Part 2

Tuskin lienee tarpeellista sanoa, että tämä lause on aijottu sovitettavaksi ainoastaan sellaisiin ihmisiin, joiden kyvyt ovat täydellisesti kypsyneet. Me emme puhu lapsista, emmekä nuorista, jotka eivät ole lain määräämässä täysijässä. Niiden, jotka vielä ovat siinä asemassa, että muiden tulee pitää heistä huolta, täytyy saada suojelusta sekä omia tekojansa että ulkonaista vääryyttä vastaan. Samasta syystä emme ota lukuun sitä kehittymätöntä yhteiskuntatilaa, jossa kansaa itseäänkin täytyy pitää vielä alaikäisenä. Ensimäiset vaikeudet vapaaehtoisen edistymisen uralla ovat niin suuret, että harvoin on vara valita välikappaleita niiden voittamiseen; ja hallitsija on innokkaassa parantamishalussaan oikeutettu käyttämään hyväkseen kaikkia keinoja, jotka voivat viedä muuten kenties saavuttamattomaan tarkotusperään. Despotinen hallitustapa on barbareihin nähden oikeutettu, jos nimittäin tarkotuksena on heidän sivistämisensä ja jos tarkotuksen todellinen saavuttaminen oikeuttaa keinot. Vapautta periaatteena ei voi mitenkään sovittaa oloihin, jotka olivat ennen kuin ihmiset kehittyivät siihen määrään, että heitä voi parantaa vapaan, puolueettoman keskustelun kautta. Siihen saakka ei ollut muuta neuvoa, kuin sokeasti totella Akbaria[1] tahi Kaarlo Suurta, jos onni sattui semmoisia suomaan; mutta niin pian kuin ihmiset ovat kehittyneet vakaumuksen tahi vakuuttamisen kautta parannukseen ohjattavaksi (johon ajanjaksoon kaikki ne kansat, joista tässä puhumme, jo kauvan sitten ovat päässeet), niin ei pakottaminen välittömässä muodossa eikä rangaistuksena ja sakkona tottelemattomuudesta enää ole hyväksyttävä keinoksi heidän parantamiseksensa; se on oikeutettu ainoastaan turvaamisessa muita ihmisiä.

Tässä minun sopii mainita, että luovun kaikista eduista, jotka todistukseni hyväksi saattaisi johtaa ehdottoman, hyödystä riippumattoman oikeuden käsitteestä. Minä pidän hyötyä viimeisenä ratkaisijana kaikissa eetillisissä (siveellisissä) kysymyksissä, mutta hyötyä laveimmassa merkityksessä, perustuvaa edistyvän ihmisen pysyviin etuihin. Minä väitän, että nämät edut oikeuttavat taivuttamaan individin itsemääräämisen ulkonaisen tarkastuksen alle ainoastaan niihin tekoihin katsoen, jotka koskevat toisten ihmisten etuja. Jos joku tekee toista vahingoittavan teon, niin onhan siinä jo selvä syy häntä rangaista, joko lain kautta tahi, missä ei lain määräyksiä epäilyksettä voi sovittaa, yleisen paheksumisen kautta. On myöskin monta suoranaista tekoa toisten hyväksi, joita hänet oikeudella saattaa tekemään pakottaa, niinkuin esim. tuomioistuimen edessä todistaminen, osanottaminen maanpuolustukseen tai johonkin muuhun yhteiseen työhön, joka on välttämätön sen yhteiskunnan eduille, jonka suojelusta hän nauttii, ja muutamain erityisten hyväntekeväisyystekojen täyttäminen, esim. lähimäisen hengen pelastaminen, tahi väliinastuminen turvattoman puolustamiseksi pahoinpitelyä vastaan, joita kaikkia selvästi on joka ihmisen velvollisuus tehdä ja joiden laiminlyömisestä hänet saattaa oikeudella pitää yhteiskunnalle vastuunalaisena. Ihminen saattaa tuottaa vahinkoa toisille ei ainoastaan tekojensa, vaan myöskin laiminlyömistensä kautta, ja molemmissa tapauksissa on hän velvollinen vastaamaan heille vahingosta. Tosin tulee jälkimäisessä tapauksessa pakotusta käyttää paljoa varovaisemmin, kuin edellisessä. Sääntö on, että jokainen on toiselle tekemästään vahingosta vastuunalainen; tekeminen hänet vastuunalaiseksi siitä, ettei ole vahinkoa estänyt, on verraten poikkeus. Mutta onpa monta kyllin selvää ja kyllin tärkeää tapausta tätä poikkeusta oikeuttamaan. Kaikissa asioissa, jotka koskevat ihmisen ulkonaisia oloja, on hän oikeutta myöten vastuunalainen niille, joitten edut siinä ovat kysymyksessä, ja vaadittaissa yhteiskunnalle, heidän suojelijalleen. Usein on päteviä syitä olla vaatimatta häntä vastuusen, mutta näiden syiden tulee lähteä erityisistä asianhaaroista: joko on kysymyksessä tapaus, jossa voi luulla hänen yleensä toimivan paremmin jätettynä omaan vapauteensa, kuin sen valvonnan alaisena, jolla yhteiskunnan on valta häntä sitoa, tahi tuottaisi yritys käyttämään valvontaa uusia vastuksia, suurempia kuin no, joita sillä oli estettävä. Kuin tällaiset syyt estävät pakottamasta vastuunalaisuuteen, tulee ihmisen omantunnon ruveta tuomariksi ja puollustaa niitä toisten etuja, joilla ei ole mitään ulkonaista suojelusta; ja ihmisen tulee arvostella itseänsä sitä ankarammin, kuin ei hän siinä voi tulla lähimäistensä tuomion alaiseksi.

