Part 4

"Meidän täytyy kömpiä tämän läpi rannalle löytääksemme pensaamme ja päästäksemme samalle viivalle aarrepaikkaan nähden", huomautti Evans.

"Meidän olisi parempi meloa ympäri", vastasi Hooker.

He työnsivät siis kanoottinsa takaisin joelle ja meloivat alas merelle ja pitkin rantaa siihen kohtaan missä pensasryhmä kasvoi. Tässä he kävivät maihin, kiskaisivat keveän kanootin kauvas hietikolle ja astelivat viidakon reunaa kohden kunnes näkivät riutan aukeaman ja pensaat suorassa suunnassa. Evans oli ottanut erään alkuasukkaitten käyttämän kapineen kanootista. Se oli L-muotoinen, ja poikkipiena kiillotetulla kivellä silattu. "Se on nyt suoraan tätä suuntaa", hän selitti; "meidän täytyy tunkeutua tästä läpi kunnes saavumme joelle, Sitte on haeskeltava."

He raivasivat tietään ruokojen, leveitten lehtien ja nuorten puitten tiuhassa kudoksessa, ja se oli ensimältä tukalaa tehtävää, mutta varsin pian puut isonivat ja maa niiden alla muuttui ankeammaksi. Auringon helteen sijalle tuli huomaamattomin erin viileä siimes. Puut koituivat lopulla suunnattomiksi pylväiksi jotka ylhäällä ilmassa yhtyivät lehteväksi katokseksi. Himmeitä valkeita kukkia riippui niiden rungoista ja nuoramaisia suikertelevia kasveja kiertyili puusta puhun. Siimes tummui. Maan pinnalla alkoi ylt'yleensä näkyä nystyisiä sieniä ja punaisen ruskeata hilsettä.

Evansia värisytti. "Täällä tuntuu melkein kylmältä tuolta helteestä päästyä."

"Toivottavasti olemme oikealla ladulla", sanoi Hooker.

Lopulta he näkivät etäällä edessään keskellä jylhää hämyä aukon, missä kuuman päiväpaisteen kimmellys syöksähti metsään. Siellä vihannoitsi heleänä nurmi ja kukkaset kirjasivat maan. Sitte he kuulivat veden lorinaa.

"Täällä on joki. Paikan pitäisi olla nyt lähellä", arveli Hooker.

Kasvullisuus oli joen äyräällä rehevää. Suuria kasveja, vielä nimettömiä, versoi isojen puitten juurilla ja levitti suunnattomia vihreitä viuhkaruusukkeita taivaankaistaletta kohti. Runsaasti kukkasia ja kiiltävälehtinen suikertelijalaji riippui valonpuoleisilla rungoilla. Leveän, tyvenen lammen pinnalla, joka nyt aukesi aarteenetsijäin nähtäviin, kellui isoja puikeita lehtiä ja vahamaisia lumpeen näköisiä punertavan valkeita kukkia. Etäämpänä joen mutkassa vesi vaahdoten syöksyi pauhaavana koskena näkyvistä.

"No!" tiedusti Evans.

"Me olemme hiukan hairahtaneet suunnalta", arveli Hooker. "Sitä saattoi arvatakin."

Hän kääntyi katsomaan taakse jääneen hiljaisen metsän viileän katveen hämyyn. "Jos tunkeudumme kappaleen matkaa ylös ja alas jokea, niin tavannemme jotakin."

"Sanoit --" alotti Evans.

"_Hän_ sanoi että siinä on kivikasa", oikaisi Hooker.

Miehet silmäilivät toisiaan tuokion.

"Yritetäänpäs hiukan alas jokea ensin", ehdotti Evans.

He etenivät verkalleen, uteliaasti tähystäen ympärilleen. Äkkiä Evans seisahtui. "Mikä lempo tuo on?" hän huudahti.

Hooker seurasi hänen sormensa suuntaa. "Jotakin sinistä", hän virkkoi. Se oli tullut näkyviin heidän noustessaan pienelle kohokkeelle. Sitte hän alkoi erottaa, mikä se oli.

