Part 2

Wedderburnia hiukan loukkasi serkkunsa vastenmielisyys kasvia kohtaan. Mutta se ei estänyt häntä haastelemasta tälle milloin halutti kämmeköistä yleensä ja tästä kämmekästä erittäin.

"Kämmeköissä on monia kummallisuuksia", hän eräänäkin päivänä jutteli; "omituisia yllätyksen mahdollisuuksia. Darwin tutki niiden hedelmöittymistä ja osotti että tavallisen kämmekän kukan koko rakenne on muodostunut hyönteisiä varten, jotka kantavat siitepölyä kasvista kasviin. Kuitenkin näyttää olevan paljon tunnetuita kämmeköitä, joiden kukka ei mitenkään sovellu sellaiseen hedelmöittymiseen. Muutamat tikankontit esimerkiksi; ei tunneta mitään hyönteisiä jotka saattaisivat niitä hedelmöittää, eikä joidenkuiden siemeniä ole koskaan tavattu."

"Mutta miten niistä syntyy uusia taimia?"

"Lonkeroista ja mukuloista, monen moisista lisäkkeistä. Se on helppo selittää. Arvotuksena on mitä varten kukat ovat."

"On hyvin mahdollista", hän lisäsi, "että _minun_ kämmekkäni on jokin merkillisyys siinä suhteessa. Jos niin käy, niin tutkin sitä. Olen useasti ajatellut tehdä tutkimuksia kuten Darwin teki. Mutta en ole tähän asti saanut aikaa, tahi on muuta estettä sattunut. Lehdet alkavat nyt kiertyä auki. Soisinpa että tulisitte niitä katsomaan!"

Mutta toinen valitti kämmekkähuonetta niin kuumaksi että se tuotti päänkivistystä. Hän oli nähnyt kasvin vielä kerran, ja ilmajuuret, joista muutamat nyt olivat runsaasti jalan mittaiset, olivat onnettomuudeksi muistuttaneet häntä jotakin hapuilevista tuntosarvista; ja ne alkoivat vaivata häntä unissa, uskomattoman nopeasti kasvaen häntä hätyyttäessään. Sen vuoksi hän oli täydeksi tyytyväisyydekseen päättänyt olla kasvia enää näkemättä, ja Wedderburnin täytyi yksin ihailla sen lehtiä. Ne olivat tavallisen leveitä, tumman kiiltävän vihreitä, tyvipuolella tumman punaisia täpliä ja pilkkuja. Hän ei tiennyt mitään muita lehtiä ihan noiden kaltaisiksi. Kasvi oli asetettu matalalle rahille lähelle lämpömittaria, vieressä hana, josta tippui vettä kuumavesitorvelle, pitäen ilman höyryisenä. Ja hän vietti nyttemmin ehtoopäivänsä jokseenkin säännöllisesti pohtimassa tämän oudon kasvin lähestyvää kukkimista.

Ja vihdoin tuo suuri tapaus sattui. Oitis pikku lasihuoneeseen saapuessaan hän tiesi tertun puhjenneen, vaikka suuri _Palaeonophis Lowii_ kätki sopen missä hänen uusi lemmikkinsä oli. Ilmassa oli uusi tuoksu, tavattoman voimakas ja suloinen, voittaen tiheään sullotussa höyryävässä pikku kasvihuoneessa kaiken muun.

Tämän huomatessaan hän viipymättä riensi tuntemattoman kämmekän luo. Ja katso! riippuvilla vihreillä kukkavarsilla loisti nyt kolme suurta terttua, joista tämä huumaava tuoksu lähti. Hän pysähtyi niiden eteen ihastuksen hurmiossa.

Kukat olivat valkeat, terälehdillä kullankeltaisia juovia; monikierteinen raskas huuli pistäysi pitkälle, ja siinä sekaantui kultaan ihmeellinen sinipunerva vivahdus. Hän havaitsi heti että suku oli uusi. Ja läkähdyttävä tuoksu! Miten kuuma oli huoneessa! Kukat vilisivät hänen silmissään.

