Part 12

Keinona valvomiseen tämän lain täyttämistä olisi ainoastaan julkinen tutkiminen, ulottuva kaikkiin lapsiin ja alkava jo nuoresta pitäin. Ikä olisi määrättävä, jossa kukin lapsi olisi tutkittava osaako hän lukea. Jos ei lapsi osaisi, olisi isä, jollei hänellä olisi mitään riittävää puolustuksen syytä, tuomittava kohtuulliseen sakkoon, joka olisi maksettava työllä, jos niin tarpeen, ja lapsi pantava hänen maksulleen kouluun. Kerran kunakin vuonna pitäisi uudistaa tutkintoa, asteettain laajentaen aineitten alaa, niin että yleinen hankkiminen ja sen parempi vielä jos säilyttäminen joku alin määrä yleisiä tietoja todella tulisi pakolliseksi. Tästä alimmasta määrästä ylöspäin pitäisi kaikissa aineissa olla vapaaehtoisia tutkintoja, joista kaikki, kuin ovat päässeet johonkin edistyskantaan, saisivat vaatia todistuksen. Estääkseen, ettei valtio näiden laitosten kautta saisi sopimatonta vaikutusvoimaa ajatuskantaan, tutkintoon vaadittavain tietojen pitäisi (paitsi paljaita tiedonalkeita, niinkuin esim. kielten oppimista ja niiden käyttämistä) korkeammissakin tutkinnoissa rajoittua yksinomaan faktoihin ja positivisiin tieteisiin. Tutkinnot uskonnossa, politiikissa ja muissa väittelynalaisissa aineissa eivät koskisi jonkun ajatuksen totuutta tahi vääryyttä, vaan ainoastaan itse tosiasiaa, että, sitä ja sitä ajatusta kannattavat niillä ja niillä perusteilla ne ja ne kirjailijat, koulut ja kirkot. Tämän järjestelmän mukaan nouseva sukupolvi ei olisi huonompi kaikkiin väiteltyihin totuuksiin nähden, kuin se nytkään on; siitä lähtisi valtiokirkollisia tahi eriuskoisia, niinkuin nytkin: valtio vaan pitäisi huolta siitä, että he olisivat oppineita kirkollisia ja oppineita eriuskoisia. Ei mikään estäisi heitä saamasta uskonnonopetusta, jos heidän vanhempansa tahtoisivat, samassa koulussa, jossa heille muutakin opetettaisiin. Kaikki valtion yritykset suuntaamaan kansalaistensa johtopäätöksiä keskustelunalaisissa asioissa ovat hyljättävät; mutta aivan paikallaan olisi hankkia vakuutus ja todistus, että kullakin kansalaisella on johtopäätöksen tekoon kustakin huomiota ansaitsevasta asiasta tarvittava tieto. Filosofian lukijalle on parempi, että hän kykenee suorittamaan tutkinnon sekä Locken että Kantin opissa, liittyköönpä hän sitten kumpaanko tahansa tahi vaikkei kumpaankaan, eikä ole mitään järjellistä estettä tutkimiselle ateistia kristinopin todisteista, edellyttämällä ettei häntä vaadita tunnustamaan uskovansa niitä. Mutta tutkintojen ylemmissä tiedonhaaroissa pitäisi, minun käsittääkseni, olla kerrassaan vapaaehtoisia. Annettaisiin liian vaarallinen valta hallitukselle, jos sen sallittaisiin sulkea jonkun ihmisen hänen ammatistansa, vieläpä opettajankin ammatista muka vaillinaisten tietojen vuoksi; ja minä yhdyn Wilhelm von Humboldtiin siinä, että arvoja tahi muita julkisia todistuksia tieteellisestä tahi ammattitiedosta pitäisi antaa kaikille, jotka ilmottautuvat tutkintoon ja sen koetuksen kestävät, vaan ettei sellaisten todistusten pitäisi tuottaa mitään etuja kilpailijain suhteen, paitsi minkä arvon yleinen mielipide niiden sisällykselle antaisi.