Hän riensi äkkiä eteenpäin, kunnes hervottomaan käteen ja käsivarteen kuuluva ruumis oli näkyvissä. Hän tarttui lujemmin kantamaansa työaseeseen. Olento oli vatsallaan loikova kiinalainen. Asennon toivottomuus oli silmäänpistävä.

Miehet vetäysivät likemmäs toisiaan ja seisoivat äänettöminä tuijotellen pahaenteistä vainajaa. Se makasi puiden ympäröimällä avoimella paikalla. Meressä oli kiinalaismallinen lapio ja etäämpänä hajoteltu kiviröykkiö äskettäin kaivetun kuopan äärellä.

"Joku on käynyt täällä ennen", ähkäisi Hooker käheästi.

Sitte Evans yltyi kiroamaan ja riehumaan polkien maata.

Hooker vaaleni, vaan ei puhunut mitään. Hän astahti ruumista kohti. Niska oli pöhistynyt ja sinipunainen, kädet ja nilkat turvonneet. "Hui!" huudahti hän, käännähti pois ja meni kuopalle päin. Hän parkaisi hämmästyksestä ja hoilasi Evansille, joka oli hitaasti seuraamassa perässä.

"Sinä hupsu! Kaikki hyvin. Se on täällä vielä." Sitte hän kääntyi taas katsomaan kuollutta kiinalaista, ja sitte jälleen kuoppaa.

Evans hyökkäsi paikalle. Heidän vieressään lojuvan kovaonnisen raukan jo puoleksi esille kaivamina näkyi joukko himmeitä keltaisia kankia. Hän kumartui alas kuoppaan, kaapi multaa syrjään paljain käsin ja veti nopeasti yhden tuollaisen raskaan möhkäleen ylös. Siinä pisti hänen kättään pieni oka. Hän nyppäisi hienon piikin pois sormillaan ja nosti nurmelle kangen.

"Ainoastaan kulta tai lyijy voi olla tämän painoista", hän riemuitsi.

Hooker yhä katseli kuollutta kiinalaista, Hän oli ymmällä.

"Hän varastautui edelle ystävistään", hän vihdoin sanoi. "Mies saapui tänne yksinään ja joku myrkyllinen käärme on hänet tappanut... Ihmettelen miten hän löysi paikan."

Evans punnitsi kankea käsissään. Mitä merkitsi yksi kuollut kiinalainen? "Meidän on vietävä tämä tavara vähin erin mannermaalle ja joksikin aikaa kuopattava se siellä. Miten saammekaan sen kanoottiin?"

Hän riisui takkinsa, levitti sen nurmelle ja paiskasi sen päälle pari kolme kankea. Silloin hän havaitsi toisen pikku piikin lävistäneen ihonsa.

"Tuossa on meille täysi kantamus", hän sanoi. Sitte äkkiä omituisen ärtymyksen puuskassa: "Mitä tuijotat?"

Hooker kääntyi häneen. "En voi sietää... häntä." Hän nyökäytti ruumiiseen päin. "Se niin muistuttaa --"

"Lorua!" tuumi Evans. "Kaikki kiinalaiset ovat yhden näköisiä."

Hooker katsoi häntä kasvoihin. "Aijon kuitenkin haudata _tuon_, ennen kuin käyn käsiksi tähän tavaraan."

"Älä joutavoitse, Hooker", kehotteli Evans. "Anna tuon lahonneen raadon odotella."

Hooker epäröitsi, ja sitte hänen silmänsä huolellisesti tähysteli ruskeata maaperää. "Se säikyttelee minua jollakin tavoin", hän tunnusti.

"Kysymyksenä on", jatkoi Evans, "mitä tehdä näillä kangilla. Hautaammeko ne uudestaan täällä vai viemmekö ne salmen poikki kanootilla?"

