Part 6

Yhtä vähän kuin kukaan muu väitän minä, että nämät puutteet ovat välttämättömiä kristillisessä siveysopissa, käsitettäköön sitä miten tahansa, tahi että ei niitä monia täydelliseen järjestelmään kuuluvia kohtia, jotka siitä puuttuvat, sopisi siihen liittää. Vielä vähemmän sanoisin edes viittaamalla tätä Kristuksen omista opetuksista ja käskyistä. Minä uskon, että Kristuksen sanat ovat kaikkea sitä, mitä minä voin ymmärtää niillä tarkotetunkin, että ne kyllä soveltuvat kaikkiin täydellisen siveysopin vaatimuksiin, että mitä tahansa kelvollista siveysopin alalla on, käy yhdistäminen niihin, vähääkään enempää loukkaamatta niiden lauseita kuin ne ovat tehneet, jotka ovat koittaneet niistä johtaa kaiken käytöksen praktillista järjestelmää. Mutta aivan hyvin tähän soveltuu usko, että ne sisältävät ja tarkotettiin sisältäviksi ainoastaan osan totuutta, että monta korkeimman siveysopin pääkohtaa ei ole vaarinotettu eikä tahdottukaan vaarinottaa kristinuskon perustajan säilyneissä opeissa ja että ne on kerrassaan jätetty syrjään siinä siveysopillisessa järjestelmässä, jonka kristillinen kirkko on noiden oppien pohjalle perustanut. Jos asian laita on sellainen, niin minä pidän suurena erehdyksenä, että yhä yritetään kristinopista saamaan ilmi niitä täydellisiä elämänohjeita, jotka sen opin perustaja tahtoi pyhittää ja vahvistaa, vaan ainoastaan osittaisesti esittää. Minä uskon vielä, että tästä ahtaasta teoriasta on tulossa suuri käytännöllinen paha, joka suuresti heikontaa sitä siveellistä kasvatusta ja opetusta, jota niin moni hyvää tarkoittava ihminen vihdoin viimein on puolestaan kaikin voimin koettanut edistää. Pahoin pelkään, että yritys muodostamaan mielet ja tunteet paljastaan uskonnolliseen malliin ja jättämään nuo vuosisataiset maalliset kaavat (joiksi niitä paremman nimen puutteessa kutsumme), jotka tähän saakka ovat olleet kristillisen siveysopin rinnalla ja sen täydennyksenä, ottaen itseensä jonkun verran sen henkeä ja vuodattaen omaansa siihen, on luova ja on jo luonut alhaisia, halpoja, orjallisia luonteita, jotka kyllä alistuvat luulemansa korkeimman tahdolle, vaan eivät voi kohota eikä mieltyä käsittämään korkeinta hyvyyttä. Minä uskon, että muita siveysoppeja, kuin jotka on johdettu umpikristillisistä lähteistä, täytyy olla olemassa kristillisen siveysopin rinnalla, vaikuttaakseen ihmiskunnan siveellisen uudistumisen, ja ettei kristinoppi ole poikkeuksena säännöstä, että ihmisjärjen epätäydellisenä ollessa totuuden edut vaativat ajatusten eroavaisuutta. Ei ole välttämätöntä, että ihmiset lakatessaan laiminlyömästä kristillisyydessä olemattomia siveellisiä totuuksia, laiminlyövät myöskin siinä olevia. Sellainen esiluulo tahi epähuomio, missä se tapahtuu, on kerrassaan paha; mutta se on paha, josta emme voi toivoa aina olevamme vapaat, ja se on katsottava arvaamattoman hyvän hinnaksi. Puolinaisen totuuden jyrkkää vaatimusta käydä kokonaisesta pitäisi ja täytyy aina vastustaa. Jos vastustuskiihko tekee vastustajat vuorostaan epäkohtuullisiksi, niin tämä yksipuolisuus samoin kuin muukin on surkuteltava, mutta sitä täytyy kuitenkin suvaita. Jos kristityt haluavat opettaa uskottomia olemaan oikeamielisiä kristinuskoa kohtaan, olisi heidän itse oltava uskottomuutta kohtaan oikeamielisiä. Totuutta ei palvella ensinkään sillä, ettei olla tuntevinansa tuota kaikille, joilla on aivan jokapäiväisinkään tieto kirjallisuuden historiasta, tuttua asiaa, että suuri osa ylevintä ja tärkeintä siveellistä opetusta ei ole ainoastaan kristinuskoa tuntemattomien, vaan sen tunteneitten ja hylkääjien tekoa.