Hän tahtoi katsoa oliko lämpömäärä oikea. Hän astahti lämpömittaria kohti. Äkkiä kaikki kävi epävakaiseksi. Lattiatiilit tanssivat ylös alas. Sitte valkeat kukat, vihreät lehdet niiden takana, koko kasvihuone tuntuivat huiskahtavan sivulle päin ja sitte kaarena ylös ilmaan.

* * * * *

Puoli viideksi hänen serkkunsa valmisti teen, ainaisen poikeuksettoman tavan mukaan. Mutta Wedderburnia ei kuulunut teelle.

"Hän on palvelemassa tuota kamalaa kämmekkää", mutisi emännöitsijä, ja odotti kymmenen minuuttia. "Hänen kellonsa on kai seisahtunut. Menen katsomaan."

Hän lähti kasvihuoneelle, avasi oven ja huusi Wedderburnia. Ei tullut vastausta. Hän huomasi ilman kovin painostavaksi, ja tunsi voimakasta tuoksua. Sitte hän näki jotakin makaavan lattialla kuumavesitorvien välissä.

Hän seisoi liikahtamatta ehkä minuutin.

Wedderburn makasi seljällään tuntemattoman kämmekän vieressä. Tuntosarven näköiset ilmajuuret eivät enää heiluneet irrallaan, vaan olivat sulloutuneet yhteen kuin harmaaksi köysikimpuksi, kireälle pingottuneina ja kärjet tiukkaan kiinnitettyinä kaatuneen leukaan ja kaulaan ja käsiin.

Emännöitsijä ei oivaltanut asian laitaa. Sitte hän näki miten yhden ahnaan tuntosarven alta kihoili pieni verijuova pitkin tajuttoman poskea.

Tukahtuneesti huudahtaen hän juoksi tämän luo ja yritti rentoa häntä irti iilimäisistä imureista. Hän naksautti poikki kaksi lonkeroa, ja niiden neste tippuili punaisena.

Sitte kukinnon huumaava tuoksu alkoi huimata päätä. Miten hellittämättömästi nuo olivatkaan juuttuneet kiinni! Hän tempoi sitkeitä säikeitä, ja Wedderburn ja valkea kukkasarja pyörivät yhtenä vilinänä hänen silmissään. Hän tunsi olevansa pyörtymäisillään, tiesi ettei niin saisi käydä. Hän jätti kaatuneen ja hoippuroitsi hätäisesti lähimmälle ovelle, missä tovin raitista ilmaa läähäteltyään sai loistavan aatteen. Hän sieppasi käsiinsä kukkaruukun ja paiskasi sillä rikki kasvihuoneen päätyikkunan. Sitte hän astui uudestaan sisään. Hän kiskoi nyt virkistynein voimin Wedderburnin liikkumatonta ruumista, tempaisten tuntemattoman kämmekän pirstouvine ruukkuineen lattialle. Julmalla sitkeydellä piteli se yhä uhriaan. Raivokkaasti laahasi hän sen ja ruumiin ulko-ilmaan.

Sitte hän älysi katkoa imujuuret yksitellen, ja minuutin kuluttua hän oli vapauttanut ahdistetun ja veti tätä pois hirviön luota.

Wedderburn oli lumivalkea ja kymmenkunnasta pyöreästä täplästä tihkui verta.

Aputyömies saapui pitkin puutarhakäytävää lasin helinästä hämmästyneenä ja näki emännöitsijän verisin käsin laahaavan hervotonta ruumista. Mahdottomia aatoksia pälkähti ensi silmänräpäyksessä miehen mieleen.

"Tuokaa vettä!" voihki emännöitsijä, ja äänen sointu hääti miehen kuvitelmat. Luonnottoman ripeästi palatessaan vesikannu kädessä hän tapasi emännöitsijän itkemässä kiihtymyksestä, Wedderburnin pää helmassaan ja hänen kasvoiltaan verta pyyhkien.

"Mikä hätänä!" kysyi Wedderburn heikosti raottaen silmiään ja taas heti ne sulkien.