Kasvatus ei ole ainoa ala, jossa väärät käsitykset vapaudesta estävät vanhempain siveellisiä velvollisuuksia tulemasta tunnustetuiksi ja laillisia velvollisuuksia säädetyiksi silloinkin, kuin ovat vankimmat syyt edelliseen aina ja jälkimäiseenkin useimmissa tapauksissa. Itsessään on jo ihmisolennon eloon synnyttäminen vastuullisimpia tekoja ihmiselämässä. Tähän vastuusen meneminen -- antaminen elon, josta saattaa tulla joko kirous tahi siunaus -- on, jollei sillä olennolla, jolle se annetaan, ole ainakin tavalliset mahdollisuudet suotavaan elämään, rikos tuota olentoa vastaan. Ja liikaväkisessä tahi semmoiseksi tulemassa olevassa maassa synnyttäminen lapsia, hyvin vähäisen määrän yli, vaikuttaa työpalkkain alenemiseen ihmisten kilpaillessa ja on kova rikos kaikkia vastaan, jotka elävät työnsä ansiosta. Lait, jotka monessa manteren maassa kieltävät avioliiton, joll'eivät puolisot voi näyttää heillä olevan keinoja elättää perhettä, eivät käy valtion oikeudenmukaisen vallan yli: ja olkoot sellaiset lait hyödyllisiä tahi ei (joka kysymys pääasiallisesti riippuu paikallisista oloista ja mielipiteistä), ei niitä voi väittää vapautta loukkaaviksi. Sellaisten lakien kautta sekautuu valtio estämään turmiollista tekoa, muita vahingottavaa tekoa, joka olisi moitittava ja yhteiskunnalliselta kannalta häpeälliseksi leimattava, vaikkei katsottaisikaan sopivaksi sitä laillisesti rangaista. Mutta tavalliset käsitykset vapaudesta, jotka niin helposti suostuvat todellisiin sortamisiin yksityisvapautta seikoissa, mitkä koskevat ainoastaan yksityisiin itseensä, torjuvat yrityksen panemaan joitakin esteitä yksityisen taipumuksille, vaikka niiden seuraamisesta lähtee yhden tahi useamman jälkeläisen kurja ja turmeltunut elämä sekä monenlaista onnettomuutta niille, joihin hänen tekonsa ulottuu jollakin tavoin vaikuttamaan. Kuin me vertaamme ihmisten kummallista kunnioitusta vapautta kohtaan heidän kummalliseen kunnioituksen puutteesensa, niin tulemme ajattelemaan, että ihmisellä on välttämätön oikeus tehdä pahaa muille, vaan ei ensinkään oikeutta menetellä mielensä mukaan kenellekään kiusaa tekemättänsä.

Minä olen loppuun säästänyt suuren luokan kysymyksiä hallituksen sekaumisen rajoista, jotka kysymykset, vaikka ovatkin läheisessä yhteydessä tämän kirjan aineen kanssa, eivät ahtaalle ottaen kuulu siihen. Ne ovat tapauksia, joissa syyt sekaumista vastaan eivät nojaudu vapauden aatteesen, joissa kysymys ei ole sitomisesta individien tekoja, vaan auttamisesta niitä: kysytään pitäisikö hallituksen tehdä tahi vaikuttaa tehtäväksi jotakin niiden hyväksi, vaiko jättää heidän itsensä tehtäväksi yksityisesti tahi vapaaehtoisessa yhteydessä muiden kanssa.

Vastaväitteet hallituksen sekaumista vastaan, kuin ei siinä ole vapauden sortamista, saattavat olla kolmellaisia.

Ensimäinen on se, että tehtävä asia luultavasti tulee yksityisten kautta paremmin tehdyksi kuin hallituksen. Yleensä sanoen ei kukaan ole niin sovelias johtamaan jotakin puuhaa, tahi määräämään kuinka ja kenen sitä pitää johtaa, kuin ne, joilla on personallista etua siitä. Tämä periaate hylkää lainsäädännön tahi valtion virkamiesten ennen niin tavalliset sekaumiset teollisuuden tavalliseen menoon. Mutta tätä puolta asiata ovat riittävästi selvitelleet valtiotalouden tutkijat, eikä se erittäin koske tämän kirjan aatteisiin.