Minä en väitä, että aivan rajoittamaton vapaus julkaista kaikkia mahdollisia mielipiteitä tekisi lopun uskonnollisen tahi filosofillisen lahkolaisuuden pahoista seurauksista. Kaikkea totuutta, jota ahdasmieliset ihmiset ovat vakavasti ottaneet uskoaksensa, varmaan vakuutetaan, mieliin terotetaan ja monella tavalla toimeenpannaan, juurikuin ei muuta totuutta maailmassa olisikaan, ei ainakaan semmoista, joka voisi rajoittaa tahi muodostaa tätä. Minä tunnustan, ettei kaikkien mielipiteitten taipumusta lahkolaisuuteen auteta vapaimmallakaan keskustelulla, vaan että tuo taipumus usein siitä lisääntyy ja katkeroittuu; sillä totuus, joka aijottiin käsitettäväksi, mutta jota ei käsitettykään, hyljätään sitä väkivaltaisemmin, kuin sen julistajina ovat esiintyneet vastustajina pidetyt ihmiset. Mutta ne eivät olekaan nämät kiihkoiset lahkolaiset, vaan kylmemmät ja puolueettomammat syrjäiset, joihin tämä mielipiteitten yhteensattumus vaikuttaa terveellisesti. Ei tuo raju kiista totuuden eri puolien välillä, vaan toisen puolen hiljainen tukehduttaminen on kauhistava onnettomuus: aina on toivoa, kuin ihmiset ovat pakotetut kuulemaan molempia puolia; kuin he ottavat huomioonsa ainoastaan toisen puolen, piityvät erehdykset esiluuloiksi, ja totuudeltakin lakkaa totuuden voima, kuin se liiotellaan valheeksi asti. Ja koska harvat hengen ominaisuudet ovat harvinaisempia, kuin arvostelukyky, joka voi oikein ratkaista asian kahden puolen välillä, joista ainoastaan toista edustaa asiamies, ei totuudella ole toivoa päästä ilmi kuin sen mukaan, kuin kukin puoli, kukin mielipide, jossa on joku haara totuutta, ei ainoastaan saa puoltajia, mutta tulee niin puolustetuksi, että se tulee kuulluksi.

Me olemme täten neljällä eri perusteella esittäneet välttämättömäksi ihmiskunnan henkiselle menestykselle, jossa kaikki muu menestys on, mielipiteen ja sen lausumisen vapauden. Me kertaamme ne vielä lyhyesti. Ensiksi: Mielipide, joka on pakotettu vaikenemaan, saattaa olla tosi, niinkuin varmaan tunnemme. Joka tämän kieltää, luulottelee itseään erehtymättömäksi. Toiseksi: Vaikka vaijistettu mielipide olisikin erehdystä, saattaa siinä olla joku määrää totuutta ja usein onkin; ja kuin yleinen eli vallitseva mielipide jostakin asiasta harvoin, jos koskaan, on koko totuus, niin ainoastaan vastaisten mielipiteiden yhteensattumisen kautta voi toivoa totuuden muun osan tulevan korvatuksi. Kolmanneksi: Vaikkapa perinnäinen mielipide olisikin ei ainoastaan tosi, vaan koko totuus, joll'ei sallita voimakkaasti ja vakavasti sitä vastustaa ja joll'ei todella sitä tehdäkin, niin useimmat, jotka sen perivät, kannattavat sitä esiluulon tavalla, vähän käsittäen ja tuntien sen järkiperusteita. Ja sitäpaitsi vielä, neljänneksi, itse opin sisällyskin on vaarassa joutua hukkaan tahi heikontua ja menettää elävän vaikutuksensa luonteesen ja käytökseen, itse oppi käydä paljaaksi muodolliseksi tunnustukseksi, joka on tehoton hyvään, mutta koventaen mielen estää varttumasta totisen ja syvän, järkeen tahi omaan kokemukseen perustuvan vakaumuksen.