"Menkää pyytämään Annieta tänne meille ja hakekaa sitte heti tohtori Haddon", määräili emännöitsijä aputyömiehelle, ja lisäsi nähdessään tämän epäröivän: "Kyllä sitte kerron teille kaikki takaisin tultuanne."

Wedderburn avasi taas pian silmänsä, ja nähdessään asemansa arvotuksen potilaan mieltä kiusaavan emännöitsijä selitti: "Te pyörryitte kasvihuoneessa."

"Entäs kämmekkä?"

"Jättäkää se minun huolekseni", vastasi emännöitsijä.

Wedderburn oli menettänyt jokseenkin paljon verta, vaan ei ollut muutoin kärsinyt suurempaa vauriota. Hänelle annettiin lihamehulla sekotettua konjakkia; sitte hänet kannettiin vuoteeseensa. Emännöitsijä kertoi uskomattoman juttunsa katkelmina tohtori Haddonille. "Tulkaa kämmekkähuoneeseen katsomaan", hän sanoi.

Kylmä ulko-ilma puhalteli avoimesta ovesta sisälle, ja pyörryttävä tuoksu oli miltei hävinnyt. Useimmat revityt ilmajuuret lojuivat jo näivettyneinä lattian tummien tahrojen keskellä. Kukkavarsi oli kasvin kaatuessa taittunut ja kukat alkoivat nuokkua ja terälehtien reunat käydä ruskeiksi. Tohtori kumartui sitä kohti, näki sitte yhden ilmajuuren vielä heikosti liikkuvan ja epäröitsi.

Seuraavana aamuna oli tuntematon kämmekkä vielä siellä, nyt mustana ja mätänemistilassa. Ovi läiski tuon tuostakin aamutuulahduksessa, ja Wedderburnin koko kämmekkävarasto letkotti surkastuneena. Mutta Wedderburn itse pakisi hilpeänä makuuhuoneessaan harvinaisen seikkailunsa innossa.

AVU'N TÄHTITORNISSA.

Avu'n tähtitorni Borneon saarella on rakennettu vuoren nyppylälle. Pohjoispuolella kohoaa vanha tulivuoren kraateri, öisin mustana, häämöttäen taivaan mittaamatonta sineä vasten. Pienikupuisesta pyörörakennuksesta syöksyvät rinteet jyrkkinä alas troopillisen metsän mustiin kätköihin. Pikku talo, jossa havaintojen tekijä apulaisen kanssa asuu, on noin viidenkymmenen metrin päässä tähtitornista, ja sen takana ovat alku-asukaspalvelijain mökit.

Thaddy, havaintojen tekijä, makasi lievässä kuumeessa. Hänen apulaisensa Woodhouse pysähtyi hetkeksi äänettömänä tarkastelemaan troopillista yötä yksinäisen vartionsa edellä. Yö oli sangen hiljainen, silloin tällöin kuului ääniä ja naurua alkuasukasmökeistä, tahi jonkun oudon eläimen huuto metsän pimentolasta. Yöhyönteisiä ilmestyi aavemaisesti pimeästä liehumaan valon ympärille. Hän ajatteli kenties mitä kaikkia löytöjä allaan ammottava musta tiheikkö vielä kätki; sillä luonnontutkijalle ovat Borneon tutkimattomat metsät vielä ihmemaa täynnä outoja kysymyksiä ja puolittain uumoiltuja löytöjä. Woodhousella oli pieni lyhty kädessään, ja sen keltainen hohde oli eloisana vastakohtana laventelisinisen ja mustan vivahtelujen loppumattomalle sarjalle, jossa maisema kuvasti. Hänen kätensä ja kasvonsa olivat sivellyt voiteella moskiitojen hyökkäyksiä vastaan.

Niin yleisesti kuin taivaan valokuvaamista nykyään harjotetaankin, vaatii aivan tilapäisessä rakennuksessa tehty työ, jossa kaukoputken apuna on ainoastaan mitä alkeellisimpia kojeita käytettävissä, hyvin paljoa liikkumatonta vartioimista ahtaaseen sullotussa tilassa. Hän huokasi ajatellessaan edessään olevaa uuvuttavaa valvontaa, venytteli jäseniään ja astui lopulta tähtitorniin.