Hooker mietiskeli. Hänen hämmentynyt katseensa kiersi jättiläismäisiä runkoja pitkin kauvas ylös latvojen päiväpaisteiseen vehreyteen. Hän värähti taas silmänsä sattuessa kiinalaisen siniseen haamuun. Hän tähysti etsivästi puitten lomien harmaisiin syvyyksiin.

"Mikä sinua vaivaa, Hooker!" tuskitteli Evans. "Oletko järjiltäsi?"

"Toimittakaamme kulta ainakin pois täältä", lausui Hooker.

Hän tarttui takin kaulukseen, Evans liepeisiin, ja he nostivat kantamuksen koholle. "Mitä tietä?" kysyi Evans. "Kanootille?"

"On omituista", valitti Evans heidän astuttuaan vasta muutaman askeleen, "että käsivarsiani vielä kolottaa tuosta melomisesta."

"Hitto!" hän noitui. "Niitäpä kivistää! Minun on levähdettävä."

He laskivat takin maahan. Evansin kasvot olivat valkeat ja pieniä hikipisaroita kihoili hänen otsalleen. "Täällä metsässä on jollakin tavoin ummehtunutta."

Sitte yht'äkkiä heittyen järjettömään suuttumukseen: "Mitä hyödyttää odotella tässä kaiken päivää? Käy käsiksi, kuule! Et ole muuta tehnyt kun vetelehtinyt sen koommin kun ruumiin näimme."

Hooker katseli vakaasti toverinsa kasvoja. He ottivat taakkansa ja kulkivat ehkä sata metriä äänettöminä eteenpäin. Evans alkoi raskaasti huohottaa.

"Etkö voi puhua?" hän tiuskaisi.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Hooker.

Evans kompastui ja sinkautti sitte äkkiä kiroten takin käsistään. Hän seisoi tovin Hookeria tuijotellen ja tarttui voihkaten kurkkuunsa.

"Älä tule lähelle", hän sanoi ja meni nojautumaan puuta vasten. Sitten lujemmasti: "Olen tuotapikaa parempivointinen."

Pian hänen kätensä irtausivat rungosta ja hän luisti hitaasti alas sitä myöten kunnes kyyristeli kasaksi luhistuneena sen juurella. Hänen kätensä kouristuivat nyrkkiin. Kasvot olivat kivusta vääntyneet. Hooker lähestyi häntä.

"Älä koske minuun! Älä koske minuun!" Evans hoki tukahtuneella äänellä. "Nosta kulta takaisin takille."

"Enkö voi millään auttaa sinua?" kysyi Hooker.

"Nosta kulta takaisin takille."

Hooker tunsi kultakankia pidellessään pienen pistoksen peukalossaan. Hän katseli kättään ja näki hennon piikin, pari tuumaa pitkän.

Evans korahti ja vieri ympäri.

Hookerin leuka valahti alas. Hän tuijotti tovin okaan suurenevin silmin. Sitte hän katsahti Evansiin, joka nyt makasi käpertyneenä maassa, selkä värveellisesti köyristyen ja oijeten. Sitte hän katseli puitten pylväikön ja suikertelijakasvien verkon lomitse sinne missä sinikaapuisen kiinalaisen ruumis vielä oli epäselvästi näkyvissä harmaasta hämystä. Hän ajatteli asemakaavan kulmassa olleita pikku viivoja, ja paikalla hän tajusi.

"Jumala armahda!" hän huudahti. Sillä oat olivat samanlaisia kuin ne, joita dajakit myrkyttävät ja käyttävät puhallusputkissaan. Hän ymmärsi nyt mitä Tshang-hin vakuuttelu aarteensa turvallisuudesta tarkotti. Hän ymmärsi nyt tuon irvistyksen.

"Evans!" hän karjaisi.

Mutta Evans oli nyt äänetön ja liikkumaton, paitsi jäsenten kamalaa värveellistä nytkähtelyä. Pohjaton äänettömyys vallitsi metsässä.

Sitte Hooker alkoi raivokkaasti imeä pientä vaalean punaista pilkkua peukalossaan -- imeä henkensä edestä. Pian hän tunsi omituista mojotusta käsivarsissaan ja hartioissaan, ja sormia tuntui olevan vaikea taivuttaa. Silloin hän tiesi ettei imemisestä ollut apua.

