Part 10

Oletetaanpa toinen seikka, kenties luultavammin toteen käyvä kuin äsken mainittu. Selvästi on vankka taipumus nykymaailmassa demokratista yhteiskuntamuotoa kohti, kansaisten valtiolaitosten yhteydessä tahi ilman niitä. Vakuutetaan, että siinä maassa, missä tämä taipumus on täydellisimmin toteutunut, missä sekä yhteiskunta että hallitus on enin demokraatinen. Yhdysvalloissa enemmistön tunteet, jolle kaikki loistavampi ja kalliimpi elintapa, kuin minkä kanssa se voi kilpailla, on vastenmielistä, vaikuttaa juurikuin jotenkin tehokas ylellisyyslaki, ja että monessa osassa Yhdysvaltoja on todella vaikea ihmisen, jolla on tosisuuret tulot, keksiä keino niiden käyttämiseen, niin ettei joudu kansan paheksimisen alaiseksi. Vaikka sellaiset tiedot kuin nämät epäilemättä ovat suuresti liioteltuja olevien olojen kuvaajiksi, niin niiden esittämä asiainlaita ei ole ainoastaan ymmärrettävä ja mahdollinen, mutta todennäköinen seuraus demokratisista ajatuksista yhteydessä sen käsityksen kanssa, että yleisöllä on kielto-oikeus sitä tapaa vastaan, jolla yksityiset kuluttavat varojansa. Meidän on vaan enää oletettava, sosialististen mielipidetten jommoinenkin leviäminen, niin käy enemmistön silmissä häpeälliseksi omistaa varoja muuta kuin joku vähäinen määrä, tahi saada tuloja, joita ei ole kätten työllä ansaittu. Periaatteeltaan tämänkaltaiset mielipiteet ovat jo laajalti vallalla käsityöläisluokassa ja painavat raskaasti niitä, joihin varsinkin tämän luokan mielipide sattuu, nimittäin sen omia jäseniä. Tunnettua on, että huonot työmiehet, jotka ovat enemmistönä monen teollisuuden haaran työväessä, ovat jyrkästi sitä mielipidettä, että huonojen työmiesten pitäisi saada sama palkka kuin hyvätkin ja ettei kenenkään pitäisi sallittaman kappaletyöllä tahi muuten suuremman taitonsa ja uutteruutensa avulla ansaita enempää kuin muut ilman sitä. Ja he pitävät siveellistä vahtia, joka joskus käy ruumiilliseksikin, pelottaakseen taitavia työmiehiä vastaanottamasta ja työnteettäjiä antamasta suurempaa palkkaa hyödyttävämmästä palveluksesta. Jos yleisöllä on tuomiovalta yksityisissä asioissa, niin en käsitä, että nämät ihmiset ovat väärässä, tahi että kenenkään yksityisen erityistä yleisöä voidaan moittia anastamastaan itselleen saman vallan jäsentensä individualisen käytöksen yli, kuin koko yleisö anastaa koko kansan jäsenten yli.

Mutta älkäämme viipykö oletetuissa tapauksissa. Todellisuudessa tehdään juuri meidän päivinämme suuria anastuksia yksityiselämän vapauden alalla, vielä suurempia on uhkaamassa jommoisillakin menestyksen enteillä, ja tuumia harkitaan, jotka vaativat rajatonta valtaa yleisölle ei ainoastaan lain kautta kieltää, mitä se ajattelee vääräksi, mutta päästäkseen sen kimppuun, mitä se vääräksi ajattelee, kieltää joukon semmoisiakin asioita, joiden se myöntää olevan vahingottomia.