Toinen vastaväite on paljoa lähemmässä yhteydessä meidän aineemme kanssa. Monta kertaa, vaikk'eivät yksityiset ehkä suoritakaan jotakin erityistä asiaa ylimalkaan niin hyvin kuin valtion virkamiehet, on kuitenkin toivottavaa, että sen tekisivät yksityiset pikemmin kuin hallitus: sillä tavoin näet yksityiset henkisesti kasvaisivat, vahvistaisivat toimintakykyänsä, harjottaisivat arvosteluansa ja likemmin perehtyisivät asioihin, joiden kanssa he siten olisivat tekemisissä, Tämä on pääasiallisin, vaikkei ainoa juryoikeuden puolustus (ei-valtiollisissa asioissa); samoin vapaitten, kansaisten paikallis- ja kunnallislaitosten sekä teollisuus- ja armelijaisuusyritysten johdon vapaaehtoisten yhdistysten kautta. Nämät eivät ole vapauden kysymyksiä ja liittyvät tähän aineesen ainoastaan etäältä, mutta ne ovat kehityksen kysymyksiä. Kuuluu eri tilaisuuteen viipyminen näissä seikoissa, osissa kansalliskasvatusta: ne ovat todella omituista kansalaisten harjottamista, käytännöllistä puolta vapaan kansan politillisessa kasvatuksessa, sillä niissä kansalaiset otetaan personallisen ja perheellisen itsekkäisyyden ahtaasta piiristä ja totutetaan käsittämään yhteisiä etuja, hoitamaan yhteisiä asioita, opetetaan toimimaan yleisten tahi puoliyleisten vaikutinten mukaan ja ohjaamaan käytöstänsä tarkotusperiin, jotka yhdistävät heitä eivätkä erota toisistansa. Ilman tätä tottumusta ja kykyä ei vapaata valtiomuotoa voi syntyä eikä säilyä, niinkuin näyttää politillisen vapauden usein ohimenevä luonne maissa, joissa se ei ole riittävällä paikallisvapauden pohjalla. Hoitamista puhtaasti paikallisia asioita paikallisvirastojen kautta ja suuria teollisuusyrityksiä niiden yhdistymisen kautta, jotka vapaaehtoisesti hankkivat niihin rahavarat, puolustavat sitäpaitsi kaikki ne edut, joita tässä kirjassa on esitetty lähtevän kehityksen individualisuudesta ja toimintatapojen moninaisuudesta. Hallituksen toimet mielivät kaikkialla olemaan yhtäläisiä. Yksityisten ja vapaaehtoisten yhdistysten kanssa tulee päinvastoin monenlaisia kokeita ja loppumattomiin erilaisia kokemuksia. Hyödykseen voi valtio tekeytyä monista koetteista saadun kokemuksen keskusvarastoksi sekä toimelijaaksi levittäjäksi. Sen asia on tehdä jokaiselle kokeilijalle mahdolliseksi hyötyä muitten kokeista, eikä olla suvaitsematta muiden kokeita kuin omiansa.