Lukija kai tuntee tavallisen tähtitieteellisen näkötornin rakenteen. Rakennus on ylimalkaan lieriömäinen muodoltaan, ja sen kevyttä puolipallomaista kattoa voidaan kääntää ympäri sisältäpäin. Keskustassa kannattaa kivinen pilari kaukoputkea, ja maan kiertoliikettä vastaamassa on kellolaite, jonka avulla voidaan kerran löydettyä tähteä keskeytymättömästi pitää silmällä. Tätäpaitsi on tukikohdalla liuta pyöriä ja ruuveja, joilla tähtitieteilijä kohdittelee putken asentoa. Liikkuvassa katossa on tietysti kaukoputken aukkoon mukautuva rako. Havaintojen tekijä istuu tai makaa viettävällä puisella laitteella, jonka saa työnnetyksi pyörillä mihin tahansa kaukoputken asento vaatii. Tähtitornissa on pidettävä mahdollisimman pimeätä, jotta tarkattavien tähtien valo loistaisi kirkkaimmin.

Lyhdyn liekki lepatti Woodhousen astuessa ympyriäiseen soppeloonsa, ja pimeä pakeni mustiin varjoihin ison koneen taakse, mistä se taas pian valon hiipuessa tuntui hiipivän takaisin kaikkialle. Rako oli pohjatonta kuulakkaa sineä, missä kuusi tähteä tuikki troopillisella säihkyllä, ja niiden säteet soluivat kalpeana hohteena lieriön mustalle pinnalle. Woodhouse siirsi kattoa ja kaukoputken ääreen astuen käänsi pyörää ja toista, kunnes iso lieriö verkkaan kiertyi uuteen asentoon. Sitte hän tähysti löytäjästä, pienestä rinnakkaiskaukoputkesta, kohensi kattoa vielä hiukan, teki muutamia viimeisiä sovitteluja ja pani kellokoneiston käyntiin. Hän riisui takkinsa, sillä yö oli kovin helteinen, ja työnsi kohdalleen epämukavan istuimen, johon oli seuraaviksi neljäksi tunniksi tuomittu. Sitte hän huoahtaen mukaantui avaruuden ihmeitä tarkkailemaan.

Tähtitornissa ei nyt kuulunut hivaustakaan, ja lyhdyn liekki himmeni yhtämittaa. Ulkoa tunkeusi toisinaan jonkun eläimen säikähdystä tahi tuskaa ilmaiseva parahdus tahi kumppaniaan kutsuva huuto, lomassa malaiji- ja dajakkipalvelijain ääniä. Tuokion kuluttua miehistä yksi alotti omituisen veisaavan laulun, johon toiset ajoittain yhtyivät. Tämän jälkeen he näyttivät käyneen levolle, sillä siltä suunnalta ei kuulunut sen enempää, ja kuiskiva hiljaisuus kävi yhä inhemmaksi.

Kellokoneisto raksutti säännöllisesti. Moskiiton kimeä ininä tutkiskeli paikkaa ja kiihtyi Woodhousen voiteesta yhä kimeämmäksi. Lyhty sammui ja tähtitorni jäi mustaksi.

Woodhouse muutti sittemmin asentoaan, kun kaukoputken vitkallinen liikunto oli liiaksi supistanut hänen mukavuuttaan.

Hän oli tarkkaamassa muuatta pientä Linnunradan tähtisikermää, josta hänen esimiehensä oli yhdessä ollut näkevinään merkillistä värivaihtelua. Se ei kuulunut laitoksen vakinaiseen työhön ja siitä syystä kenties Woodhouse oli hartaasti kiintynyt tehtäväänsä. Hän oli unohtanut kaiken maallisen, koko huomio keskitettynä kaukoputken näköpiirin suureen siniseen kehään -- kehään, johon näytti olevan siroteltuna lukematon paljous tähtiä, mustaa taustaansa vasten valoa säteileviä. Tähystellessään hän ikäänkuin tunsi itsekin käyvänsä ruumiittomaksi, kuin olisi hänkin leijumassa avaruuden eetterissä. Äärettömän kaukana häämötti tähystettävä punainen täplä.

