Part 3

"Tietysti ne olisivat öljyttävät, mutta ei niiden tarvitsisi kiiltää enempää kuin monet ihmiset luonnostaan. Vanhan Manningtreen kalju pää... Ainakin voisi niille keskeytyksittä jutella. Tädeillekin.

"Eläintentäyttämisellä on suuri tulevaisuus edessään, ole varma siitä. On kivettyneitä..."

Hän vaikeni äkkiä,

"Ei, minun ei sopine puhua sinulle siitä." Hän imi miettiväisenä piippuaan. "Kiitos, kaada vain. Ei liiaksi vettä.

"Tietysti ei se mitä sinulle nyt sanon mene sen pitemmälle. Tiedäthän että olen tehnyt joitakuita drontteja ja ison ruokin? Et! Nähtävästi olet vast'alkava eläintentäyttämisessä. Hyvä ystävä, puolet maailman isoista ruokeista ovat jokseenkin yhtä alkuperäisiä kuin Pyhän Veronikan nenäliina, kuin Trevesin pyhä kaapu. Me teemme niitä jouhiuikujen höyhenistä ja sen semmoisista. Ja isot ruokinmunat samaten!"

"Hyväinen aika!"

"Niin juuri, me teemme niitä hienosta porsliinista. Se se maksaa vaivan. Niistä saa -- yhdestäkin vastikään maksettiin 300 puntaa. Se oli luullakseni todella oikea, mutta tietysti ei voi koskaan olla varma. Se on peräti hienoa työtä, ja jälkeenpäin on ne tehtävä tomuttuneiksi, sillä yhdelläkään tuollaisen kallisarvoisen munan omistajalla ei konsanaan ole uskallusta sitä puhdistaa. Se on tämän liikkeen vahvana puolena. Jos epäilevätkin munaa, niin heitä ei haluta tutkia sitä liian tyystin. Se on parhaimmillaankin ylen haperaa omaisuutta.

"Et tiennyt että eläintentäyttämistaito kohoo niin korkealle. On se korkeammallekin kohonnut, poikaseni. Olen kilpaillut itse luonnon käsien kanssa. Yksi _alkuperäisistä_ isoista ruokeista" -- hänen äänensä aleni kuiskaukseksi -- "yksi _alkuperäisistä_ isoista ruokeista _on minun tekemäni_.

"Ei. Sinun täytyy perehtyä lintujentutkimiseen ja ottaa itse selville mikä se niistä on. Mutta jatkaakseni, onpa puoleeni kääntynyt ryhmä kauppiaitakin, jotta täyttäisin Islannin pohjoispuolella olevista tutkimattomista kallioluodoista jonkun näillä muinaisajan linnuilla. Ehkä -- joskus. Mutta minulla on parhaillaan toinen pikku tehtävä käsillä. Oietko milloinkaan kuullut dinorniksesta?

"Se on noita Uudessa Seelannissa äskettäin sukupuuttoon kuolleita jättiläislintuja. 'Moaksi' sitä alkuasukkaat kutsuvat, Niistä nimittäin on löydetty luita ja muutamista nevoista höyheniäkin ja kuivia nahan palasia. No niin, minä aijon -- no, turhapa siitä on sinulle salaisuutta tehdä -- aijon _väärentää_ täydellisen täytetyn moan. Tiedän siellä miehen joka on sen löytävinään jonkinlaisesta mätänemistä estävästä suosta ja sanoo täyttäneensä sen oitis, kun se uhkasi hajota käsiin. Höyhenet ovat eriskummallisia, mutta minulla on ovela keino kärvennellä kamelikurjen sulan palasia. Niin, siitä se outo haju minkä huomasit. Petos voidaan keksiä vain mikroskopilla, ja tuskinpa huolitaan sitä varten repiä pilalle hyvin säilynyttä kappaletta.

"Tällä tavalla, näetsen, minä pieneltä osaltani avittelen tieteen edistystä.