Mutta on yksi toiminta-ala, jossa yhteiskunnalla, individistä erotettuna, on ainoastaan epäsuoria etuja, jos niitäkään; ja tämä ala on koko se osa ihmisen elämää ja käytöstä, joka koskee ainoastaan häntä itseään, tahi jos koskeekin muita, niin tekee sen ainoastaan heidän vapaan, omaehtoisen, eksyttämättömän myöntymyksensä ja osallisuutensa kautta. Kuin sanon, että se koskee ainoastaan häntä itseänsä, tarkotan: suoranaisesti ja ensi sijassa, sillä mikä koskee häntä itseänsä, se koskee muitakin hänen kauttansa, ja se vastaväite, jonka voi perustaa tähän seikkaan, otetaan jäljempänä tutkittavaksi. Tämä on siis ihmisvapauden oikea ala. Se sisältää ensiksi tajunnan sisällisen maailman, vaatien omantunnon vapautta laajimmassa merkityksessä, ajatuksen ja tunteen vapautta, ehdotonta mielipiteen ja käsityksen vapautta kaikissa asioissa, niin käytännöllisissä kuin mietinnöllisissä, tieteellisissä, siveellisissä ja uskonnollisissa. Vapaus lausua ja julaista mielipiteitä saattaa näyttää alistuvan eri periaatteesen, koska se kuuluu siihen osaan ihmisen käytöstä, joka koskee muita ihmisiä; mutta kuin se on melkein yhtä tärkeä, kuin ajattelemisenkin vapaus, ja kuin se suurimmaksi osaksi on samoilla perusteilla, ei sitä käytännössä saata tästä erottaa. Toiseksi tämä periaate vaatii meille taipumusten ja harrastusten vapautta, vapautta suunnitella elämämme oman luonteemme mukaan, vapautta tehdä ja tekemättä jättää, mitä haluamme, kunhan vastaamme tekojemme seurauksista: ilman että lähimäisemme meitä estävät, kun vaan eivät tekomme heitä vahingoita, vaikkapa, he pitäisivätkin meidän käytöstämme narrimaisena, nurjana ja vääränä. Kolmanneksi seuraa tästä kunkin individin vapaudesta vapaus yhdistyksiin individien kesken, samojen rajojen sisässä, vapaus yhdistyä jotain tarkotusta varten, josta ei lähde vahinkoa muille, edellyttämällä että yhdistyvät henkilöt ovat täysikäisiä, eivätkä ole pakotettuja tahi petettyjä.

Ei mikään yhteiskunta, jossa ei näitä vapauksia ylimalkaan pidetä arvossa, ole vapaa, olkoon sen hallitusmuoto mikä tahansa, eikä mikään yhteiskunta ole täydellisesti vapaa, jossa eivät nämät ole ehdottomasti ja rajoituksitta voimassa. Ainoa vapaus, joka nimensä ansaitsee, on se, että saamme etsiä onneamme omalla tavallamme, kuin emme koeta ryöstää muilta heidän onneaan tahi estellä heidän yrityksiään saavuttaa sitä. Kukin on itse oman onnensa luonnollinen valvoja, sekä ruumiinsa että mielensä ja henkensä onnen. Siitä on ihmisille enemmän etua, että kukin saa elää mielensä mukaan, kuin että häntä pakotettaisiin elämään niin kuin kaikista muista näyttää parhaalta.