Äkkiä tähdet katosivat. Pimeä sävähdys -- nyt ne näkyivät jälleen.

"Omituista",, jupisi Woodhouse. "Lintu varmaankin."

Sama toistui ja heti jälkeenpäin tärisi iso lieriö kuin kolhaistuna. Sitte kajahutteli tähtitornin kupua jymisevät iskut. Tähdet näyttivät heilahtavan syrjään, kun kaukoputki -- jota ei oltu kiinnitetty tapeillaan -- liukui ympäri ja pois katon raosta.

"Hitto olkoon!" huudahti Woodhouse. "Mitä tämä?"

Jokin suhdaton musta ikäänkuin siivellä läpsäyttelevä olento näytti rimpuilevan kattoaukossa. Seuraavassa hetkessä oli rako taas avoin, ja Linnunradan pilkotteleva usma hohti lämpimänä ja kirkkaana.

Katon sisäpuoli oli pikimusta, ja ainoastaan raappiva ääni oli merkkinä tuntemattomasta tunkeilijasta.

Woodhouse oli kömpinyt jaloilleen. Tapauksen äkillisyys pani hänet vapisemaan rajusti ja hikoilemaan. Oliko olento, mikä olikaan, sisäpuolella vai ulkona? Se oli iso, olipa mitä tahansa muuta. Jotakin syöksähti kattoaukeaman poikitse, ja kaukoputki horjui. Hän säpsähti rajusti ja nosti käsivartensa ylös. Se siis oli tähtitornissa, hänen seuranaan. Nähtävästi se piteli kiinni katosta. Mikä lempo se oli? Saattoiko se nähdä hänet?

Hän seisoi ehkä minuutin tyhmistyneenä. Tuntematon peto kynsi kuvun lakea, ja sitte sipaisi jokin hänen kasvojaan ja hän näki tähtivalon hetkellisen kajastuksen öljyttyä nahkaa muistuttavalla iholla. Hänen vesipullonsa singahti pikku pöydältä pirstaleiksi.

Jonkun tuntemattoman lintu-olennon liihottelu muutaman metrin päässä kasvoistaan pimeässä herätti Woodhousessa sanomattoman epämieluisen tunteen. Maltettuaan mielensä hän päätteli sen joksikin yölinnuksi tahi isoksi yököksi. Kaiken uhalla hän tahtoi katsoa mikä se oli, ja siepaten tulitikun taskustaan hän raapaisi sitä istuimeensa. Välähti fosforisavuinen valojuova, tulitikku leimahti silmänräpäykseksi ja hän näki jättiläismoisen siiven pyyhältävän päin, vilahduksen harmaan ruskeaa karvaa, ja sai sitte iskun kasvoihinsa, tulitikkunsa menettäen. Isku oli tähdätty ohimoon ja terävä kynsi repäisi haavan leukaan asti. Hän hoippuroitsi ja kaatui, ja kuuli sammuneen lyhdyn sirujen helähtävän. Toinen isku seurasi hänen kaatuessaan. Hän oli puolittain pökerryksissään, hän tunsi lämpimän verensä virtaavan kasvoilleen. Vaistomaisesti tajusi hän tavotellun silmiään ja käännähtäen vatsalleen niitä suojellakseen yritti ryömiä kaukoputken turviin.