Ennenkuin lopetamme puhelun mielipiteen vapaudesta, sopii ottaa hiukan tarkastettavaksi niitä, jotka sanovat, että mielipiteitten vapaata julkilausumista olisi sallittava sillä ehdolla, että lausumistapa olisi maltillinen ja pysyisi rehellisen keskustelun rajojen sisässä. Paljon olisi sanottavaa siitä, kuinka mahdoton on määrätä, mihin nämät luuletellut rajat ovat asetettavat; sillä jos tunnustimena on esim. loukkaus niitä vastaan, joitten mielipiteitä ahdistetaan, niin luulen kokemuksen todistavan, että tämä loukkaus tapahtuu aina kuin ahdistaminen on voimallista ja tepsivää ja että jokainen vastustaja, joka pitelee heitä lujalla ja jolle on vaikea vastata, näyttää heistä maltittomalta vastustajalta, varsinkin jos hän osottaa lujaa pontevuutta asiassaan. Mutta vaikka tämä seikka on käytännölliseltä kannalta tärkeä, katoaa se erääsen perusteellisempaan vastaväitteesen. Epäilemättä tapa puolustaa jotakin mielipidettä, vaikka tämä olisikin oikea, saattaa olla sangen moitittava ja syystä tulla ankarasti arvostelluksi. Mutta suurimmat tähän kuuluvat rikokset ovat semmoisia, että on enimmiten mahdotonta, paitsi satunnaisten itsetunnustusten kautta, näyttää joku niihin syylliseksi. Raskaimpia semmoisia rikoksia ovat sofistinen todistaminen, faktojen tahi todisteitten salaaminen, asian pohjan vääristäminen ja vastaisen mielipiteen väärin esittäminen. Mutta kaikkia näitä ovat mitä suurimmassa määrässä niin usein tehneet aivan vilpittömässä mielessä ihmiset, joita ei ole pidetty ja jotka monessa muussa suhteessa eivät ansaitsekaan tulla pidetyiksi tietämättöminä ja kykenemättöminä, että harvoin on mahdollista täydellä syyllä ja omantunnon mukaan leimata väärää esitystä siveelliseksi rikokseksi, ja vielä vähemmän voi laki vaatia oikeutta sekaantua tähän huonoon käytökseen kiista-asioissa. Tavallisesti tarkotetaan maltittomalla keskustelulla herjausta, ilkkumista, mieskohtaisuuksia y.m.s., ja syyttäminen näiden aseiden käyttämisestä ansaitsisi todella suurempaa kannatusta, jos kerrankaan esitettäisiin tuomittavaksi ne yhdellä lailla kummaltakin puolelta; mutta halutaan vaan ehkäistä niiden käytäntöä vallitsevaa mielipidettä vastaan, vähemmistön mielipidettä vastaan ei näitä ainoastaan saa ilman yleistä paheksumista käyttää, vaan ne yleensä tuottavat sille, joka niitä käyttää, ylistystä ylevästä innosta ja oikeutetusta harmista. Mutta mitä kaikkea onnettomuutta tuottaakaan niiden käyttäminen, niin on se suurin, kuin niitä käytetään verraten turvatonta vastaan; ja mitä väärää hyötyä jollekin mielipiteelle lähteekään tällaisesta