Vaikka tämä oppi ei suinkaan ole uusi ja vaikka se useasta näyttänee kieltämättömältä totuudelta, niin ei ole kuitenkaan toista oppia, joka suoranaisemmin poikkeaisi olemassaolevan mielipiteen ja käytännön yleisestä suunnasta. Yhteiskunta on nähnyt aivan yhtä paljon vaivaa koittaessaan ymmärryksensä mukaan pakottaa ihmisiä mukaantumaan sen käsitteisin personallisesta, kuin yhteiskunnallisesta kelvollisuudesta. Vanhan ajan tasavallat pitivät itsensä oikeutettuina valtiovallan kautta määräämään ihmisten käytöksen yksityisseikkoihin saakka, ja vanhat filosofit kannattivat samaa mielipidettä, sillä perusteella, että valtiolle on jokaisen kansalaisen koko ruumiillinen ja siveellinen kasvatus hyvin tärkeä. Tämä ajattelematapa oli kenties paikallansa pienissä valtioissa, jotka olivat mahtavain vihollisten keskellä, alituisessa vaarassa joutua ulkonaisen hyökkäyksen tai sisällisten metelien kautta kukistetuksi, ja joille lyhytaikainenkin pontevuuden ja itsensähillinnän puute saattoi niin helposti käydä tuhoisaksi, ettei heillä ollut tilaisuutta odottaa vapauden terveellisiä ja kestäviä vaikutuksia. Uuden ajan valtioyhteiskuntain suurempi koko, ja ennen kaikkea hengellisen ja maallisen vallan erottaminen, (jonka kautta ihmisten omaintuntojen johto siirtyi toisiin käsiin kuin ne, jotka valvoivat heidän maallisia asioitansa), on estänyt lakia niin tarkasti sekaantumasta yksityiselämän erityisseikkoihin. Mutta siveellisen sorron välikappaleita on innokkaammin käytetty poikkeamista vastaan vallitsevasta mielipiteestä yksityisissä, kuin yhteiskunnallisissa asioissa; sillä uskonto, mahtavin niistä aineksista, joista siveellinen tunne on syntynyt, on melkein aina ollut joko kunnianhimoisen papiston, joka on koittanut valvoa ihmisten käytöksen joka puolta, tahi puritanisen hengen vallassa. Ja muutamat niistä uudenaikaista reformatoreista, jotka ovat asettuneet jyrkimpään vastarintaan vanhoja uskontoja vastaan, eivät ole mitenkään olleet kirkkoja tai lahkoja jäljessä vahvistamassa henkisen ylivallan oikeutta. Varsinkin on Comte, jonka yhteiskunnallinen järjestelmä, esitettynä hänen kirjassaan _Système de Politique Positive_, tarkottaa vahvistaa yhteiskunnan sortovaltaa yksityisen yli (vaikka enemmän siveellisten, kuin lain keinojen kautta), mennyt yli kaiken, mitä säälimättöminkin rigoristi vanhanaikaisten filosofein joukossa tuumaili valtioihanteeksi.

Yksityisten ajattelijoiden ominaisista mietteistä erillään on maailmassa laajalla kasvava taipumus sopimattomasti ulottamaan yhteiskunnan valtaa yksityisen yli sekä yleisen mielipiteen että lainsäädännön voiman kautta; ja kuin maailmassa tapahtuvat muutokset pyrkivät vahvistamaan yhteiskuntaa ja heikontamaan individin valtaa, ei tämä anastus ole niitä onnettomuuksia, jotka helposti itsestään katoavat, vaan päinvastoin niitä, jotka uhkaavat käydä yhä vaarallisemmiksi. Ihmisten halua sekä hallitsijoina että kansalaisina tyrkyttämään omia mielipiteitään ja taipumuksiaan muitten käytöksen ohjeeksi tukevat niin tehokkaasti muutamat ihmisluonnon parhaimmat ja muutamat sen huonoimmat tunteet, että sitä tuskin muu voi hillitä, kuin vallan puute; ja kun valta ei vähene, vaan lisääntyy, jollei siveellinen vakaumus kohoa lujaksi muuriksi tätä epäkohtaa vastaan, niin täytyy meidän nykyisissä maailmanoloissa odottaa näkevämme sen yhä kasvavan.