Kolmas ja pätevin syy rajoittamiseen hallituksen sekaumista on vaara, että sen valta karttuu tarpeettomasti. Jokainen tehtävä niiden lisäksi, mitä hallituksella jo on, laajentaa yhä sen vaikutusvaltaa toiveisiin ja pelkoihin ja muuttaa yhä enemmän toimelijaan ja kunnianhimoisen osan yleisöä hallituksen hännystäjäksi tahi sen puolueen, joka pyrkii pääsemään hallitukseen. Jos maantiet, rautatiet, pankit, vakuutuslaitokset, suuret osakeyhtiöt, yliopistot ja julkiset hyväntekeväisyyslaitokset kaikki olisivat hallituksen eri haaroja, jos sen lisäksi kunnalliset ja paikalliset hallitukset kaikkine tehtävineen tulisivat keskushallituksen osastoiksi, jos hallitus määräisi ja palkkaisi virkamiehet kaikkiin näihin eri yrityksiin ja he hallitukselta odottaisivat kaikkea ylennystä virkatiellään, niin ei painovapaus eikä lainsäädännön kansainen järjestelmä tekisi tätä (Englantia) eikä mitään muuta maata vapaaksi muuta kuin nimeltä. Ja onnettomuus olisi sitä suurempi, jota voimallisemmasti ja taitavammasti virkakoneisto olisi rakennettu -- jota nerokkaampia olisivat keinot saadakseen sopivimmat kädet ja päät sitä käyttämään. Englannissa on äskettäin, esitetty, että kaikki valtion sivilivirkamiehet otettaisiin kilpailututkinnon kautta, jotta niiksi saataisiin intelligentimmät ja oppineimmat ihmiset, kuin on saatavissa; ja paljon on puhuttu sekä kirjoitettu tämän esityksen puolesta ja sitä vastaan. Yksi todiste, johon sen vastustajat ovat eniten takertuneet, on, ettei pysyväisen valtion virkamiehen asema tarjoa riittäviä mahdollisuuksia tuloihin ja vaikutukseen, jotta se vetäisi puoleensa parhaat kyvyt, joilla aina on tiedossa houkuttelevampia uria ammateissa tahi yhtiöiden y.m. palveluksessa. Se ei olisi kummastuttanut, jos tätä todistetta olisivat käyttäneet esityksen ystävät, vastauksena sen pääasialliseen vaarallisuuteen. Vastustajista lähtien on se kylläkin outo. Mitä tuodaan esiin vastaväitteenä, on esitetyn järjestelmän varaventtiili. Jos todella kaikki maan korkeat kyvyt _voitaisiin_ vetää valtion palvelukseen, niin esitys, joka tämän perille pyrkisi, saattaisi hyvinkin herättää levottomuutta. Jos jokainen yhteiskunnallisen toimen haara, johon vaaditaan järjestettyä yhteistyötä tahi avaria ja syviä näköaloja, olisi valtion käsissä ja jos valtion viroissa olisi yksinomaan kykenevimpiä miehiä, niin maan koko korkeampi kulttuuri ja käytännöllinen äly, paitsi puhtaasti spekulatiivista, olisi puristettuna kokoon lukuisaan virkamiehistöön, johon koko muu yhteiskunta kaikessa katseensa kääntäisi: rahvas odottaen johtoa ja määräystä kaikissa tehtävissään, kyvykkäämmät ja yrittelijäämmät tavotellen personallista ylennystä. Tuon virkamiehistön joukkoon pääseminen ja siihen päästyä siinä kohoominen tulisi kunnianhimon ainoaksi esineeksi. Tämän hallitusjärjestelmän aikana ei ainoastaan ulkopuolella oleva yleisö olisi käytännöllisen kokemuksen puutteessa kykenemätön tarkastamaan tahi hillitsemään virkamiehistön menettelytapaa; vaan myös, jos sattumalta despotilliset tahi luonnollisen menon mukaan kansaiset laitokset joskus nostaisivatkin etupäähän hallitsijan tahi hallitsijoita, joilla olisi uudistusharrastuksia, niin ei mitään reformia saataisi aikaan, joka olisi virkamiehistön etujen vastainen. Despootti on voimaton virkamieskuntaa vastaan; hän voi lähettää jokaisen virkamiehiänsä vankilaan, mutta hän ei voi hallita ilman heitä, tahi vastoin heidän tahtoansa. Jokaiseen hänen käskyynsä on heillä äänetön kieltovoima _(veto)_ paljaan peräytymisen kautta sitä voimaan panemasta. Maissa, joissa sivistys on enemmän edistynyt ja henki enemmän kapinallinen, yleisö, totuttuaan odottamaan kaikkea tehtäväksi valtion kautta, tahi ei ainakaan itse puolestaan mitään tekemään kysymättä valtiolta ei ainoastaan lupaa tehdä sitä, mutta myös kuinka se on tehtävä, luonnollisesti pitää valtiota vastuunalaisena kaikesta pahasta kuin sille sattuu, ja kuin epäkohdat käyvät yli kansan kärsivällisyyden rajojen, nousee se hallitusta vastaan ja tekee n.s. vallankumouksen, jonka jälkeen joku muu joko kansan laillisella valtuutuksella tahi ilman sitä pyörähtää valtaistuimelle, jakelee käskyjänsä virkamiehistölle, ja kaikki käy melkein niinkuin ennenkin; virkavalta on muuttumatta, eikä mikään muu kykene sen sijalle astumaan.

