Part 13

[7] Tärkeän varotuksen saapi siitä ankarasta vainoomahimojen kiihkosta, joka yhdessä meidän kansallisluonteemme huonoimpain puolten kanssa näyttäytyi Sepoykapinassa. Fanatikkojen ja ulkokullattujen raivoa saarnastuolissa ei kannata mainitakaan; mutta evankelisen puolueen päämiehet ovat julistaneet perusohjeekseen hindulaisten ja muhamedilaisten hallituksessa, ettei valtion varoilla ole kannatettava yhtään koulua, jossa ei raamattua opeteta; ja välttämättömänä seurauksena siitä on, ettei mitään valtionvirkaa ole annettava muille kuin todellisille kristityille tahi sellaisiksi ilmoittautuneille. Erään alavaltiosihteerin kerrotaan 12 p. marrask. 1857 vaalimiehilleen pitämässään puheessa lausuneen: "Englannin hallituksen suvaitseminen heidän uskontoansa (100 miljonan Englannin alamaisen uskontoa), taikauskoa, jota he kutsuvat uskonnoksi, on hidastuttanut brittiläisen nimen valtaa, ja ehkäissyt kristinuskon onnellista varttumista... Suvaitsevaisuus oli tämän maan uskonnollisten vapauksien vankka nurkkakivi, mutta ei saa antaa väärin käyttää tuota kallista sanaa. Hänen ymmärtääksensä se tarkoitti täydellistä vapautta kaikille, vapaata jumalanpalvelusta _kristittyjen kesken, jotka palvelivat samalla perustuksella_. Se tarkotti kaikkien _kristittyjen_ lahkojen ja joukkioiden suvaitsemista, _jotka uskoivat yhteen Vapahtajaan_." Minä tahdon erittäin huomauttaa sitä seikkaa, että mies, joka on katsottu soveliaaksi täyttämään korkeaa virkaa tämän maan hallituksessa liberalisen ministeristön aikana, on sitä mielipidettä, että kaikki, jotka eivät usko Kristuksen jumaluutta, ovat pidettävät suvaitsevaisuuden piirin ulkopuolella. Kuka tämän tylsämielisen puheen jälkeen voi pysyä siinä Illusionissa, että uskonnollinen vaino on mennyt ei koskaan palatakseen?

[8] _Wilhelm von Humboldt_, Ideen zu einem Versuch die Grenzen der Wirksamkeit des Staats zu bestimmen. (Koe määrätä valtion vaikutusalan rajoja).

[9] _Sterling,_ Essays.

[10] On sekä halveksittavaa että kauhistavaa siinä muutamia vuosia voimassa olleessa todistustavassa, jonka nojassa ihminen voidaan laillisesti julistaa kykenemättömäksi hoitamaan omia asioitansa, ja kuolemansa jälkeen hänen jälkisäädöksensä omaisuudestansa voidaan heittää syrjään, jos omaisuutta on kylläksi maksamiseen oikeudenkäyntikustannukset -- jotka tuomitaan juuri siitä omaisuudesta. Vähimmätkin yksityiskohdat hänen jokapäiväisestä elämästään nuuskitaan, ja mitä vaan keksitään semmoista, joka alhaisemmalle käsitys- ja esityskyvylle näyttää hiukankaan jokapäiväisyydestä poikkeavalta, esiintuodaan jurylle todisteeksi mielettömyyteen -- ja useinkin menestyksellä, sillä jurymiehet ovat vähää, jos ollenkaan vähemmän yksinkertaisia ja tietämättömiä, kuin todistajat; ja tuomarit tuolla erinomaisella puutteellisuudellaan ihmisluonnon ja -elämän tuntemisessa, joka meitä aina hämmästyttää englantilaisissa lakimiehissä, auttavat viemään heitä harhaan. Nämät tutkimukset kertovat kuin paksut kirjat kansan tunteen ja mielipiteen kannasta ihmisvapauteen nähden. Nimeksikään antamatta arvoa individualisuudelle, nimeksikään kunnioittamatta kunkin ihmisen oikeutta toimia -- yhdentekevissä asioissa -- niinkuin hänen mielestään ja taipumuksestaan parhaalta näyttää, tuomarit ja jurymiehet eivät voi käsittää kenenkään terveessä tilassa sellaista vapautta kaipaavankaan. Entisinä aikoina, kuin ehdotettiin ateisteja poltettaviksi, sääliväiset ihmiset tapasivat puolustaa heitä hulluinhuoneesen pantaviksi: ei olisi mitään kummasteltavaa näinä aikoina nähdä tätä samaa tehtävän ja tekijäin rehentelevän siitä, että he uskonnon vainoomisen sijasta ovat ryhtyneet näin ihmisystävälliseen ja kristilliseen tapaan kohdella noita onnettomia, sen ohella salaisesti tyytyväisinä siitä, että ne ovat saaneet ansaitun palkkansa.

[11] Bombaun parsien juttu on eriskummallinen esimerkki tästä seikasta. Kuin tämä toimellinen ja yrittelijäs heimo, persialaisten tulenpalvelijain jälkeläisiä, paetessaan syntymämaastaan Kalifien edestä saapui Länsi-Indiaan, ottivat hindulaiset hallitsijat suvaitaksensa heitä sillä ehdolla, etteivät he söisi härjänlihaa. Kuin samat seudut myöhemmin joutuivat muhamedilaisten valloittajain herruuteen, suvaittiin parseja edelleen sillä ehdolla, että luopuisivat sianlihasta. Tämä kuulijaisuus esivallalle tuli toiseksi luonnoksi, ja parsit vierovat nyt sekä härjän- että sianlihaa. Vaikkei se olekaan heidän uskontonsa vaatimus, on tuo kaksinkertainen kieltäymys ajan oloon ehtinyt juurtua heidän heimonsa tavaksi; ja tapa on itämailla uskonto.