"Mutta kaikki tämä on pelkkää luonnon matkimista, Olen aikoinani tehnyt enemmänkin. Olen -- vienyt voiton luonnosta."

Hän pudotti jalkansa alas tulisijan reunustalta ja kumartui tutunomaisesti minun päin. "Olen _luonut_ lintuja", hän sanoi matalalla äänellä. "_Uusia_ lintuja, Parannuksia. Erilaisia kuin yksikään ennen nähty lintu."

Hän otti entisen asentonsa vaikuttavan vaitiolon seuratessa.

"Luomakunnan rikastuttamista -- ky-yllä. Jotkut tekemistäni linnuista olivat uusia mesilinnun lajeja ja sangen ihania pikku olentoja, mutta toiset taasen suorastaan hupaisia, Hupaisin luullakseni oli _Anomalopteryx Jejuna. Jejunus-a-um_ -- tyhjä -- niin kutsuttu syystä ettei sen sisällä tosiaankaan ollut mitään; läpeensä tyhjä lintu -- täytettä lukuunottamatta. Olento on nyt vanhalla Javversilla, ja hän lienee siitä yhtä ylpeä kuin minä. Se on mestariteos, Bellows. Sillä on kaikki pelikaanin tyhmä kömpelyys, kaikki papukaijan juhlallinen arvokkuuden puute, kaikki flamingon laiha isoraajaisuus, kaikki mandarinisorsan ylenpalttinen kirjavuus. Uhkakomea lintu. Minä tein sen haikaran ja tukaanin luurangoista ja sekalaisesta höyhenvalikoimasta. Moinen eläintentäyttely on puhdasta iloa, Bellows, todelliselle ammattimiehelle.

"Miten tulin sen tehneeksi? Aihe oli yksinkertainen kylläkin, kuten kaikkien suurten keksintöjen. Muuan noita nuoria neroja, jotka kirjottelevat tieteellisiä pätkiä sanomalehtiin, sai käsiinsä saksankielisen lentolehtisen Uuden Seelannin linnuista ja käänsi osan siitä sanakirjan ja syntyperäisen älynsä avulla -- hän lienee ollut kovin suuresta perheestä ja pienistä vanhemmista -- ja hän joutui sekaannuksiin -- elävästä apteryxistä ja sukupuuttoon kuolleesta anomalopteryxistä; puhui viittä jalkaa korkeasta linnusta, joka eleli Pohjois-Islannin tiheiköissä, oli harvinainen, arka, vaikeasti tavattava, ja niin edespäin. Javvers, joka kerääjäksikin on ihmeteltävän tietämätön mies, luki nämä pätkät ja vannoi hankkivansa itselleen moisen otuksen hinnalla millä tahansa. Pisti välittäjät ahtaalle tiedusteluillaan. Se osottaa mitä mies saa aikaan itsepintaisuudella -- tahdonvoimalla. Tässä oli lintujen kerääjä, joka vannoi hankkivansa kappaleen lintulajia jota ei ollut olemassa, jota ei ollut koskaan löytynyt ja joka pelkästä oman viheliäisen kömpelyytensä häpeästä ei varmaankaan olisi olemassa nyt, jos voisi asialle mitään. Ja hän sai sen. _Hän sai sen_."

"Lisää whiskyä, Bellows?" kysyi eläintentäyttäjä, irtautuen tahdonvoiman ja keräilevän mielenlaadun merkillisyyksien hetkellisestä mietiskelystä. Ja saatuaan lasinsa täyteen hän ryhtyi kertomaan minulle miten paikkaili kokoon mitä viehättävimmän merenneidon, ja miten muuan kiertävä saarnaaja, joka sen takia ei saanut kuulijakuntaa, Burslemin markkinoilla murskasi sen, koska se oli epäjumalan palvelusta tahi pahempaa. Mutta koska tämän jutun kaikkien osallisten, luojan, säilyttäjän ja tuhoajan välinen keskustelu oli kauttaaltaan sopimatonta julkisuuteen, niin tämän hauskan tapauksen täytyy vielä jäädä painattamatta.