Hän sai taas iskun selkäänsä ja kuuli ihokkaansa ratkeavan; sitte ahdistaja tölmäsi lakeen. Hän työntyi niin pitkälle kuin pääsi puisen istuimen ja kaukoputken näkölasin rakoon, ja kääntyi niin että etupäässä jalat jäivät alttiiksi. Näillä hän ainakin saattoi potkia. Hän oli yhä ymmällä. Outo peto takoi pimeässä ja tarrasi kaukoputkeen, saaden sen tutisemaan ja koneiston ratisemaan. Kerran se lätki hänen lähellään, hän antoi hurjan potkauksen ja tapasi pehmeätä ruumista. Hän oli nyt hirveästi säikähdyksissään. Sen täytyi olla iso olento voidakseen noin huojutella kaukoputkea. Hetkisen kuvastui tähtivaloa vasten mustana pään hahmo, suipot pystykorvat ja harja niiden välissä. Se näytti hänestä yhtä isolta kuin kahlekoiran. Sitte hän äityi karjumaan apua niin äänekkäästi kuin kurkustaan sai.

Tällä hän yllytti olennon taas kimppuunsa. Hänen kätensä koski johonkin vieressään lattialla. Hän potkaisi, ja samassa tarttui terävä hammasrivi häntä nilkkaan. Hän kiljaisi taas ja yritti toisella jalallaan potkien vapauttaa toista. Sitte hän tapasi särkyneen vesipullon kädellään ja siepaten sen ponnistautui istualleen, hamuili pimeässä jalkaansa kohti ja sai kiinni samettisesta korvasta, joka oli kuin ison kissan. Hän oli tarttunut vesipulloa kaulasta ja mäjäytti sillä outoa elukkaa päähän. Hän uudisti iskun ja sitte sohi ja seuhtoi sen säröisellä päällä pimeässä missä päin päätteli pedon kasvojen olevan.

Pienet hampaat hellittivät, ja Woodhouse kiskaisi heti jalkansa vapaaksi ja potkaisi voimakkaasti. Hän tunsi karvan ja luun kuvottavaa hyllymistä saappaansa tiessä. Hänen käsivarttaan vihlaisi pureva repäisy ja hän läimäytti sen yli kasvoihin, kuten arveli, ja tapasi kosteata villaa.

Seurasi pysähdys; sitte kuului kynsien rapsetta ja raskaan ruumiin laahautuniista pois päin yli lattian. Nyt vallitsi hiljaisuus, jota keskeytti ainoastaan hänen oma nyyhkyttävä hengityksensä ja nuolemiselta kuuluva lipotus. Kaikki oli mustaa paitsi tuikehtivan tähtitorniin kirjailema kattoaukeaman sininen suunnikas, jota vastaan kaukoputken huippu nyt näkyi varjokuvana. Hän odotti mielestään rajattoman ajan.

Oliko peto palaamassa? Hän tunnusteli housuntaskustaan tulitikkuja ja huomasi yhden jääneen. Hän yritti raapaista tätä, mutta lattia oli märkä, tikku sihahti ja sammui. Hän kirosi. Hän ei voinut nähdä missä ovi oli, jouduttuaan säihkinässä kokonaan suunniltaan. Tulitikun kihahdus oli säpsäyttänyt pedon taas liikkeelle. "Rynnäkköön!" hoilasi Woodhouse äkillisessä hilpeyden purkauksessa, mutta hyökkäystä ei enää kuulunut. Se oli kai saanut vammoja särkyneestä pullosta.

Hän tunsi säjöilevää kipua nilkassaan. Luultavasti siitä vuosi verta. Hän arvaili tokko se pystyäsi kannattamaan, jos yrittäisi nousta seisomaan. Ulkona oli hyvin hiljaista. Ei kuulunut mitään liikettä. Nuo uniset tomppelit eivät olleet kuulleet siipien läikinää eivätkä hänen huutojaan. Oli turha tuhlata voimiaan huutamiseen. Hirviö sätkytti siipiään ja sai hänet kavahtamaan puolustusasentoon. Hän satutti kyynäspäänsä istuimeen ja tämä rämähti kumoon. Hän kirosi tätä, ja kirosi sitte pimeyttä.