Liiallisuutta muka estääkseen ovat erään englantilaisen siirtomaan ja melkein puolen Yhdysvaltain asukkaat lailla kieltäneet mitenkään käyttämästä käyneitä juomia paitsi lääkkeellisiin tarkotuksiin: sillä niiden myymisen kielto on itse asiassa, niinkuin sillä on tarkotettukin, niiden käyttämisen kielto. Ja vaikka tämä laki epäkäytöllisyytensä vuoksi on peruutettu monessa valtiossa, jossa se ensin hyväksyttiin, siinäkin, josta se on saanut nimensä, alku on kuitenkin tehty, ja sitä ovat erinomaisella pontevuudella pitkittäneet monet tunnustetut filantropit, keräämisen puolustajia samallaiselle laille tässä maassa. Yhdistys eli "allianssi", niinkuin se itseänsä sanoo, joka on tätä varten perustettu, on tullut johonkin huutoon julkaisemalla kirjeenvaihdon sen sihteerin ja erään välillä niitä harvoja Englannin julkisia miehiä, jotka pitävät, että valtiomiehen mielipiteiden tulee nojautua periaatteisiin. Lordi Stanleyn osalla tässä kirjevaihdossa on laskettu vahvistettavan hänestä jo olevia toiveita niissä, jotka tuntevat kuinka harvinaisia sellaiset ominaisuudet, kuin on ilmestynyt muutamissa hänen julkisissa esiintymisissään, onnettomuudeksi ovat niissä, jotka ottavat osaa valtiolliseen elämään. Allianssin äänenkannattaja, jota "kovasti surettaisi hyväksyminen sellaisen periaatteen, mitä voitaisiin vääntää ulkokultaisuuden ja vainon oikeuttamiseksi", ottaa näyttääkseen sen "leveän ja ylipääsemättömän muurin", joka erottaa sellaiset periaatteet yhdistyksen periaatteista. "Kaikki ajatusta, mielipidettä ja omaatuntoa koskevat seikat tuntuvat minusta olevan, hän sanoo, lainsäädännön piirin, ulkopuolella; kaikki yhteiskunnallista tekoa, tapaa ja välejä vaarantavat asiat, jotka ovat ainoastaan sen rajattoman vallan alaisia, joka on valtiolla itsellään eikä individillä, olevan sen sisäpuolella". Ei ole ensinkään mainittu kolmatta luokkaa, eroavaa näistä kummastakin, tekoja ja tapoja näet, jotka eivät ole yhteiskunnallisia vaan individualisia, vaikka juuri tähän luokkaan varmaan käyneitten juomain juomisteko kuuluu. Käyneitten juomain myyminen tosin on kaupantekoa ja kauppa on yhteiskunnallinen teko. Vaan valittamamme loukkaus ei tapahdu myyjän vapautta vastaan, vaan ostajan ja kuluttajan; sillä valtio saa aivan yhtä hyvin kieltää häntä juomasta viinaa, kuin tahallaan tehdä hänelle mahdottomaksi saada sitä. Mutta sihteeri sanoo: "minä vaadin, kansalaisena, oikeutta säätää lakia, milloin vaan minun yhteiskunnallisia oikeuksiani tallataan toisten yhteiskunnallisten tekojen kautta". Ja sitten määrittelemään näitä "yhteiskunnallisia oikeuksia". Jos mikään polkee minun yhteiskunnallisia oikeuksiani, varmaan väkeväin juomain kauppa sitä tekee. Se hävittää minun oikeutetun turvallisuuteni, yhä vaan luomalla ja ärsyttämällä yhteiskunnallista epäjärjestystä. Se polkee minun oikeuttani tasa-arvoon, hyötyen kurjuuden luomisesta, jota minä verotetaan auttamaan. Se estää minun oikeuteni vapaasen siveelliseen ja henkiseen kehitykseen, ympäröimällä tieni vaaroilla ja heikontamalla sekä turmelemalla yhteiskuntaa, jolta minulla on oikeus vaatia molemminpuolista apua ja kannatusta. Tämä oppi "yhteiskunnallisista oikeuksista", jonka vertaista ei luultavasti koskaan ennen ole selviin sanoihin puettu, on siis lyhyesti: kunkin individin ehdottomana oikeutena on vaatia, että kukin muu elää kaikin puolin niin, kuin hänen tulisi; joka tästä vähänkään horjahtaa, loukkaa minun yhteiskunnallista oikeuttani ja oikeuttaa minut lainsäädännöltä vaatimaan epäkohdan poistamista. Niin kummallinen periaate on paljoa vaarallisempi, kuin mikään erityinen sekauminen vapauteen: ei ole mitään vapauden loukkausta, jota se ei oikeuttaisi. Se ei tunnusta ensinkään mitään oikeutta vapauteen, paitsi ehkä jos pitää mielipiteensä salassa, niitä koskaan ilmaisematta; sillä samalla kuin ajatus, jota minä katson vahingolliseksi, livahtaa jonkun huulilta, se polkee kaikkia "yhteiskunnallisia oikeuksia", kuin "allianssi" on minulle taannut. Tämä oppi etuuttaa kaikki ihmiset kaikkien muiden siveellisestä, henkisestä ja vielä ruumiillisestakin täydellisyydestä, joka on kunkin vaatijan määrättävänä oman ohjeensa mukaan.