Keräilijäin outoihin aloihin perehtymätön lukija on taipuvainen epäilemään eläintentäyttäjääni, mutta mitä isoihin ruokinmuniin ja väärin täytettyihin lintuihin tulee, niin huomaan että hänen selityksensä ovat etevien lintutieteellisten tutkijain vahvistamia. Ja kuvaus tuosta Uuden Seelannin linnusta ilmestyi totisesti eräässä moitteettoman maineen saaneessa aamulehdessä, sillä eläintentäyttäjällä on numero hallussaan ja hän näytti sen minulle.

KAMEELIKURKIKAUPPAA.

"Lintujen hinnoista puhuessa, olenpa nähnyt kameelikurjen maksavan kolmesataa puntaa", sanoi eläintentäyttäjä tarinoidessaan nuoruutensa matkustuksista. "Kolmesataa puntaa!"

Hän tähysteli minua silmälasiensa yli. "Ja toisenkin, josta ei huolittu neljääsataa."

"Ei", hän sanoi, "niissä ei ollut mitään erityisen rodun merkkejä. Ne olivat vaan tavallisia kameelikurkia. Olivat hieman värinsäkin menettäneitä -- ruokahoidon vuoksi. Eikä ollut mitään rajotettua saantiakaan. Olisi luullut viiden kameelikurjen olleen halvassa hinnassa Taka-Intiasta tulevalla laivalla. Mutta seikka oli se että yksi niistä oli niellyt timantin.

"Mies, jolta se sen sai oli Sri Mollini padisha, hirmuinen keikari, voisi sanoa pääkaupunkilaiskeikari kantapäästä kaulaan, ja sitte ruma musta pää ja pyllähtelevä turbaani, jossa tämä timantti välkkyi. Linnun peijakas noukkasi sen ja kun mies nosti hälinän se kai älysi tehneensä väärin ja meni toisten joukkoon säilyttääkseen tuntemattomuutensa.

"Kaikki tapahtui minuutissa. Minä olin ensimäisiä saapumaan, ja siinä tuo pakana ruikutti jumaliaan ja kaksi merimiestä sekä lintujen hoitaja nauroivat pakahtuakseen. Se oli lystikäs tapa menettää timanttinsa. Lintujen hoitaja ei ollut sattunut juuri silloin saapuville, joten hän ei tiennyt mikä lintu kolttosen teki. Aivan hukassa siis. Totta puhuen en ollut puoleksikaan pahoillani. Tuo mokoma oli kerskunut timanttipahaisestaan siitä asti kuin laivaan tuli.

"Tuollainen asia kulkee siunaaman ajassa laivan keulasta perään. Jokainen puhui siitä. Padisha meni alas kajuuttiin tunteitaan salatakseen. Päivällisellä -- hän söhri suihinsa oman pöydän ääressä kahden muun hindun kanssa -- kapteeni pyrki irvistelemään hänelle siitä ja hän joutui kovaan kiihkoon. Hän kääntyi istuimellaan ja puhui korvaani. Hän ei ostaisi lintuja; hän tahtoisi timanttinsa. Hän vetosi oikeuksiinsa Englannin alamaisena. Hänen timanttinsa täytyi löytyä. Hän oli luja siinä. Hän valittaisi Ylähuoneeseen. Lintujen hoitaja oli noita pölkkypäitä, joihin ei missään nimessä saa uutta ajatusta mahtumaan. Hän torjui kaikki ehdotukset minkäänlaisesta lääkäröimisestä. Hänen ohjeinaan oli ruokkia niitä sillä ja sillä tavalla ja kohdella niitä sillä ja sillä tavalla, ja poikkeeminen niiden ruokkimisesta sillä ja sillä tavalla ja niiden kohtelemisesta sillä ja sillä tavalla saattoi toimittaa hänelle potkut toimestaan. Padisha oli vaatinut mahapumppua -- vaikk'eihän sitä voi linnulle tehdä. Tämä padisha oli päntännyt päähänsä runsaat määrät pintapuolista lakituntemusta, kuten bengali vietävät yleensä, ja hoki hakevansa pidätysoikeuden lintuihin, ja sen semmoista. Mutta muuan vanhempi mies, joka sanoi poikansa olevan Lontoossa asianajajana, kiisti sen mitä lintu nielee _ipso facto_ jäävän eriämättömäksi osaksi linnusta, ja padishan ainoan keinon olevan etsiä vahingonkorvausta, ja siinäkin tapauksessa saattaisi olla mahdollista todistaa hänen oman huolimattomuutensa myötävaikuttaneen vahingon aiheutumiseen. Hänellä ei ollut mitään menettelyvapautta kameelikurkeen nähden joka ei ollut hänen omansa. Tuo sai padishan suunniltaan, etenkin kun useimmat meistä mielipiteenään lausuivat että tämä käsitys oli ainoa järjellinen. Laivassa ei ollut ainoatakaan lakimiestä kysymystä ratkaisemassa, joten puhelimme kaikki kutakuinkin vapaasti. Vihdoin Adenista lähdettyä hänkin näytti taipuneen yleiseen mielipiteeseen ja meni vaivihkaa hoitajan luo tekemään tarjouksen kaikista viidestä kameelikurjesta.