Yht'äkkiä hän pysähtyi, istuutui kultapinon viereen ja leuka käsien varassa, kyynäspäät polvia vasten, tuijotteli toverinsa vääntynyttä mutta vielä vavahtelevaa ruumista.

Tshang-hin irvistys tuli taaskin hänen mieleensä. Jumottava kipu levisi kurkkua kohti ja kävi hiljalleen tuimemmaksi. Korkealla hänen yläpuolellaan heikko tuulahdus viipotti lehviä, ja jonkun tuntemattoman kukkasen valkeita terälehtiä leijui alas hämyssä.

Voimakoneitten Herra.

Camberwellissa sähkörautatien voimansiirtäjinä olevien surisevien ja sälisevien voimakoneitten päähoitaja oli Yorkshiresta ja nimeltään James Holroyd. Hän oli käytännöllinen sähkötaituri, mutta hetas whiskylle, vanttera punatukkainen törkiö, jolla oli säännöttömät hampaat. Hän epäili jumaluuden olemassaoloa, mutta uskoi Carnot'n kehityskierroksen, oli lukenut Shakespearea ja havainnut hänet heikoksi kemiassa. Hänen apulaisensa oli salaperäisestä Idästä kotoisin ja nimeltään Azuma-zi. Mutta Holroydin puheessa oli hänen nimenään Hyh-höh. Holroyd piti neekeriapulaisesta syystä että sellainen sieti potkuja -- Holroydin tapoja -- eikä kurkkaillut koneistoon yrittääkseen oppia sitä tuntemaan. Eräitä omituisia sivistyksemme korkeimman kehityksen keskeen äkkiä joutuneen neekerimielen mahdollisuuksia Holroyd ei koskaan täysin tajunnut, vaikkakin juuri lopulla sai niistä hieman vihiä.

Azuma-zin määritteleminen oli kansatieteen ulkopuolella. Hän oli kenties enemmän neekeri kuin mitään muuta, vaikka tukka oli pikemmin kihara kuin villainen ja nenävarsi selvästi näkyvä, Ihokin oli enemmän ruskea kuin musta, ja silmänvalkuaiset keltaiset. Leveät poskiluut ja kapea leuka loivat kasvoille käärmemäisen V-muodon. Pääkin oli takaa leveä ja otsalta kaita, ikäänkuin olisivat aivot vääntyneet toisin päin kuin europalaisen. Hän oli kitulias kasvultaan ja vielä kituliaampi kielitaidoltaan. Keskustelussa hän päästeli monenmoisia merkitykseltään tuiki tuntemattomia kummallisia ääniä, ja harvakseltaan lausumansa sanat hän muokkasi luonnottoman mutkaisiksi. Holroyd yritteli valaista hänen uskonnollisia käsityksiään ja -- varsinkin whiskyä naukkailtuaan -- luennoitsi hänelle taikauskoa ja lähetyssaarnaajia vastaan. Mutta Azuma-zi vältteli jumalistansa puhumista, vaikka sai potkujakin siitä, Azuma-zi oli tullut Lontooseen Malakasta ja sen takaa saapuneen _Lord Clive_ laivan kivihiilikomerossa, verhottuna valkeaan mutta riittämättömään pukuun. Hän oli nuorellakin ijällään kuullut Lontoon suuruudesta ja rikkauksista, missä kaikki naiset ovat valkeita ja kauniita, ja kerjäläisetkin kadulla valkeita, ja hän oli joukko äsken ansaittuja kultakolikolta taskussaan saapunut pitämään hartausharjotuksia sivistyksen alttarilla. Tulopäivä oli kolea; taivas oli sumea ja tuulen tuiskauttelemaa vihmaa tihkui lokaisille kaduille, mutta hän heittäysi rohkeasti Shadwellin nähtävyyksiä ihailemaan, ja ajautui ennen pitkää terveydeltään ränstyneenä, vaatetukseltaan sivistyneenä, pennittömänä ja muissa kuin välttämättömimpiä tarpeita koskevissa asioissa mykkänä eläimenä ahertamaan James Holroydille ja hänen pöyhkyriyttään kärsimään Camberwellin voimakonevajassa. Ja pöyhkeä kohtelu oli James Holroydille lempityötä.