puolustamistavasta, tulee se enimmiten yksinomaan perinnäisten mielipiteitten hyväksi. Pahin tämän tapainen loukkaus, jonka kynäsodassa saattaa tehdä, on leimata niitä, jotka ovat vastaista mielipidettä, huonoiksi ja siveettömiksi ihmisiksi. Tällaisen häväistyksen alaiseksi joutuvat erittäin ne, jotka kannattavat epäsuosituita mielipiteitä, koska ne yleensä ovat harvalukuiset ja ilman vaikutusvoimaa, eikä kukaan muu kuin he itse suuresti huolehdi, että heille oikein tehtäisiin; mutta tämä ase on asian luonnon mukaan kielletty niiltä, jotka ahdistavat vallitsevaa mielipidettä, sillä he eivät voi koskaan käyttää sitä eduksensa, eikä, jos he voisivatkin, se vaikuttaisi muuta kuin painaisi heidän omaa asiaansa. Ylimalkaan yleisesti omistettuja mielipiteitä vastustavia ajatuksia otetaan korviinsa ainoastaan huolellisen tyynessä muodossa esitettyinä, kuin mitä varovaisimmin vältetään tarpeettomia loukkauksia; siitä ne tuskin koskaan saavat hiukkaakaan horjahtaa menettämättä pohjaansa. Sen sijaan määrätön moite vallitsevan mielipiteen puolelta käytettynä kauhistaa ihmisiä tunnustamasta vastaisia ajatuksia ja kuuntelemasta niitä, jotka sellaisia tunnustavat. Siis on totuuden ja oikeuden asialle paljon tärkeämpää hillitä tätä jälkimäistä moittivan puheen käyttämistapaa, kuin muita; ja jos olisi pakko valita esimerkki, niin sanoisin, että on paljon tarpeellisempi pelottaa ahdistamasta uskottomuutta kuin uskontoa. Mutta on selvää, ettei lailla eikä virastoilla ole mitään tekemistä kummankaan hillitsemisessä, sillä yleisen mielipiteen tulee kussakin tapauksessa lausua päätöksensä esillä olevan yksityisen asian haarojen mukaan, tuomita jokaisen, asettukoon hän kummalleka puolelle tahansa, jonka asianajamistavassa joko rehellisyyden puute tahi ilkeys, tekopyhyys tahi suvaitsemattomuus ilmestyy; mutta johtamatta näitä virheitä siitä mielipiteestä, jota hän kannattaa, olkoonpa se vaikka vastakkainen hänen omallensa, ja antaen ansaitun kunnian jokaiselle, mitä mielipidettä hän kannattaneekin, joka on kyllin tyyni nähdäkseen ja rehellinen tunnustaakseen, mitä hänen vastustajansa ja heidän mielipiteensä todella ovat, lisäämättä mitään niiden vahingoksi, peittämättä mitään, mikä puhuu tahi voidaan olettaa puhuvan niiden puolesta. Tämä on julkisen keskustelun todellinen siveysoppi: ja jos sitä usein loukataankin, niin mielihyväkseni ajattelen, että on monta riitakumppania, jotka sitä suuressa määrin noudattavat ja vielä suurempi joukko, jotka tunnollisesti tavottavat sitä.

KOLMAS LUKU.

Individualisuudesta yhtenä menestyksen aineksena.