"Seuraavana aamuna nousi aamiaispöydässä aika metakka. Miehellä ei ollut mitään valtuutta lintujen myymiseen eikä mikään mahti saanut häntä ottamaan sellaista kuuleviin korviinsakaan; mutta hän kuului kertoneen padishalle että muuan puoliverinen europalainen nimeltä Potter oli jo tehnyt hänelle tarjouksen, ja sillä perusteella padisha meidän kaikkien edessä syytti Potteria kunniattomaksi. Mutta luulenpa että useimmat meistä katsoivat Potterin menetelleen hyvinkin nokkelasti, ja tiedän että kun Potter ilmaisi Adenista lähettäneensä Lontooseen lintujen omistajille sähköteitse ostotarjouksen ja saavansa vastauksen Suetsiin, minä hyvänlaisesti kirosin menetettyä tilaisuutta.

"Suetsissa padisha puhkesi kyyneliin -- todellisiin karpaloitseviin kyyneliin -- kun Potterista tuli lintujen omistaja, ja tarjosi hänelle suoraapäätä kaksisataa viisikymmentä puntaa koko erästä, enemmän kuin kaksisataa prosenttia Potterin maksamasta hinnasta. Potter sanoi ennen menevänsä hirteen kuin luopuvansa höyhenestäkään -- aikovansa tappaa ne yksitellen ja etsiä timantin; mutta jälkeenpäin punnittuansa asiaa hän hiukan pehmeni. Hän oli pelaaja ennen kaikkea tämä Potter, hieman omituinen kortinlyönnissä, ja tällainen onkimisarvonta oli kai vasiten omiaan hänen ohjelmaansa. Ainakin hän leikin innossa tarjoutui myymään linnut erikseen eri henkilöille huutokaupalla, pohjahintana 80 puntaa linnulta. Mutta yhden niistä hän sanoi aikovansa pitää omaa onneansa koettaakseen.