Oamberwellissa oli kolme voimakonetta käyttökoneineen. Kaksi alusta asti ollutta ovat pieniä; isompi oli uusi. Pienemmät koneet pitivät kohtalaista ääntä; niiden remmit surisivat pyöriensä yli, aina silloin tällöin sähköiset sädekimput rätisivät ja sihisivät ja ilma herkeämättä hyrisi huu-uu-uu niiden napojen välillä. Toinen hölskyi perustuksiltaan ja piti vajan täräjämässä. Mutta iso voimakone hukutti tykkänään kaikki nämä äänet rautaisen ytimensä ehtymättömällä järinällä, joka sai muitakin rautaosia jymisemään. Tuota katsomassa kävijän päätä pyörrytti käyttökoneitten tyk-tyk-tyk, isojen pyörien vilinä, vinhasti kieppuvat pallolämsät, höyryn ajoittaiset pihahdukset, ja kaiken yli jyrisevä ison voimakoneen kumea, herkeämätön, hyökyilevä pauhu. Viimeksi mainittu ominaisuus oli konerakennustaidon kannalta vika, mutta Azuma-zi laski sen luonnostaan kuuluvaksi tuolle valtaisen ylväälle ihmeoliolle.

Pitäisimme tuon vajan äänet aina lukijan korvissa hänen lukiessaan, jos se olisi mahdollista; kertoisimme koko tarinamme sellaisella säestyksellä. Se oli loppumatonta paukkinan virtaa, josta korva erotti ensin yhden säikeen ja sitte toisen; siinä oli höyry-käyttö koneitten aikavälistä kuorsumista, puuskuntaa ja pihinää, niiden mäntien imentää ja hytkähtelyä, isojen vauhtipyöräin puolaimien jälseää huisketta ilmaa vasten, nahkaremmien väljempinä ja kireämpinä soljuessaan vaihtelevaa siukumista ja voimakoneitten kiukkuista hyrinää; ja kaiken yläpuolella, toisinaan kuulumattomana, kun korva siihen väsyi, ja sitte taas hiipien takaisin tajuntaan oli tämä ison koneen pasuunan pauhu. Lattia jalkain alla ei koskaan tuntunut vakaiselta ja liikkumattomalta, vaan tärisi ja nauskui. Se oli huumaava, hyllyilevä paikka, ja hytkäytteli kenen tahansa ajatukset oudosti vinkkuroimaan. Ja kolmeen kuukauteen, koneenkäyttäjien ison lakon kestäessä, Holroyd, joka oli rikkuri, ja Azuma-zi, joka oli pelkkä neekeri, eivät kertaakaan olleet ulkona tuosta sekamelskaisesta kurimuksesta, vaan nukkuivat ja söivät pienessä puukojussa vajan ja veräjän välissä.

Holroyd piti pian Azuma-zin tultua jumaluusopillisen luennon ison koneensa tekstistä. Hänen täytyi huutaa saadakseen sanansa jymyssä kuuluviin. "Katsos tuota", kehui Holroyd; "mikä pakanallinen epäjumalasi vetää sille vertoja?" Ja Azuma-zi töllisteli. Hetkeksi Holroydin puhe häipyi, ja sitte Azuma-zi kuuli: "Tappaisi sata miestä, Siinä sitä on herraa!"