On ehkä sovelijainta todistukselle, että me, sen sijaan että heti kävisimme käsiksi yleiseen väitteesen, aluksi pysymme jossain erityisessä osassa, johon katsoen tässä esitetty periaate on, jollei täydellisesti, niin ainakin jossain määrin yleisen mielipiteen tunnustama. Tämä osa on ajattelemisen vapaus, josta sen heimolaista, puheen ja kirjoituksen vapautta ei mitenkään sovi erottaa. Vaikka nämät vapaudet muodostavat melkoisen osan valtiollista siveysoppia kussakin maassa, missä uskonnollista suvaitsevaisuutta ja vapaita laitoksia tunnustetaan, niin eivät kenties sen sekä filosofiset että käytännölliset perusteet ole niin selvillä yleiselle mielipiteelle, eivätpä kenties useat mielipiteen johtajatkaan niiden arvoa niin perin pohjin tunnusta, kuin olisi voinut odottaa. Näitä perusteita, oikein ymmärrettyinä, voi sovittaa paljon laajemmalle, kuin ainoastaan yhteen osaan tätä ainetta ja seikkaperäinen tutkimus tästä osasta kysymystä on näyttäytyvä parhaaksi johdatukseksi jäljellä olevaan. Ne, joille ei siinä, mitä nyt käyn sanomaan, ole mitään uutta, antanevat toivoakseni minulle anteeksi, että minä uskallan vielä kerran ryhtyä keskustelemaan aineesta, josta kolmen vuosisadan kuluessa on niin usein ajatuksia lausuttu.

TOINEN LUKU.

Ajattelemisen ja keskustelemisen vapaudesta.

Se aika on toivottavasti mennyt, jolloin olisi ollut tarpeellista puolustaa "painovapautta" yhtenä turvakeinona turmeltunutta ja tyrannillista hallitusta vastaan. Luullaksemme ei tarvitse todistaa vääräksi sitä, että sallittaisiin lainsäätävän tahi toimeenpanevan vallan, jonka etu ei ole täydellisesti yhtä kansan edun kanssa, säätää kansalle mielipiteitä ja määrätä, mitä oppeja tahi mitä todisteita sen on suvaittava kuulla. Tätä puolta kysymystä ovat sitä paitsi edelliset kirjailijat niin usein ja niin loistavasti valaisseet, ettei siihen tarvitse tässä erittäin ryhtyä. Vaikka Englannin laki kirjapainon suhteen, on vielä nyt yhtä orjamainen, kuin se oli Tudorien aikana, niin ei ole juuri pelkäämistä, että sitä todella pannaan käytäntöön valtiollista keskustelua vastaan, paitsi jonkun satunnaisen kauhun aikana, kuin kapinan pelosta ministerit ja tuomarit menettävät malttinsa[2]; ja yleisesti puhuen perustuslaillisissa valtioissa ei ole vaaraa, että hallitus, olkoon se sitten täydellisesti vastuunalainen kansalle tahi ei, usein yrittäisi tarkastamaan yleisen mielipiteen lausumista, paitsi kuin se sitä tehdessään tekeytyy yleisön yleisen suvaitsemattomuuden välikappaleeksi. Otaksukaamme siis, että hallitus on aivan yhtä mieltä kuin kansa, eikä koskaan ajattelekaan anastaa pakkovaltaa, paitsi sen mukaan kuin se pitää sitä kansan tahtona. Mutta minä kiellän kansalta oikeuden käyttää sellaista pakkoa, joko itse tahi hallituksensa kautta. Tuo valta sinään on laiton. Parhaalla hallituksella on siihen yhtä vähän oikeutta, kuin huonoimmalla. Se on yhtä vahingollinen, tahi vielä vahingollisempi, kuin sitä käytetään sovinnossa yleisen mielipiteen kanssa, kuin riidassa sen kanssa. Jos koko ihmiskunta, paitsi yhtä ainoaa ihmistä, olisi samaa mieltä, ja tuo yksi ainoa vaan olisi vastaista mielipidettä, ihmiskunta ei olisi paremmin oikeutettu vaijistamaan tätä yhtä henkilöä, kuin tämä olisi oikeutettu vaijistamaan ihmiskuntaa, jos hänellä olisi siihen valta. Jos mielipide olisi personallista omaisuutta, joka olisi jonkun arvoista ainoastaan sen omistajalle, jos kiusanteko sen omistamisessa olisi vaan yksityistä vääryyttä, niin olisi joku erotus tehdäänkö vääryys harvoille vai useille henkilöille. Mutta varsinainen paha vaijistamisessa mielipiteen julkilausumista on se, että siten ryöstetään ihmissukua, niin hyvin jälkimaailmaa, kuin nykyistä sukupolvea, vielä enemmän niitä, jotka siitä mielipiteestä eroavat, kuin niitä, jotka sitä kannattavat. Jos mielipide on oikea, on heiltä otettu tilaisuus vaihtaa erehdys totuuteen; jos se on väärä, he menettävät melkein yhtä suuren edun, sen selvemmän käsityksen ja elävämmän tunnon totuudesta, jonka synnyttää tämän taistelu erehdystä vastaan.