Siinä nyt olivat sekä syyt, jotka vaativat ihmisille vapautta muodostaa mielipiteitä ja peittelemättä lausua niitä, että vahingolliset vaikutukset ihmisen henkiseen ja sen kautta myös siveelliseen luontoon, joll'ei tuota vapautta myönnetä tahi ylläpidetä esteistä huolimatta. Tarkastakaamme nyt, eivätkö samat syyt vaadi ihmisille myös vapautta toimia mielipiteittensä mukaan -- panna niitä ilman fyysillisiä tahi siveellisiä esteitä lähimmäistensä puolelta voimaan elämässänsä, jos tekevät sen omalla uhallaan ja vastuullaan. Tämä viimeinen ehto on luonnollisesti aivan välttämätön. Ei kukaan tahdo, että teot olisivat yhtä vapaat, kuin mielipiteet. Päinvastoin, myöskin mielipiteet kadottavat erikoisvapautensa, kuin olot, joissa niitä lausutaan, ovat semmoiset, että tämä julkilausuminen on suorana yllytyksenä pahaan tekoon. Mielipiteen, että viljankauppiaat ovat köyhäin näännyttäjiä eli että yksityisomaisuus on varkautta, tulee saada olla koskematta, kuin sitä suoraan vaan levitetään sanomalehdissä, mutta voi syystä kyllä tuottaa rangaistuksen, kuin se suullisesti lausutaan kiihtyneelle, viljankauppiaan talon edustalle kokoontuneelle roistojoukolle tahi kuin sitä julistusten muodossa tyrkytetään samalle roistojoukolle. Kaikellaisia tekoja, jotka ilman oikeuttavaa syytä tuottavat vahinkoa muille, saapi ja tärkeämmissä tapauksissa välttämättömästi pitää tarkastaa ihmisten paheksumisen ja, kuin tarvitaan, suoranaisen asiaan sekautumisen kautta. Yksityisen vapauden pitää olla tähän asti rajoitetun; hän ei saa tekeytyä muitten ihmisten rasitukseksi. Mutta jos hän malttaa olla häiritsemättä muita heidän asioissaan ja toimii vaan oman taipumuksensa ja käsityksensä mukaan siinä, mikä vaarantaa häneen itseensä, niin samat syyt, jotka osottivat, että mielipiteen tulee olla vapaan, todistavat myös, että hänen pitää sallittaman häiritsemättä toteuttaa mielipiteensä omalla vastuullaan. Etteivät ihmiset ole erehtymättömiä, että heidän totuutensa enimmäkseen ovat ainoastaan puolinaisia totuuksia, että mielipiteitten yhtäläisyys, jollei se ole tuloksena vastaisten mielipiteitten aivan täydellisesti ja vapaasti vertailemisesta keskenänsä, ei ole suotava eikä niiden erilaisuus paha, vaan hyvä, kunnes ihmiset tulevat paljon kykenevämmiksi kuin nykyään keksimään totuuden kaikki puolet, nämät periaatteet soveltuvat yhtä hyvin ihmisten toimintatapaan, kuin heidän mielipiteisiinsä. Samoin kuin on hyödyllistä, että niin kauvan kuin ihmiset ovat epätäydellisiä on eriäväisiä mielipiteitä olemassa, samoin on sekin hyödyllistä, että tehdään erilaisia elämiskokeita; että vapaa tila suodaan luonteen vaihtelevaisuuksille, kuin ei vääryyttä tapahdu muille; ja että eri elämistapojen arvoa saadaan tutkia käytännössä, kuin joku pitää sopivana koettaa niitä. Sanalla sanoen on suotavaa, että seikoissa, jotka eivät alkujaan liikuta muita, individualisuus saa säilyä. Missä ei ihmisen oma luonne, vaan perinnäiset tavat ja muiden ihmisten esimerkki ovat käytöksen ohjeena, siinä puuttuu ihmisonnen tärkeintä ainesta ja yhtä yksityisen sekä yhteiskunnan edistyksen aivan pääehtoa.