"Ota huomioon että timantti oli kallisarvoinen -- eräs pikkarainen juutalais-ukko, timanttikauppias, joka oli matkassamme, oli arvioinut sen kolmeen neljään tuhanteen, padishan näyttäessä sitä hänelle -- ja tämä kameelikurkipeluun aate tarttui lujasti mieliin. Sattuipa että minä olin parina kertana ollut puheissa kameelikurkien hoitajan kanssa kaikenlaisista asioista, ja aivan sattumalta hän oli sanonut erään linnuista käyneen huonovointiseksi, ja hän epäili huonoa ruuansulatusta. Sillä oli yksi häntäsulka miltei kauttaaltaan valkea, joten se oli tunnettavissa, ja kun siis seuraavana päivänä huutokauppa alkoi siitä, minä korottaa tohautin padishan kahdeksankymmentäviisi yhdeksäänkymmeneen. Taisin olla hiukkasen liian varma ja kiihkeä tarjouksessani ja jotkut toisista äkkäsivät minun vainunneen jotakin. Ja padisha äityi tavottamaan lintua kuin järkensä menettänyt. Vihdoin juutalainen timanttikauppias sai sen 175 punnasta ja padisha huusi 180 juuri vasaran pudottua pöytään -- niin Potter selitti. Kaikessa tapauksessa juutalainen sen sai, ja siinä paikassa hän haki pyssyn ja ampui sen. Potter nosti sen päiväisen mekkalan, sanoen sen vaikeuttavan toisien kolmen myyntiä, ja padisha tietysti käyttäysi kuin löyhkäpää; mutta kaikki olimme hirmuisessa kiihkossa. Olinpa iki iloissani, sen takaan, kun leikkely ei saanutkaan mitään timanttia näkyviin -- iki iloissani. Olin itse mennyt sataanneljäänkynnneneen.

"Pikku juutalainen käyttäysi kuten juutalaiset yleensä -- hän ei näyttänyt olevan erityisemmästi millänsäkään huonosta onnestaan; mutta Potter kieltäysi pitkittämästä huutokauppaa ennen kuin oli sovittu ettei tavaroita luovutettaisi myynnin ollessa kesken. Pikku juutalainen tahtoi kiistää että tapaus oli poikkeuksellinen, ja koska mielipiteet sattuivat jokseenkin tasan, niin toimitus lykättiin seuraavaan aamuun. Meillä oli vilkas päivällispöytä sinä päivänä, usko pois, mutta lopulta Potter sai tahtonsa tapahtumaan, koska oli järkeen menevää että hänen oli turvallisinta pitää kaikki linnut ja että meidän piti antaa hänelle jonkin verran vastinetta urheilijamaisesta käytöksestään. Ja se vanha herrasmies, jonka poika oli lakimies, sanoi tuumiskelleensa asiaa päin ja toisin ja vahvasti epäilevänsä, eikö linnun tultua avatuksi ja timantin löydetyksi sitä pitänyt antaa takaisin oikealle omistajalle. Muistan vetäneeni esille että tähän kohtaan ulottui aarteenlöytöä koskeva laki -- niinkuin asianlaita totisesti olikin. Syntyi kuuma väittely ja me sovimme siitä että oli toden teolla hupsua tappaa lintu laivan kannella. Sitte vanha herrasmies, ryhtyen laajasti lavertelemaan lakitiedettä, yritti tehdä selväksi että myynti oli arpajaisten pitoa ja laitonta, ja vetosi kapteeniin; mutta Potter sanoi myyvänsä linnut pelkästään kameelikurkina. Hän ei tahtonut kaupita timantteja, hän sanoi, eikä tarjonnut sitä houkutukseksi. Hänen kaupaksi asettamansa kolme lintua _eivät_ sikäli kuin hän osasi tietää ja uskoa sisältäneet timantteja. Se oli siinä jonka hän piti -- niin hän toivoi.