Kerrassaan toisellainen näytelmä esiytyy kansassa, joka on itse tottunut ajamaan omat asiansa. Ranskassa, jossa suuri osa kansaa on ollut sotapalveluksessa ja monet kohonneet ainakin aliupseerin arvoon, on jokaisessa kansan kapinassa muutamia henkiä kykeneviä ryhtymään johtoon ja suoraa päätä sepittämään jonkunkaan toimintasuunnitelman. Mitä ranskalaiset ovat sota-asioissa, samaa ovat amerikalaiset kaikellaisilla sivilialoilla: jätäppäs heidät ilman hallitusta, niin jokainen amerikalaisyhdistys kykenee tekaisemaan jonkinlaisen ja hoitamaan sitä, tahi mitä muuta julkista puuhaa tahansa, riittävällä intelligenssillä, järjestyksellä ja päättäväisyydellä. Tämmöisen juuri tulee jokaisen vapaan kansan ollakkin; ja tähän kykenevä kansa on varma vapaudestansa, se ei anna koskaan orjaksi tehdä itseänsä yhden tahi useamman miehen kautta sentähden, että he saattavat anastaa keskihallituksen ohjakset ja valtia niitä. Ei mikään virkavalta voi toivoa saavansa tällaista kansaa tekemään tahi kärsimään mitään, johon ei kansa itse mielly. Mutta missä kaikki tapahtuu virkamiehistön kautta, siinä ei voi tapahtua mitään, jota virkamiehistö todella vastustaa. Valtiomuotona sellaisissa maissa on kansan kokemus ja käytännöllinen kyky järjestettynä harjotetulle virkamieskunnalle, jotta se hallitsisi muita; ja jota täydellisempi tuo järjestys on, sitä paremmin virkamieskunta menestyy vetämään puoleensa ja kasvattamaan itseänsä varten kyvykkäimmät ihmiset kaikista yhteiskunnan kerroksista ja sitä täydellisempi on kaikkien orjuus, myöskin virkakunnan jäsenet lukuun otettuina. Sillä hallitsevat ovat yhtä suuresti järjestelmänsä ja kurinsa orjia, kuin hallitut hallitsevain. Kiinalainen mandariini on yhtä suuresti despotismin välikappale ja kätyri, kuin alhaisin talonpoika. Yksityinen jesuiitti on alentavimpaan määrään saakka ritarikuntansa orja, vaikka kunta itse on olemassa jäsentensä yhteisen vallan ja merkityksen enentämiseksi.

