuma, ja tuskin sitä saattoikaan höyheniseksi sanoa -- pikemmin oli se untuvaista karvaa. Voin tuskin sanoin ilmaista kuinka mielissäni olin tulokkaasta. Robinson Crusoe ei lähestulkoonkaan riittävästi kuvaile yksinäisyyttänsä. Mutta tässä oli hauskaa seuraa. Se tirkisteli minua ja iski silmää sitä kanan tavoin edestä taaksepäin liikuttaen, piipahti ja alkoi heti nokkia kuin ei olisi mitään tulla haudotuksi kolmesataa vuotta myöhästyneenä. 'Hauskaa nähdä sinua, Perjantai!' virkahdin, sillä tietysti olin heti munan kehittymisen kanootissa huomatessani päättänyt nimittää sen Perjantaiksi, jos siitä poikanen sukeutuisi. Olin hiukan huolissani sen ravinnosta, joten annoin sille oitis palasen papukaijakalaa. Se nielaisi sen ja avasi nokkansa lisää saadakseen. Se minua ilahutti, sillä jos se noissa olosuhteissa olisi ollut vähääkään nirsu, niin olisi minun ollut pakko lopultakin syödä se.

"Ette usko kuinka hauska lintu tuo æpyorniksenpoikanen oli. Se seurasi kintereilläni heti alusta. Se seisoskeli vieressäni, katselemassa kalastellessani lantaissa ja kävi osakkaaksi kaikkeen mitä pyydystin. Ja järkeväkin se oli. Rannalla oli iljettäviä vihreitä känsäisiä olioita, etikkakurkun kaltaisia, ja yhtä sellaista yritettyään se sai vatsanväänteitä. Sen koommin ei se niihin enää edes vilkaissut.