"Hinnat olivat siitä huolimatta korkealla seuraavana päivänä. Nousun aiheutti tietysti se että nyt oli neljä mahdollisuutta viiden asemesta. Linnut peijakkaat nousivat keskimäärin 227 puntaan, eikä tämä padisha, kumma kyllä, hankkinut ainoatakaan niistä itselleen -- ei ainoatakaan. Hän piti liian suurta hälinää, ja kun olisi pitänyt tehdä tarjouksia hölisi pidätysoikeuksista; sitäpaitsi oli Potter hieman liian tuikea häntä kohtaan. Yksi joutui eräälle hiljaiselle upseerille, toinen tuolle pikku juutalaiselle, ja kolmannen saivat laivan koneenkäyttäjät yhtiössä. Ja sitte Potterin näytti äkkiä tulevan surku kauppojansa ja hän sanoi heittäneensä menemään varmat tuhannen puntaa ja varsin luultavasti saavansa tyhjän arvan ja aina olleensa pöhkö, mutta kun minä menin häntä pikkuisen haastattamaan, aikoen saada hänet panemaan viimeisen mahdollisuutensa puoliksi, niin huomasin hänen jo myyneen pidättämänsä linnun eräälle valtiomiehelle, joka oli lomakautenaan käynyt tutkimassa intialaisia tapoja ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tuo viimeinen oli se kolmensadan punnan lintu. No, kolme noita mokomia vietiin maihin Brindisissä -- vaikka vanha herrasmies intti sen olevan tulliasetusten rikkomista -- ja Potter ja padisha astuivat myös maihin. Hindu näytti olevan puolittain päästään vialla nähdessään rakkaan timanttinsa menevän niin sanoakseni sen ja tämän tien. Herkeämättä hoki hän hankkivansa pidätysoikeuden -- hänellä oli se aivoihinsa lyöttyneenä -- ja antoi nimensä ja osotteensa lintujen ostajille, jotta he tietäisivät minne lähettää hänen timanttinsa. Yksikään heistä ei halunnut hänen nimeään eikä osotettaan, eikä suostunut omaa olopaikkaansa ilmoittamaan. Kävipä siinä aika suukopu -- laivasillalla. Kaikki lähtivät eri junilla. Minä jatkoin matkaani Southamptoniin ja näin siellä maihin astuessani linnuista viimeisen; se oli tuo koneenkäyttäjien ostama ja seisoi komentosillan lähellä isossa tavaravasussa, näyttäen niin luisevalta ja hullunkuriselta puitteelta kallisarvoiselle timantille kuin konsanaan saa nähdä -- jos se _oli_ puitteena kallisarvoiselle timantille.

"_Miten se päättyi?_ Oh! niin vaan. Niin -- kenties. Tosiaankin, eräs seikka vielä voi olla valaistukseksi. Noin viikkoa jälkeen maihin tuloani minä kävelin Regent-katua ostoksillani, ja kenenkä näinkään käsikynkässä mitä iloisimmalla tuulella patikoivan edelläni muun kuin padishan ja Potterin. Kun sitä ajattelee -- --

"Niin. _Olen_ sitä ajatellut. Ei vain, katsos, ole epäilemistäkään siitä että timantti oli oikea. Ja padisha oli ylhäinen hindu. Olen nähnyt hänen nimensä sanomalehdissä -- usein. Mutta tokko lintu todella nieli timantin, se on toinen asia, kuten sanot."

AARRE METSÄSSÄ.

Kanootti lähestyi nyt maata. Lahti laveni ja riutan vaahtoavassa aallokossa ilmaisi aukeama pienen joen suun olevan kohdalla; jalan astumattoman metsän tiheämpi ja tummempi vehreys osotti sen juoksua alas etäistä rinnettä. Metsä ulottui tässä rannan hietikkoon asti. Kaukana taampana, häämyisinä ja melkein pilvimäisinä piirteiltään, nousivat vuoret kuin jäätyneet aallot. Meri oli tyven, paitsi melkein huomaamatonta kohoilua. Aurinko paahtoi täydeltä terältä.

Kaiverruksilla kirjailtua melaa pitelevä mies pysähtyi. "Sen pitäisi olla täällä jossakin", hän huomautti. Hän veti melan kanoottiin ja antoi käsivartensa valahtaa polville.

Toinen mies oli istunut kanootin keulassa, tiukkaan tähystellen maata. Hänellä oli keltainen paperiarkki polvellaan.

"Tules katsomaan tätä, Evans", hän pyysi.

Kumpainenkin puhui matalalla äänellä ja heidän huulensa olivat sierottuneet ja kuivat.

Evansiksi nimitetty mies tuli hoipertaen pitkin kanoottia kunnes saattoi katsella toverinsa olan yli.