Äkkiä näytti soikea tähtivalon pälvi keijuvan edes takaisin. Oliko hän pyörtymässä? Pyörtyä ei saisi millään muotoa. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaansa yhteen pysyäkseen tajullaan. Mihin oli ovi joutunut? Hän arveli voivansa saada suunnista selvän kattoaukeamassa näkyvien tähtien kautta. Kohdalla oleva sikermä oli Jousimiehessä ja kaakossa; ovi oli pohjoisessa -- vai oliko se luoteisessa? Hän koetti ajatella. Jos saisi oven auki, niin pääsisi kenties peräytymään. Peto saattoi olla haavottunut. "Kuuleppas!" hän ärähti, "jos sinä et käy päälle, niin minä hyökkään."

Sitte alkoi olento kiivetä ylös tähtitornin seinää, ja hän näki sen mustan hahmon vähitellen peittävän kattoaukeaman. Peräytyikö se? Hän unohti oven ja katseli miten kupu naristen liikkui. Jollakin tavoin oli hän nyt käynyt rohkeammaksi ja rauhallisemmaksi. Hän tunsi omituista riudutusta. Selväpiirteinen valopälvi, jonka poikki musta muoto liikehti, näytti pienenemistään pienenevän. Tuo oli kummallista. Häntä alkoi kovasti janottaa, eikä hän kuitenkaan tuntenut halua hankkia juotavaa. Hän oli lipuvinaan alas pitkää suppiloa.

Hän tunsi kirvelevää poltetta kurkussaan ja huomasi sitte että oli ilmi päivä ja että dajakkipalvelija omituisin ilmein silmäili häntä, Sitte näkyi Thaddyn kasvojen yläosa ylösalaisin. Lystikäs mies tuo Thaddy, kun kävelee noin päin! Pian hän älysi aseman paremmin ja huomasi päänsä olevan Thaddyn polvella, tämän antaessa hänelle konjakkia. Ja sitte hän näki kaukoputken näkölasin punaisten tahrojen ryvettämänä. Hän alkoi muistaa.

"Oletpa tehnyt kaunista siivoa täällä tähtitornissa", virkkoi Thaddy. Dajakkipoika vatkasi munaa konjakkiin. Woodhouse nautti annoksen ja nousi istualleen. Hän tunsi vihlovan kivun säjäyksen. Hänen nilkkansa oli sidottu, samoin käsivartensa ja toinen puoli kasvojaan. Punaisiksi tahrautuneita lasin sirpaleita oli lattialla, istuin oli kumossa ja vastakkaisen seinän vierellä näkyi tumma lammikko. Ovi oli auki, ja hän näki vuoren harmaan huipun sinisen taivaan kirkasta taustaa vasten.

"Hyi!" puhkui Woodhouse. "Kuka täällä on tappanut vasikoita? Viekää minut pois."

Sitte hän muisti hirviön ja tappelunsa.

"Mikä _oli_ se?" hän sanoi Thaddylle. "Kummitus, jonka kanssa taistelin?"

"Itse sen paremmin tiedät", vastasi toinen. "Mutta älähän toki nyt sillä mieltäsi rasita. Ota vielä kulaus."

Thaddy oli sentään hyvinkin utelias, ja oli kovaa taistelua velvollisuuden ja halun välillä pysytellä Woodhouse hiljaisena, kunnes hänet saatiin koreasti vuoteeseensa nukkumaan runsaan lihamehuannoksen jälkeen minkä Thaddy oli otolliseksi katsonut. Myöhemmällä he haastelivat seikkailusta.

"Se oli", selitteli Woodhouse, "enemmän ison yökön kuin minkään muun kaltainen. Sillä oli lyhyet suippokorvat, pehmeä turkki ja nahkamaiset siivet. Hampaat olivat pienet, mutta hiton terävät, eivätkä leuat voineet olla järin lujat tai muutoin olisi se purrut läpi nilkan."

"Melkein onkin", ilmotti Thaddy.

"Se tuntui sätkivän kynsillään jokseenkin vapaasti. Siinä jokseenkin kaikki mitä pedosta tiedän. Keskustelumme oli niin sanoakseni likeinen, vaan ei kuitenkaan tutunomainen."

