Part 14

Hämmästyimme luullakseni kaikin yhtä suuresti, mutta ainoa, jonka ällistys puhkesi sanoiksi, oli von Heumann; sydämen syvyydestä lähtenyt saksalainen kirous oli melkein ensimäinen äännähdys hänen taholtaan koko keskustelun aikana. Mutta nopeastipa hän siihen liitti voimakkaan vastalauseen pyydettyä hyvästijättöä vastaan, vaikka hänen sanojansa ei otettu kuuleviin korviin, ja tarmokas vanki sai tahtonsa täytäntöön. Hän saisi olla viisi minuuttia tytön kanssa kahden kesken perämiehen ja Mackenzien seisoessa vähän matkan päässä heistä (ei kuitenkaan kuuluvissa) revolverit seljän takana. Meidän kaikkien astuessa ulos hytistä seisahtui hän ja tarttui käteeni.

"Olen siis lopultakin toimittanut sinut pinteeseen, Bunny — viimeinkin ja kaiken sen jälkeen mitä olemme yhdessä saaneet aikaan! Jos tietäisit, kuinka pahoillani olen! Mutta sinulle ei tule pitkää rangaistusta — en voi käsittää, minkätähden sinut laisinkaan tuomittaisiin. Voitko antaa minulle anteeksi? Nyt eroamme vuosikausiksi, kenties ijäksi! Sinä olet aina ollut hyvä toveri tarpeen vaatiessa; jonakin päivänä sinä kukaties et pahoilla mielin muistele, että olit hyvä toveri viimeiseen silmänräpäykseen asti!"

Hänen katseessaan kuvastui tarkotus, jonka ymmärsin; purin kampaani yhteen ja jännitin kaikki hermoni toimintaan, kun viimeisen kerran elämässäni puristin tuota voimakasta ja taitavaa kättä.

Kuinka elävästi viimeinen näytös on jäänyt mieleeni ja pysyy muistissani kuolemaani asti! Kuinka selvästi kuvastuu eteeni jokainen piirre, jokainen varjo tuolla auringon valaisemalla kannella! Olimme niiden saarien välissä, joita on siroteltuina Genuan ja Neapelin taipaleelle; purppuranpunainen pilkku, joka hävisi auringon hehkuun ylähangan puolelle, oli Elba. Kapteenin hytti oli sillä puolella, ja juuri se auringon kirkkaasti valaisema laita oli ihmisistä tyhjänä, paitsi minua ympäröivää ryhmää ja tuota kalpeata, hentoa, ruskeaan puettua olentoa etäämpänä peräpäässä Rafflesin vieressä. Kihloissa? En voinut uskoa sitä, en voi uskoa vielä tänä päivänäkään. Mutta siellä he seisoivat kahden kesken, meidän kuulemattamme sanaakaan heidän keskustelustaan; siellä kuvastuivat he auringonlaskua vasten, taustanansa se pitkä häikäisevä auringossa hohtava meren kaistale, joka kimalteli Elban ja "Uhlanin" rungon välillä, ja heidän varjonsa ulottuivat melkein meidän jalkoihimme asti.

Äkkiä — vain silmänräpäys —, ja tehty oli tekonen, jota en milloinkaan ole tiennyt ihaillako vai kammotako. Hän kietaisi käsivartensa tytön ympärille, suuteli häntä kaikkien meidän nähden — ja heitti hänet sitte luotaan, niin että hän oli kaatua. Tämä hänen liikkeensä ennusti mitä nyt seurasi. Perämies ryntäsi häntä kohti ja minä perämiehen jäljessä.

Raffles ponnahti kaiteelle, mutta viimeisellä sekunnilla...

"Pidätä häntä, Bunny!" huusi hän. "Pidä häntä lujasti kiinni!"

Ja noudattaessani tätä viimeistä käskyä kaikin voimin ja vähääkään ajattelematta mitä tein, paitsi että hän oli käskenyt minua niin tekemään, näin hänen nostavan kätensä yhteen päänsä yli, ja hänen notkea vartalonsa viuhahti auringonlaskun rusossa samalla sorealla täsmällisyydellä, kuin olisi hän hypännyt pää edellä uimalaitoksen hyppysillalta!

* * * * *

Mitä sitte kannella tapahtui, siitä en voi mitään kertoa, sillä minä en ollut siellä. Ei myöskään voi rangaistukseni, pitkällinen vankilassa virumiseni eikä pysyväinen kunniattomuuteni herättää lukijan mielenkiintoa, ellei mahdollisesti se seikka, että minun lopulta onnistui karata. Mutta yksi tapaus täytyy minun mainita, uskotaan sitä tai ei — ainoastaan yksi tapaus vielä ja siihen lopetan.

Minut pantiin heti rautoihin toisen luokan ylähangan puoleiseen hyttiin, ja ovi suljettiin perässäni, kuin olisin ollut toinen Raffles. Sill'aikaa laskettiin vene vesille ja annettiin sen tehdä tuloksettomia etsiskelyretkiä sinne tänne ulapalla. Mutta joko oli laskevan auringon kilo laineilla sokaissut kaikkien silmät, tai sitten kohtasi minun silmiäni merkillinen harhanäky.

Sillä vene tuli takaisin potkurin käydessä ja vangin tirkistellessä hytin akkunasta yli auringon valaiseman ulapan, jonka hän uskoi ikuisesti sulkeutuneen hänen toverinsa yli. Äkkiä vaipui aurinko Elban saaren taakse, väreilevä kimalluksen vyö haihtui silmänräpäyksessä ja painui jäljettömiin veden kalvolta, ja puolivälissä rannasta, jo pitkän matkan laivasta taampana, liikkui — ellei näköni pettänyt — musta pilkku keskellä harmajaa äärettömyyttä. Päivälliskello oli soinut, ja kenties olivat kaikki muut herenneet tähystelemästä. Ja nyt se hävisi näkyvistä, sitte nousi uudelleen; nyt se painui ja lopulta kokonaan katosi näköpiiristäni. Mutta vieläkin kerran se näyttäytyi, vain pienenä hitusena, joka lipui harmajassa, hämärässä etäisyydessä purppuranpunaista saarta kohden, lännen vaalenevalla kulta- ja violettiviiruisella taivaanrannalla. Ja yö ehätti minut ennen kuin olin päässyt selville siitä, olinko nähnyt ihmispään vai jotakin muuta.