Holroyd oli ylpeä isosta voimakoneestaan, ja laajasti selitteli sen kokoa ja voimaa Azuma-zille kunnes ties mitä merkillisiä aatoksia se ja herkeämätön vilinä ja tohina sai risteilemään kiharaisessa mustassa kallossa. Hän valaisi mitä havainnollisimmin millä kaikilla kymmenkunnalla tavalla mies voisi siitä saada surmansa, ja kerran hän antoi Azuma-zille sähkötäräyksen näytteeksi sen laadusta. Siitä asti Azuma-zi työnsä hengähdyslomina -- se oli raskasta työtä, käsittäen ei ainoastaan hänen omansa, vaan enimmän osan Holroydinkin toimista -- istui katselemassa isoa konetta. Silloin tällöin sähkökimput rätisivät ja kipinöitsivät sinisiä leimahduksia, joita Holroyd sadatteli, mutta muutoin kaikki kävi tasaisesti ja tahdikkaasti kuin hengitys. Remmi kieppui vonkuen voimansiirtoakselin ympäri, ja takaa aina kuului männän ystävällinen jytkytys. Niin se eleskeli kaiken päivää tässä isossa ilmavassa majassa, hän ja Holroyd palvelijoinansa; ei vangittuna ja orjuutettuna kuin muut hänen tuntemansa koneet olivat olleet, vaan valtaistuimelle korotettuna mahtina. Noita kahta pienempää voimakonetta Azuma-zi vastakohdan voimasta halveksi; isomman hän itsekseen risti Voimakoneitten Herraksi. Nuo olivat ärtyneitä ja säännöttömiä, mutta iso voimakone oli vakaa. Miten suuri se olikaan! Miten levollinen ja keveä käynniltään! Suurempi ja tyynempi vielä kuin Rangoonissa näkemänsä Buddat, eikä kuitenkaan liikkumaton, vaan elävä! Isot mustat telat kieppuivat, kieppuivat, kieppuivat, kehät vilisivät sädekimppujen alla ja lieriön kumea jymy ohjasi kaikkea. Se vaikutti Azuma-ziin omituisesti.

Azuma-zille ei työ ollut mieluista. Hän istuskeli katselemassa Voimakoneitten Herraa Holroydin poiketessa houkuttelemaan ratapihan veräjänvartijaa whiskyä noutamaan, vaikka hänen oikea paikkansa ei ollut voimakonesuojuksessa vaan käyttökoneitten takana, ja vaikka Holroyd sivalteli häntä tukevan vaskilangan pätkällä milloin tapasi hänet kurkkailemassa. Hänellä oli tapana hiipiä seisoskelemaan jättiläisen lähelle ja katsella päänsä yllä kieppuvaa isoa nahkaremmiä. Remmissä oli musta tilka, ja häntä jotenkuten huvitti kaikessa tässä hälinässä katsella sen alituista palaamista. Outoja ajatuksia kehräytyi sen viipotuksen mukana. Tieteilijät kertovat että villit elähyttävät kiviä ja puita hengellä -- ja kone on tuhannen vertaa elävämpi kuin kivi tai puu. Ja Azuma-zi oli pohjaltaan vielä villi. Sivistyksen kuori ei ollut syvemmällä kuin hänen työpuseronsa, sinelmänsä ja kasvojansa ja käsiänsä peittävä kivihiilen lika. Hänen isänsä oli palvellut meteoria; hänen sukunsa verta oli kenties roiskunut Juggernautin leveisiin pyöriin. [Juggernaut on epäjumala, jonka raskaitten vankkurien alle uskovaisia hinduja heittäytyy sovitus-uhriksi vuotuisesti uusiintuvassa juhlassa. Suom. muist.]

Hän käytti kaikkia Holroydin antamia tilaisuuksia kosketella ja käsitellä isoa voimakonetta, joka oli alkanut häntä lumota. Hän kiillotti ja puhdisti sitä kunnes metalliosat häikäisivät päiväpaisteessa. Hänet valtasi salaperäinen palveluksen tunne tätä tehdessään. Hänellä oli tapana astua sen luo ja hellästi kosketella sen kieppuvia induktioteloja. Hänen palvelemansa jumalat olivat kaikki kaukana, Lontoon ihmiset kätkivät jumalansa.