On tarpeen erikseen katsella näitä kahta olettamusta, joista kummallakin on erityinen, ominainen todistehaaransa. Me emme voi koskaan olla varmoja siitä, että se mielipide, jota me koetamme tukehuttaa, on väärä; ja jos olisimmekin varmat, niin sen tukehuttaminen olisi vielä sittenkin väärä.

Ensiksi: mielipide, jota on koetettu mahtisanalla lannistaa, voi mahdollisesti olla tosi. Ne, jotka sitä haluavat lannistaa, tietysti kieltävät siltä totuuden; mutta he eivät ole erehtymättömiä. Heillä ei ole mitään valtaa ratkaista kysymystä koko ihmiskunnan puolesta ja sulkea kaikki muut ihmiset tilaisuudesta arvostella asiaa. Kieltäytyminen kuuntelemasta jotakin mielipidettä sentähden, että on varma sen olevan väärän, on yhtä kuin otaksuminen, että _oma_ varmuus on sama kuin _ehdoton_ varmuus. Kaikki keskustelun vaijistaminen on oman erehtymättömyyden otaksumista. Sen hylkäämisen sallittakoon nojautua tähän yleiseen todisteesen, joka ei ole siltä huonompi, että se on yleinen.

Kaikeksi onnettomuudeksi ihmiskunnan terveelle järjelle ei erehtyväisyys käytännössä saavuta läheskään samaa arvoa kuin opissa; sillä vaikka jokainen hyvin tuntee itsensä erehtyväiseksi, harvat pitävät tarpeellisena olla varoillansa omaa erehtyväisyyttänsä vastaan tahi myöntävät sitä olettamista, että mielipide, josta he ovat aivan varmat, olisi juuri yksi esimerkki sitä erehtyväisyyttä, jonka alaiseksi he itsensä tunnustavat. Itsevaltiaat ruhtinaat ja muut, jotka ovat tottuneet rajattomaan tottelevaisuuteen, luottavat tavallisesti näin täydellisesti omaan mielipiteesensä kaikissa asioissa. Onnellisemmassa asemassa olevat ihmiset, jotka joskus kuulevat heidän mielipidettänsä vastustettavan ja ovat vähänkään tottuneet tulemaan oijaistuiksi, kuin he ovat väärässä, luottavat näin rajattomasti ainoastaan niihin mielipiteisiinsä, joita kannattavat kaikki, kuin heitä ympäröivät tahi joita he tavallisesti kuuntelevat. Sillä samassa määrässä kuin ihmiseltä puuttuu luottamusta omaan tavalliseen arvosteluunsa, hän tapaa sokeasti luottaa yleensä "maailman" erehtymättömyyteen. Ja "maailma" merkitsee kullakin ihmisellä sitä osaa siitä, jonka kanssa hän tulee tekemiseen, hänen puoluettansa, hänen lahkoansa, hänen kirkkoansa, hänen yhteiskuntaluokkaansa. Se ihminen on jo kutsuttava verraten vapaamieliseksi ja laveanäköiseksi, joka "maailmalla" tarkoittaa niin laajaa alaa, kuin hänen omaa maatansa tahi hänen omaa aikaansa. Eikä hänen luottamuksensa tähän kollektiiviseen auktoriteetiin horjahdu vähääkään hänen huomatessaan, että toiset ajat, maat, lahkot, kirkot, luokat ja puolueet ovat ajatelleet ja vieläkin ajattelevat ihan päinvastoin kuin hän. Hän panee oman "maailmansa" vastuusen siitä, että se on oikeassa muitten ihmisten erimielistä "maailmaa" vastaan; eikä se ensinkään huolestuta häntä, että paljas sattumus on ratkaissut, mikä näistä lukuisista "maailmoista" on hänen luottamuksensa saavuttanut, ja että samat syyt, jotka tekevät hänet kirkollismieliseksi Lontoossa, olisivat saaneet hänet Buddhan tahi Konfutsion oppilaaksi Pekingissä. Sitäpaitsi on itsestään niin selvää, ettei se todisteilla selvemmäksi tule, että aikakaudet ovat yhtä erehtyväisiä, kuin yksityiset ihmisetkin, sillä kukin aikakausi on kannattanut useita mielipiteitä, joita seuraavat ajat eivät ole pitäneet ainoastaan väärinä, vaan järjettöminä; ja on yhtä varmaa, että tuleva aika hylkää montakin nykyään yleistä mielipidettä, kuin että nykyaika on hyljännyt monta aikoinaan yleistä.