Ei myöskään ole unhotettava, että maan kaiken parhaan kyvyn imeytyminen virkamieskuntaan on turmiollinen ennemmin tahi myöhemmin itse kunnan henkiselle toimelijaisuudelle ja edistyväisyydelle. Toisistansa riippuvaisia kuin sen jäsenet ovat noudattaen järjestelmää, joka, niinkuin kaikki järjestelmät, välttämättömästi suuressa määrin käy vakauneitten sääntöjen mukaan, virkamieskunta on alituisessa kiusauksessa vaipua kankeaan kaavallisuuteen tahi, jos se silloin tällöin syrjäytyy tästä kiertokulusta, syöksyä johonkin puolieräiseen kypsymättömään tuumaan, joka on, pälkähtänyt jonkun kunnan johtavan miehen päähän: ja ainoa sulku näihin likeisesti yhtyviin, vaikka näköjään vastaisiin suuntiin, ainoa kiihotin, joka voi kannattaa korkealla itse kunnan kykeneväisyyttä, on, että se on valppaan arvostelun alaisena ulkopuolella olevan, yhtä suuren kykeneväisyyden puolelta. Sen vuoksi on välttämätöntä, että keinoja on olemassa hallituksesta riippumatta kehittää sellaista kykeneväisyyttä ja hankkia sille tilaisuutta suurten käytännöllisten kysymysten oikeaan arvosteluun tarvittavaan kokemukseen. Jos tahtoisimme meillä aina olevan taitavan ja vaikuttavan virkamieskunnan, ennen kaikkea kunnan taipuvan suostumaan parannuksiin ja kykenevän niitä alkuunpanemaan, ja jos emme tahdo virkavaltamme alenevan turhimusvallaksi, niin tämä kunta ei saa anastaa kaikkia toimia, missä muodostuvat ja viljeltyvät ominaisuudet, joita kaivataan hallitsemisessa ihmiskuntaa. Määrääminen sen rajan, mistä nuo ihmisvapaudelle ja -edistymiselle niin kauhistavat epäkohdat alkavat, tahi oikeammin missä ne alkavat päästä voitolle niistä eduista, jotka seuraavat yhteiskunnan voiman kollektiivisesta käyttämisestä tunnustettujen päällikköjen johdolla esteitten poistamiseksi sen vaurastumisen tieltä; turvaaminen kaiken voiton vallan ja intelligenssin keskittämisestä, jonka voiton voi saada juoksuttamatta hallituskanaviin liian suurta osaa yleistä toimelijaisuutta, on vaikeimpia ja sekavimpia kysymyksiä hallitustaidossa. Se on suureksi osaksi kysymys yksityisseikoista, joissa monta ja monenlaista näkökantaa on silmällä pidettävä eikä mitään poikkeuksetonta sääntöä voi tehdä. Mutta minun uskoakseni se käytännöllinen aate, jossa turvallisuus on, se ihanne, joka on silmällä pidettävä, se perusohje, jonka mukaan on arvosteltava kutakin keinoa vaikeuden voittamiseksi, ehkä sisältyy näihin sanoihin: valta on hajotettava niin paljon kuin tehokas toiminta suinkin myöntää, tietoja on kartutettava keskustaan niin paljon kuin suinkin ja levitettävä siitä. Niinpä kunnallishallituksessa tulisi, kuten Uuden Englannin valtioissa onkin laita, kunnan valitsemain virkamiesten keskenänsä tarkoin jakaa kaikki toimet, joita ei olisi paras jättää niiden huostaan, ketä ne suoraan koskevat; mutta sitäpaitsi pitäisi kussakin laajemmassa paikkakunnallisessa piirissä olla keskeinen ylivirasto, joka samalla olisi yleisen hallinnon haarana. Tämä ylivirasto kokoaisi juuri kuin ahjoon ne moninaiset opetukset ja kokemukset, jotka saadaan saman julkisen toiminnan menosta kussakin kunnassa, sitä vastaavilla aloilla muissa maissa tehdyistä havainnoista sekä valtio-opin yleisistä perusteista. Tämä keskusvirasto olisi oikeutettava saamaan tietää kaikki, mitä on tehty, ja sen erityisenä velvollisuutena olisi oleva yhdessä paikassa hankitun opin tekeminen tunnetuksi muillekin. Korkean asemansa ja laajan havaintoalansa vuoksi vapautettuna paikallisviraston pikkumaisista esiluuloista ja ahtaista näköaloista saisi se luonnollisesti suurta arvoa neuvoillensa; mutta sen vaikutusvalta pysyväisenä laitoksena olisi minun mielestäni rajotettava pakottamiseen paikallisvirkamiehiä tottelemaan heidän noudatettavaksensa säädettyjä lakeja. Kaikissa seikoissa, joista ei yleisiä säädäntöjä ole, olisivat nuo virkamiehet jätettävät oman arvostelunsa varaan ollen vastuussa valitsijoillensa. Asetusten rikkomisesta pitäisi heidän olla vastuunalaisia lain edessä ja asetukset olisivat lainsäädännön kautta määrättävät; keskushallitus valvoisi ainoastaan niiden toimeenpanoa, ja, jolleivät ne oikein pääsisi voimaan, vetoaisi asian luonnon mukaan tuomioistuimiin pakottaaksensa lakia noudattamaan, tahi valitsijoihin, jotta he erottaisivat virkamiehet, jotka eivät olleet lakia sen hengen mukaisesti voimaan panneet. Sellainen on pääpiirteiltään se keskustarkastus, jota _Poor Law Board_ (vaivaishoidonylihallitus) on aijottu harjottamaan vaivaisveron hoitajain suhteen koko maassa. Mitä tällä virastolla on valtaa tämän rajan yli, se on oikeutettua ja tarpeellista tässä erityisessä kohdassa parantamiseksi huonon hoidon juurtuneita epätapoja asioissa, jotka syvältä koskevat ei ainoastaan paikkakuntiin vaan koko yhteiskuntaan; sillä ei millään paikkakunnalla ole siveellistä oikeutta tekeytyä huonon hoidon tähden köyhälistön pesäksi, joka välttämättömästi kuohuu muihinkin paikkakuntiin ja turmelee koko työväenluokan siveellisen ja ruumiillisen tilan. _Poor Law Board'in_ valta viralliseen pakotukseen ja alistettuun lainsäädäntöön (jota se muuten yleisen mielipiteen vuoksi hyvin niukasti käyttää), vaikka kerrassaan oikeutettu ensiarvoisessa kansallisessa edussa, ei olisi ensinkään paikallaan puhtaasti paikallisten etujen ylitarkastuksessa. Mutta keskusvirasto opetuksen ja neuvojen levittämistä varten eri paikkakuntiin olisi yhtä tärkeä kaikissa hallinnon osastoissa. Hallituksessa ei voi olla liian paljoa sellaista toimelijaisuutta, joka ei ehkäise vaan auttaa ja virittää yksityisen ponnistuksia ja kehitystä. Epäkohta alkaa siinä, kuin se yksityisen ja yhdistysten toimelijaisuuden ja voimain liikkeelle panemisen sijaan panee oman toimelijaisuutensa heidän puolestansa; kuin se opettamisen, neuvomisen ja tarpeen vaatiessa julkisen syyttämisen sijasta laittaa heidät kahleissa työskentelemään tahi käskee heidän astua syrjään ja tekee heidän tehtävänsä. Valtion arvo on ajan pitkään oleva niiden individien arvo, jotka sen muodostavat; ja valtio, joka laiminlyöpi _heidän_ henkisen kehityksensä ja ylentämisensä asiaa saavuttaaksensa vähää suurempaa hallintotaitoa (tahi sen näköisyyttä, jota saa harjaantumisesta jonkun toimen erityisseikkoihin); valtio, joka kasvattaa alamaisensa kääpiöiksi, jotta he olisivat taipuvampia aseita, vaikkapa hyviinkin tarkotuksiin -- tulee näkemään, ettei pikkumiehillä voi mitään tosisuurta aikaansaada ja että koneen täydellisyys, jolle se on kaikki uhrannut, ei sitä lopulta mihinkään auta sen elinvoiman puutteessa, jonka hän halusi tukehuttaa, jotta kone muka kävisi helpommin.