Tätä periaatetta toteuttaessamme suurin meitä kohtaava vaikeus ei ole arvostelemisessa välikappaleita tunnustettuun tarkotusperään, mutta ihmisten välittämättömyydessä yleensä koko tarkotusperästä. Jos tunnettaisiin, että ihmisen individualisuuden vapaa kehitys on yksi hänen menestyksensä varsinaisia aineksia, ett'ei se ainoastaan ole saman vertainen aines kuin mitä tarkotetaan sanoilla sivistys, opetus, kasvatus, viljelys, mutta juuri on kaikkien noiden seikkojen välttämätön osa ja ehto, niin ei olisi mitään vaaraa, ettei yksityisen vapautta pidettäisi oikeassa arvossaan, eikä rajan määrääminen sen vapauden ja yhteiskunnan tarkastusvallan välille tarjoaisi erinomaisempia vaikeuksia. Mutta pahinta on, että yleinen ajatustapa tuskin tunnustaa yksityisen itsenäisyydelle mitään sisällistä arvoa tahi sen ansaitsevan huomiota oman itsensä tähden. Enemmistö, tyytyväisenä ihmiskunnan nykyisiin keinoihin, sillä niillähän he ovat tulleet siksi, mitä nyt ovat, ei voi käsittää, miks'eivät ne keinot ole kyllin hyvät, jokaiselle; ja vielä päälle päätteeksi ei itsenäisyys ole ensinkään useiden siveellisten ja yhteiskunnallisten uudistajain ihanne, vaan pikemmin sitä katsellaan luulevaisuudella, se kuin tuntuu kiusallisesti ja ehkä kapinallisesti estävän yleisesti hyväksymästä, mitä nämät uudistelijat puolestansa pitävät parhaana ihmiskunnalle. Harvat ihmiset Saksan ulkopuolella ymmärtävät edes sen opin tarkotusta, jonka Wilhelm von Humboldt, niin etevä sekä oppinut että valtiomies, otti tutkimuksen aineeksi -- että nimittäin "ihmisen tarkotusperä s.o. se, mitä ijankaikkiset ja muuttumattomat järjen käskyt siksi määräävät, eikä se, mitä vaihtelevat ja ohimenevät halut mieleen tuovat, on hänen kykyjensä korkein ja sopusointuisin kehittäminen täydelliseksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi"; ja että sentähden se määrä, "jota kohti kunkin ihmisen hellittämättä pitää ponnistaa ja jota erittäinkin niitten, jotka tarkottavat vaikuttaa lähimäisiinsä, tulee aina silmällä pitää, on kykyjen ja kehityksen individualisuus, itsenäisyys"; että siihen on kaksi vaatimusta, "vapaus ja asemain vaihtelevaisuus", ja että näiden yhdistämisestä syntyy "itsenäinen voima ja moninainen vaihtelevaisuus", jotka muodostavat "originalisuuden", alkuperäisyyden.[8]

Mutta niin vähän kuin ihmiset ovatkin tottuneet tällaiseen oppiin kuin von Humboldtin ja niin hämmästyttävää kuin heistä lieneekin nähdä niin suuri arvo annettavan individualisuudelle, kysymys voi, ajattelen kuitenkin, olla ainoastaan jostakin rajasta. Ei kenenkään ajatus kunnollisesta elämästä arvatenkaan ole semmoinen, ettei ihminen muka saa tehdä kerrassaan mitään muuta kuin jäljitellä toisia. Ei kukaan väittäne, ettei ihmisten tule elintapaansa ja asiainsa hoitoon painaa mitään leimaa omasta arvostelustaan tahi omasta yksityisestä luonteestaan. Toisaalta olisi järjetöntä vaatia, että ihmisten tulisi elää juurikuin ei kerrassaan mitään olisi opittu maailmassa, ennenkuin he siihen tulivat, juurikuin ei kokemus olisi vielä mitään näyttänyt siitä, että yksi elin- ja käytöstapa on parempana pidettävä kuin toinen. Ei kukaan kiellä, että ihmisiä on nuoruudessaan niin opetettava ja kasvatettava, että he tuntevat ja hyödykseen käyttävät ihmisten kokemuksen varmoja tuloksia. Mutta kyvyiltään kypsyneen ihmisen etuoikeus ja tarkotus on juuri käyttää ja selittää kokemusta omalla tavallaan. Hänen oma asiansa on katsoa, mikä osa perittyä kokemusta juuri sopii hänen