Viimein hänen hämärät tunteensa kävivät selvemmiksi, sukeusivat ajatuksiksi ja lopulta teoiksi. Tullessaan jymisevään vajaan eräänä aamuna hän lausui salaaminsa [Salaam on muhamettilainen kunnioittava tervehdyssana; osa Intian asukkaita on muhamettilaisia. Suom. muist] Voimakoneitten Herralle ja sitte Holroydin poissa ollessa meni kuiskaamaan jyrisevälle koneelle olevansa sen palvelija, rukoillen sitä armahtamaan häntä ja pelastamaan hänet Holroydilta. Hänen niin tehdessään tunkeusi tutisevan konesuojuksen avoimesta kupukäytävästä siihen harvoin ulottuva päiväpaisteen heijastus ja Voimakoneitten Herra tohisi ja hyrisi kelmeässä kultahohteessa säteilevänä. Silloin Azuma-zi tiesi palveluksensa otolliseksi Herralleen. Sen jälkeen hänestä ei enää tuntunut niin yksinäiseltä kuin ennen, ja hän olikin tosiaan ollut kovin yksikseen Lontoossa. Ja työaikansakin päätyttyä, mikä harvoin sattui, maleksi hän suojuksen ympärillä.

Sitte Holroydin seuraavalla kerralla kolhittua häntä meni Azuma-zi ensi tilassa Voimakoneitten Herran eteen ja kuiskasi: "sinä näet, oi Herra!" ja koneiston vihainen hurina tuntui vastaavan hänelle. Tuosta alkaen tuntui hänestä voimakoneen ääniin tulevan eri sointu aina Holroydin tullessa suojukseen. "Herrani odottaa aikansa", lohduttausi Asuma-zi itsekseen. "Tämän narrin synnillisyys ei ole vielä kypsä." Ja hän odotteli ja vaani tilinteon päivää. Erään kerran näkyi merkkejä sähkövirtojen ristiinmenosta ja Holroyd sai varomatonta tutkimusta toimittaessaan -- se tapahtui ehtoopäivällä -- jokseenkin ankaran täräyksen. Käyttökoneen takaa näki Azuma-zi hänen hypähtävän sivulle ja kiroovan telan ilkiöitä.

"Hän on saanut varotuksen", virkkoi Azuma-zi itsekseen. "Totisesti on Herrani kärsivällinen."

Holroyd oli ensinnä opastanut neekeriänsä sellaisissa voimakoneen toiminnan alkeiskäsitteissä, joiden avulla tämä voisi hänen poissa ollessaan tulla tilapäisesti toimeen vajassa. Mutta havaitessaan millä tavoin Azuma-zi loikaroitsi jättiläiskoneen ympärillä hän kävi epäluuloiseksi. Hän tajusi hämärästi apulaisellaan olevan jotakin mielessä ja päätellen hänellä olleen tekemistä telain voitelemisessa öljyllä joka oli eräästä kohti syövyttänyt pois kiillon, hän antoi koneiston hälyn yli karjutun julistuksen: "älä sinä enää mene lähelle tuota isoa voimakonetta, Hyh-höh, taikka nyljen nahkasi!" Ja muutenkin, jos Azuma-zia miellytti olla ison koneen lähellä, vaati selvä järki ja säädyllisyys pidättämään häntä loitolla siitä.

Azuma-zi totteli sillä kertaa, mutta myöhemmällä hän joutui kiinni kumarrellessaan Voimakoneitten Herraa. Silloin Holroyd tempaisi käsivarresta ja potkaisi häntä hänen kääntyessään poistumaan. Azuma-zin sitte seisoessa käyttökoneen takana ja Holroydin vihattua selkää tuijotellessa saivat koneiston äänet uuden tahdin ja kuulostivat neljältä hänen äidinkielensä sanalta.