Viiteselitykset:

[1] Mogulin keisari, Tamerlanin sukua, (1542-1605). Hänen valtaistuimelle nousustansa (1556) alkaa "itämainen suuruudenaika" l. "Akbarin aika". Suom. muist.

[2] Tuskin olivat nämät sanat kirjoitetut, kuin, ikäänkuin loistavasti kumotakseen ne, v. 1858 tapahtuivat hallituksen vainoomiset painovapautta. Tämä epäviisas sekaantuminen valtiollisen keskustelun vapauteen ei ole kuitenkaan saanut minua muuttamaan ainoatakaan sanaa tekstissä, eikä se ole ollenkaan heikontanut minun vakaumustani, että kauhun kohtauksia lukuun ottamatta rangaistuksen ja sakon aika on valtiolliselta keskustelulta mennyt meidän maassa. Sillä ensiksikään ei vainoja jatkettu; ja toiseksi ne eivät oikeastaan olleetkaan mitään valtiollisia vainoja. Moitittu rikos ei ollut siinä, että tarkastettiin laitoksia tahi hallitsijain toimia tahi personia, vaan siinä että levitettiin epäsiveellisenä pidettyä oppia: tyranninmurhan laillisuutta.

Jos tämän luvun todisteilla on jonkunkaanlaista arvoa, niin pitäisi olla ihan täysi vapaus siveellisenä vakaumuksena tunnustaa kutakin oppia ja siitä keskustella, pidettäköön sitä kuinka epäsiveellisenä tahansa. Senvuoksi olisi hyödytöntä ja sopimatonta tässä ruveta tutkimaan ansaitseeko oppi tyranninmurhan laillisuudesta tuota nimeä vai ei. Minä tyydyn siihen, että sanon tämän asian aina olleen siveysopin ratkaisemattomia kysymyksiä. Yksityisen kansalaisen tekoa, kuin hän kukistaa rikoksellisen, joka nousemalla lain yli, asettuu ulkopuolelle laillisen rangaistuksen ja tarkastuksen piiriä, eivät kokonaiset kansakunnat eivätkä muutamat ihmisten parhaat ja viisaimmat ole pitäneet rikoksena, vaan ylevän kunnon tekona, eikä se (oikea tai väärä) ole murhan, vaan kansalaissodan luontoa. Sentähden minä pidän, että kehotus siihen on kussakin tapauksessa sopiva rankaisemisen syy, mutta ainoastaan jos selvä teko on seurannut sitä, tahi voidaan näyttää ainakin todennäköinen yhteys teon ja kehotuksen välillä. Eikä silloinkaan voi vieras hallitus, vaan juuri ahdistettu hallitus itse, itseänsä puolustaen, lain mukaan rangaista sen omaa olemista vastaan tehtyjä hyökkäyksiä.

[3] "Oppineitten opettaja". Danten lausuma Aristoteleksesta. Suom. muist.

[4] Thomas Pooley, Bodminin käräjät 31 p. heinäk. 1857. Seuraavassa joulukuussa hallitus hänet vapautti.

[5] George Jacob Holyoake, 17 p. elok. 1857. Edward Truelove, heinäk. 1857.

[6] Paroni de Gleichen. Polisioikeus Marlborough streetissä, 4 p. elok. 1857.