oloihinsa ja luonteesensa. Muitten ihmisten muisteet ja tavat ovat jossakin määrin näytteenä, mitä kokemus on opettanut _heille_; todennäköisiä näytteitä, joita on siis huomioon otettava. Mutta ensiksi heidän kokemuksensa saattaa olla liian ahdas tahi eivät he ole sitä oikein selittäneet; toiseksi heidän selityksensä kokemuksesta saattaa olla oikea, mutta häneen sopimaton. Tavat ovat tavallisia oloja ja tavallisia luonteita varten ja hänen olonsa sekä luonteensa saattavat olla epätavallisia. Kolmanneksi, vaikka tavat ovat sekä hyviä tavoikseen että häneen sopivia, niin mukautuminen tapoihin, paljaisiin _tapoihin_, ei kasvata ja kehitä hänessä mitään niitä ominaisuuksia, jotka juuri ovat ihmisen tunnusominaisuuksia. Ihmisen käsitys- ja arvostelukyky, erotusäly, henkinen toimeliaisuus ja vieläpä siveellinen etevyyskin harjaantuu ainoastaan valitsemisessa. Ken tekee jotakin sentähden että tapa on semmoinen, hän ei valitse. Hän ei harjaannu erottamaan eikä kaipaamaan sitä, mikä parasta on. Henkiset ja siveelliset samoin kuin lihastenkin voimat vahvistuvat ainoastaan käyttäessä. Kyvyt eivät saa mitään harjotusta siitä, että tekee jotakin ainoastaan koska muutkin niin tekevät, yhtä vähän kuin siitäkään, että uskoo jotakin, sentähden että muutkin sitä samaa uskovat. Jos mielipiteen perusteet eivät ole ihmisen omalle järjelle ratkaisevia, ei hänen järkensä voi varttua, vaan pikemmin ehkä heikontua siitä että hän hyväksyy sen mielipiteen; ja jollei syyt johonkin tekoon ole hänen omien tunteittensa ja luonteensa mukaisia, kuin ei personallinen alttius tahi muitten oikeudet ole kysymyksessä, niin se teko on tekemässä hänen tunteitansa ja luonnettansa veltoksi ja uneliaaksi, eikä toimeliaaksi ja pontevaksi.

Ihminen, joka antaa "maailman" tahi hänen osansa sitä valita hänelle elämän, ei tarvitse mitään muuta kykyä, kuin apinan matkimistaidon. Se taas, joka itse valitsee tiensä, käyttää kaikkia kykyjänsä. Hänen täytyy käyttää huomiota vaarinottaakseen, tuumittelua ja aprikoimista arvatakseen, toimeliaisuutta kootakseen aineita päätöstä varten, erotusälyä päättääkseen ja, kuin hän on päättänyt, lujuutta ja itsekuria pysyäkseen tehdyssä päätöksessään. Ja näitä ominaisuuksia kaipaa ja harjoittaa hän juuri siinä määrin, kuinka suuren osan käytöstänsä hän määrää oman arvostelunsa ja tunteittensa mukaan. On mahdollista, että hän saattaa tulla ohjatuksi hyvälle tolalle ja pelastua pahalta tieltä ilman mitään näitä ominaisuuksia. Mutta minkä arvoinen hän sitten on ihmisenä? On todella tärkeää ei ainoastaan mitä ihmiset tekevät, mutta myös minkälaisia ihmisiä ne ovat, jotka sitä tekevät. Ihmisten teoista, joitten täydellisentämiseen ja kaunistamiseen ihmiselämä on oikein käytetty, on varmaan ihminen itse kaikkein tärkein. Olettaen mahdolliseksi saada talot asutuiksi, viljat kasvatetuiksi, tappelut suoritetuiksi, asiat ajetuiksi, jopa kirkot pystytetyiksi sekä rukoukset luetuiksi koneilla -- ihmisen muotoisilla automateilla -- tulisi kuitenkin melkoinen tappio, jos vaihtaisi näihin automateihin nekään miehet ja vaimot, jotka nykyään asuvat maailman sivistyneemmissä osissa, ja jotka epäilemättä ovat ainoastaan surkastuneita näytteitä siitä, mitä luonto voi tuottaa ja on tuottava. Ihmisluonto ei ole kone, rakennettava mallin mukaan ja pantava tekemään juuri sille määrättyä työtä, vaan puu, joka tarvitsee kasvaa ja varttua joka puolelle niiden sisällisten voimain suunnan mukaan, jotka sen eläväksi olennoksi tekevät.