On vaikea tarkalleen sanoa mitä mielipuolisuus on. Luullakseni Azuma-zi oli mielipuoli. Voimakonevajan lakkaamaton paukkina ja vilske oli saattanut huiskuttaa hänen pienet tietonsa ja runsaat taikauskoiset kuvitelmansa vihdoin jonkinlaiseksi riivaannukseksi. Ainakin, kun hänen mieleensä juohtui aatos tehdä Holroydista uhri voimakoneen jumaluudelle, hän joutui omituisen ylvästelevän tunnekuohun valtaan. Sinä yönä nuo kaksi miestä ja heidän mustat varjonsa olivat vajassa yksikseen. Vajaa valaisi iso vilkkuva ja punaisena vilahteleva kaarilamppu. Varjot venyivät mustina voimakoneitten taakse, käyttökoneitten heilurikuulat syöksähtelivät valosta pimeyteen ja niiden männät jytkyivät äänekkäästi ja tasaisesti. Vajan avoimesta päästä näkyvä ulkopuolinen ilma häämötti uskomattoman etäisenä. Se tuntui aivan kuolleeltakin, kun koneiston jymy tukehdutti kaikki ulkoiset äänet. Etäällä kuvastui pihan musta aita ja sen takana talojen harmaita ääriviivoja, ja ylhäällä kaareili tummansininen taivas kelmeine tähtösineen. Azuma-zi astui äkkiä vajan keskuksen poikki remmien alitse ja katosi ison voimakoneen varjoon. Holroyd kuuli lipsahduksen ja vauhdin tahti muuttui.

"Mitä hiivattia sinä vaihteelle teet?" hän ulvahti hämmästyneenä. "Enkö ole sulle sanonut --"

Silloin hän näki Azuma-zin silmien päättäväisen ilmeen, aasialaisen astuessa varjosta häntä kohti.

Seuraavassa silmänräpäyksessä miehet olivat hurjassa ottelussa ison voimakoneen edessä.

"Sinä paksupää hullu!" hönkäisi Holroyd ruskean käden kuristaessa kurkkuaan. "Pysy erilläsi noista kosketusrenkaista." Samassa hän suistui jaloiltaan ja horjui Voimakoneitten Herraa kohti. Hän hellitti vaistomaisesti irti vastustajastaan pelastuakseen koneesta.

* * * * *

Lähetti, joka oli hurjalla kiireellä pantu asemalta tutkimaan mitä voimakonevajassa oli tapahtunut, tapasi Azuma-zin veräjänvartijan kojusta. Azuma-zi yritti selittää jotakin, mutta lähetti ei saanut mitään selvää hänen katkonaisesta solkkauksestaan, vaan riensi vajaan. Koneet olivat kaikki meluisesti työssä eikä mitään näyttänyt olevan epäkunnossa. Tuntui kuitenkin omituista kärventyneiden hiuksien hajua. Sitte hän näki kummallisen kurtistuneen kasan roikkumassa ison voimakoneen etumuksessa ja lähemmäksi astuessaan tunsi Holroydin vääntyneet jäännökset.

Mies tuijotti ja empi tuokion. Sitte hän näki kasvot ja sulki silmänsä vavahtaen. Hän pyörähti pois ennen kuin avasi ne, jottei olisi enää nähnyt Holroydia, ja meni ulos vajasta neuvoa ja apua hakemaan.

Nähdessään Holroydin kuolevan Suuren Voimakoneen kouristuksessa oli Azuma-zi ollut hiukan säikähdyksissään tekonsa seurauksista. Silti oli hän omituisesti ylpeissään ja tiesi Voimakoneitten Herran armon olevan puolellaan. Hänen suunnitelmansa oli jo valmis miehen tullessa asemalta, ja kiireesti paikalle saapunut teknillinen johtaja hyväksyi heti ilmeisen johtopäätöksen itsemurhan tapahtumisesta. Tämä asiantuntija tuskin otti huomatakseenkaan Azuma-zia, muutamia kysymyksiä hänelle vain tehden. Näkikö hän Holroydin epätoivoista tekoa? Azuma-zi selitti olleensa poissa näkyvistä tulipesän luona kunnes kuuli voimakoneen soinnun muuttuvan. Tutkinto ei ollut rasittava, ollen epäluuloista vapaa.