Paperi oli järeästi töherretyn kartan näköinen. Paljosta laskoksille taittamisesta se oli rutistunut ja miltei hajalle kulunut, ja toinen mies piteli virttyneitä kappaleita yhdessä repeytymäin kohdalta. Siitä saattoi hämärästi erottaa melkein haihtuneena lyijykynäpiirroksena lahden ääriviivat.

"Tässä", virkkoi Evans, "on riutta ja tässä on aukeama." Hän siirsi peukalonsa kynttä kartalla. "Tämä käyrä ja polveileva viiva on joki -- kelpaisipa siitä nyt saada siemaus! -- ja tämä tähti on itse paikka."

"Katsos tätä pisteviivaa", sanoi karttaa pitelevä mies; "se on suora viiva, ja se kulkee riutan halkeamasta palmupuurykelmään. Tähti tulee juuri siinä missä se leikkaa jokea. Meidän täytyy panna merkille paikka meloessamme lantaisiin."

"Minua ihmetyttää", tuumi Evans tovin kuluttua, "mitä nämä pienet merkit tässä alhaalla ovat. Näyttävät talon asemakaavalta tahi sellaiselta; mutta mitä kaikki nämä sinne tänne viittovat ajatusviivat pyhittävät, sitä en osaa aavistaa. Ja mitä kirjotusta tuossa on?"

"Kiinankieltä", selitti karttaa pitelevä.

"Tietysti niin! _Hän_ oli kiinalainen", myönsi Evans.

"Ne kaikki olivat", lisäsi kartan pitelijä.

Molemmat istuivat muutaman minuutin maihin tuijottaen, kanootin ajelehtaessa verkalleen. Sitte Evans vilkaisi melaan.

"Sinun vuorosi meloa nyt, Hooker", hän muistutti.

Ja toinen käänsi karttansa tyynesti kokoon, pisti sen taskuunsa, siirtyi varovasti Evansin ohi ja alkoi meloa. Hänen liikkeensä olivat raukeat kuin melkein lopulleen voimansa uuvuttaneen miehen.

Evans istui silmät puoli ummessa, katsellen koralliriutan kuohuisen hyrskyn hiipimistä lähemmä ja lähemmä. Taivas oli nyt kuin ahjo, sillä aurinko alkoi olla korkeimmillaan. Vaikka he olivat niin lähellä aarretta, hän ei tuntenut riemua mitä oli odottanut. Asemakaavan anastamiseksi kestetyn nujakan kiihkeä jännitys ja pitkällinen öinen matka varustamattomassa kanootissa mannermaalta oli, hänen omia sanojaan käyttääkseen, "saanut sen kuivumaan". Hän koetti reipastuttaa itseään kohdistamalla mielensä kultakankiin, joista kiinalaiset olivat puhuneet, mutta se ei pysynyt niissä; se palasi päätähavin ajattelemaan joessa lorisevaa suolatonta vettä ja huulien ja kurkun miltei sietämätöntä kuivuutta. Meren tasainen loiskuminen riutalle kävi nyt kuuluviin, ja sillä oli miellyttävä sointu hänen korvissaan; vesi lipatti kanootin kylkeen ja mela tippuili joka vetäisyn välillä. Hän alkoi torkkua.