Vastaväite, joka luultavasti tehdään tätä todistetta vastaan, esiintyy kaiketi seuraavassa muodossa. Siinä että kieltää väärän opin levittämistä ei ole enempää erehtymättömyyden luulettelemista, kuin missään muussakaan esivallan toimenpiteessä, joka tapahtuu sen oman mielen mukaan ja sen omalla vastuulla. Arvostelukyky on ihmisille annettu jotta he sitä käyttäisivät. Onko nyt sen vuoksi, että sen käyttämisessä voi erehtyä, ihmisille sanottava, ettei heidän tule käyttää sitä ollenkaan? Estäessään sitä, mitä hän pitää turmiollisena, ei ihminen luulettele itseänsä erehtymättömäksi, vaan täyttää velvollisuuttansa toimia, vaikka hän onkin erehtyväinen, omantuntonsa vakaumuksen mukaan. Jos emme koskaan uskaltaisi toimia mielipiteittemme nojalla, koska ne mielipiteet saattavat olla vääriä, jättäisimme kaikki etumme valvomatta ja velvollisuutemme täyttämättä. Moite, joka soveltuu käytökseen ylimalkaan, ei siltä ole aina paikallaan kunkin yksityisen käytökseen nähden. Hallituksien ja yksityisten velvollisuus on muodostaa niin oikeita mielipiteitä kuin voivat, muodostaa niitä huolellisesti eikä koskaan tyrkyttää niitä muille, jolleivät he ole aivan varmoja olevansa oikeassa. Mutta kuin he ovat varmoja, sanovat sellaiset puhujat, niin se ei ole tunnollisuutta, vaan raukkamaisuutta, että empii toimimasta mielipiteensä mukaan ja sallii esteettömästi leviteltävän oppeja, joita rehellisesti pitää vaarallisina ihmiskunnan onnelle joko tässä tahi toisessa elämässä, sentähden muka että muut ihmiset vähemmin valistuneina aikoina ovat vainonneet mielipiteitä, joita nyt uskotaan oikeiksi. Pitäkäämme vaari, sanotaan, ettemme joudu samaan erehdykseen. Mutta hallitukset ja kansat ovat erehtyneet muissa asioissa, joissa ei hallitusvallan käyttämistä ole pidetty sopimattomana. Ne ovat määränneet vahingollisia veroja, käyneet vääriä sotia. Emmekö siis saa määrätä minkäänlaisia veroja, emmekä ensinkään alottaa sotia? Ihmisten ja hallitusten tulee toimia parhaan taitonsa mukaan. Ehdotonta varmuutta ei ole olemassa, mutta ihmiselämän tarkotuksiin riittävää vakuutta on. Me saamme ja meidän täytyy pitää mielipidettämme oikeana ohjeena omalle käytöksellemme; eikä siinä ole sen liiempaa luulottelemista, että me kiellämme pahoja ihmisiä mullistamasta yhteiskuntaa levittämällä oppeja, jotka meistä ovat vääriä ja vahingollisia.

Minä vastaan, että siinä todella luuletellaan paljon enemmän. On ääretön erotus siinä, että minä pidän jotakin oppia oikeana, koska sitä ei ole kumottu, vaikka sen kumoamiseen on ollut täysi tilaisuus, ja siinä että minä hyväksyn sen oikeaksi sentähden, ettei sen kieltämistä sallita. Täysi vapaus vastustaa meidän mielipidettämme ja hyljätä se on juuri ehto, joka meitä oikeuttaa pitämään sitä mielipidettä totena toimintaa varten; eikä millään muulla keinolla voi ihmisen kyvyillä päästä järkevään vakuuteen oikeassa olemisesta.