"Dajakit höpisivät isosta kolugosta, klang-utangista -- mikä se sitten lieneekään. Se ei usein ahdista ihmistä, mutta sinä varmaankin sait sen rauhattomaksi. Ne sanovat että löytyy iso kolugo ja pieni kolugo ja vielä jokin muu koluajalta kuuluva. Ne kaikki lentävät öisin. Itse tiedän täällä löytyvän lentäviä kettuja ja siivekkäitä maki-apinoita, mutta ne eivät ole mitään kovin isoja elukoita."

"On enemmän asioita taivaassa ja maassa", sanoi Woodhouse -- ja Thaddy huokasi tällaisessa kohdassa valittua sitaattia [Hamletin tunnettu huomautus Horatiolle] -- "ja eritoten Borneon metsissä, kuin viisaustieteissämme uneksitaankaan. Ylipäätään, jos Borneon eläinkunta syytää vielä lisää uutuuksia niskaani, niin soisin sen mieluummin tapahtuvan muulloin kuin ollessani työssä tähtitornissa yöllä ja yksinäni."

ELÄINTENTÄYTTÄJÄN ENNÄTYKSIÄ.

Tässä on muutamia eläintentäyttämistaidon salaisuuksia, Ne kertoi eläintentäyttäjä minulle pöyhistelevällä päällä ollessaan. Hän kertoi ne minulle ensimäisen ja neljännen whiskylasin välillä, jolloin mies ei enää ole varovainen eikä vielä päissään. Me istuimme hänen kopissaan kahden; hänen kirjastonsa se oli, vieras- ja ruokahuoneensa, säleverhon erottama, mitä näköön tuli, siitä meluisesta sopesta, missä hän ammattiaan harjotti.

Hän istui päällystetyssä tuolissa, ja milloin ei syydellyt vastahakoisia kivihiilen muruja tulipesään niillä, piti jalkansa -- joissa hänellä oli sandaalien tapaan kankaisen tohveliparin pyhät jäännökset -- poissa tieltä tulisijan reunuksella lasisilmäin seassa. Ja hänen housunsa, sivumennen sanoen -- vaikk'ei niillä ole mitään tekemistä hänen ennätystensä kanssa -- olivat mitä kamalinta keltaista ristiraitaista villakangasta, jollaisia siihen aikaan tehtiin kun isämme käyttivät poskipartaa ja vannehameet vallitsivat maassa. Tukka oli musta, kasvot rusottavat ja silmät tulisen ruskeat, ja takki oli etupäässä rasvaa samettisella pohjalla. Piipussa oli sulotarten koristama porsliinipesä, ja silmälasit keikkuivat aina viistossa, vasen silmä tuikeasti tähystämässä paljaaltaan, pienenä ja läpitunkevana; oikea lasin läpi hämärästi kuvastumassa suurentuneena ja lauhkeana. Tähän tapaan hänen haastelunsa kävi: "Ei ole ollut koskaan ketään joka voi täyttää niin kuin minä, Bellows, ei koskaan. Olen täyttänyt elefantteja ja olen täyttänyt hyönteisiä, ja ne ovat näyttäneet vain eloisammilta ja paremmilta siitä. Ja olen täyttänyt ihmisiä -- etupäässä lintujen tutkimista harrastaneita. Mutta kerran olen täyttänyt neekerin.

"Ei, sitä vastaan ei ole lakia. Minä laitoin kaikki sormet oikoisiksi ja käytin häntä hattutelineenä, mutta tuo Homersby hupsu teki hänen kanssaan kerran myöhään yöllä riidan ja tärveli hänet. Se tapahtui ennen sinun tänne muuttoasi. On vaikea saada nahkoja, muutoin tekisin toisen.

"Vastenmielistä? Ei minusta. Pikemmin on eläintentäyttämistaito kelvollinen kolmas keino hautauksen ja ruumiinpolton lisäksi. Voisi pitää kaikki rakkaat omaisensa luonansa. Tuollainen pitkin taloa aseteltu korutavara olisi yhtä hyvää kuin melkein mikä seura tahansa ja paljoa vähemmän kuluttavaa. Niihin voisi sovittaa kellolaitteen kaikenmoisia tehtäviä varten.