Hän tajusi vielä hämärästi ympäristönsä, mutta omituinen unikudos punoutui hänen aistimuksiinsa, Jälleenkin oli yö jona hän ja Hooker olivat päässeet kiinalaisten salaisuuden perille; hän näki puut kuutamossa, pikku nuotion ja kolmen kiinalaisen mustat hahmot -- joita toisaalta kuutamo hopeoitsi ja toisaalta liekkien roihu punasi -- ja kuuli heidän puhelevan kiinalaisenglantia - sillä he olivat eri maakunnista kotoisin. Hooker oli ensin älynnyt heidän keskustelunsa suunnan ja viitannut häntä kuuntelemaan. Katkelmia keskustelusta jäi kuulematta ja katkelmia käsittämättä. Espanjalainen kaljuuna Filippineiltä toivottomasti karilla, sen aarre haudattuna vastedes noudettavaksi, siinä tarinan tausta; haaksirikkoutunut taudin harventama miehistö, riita tahi käsirysy, ja kurin puute, ja viimein veneisiinsä lähteminen tietymättömiin jääden. Sitte Tshang-hi vain vuosi takaperin maissa samoillessaan oli tavannut kaksisataa vuotta kätkössä olleet kanget, karannut junkistaan ja suunnattomalla työllä haudannut ne uudestaan yksinänsä, mutta peräti turvallisella tavalla. Hän pani suurta painoa tälle turvallisuudelle -- se oli hänen salaisuutensa. Nyt hän tarvitsi apua palatakseen ja ne ylös kaivaakseen. Äkkiä pikku kartta liehahti ja äänet alenivat. Oiva juttu kahden haaksirikkoutuneen brittiläisen vetelehtijän kuultaviin! Evansin uni siirtyi hetkeen jolloin hänellä oli Tshang-hin kankipalmikko kädessään. Kiinalaisen henki tuskin on pyhä kuten europalaisen. Tshang-hin viekkaat pienet kasvot, ensin tuikeat ja raivokkaat kuin säikähdytetty käärme, ja sitte pelokkaat, petolliset ja surkeat, kävivät unessa valtaisen näkösälle. Lopulta Tshang-hi oli irvistänyt, mitä käsittämättömimmällä ja ylen oudolla tavalla. Yhtäkkiä tapausten sarja sukeusi kovin epämieluiseksi, kuten unessa väliin käy. Tshang-hi sopotti häntä uhaten. Hän näki unissaan kasoittain kultaa, ja Tshang-hin ehättävän väliin ja ponnistelevan pidättääkseen häntä loitompana. Hän tarrasi Tshang-hia kankipalmikkoon -- miten iso tuo keltainen vinosilmä olikaan, ja miten hän rimpuili ja irvisteli! Hän yhä kasvoi isommaksikin. Sitte kiiltävät kultakasat muuttuivat tohisevaksi ahjoksi, ja jättiläismäinen paholainen, hämmästyttävästi Tshang-hin näköinen, isoa mustaa häntää lukuunottamatta, alkoi syöttää häntä hiilillä. Ne polttivat suuta hirveästi. Toinen paholainen kiljui hänen nimeään: "Evans, Evans, sinä unikeko!" vai oliko se Hooker?

Hän heräsi. He olivat lantaitten suussa.

"Tuolla ovat ne kolme palmua. Paikan täytyy olla suorassa suunnassa tuohon pensasryhmään nähden", virkkoi hänen kumppaninsa. "Pane se merkille. Jos menemme noiden pensaiden luo ja sitte työnnymme tiheikköön suorassa suunnassa täältä, niin jokirantaan päästessäni me tulemme paikalle."

He näkivät nyt missä joen suu avautui. Näkö virkisti Evansia. "Pian, mies", hän huudahti, "tai minun jumaliste täytyy ryypätä merivettä!" Hän jyrsi kättään ja tuijotti kallioitten ja vehmaan viidakon lomissa kiertelevään hopeaiseen juovaan.

Äkkiä hän kääntyi melkein tuimasti Hookeriin. "Anna _minulle_ mela", hän sanoi.

Niin he saapuivat joen suulle. Kappaleen matkaa ylemmä tultua Hooker otti vettä kämmeneensä, maistoi sitä ja sylkäisi pois. Hiukan edempänä hän yritti taas. "Tämä kelpaa", hän sanoi, ja he alkoivat ahnaasti juoda.

"Hiiteen tämä!" tokaisi Evans. "Liian hidasta." Ja vaarallisesti nojautuen kanootin keulan yli hän alkoi imeä vettä huulillaan.

Juotuansa he ohjasivat kanootin pienen puronuomaan ja olivat astumaisillaan maihin rehevään vesaikkoon, joka riippui vesirajan yli.