Katsellaanpa joko mielipiteitten historiaa tahi ihmiselämän tavallista menoa. Kenen ansiota se on, ellei toinen eikä toinen niistä ole huonompi, kuin no todella ovat. Ei ainakaan ihmisjärjen sisällisen voiman; sillä missä asiassa tahansa, joka ei ole aivan itsestään selvä, on yhdeksänkymmentä yhdeksän aivan kykenemätöntä sitä arvostelemaan yhtä vastaan, joka siihen pystyy; ja sadannenkin ihmisen kyky on ainoastaan suhteellinen. Sillä enemmistö kunkin menneen sukupolven eteviä miehiä kannatti monta mielipidettä, joitten nyt tunnetaan olevan erehdystä, ja teki tahi hyväksyi monta tekoa, joita ei nykyään enää kukaan pidä oikeina. Miksi siis yleensä ihmiskunnassa järkevät mielipiteet ja järkevä käytös on voitolla? Jos ne todella ovat voitolla -- ja niiden täytyy olla, vaikka ihmisolot ovat ja ovat aina olleet jotenkin toivottomalla kannalla -- niin siihen on syynä eräs ihmisjärjen ominaisuus, josta lähtee kaikki mitä ihmisessä joko järkeisenä tahi siveellisenä olentona on arvossa pidettävää, nimittäin että hänen erehdyksensä ovat korjattavissa. Hän kykenee oikaisemaan hairauksensa keskustelun ja kokemuksen kautta. Ei kokemuksen kautta yksinään. Keskustelua täytyy olla näyttämään, kuinka kokemus on selitettävä. Väärät luulot ja tavat väistyvät vähitellen faktojen ja todisteitten edestä. Mutta faktat ja todisteet, ennenkuin ne vaikuttavat mitään mieleen, ovat saatettavat sen eteen. Sangen harvat tapahtumat kykenevät kertomaan oman historiansa ilman selitystä sen tarkotuksen valaisemiseksi. Koska siis ihmisen arvostelun koko voima ja arvo on siinä yhdessä ominaisuudessa, että sitä saattaa oikaista, kuin se on väärässä, niin voi siihen luottaa ainoastaan kuin keinot sen oikaisemiseen ovat aina olleet käsillä. Jos jonkun ihmisen arvostelu ansaitsee luottamusta, niin kuinka se on sellaiseksi tullut? Siten että hän on pitänyt mielensä avoinna tarkasteluille hänen mielipiteitänsä ja käytöstänsä. Siten että hän on tavannut kuunnella kaikkea, mitä häntä vastaan voidaan sanoa, tavannut ottaa onkeensa sen, mitä siinä oli oikeutettua, ja paljastaa itselleen ja sopivassa tilassa muille virheen siinä, mikä oli virheellistä. Siten, että hän on tuntenut ainoan keinon, jolla ihminen voi päästä jotenkin likimainkaan tuntemaan jonkun asian kokonaisuudessaan, olevan kuunnella, mitä siitä voivat sanoa kunkin mieliset ihmiset, ja ottaa vaariin millä kaikilla tavoilla eri luonteiset ihmiset sitä voivat katsoa. Ei kukaan viisas mies ole hankkinut viisauttaan muulla kuin tällä tavalla. Ja ihmisen järjen luonto on sellainen, ettei hän millään muulla tavalla voi tulla viisaaksi. Alituinen tapa oikaista ja täydentää mielipidettänsä vertaamalla sitä muitten mielipiteisiin ei suinkaan synnytä epäilystä ja empimistä sen käytäntöön panossa, vaan on ainoa luja pohja oikealle luottamukselle siihen. Sillä tuntien kaikki, mitä ainakin julkisesti voidaan häntä vastaan sanoa, ja varustauduttuaan kaikkia hangoittelijoita vastaan, tietäen että hän on hakenut vastuksia ja vaikeuksia, eikä niitä välttänyt, ettei hän ole sysännyt syrjään mitään valoa, jota joltakin puolelta voidaan asiaan saada -- hänellä on oikeus ajatella omaa päätelmäänsä paremmaksi kuin kenenkään muun ihmisen, tahi kenenkään joukon, joka ei ole läpikäynyt samaa koetusta.