Toinen tärkeä esimerkki laittomasta sekaumisesta yksityisen oikeutettuun vapauteen, eikä ainoastaan uhkaavasta vaarasta, vaan jo kauvan loistavalla menestyksellä toimeenpannusta, on laki pyhäpäivän viettämisestä. Epäilemättä luopuminen yhtenä viikon päivänä, sen mukaan kuin elintarpeet sen sallivat, tavallisista jokapäiväisistä askareista, vaikkei siihen uskonto velvota muita kuin juutalaisia, on erittäin hyvä tapa. Ja jollei tätä tapaa voi noudattaa ilman työväestön yhteistä suostumusta siihen, niin, kuin joku työnteollaan pakottaisi toisiakin työhön, on ehkä luvallista ja oikein, että laki takaa jokaiselle vapauden noudattaa sitä muista huolimatta, keskeyttämällä teollisuuden suuremmat työt erityisenä viikon päivänä. Mutta tämä oikeutus, perustuva toisten suoraan etuun siitä, että kaikki sitä tapaa noudattavat, ei uletu niihin omavalitsemiin puuhiin, joissa joku ihminen näkee sopivaksi kuluttaa joutoaikansa, eikä se vähimmässäkään määrässä koske huvitusten ehkäisemiseen lain kautta. Tosin on yhden huvitus toisen päivätyötä, mutta monen nautinto, puhumattakaan hyödyllisestä virkistyksestä, kannattaa kyllä jonkun ihmisen työnteon, kuin vaan ammatti on vapaasti valittu ja siitä vapaasti pääsee. Työväki on aivan oikeassa tuumiessaan, että jos kaikki tekisivät työtä sunnuntaina, annettaisiin seitsemän päivän työ kuuden, päivän palkasta: mutta kuin suurin osa töitä on seisautettu, se pieni määrä, jonka toisten nautintoa varten vielä täytyy työtä tehdä, saapi samassa määrässä palkan lisää, eikä heidän ole pakko niihin töihin antautua, jos pitävät joutilaisuutta sivutuloja parempana. Jos muuta apukeinoa siihen halutaan, niin sopiihan tavaksi ottaa joutopäivän pidon jonakin muuna viikon päivänä juuri näitä ihmisluokkia varten. Ainoa peruste siis, jolla pyhäpäivän huvitusten ehkäisemistä voi puolustaa, täytyy siis olla, että ne ovat uskonnollisesti väärät: lainsäädännön vaikutin, jota ei koskaan voi kyllin vakavasti vastustaa. "Deorum injuriae Diis curae" (Loukkaamiset jumalia jumalien huoleksi). On vaan näytettävänä, että yhteiskunta tahi joku sen virkamies on ylhäältä saanut toimekseen kostaa luultuja loukkauksia Kaikkivaltiasta vastaan, joissa loukkauksissa ei samalla ole vääryyttä lähimäisiämme vastaan. Käsitys, että yhden ihmisen velvollisuutena on toisen uskonnollisuuden valvominen, oli pohjana kaikkiin uskonnollisiin vainoihin, ja, jos se myönnettäisiin, oikeuttaisi ne täydellisesti. Vaikkei se tunne, joka puhkee yhä uudistettuihin yrityksiin seisauttaa rautatieliike sunnuntaisin, vastustaa museitten avaamista j.m.s., ole niin julma kuin muinaisten vainoojain, niin mielenlaatu, joka siinä ilmaistaan, on pohjaltaan aivan sama. Se on päätös, ettei sallita muitten tehdä, mitä heidän uskontonsa myöntää, koskei vainoojan uskonto sitä myönnä. Se on usko, ettei Jumala ainoastaan kauhistu harhauskoisen tekoa, vaan lukee meille rikokseksi, jos me jätämme harhauskoisen ahdistamatta.

En malta olla näihin esimerkkeihin lisäämättä, kuinka vähän yleensä välitetään ihmisvapaudesta, kuinka ilmeistä vainon kieltä kuohuu tämän maan sanomalehdistö, milloin se vaan mormonisuuden kummallisen liikkeen puheeksi ottaa. Paljon olisi sanottavaa tuosta odottamattomasta ja opettavaisesta seikasta, että uskoteltua uutta ilmestystä ja siihen perustettua uskontoa, käteen tuntuvan petoksen tuotetta, jonka perustajassakaan ei ollut erinomaisten ominaisuuksien tenhovoimaa, ovat sadat tuhannet uskoneet ja että se on tehty yhteiskunnan perustukseksi sanomalehtien, rautateitten ja sähkölangan aikakaudella. Meitä liikuttaa tässä vaan se, että tällä uskonnolla, niinkuin muilla ja paremmilla uskonnoilla, on marttyrinsä, että sen profeta ja perustaja tuli opetuksensa tähden roistoväen raadeltavaksi, että muut sen tunnustajat menettivät henkensä saman laittoman väkivallan kautta, että heidät pakolla karkotettiin joukossa siitä maasta, jossa he ensiksi esiintyivät, että vielä nytkin, kuin heidät on ajettu autioon olopaikkaan erämaan keskeen, moni tässä maassa peittelemättä julistaa, että olisi oikein (vaikka se on hankalaa) lähettää retkikunta heitä vastaan ja väkivallalla pakottaa heidät mukautumaan muitten ihmisten ajatuksiin. Se kappale mormonisessa tunnustuksessa, joka pääasiallisesti synnyttää sitä vastenmielisyyttä, mikä täten puhkoo uskonnollisen suvaitsevaisuuden tavalliset laidat, on moniavioisuuden pyhitys, joka, vaikka sallittu muhamedilaisille, hindulaisille ja kiinalaisille, näyttää kiihdyttävän sammumatonta vihaa, kuin sitä harjoittavat englanninkieltä puhuvat ja kristillisyyteen kuuluviksi tunnustautuvat ihmiset. Ei kukaan syvemmältä paheksu tätä mormonista laitosta kuin minä, sekä muista syistä, että siitäkin, ettei se likimainkaan ole vapauden aatteen mukaista, vaan on sen aatteen suoraa polkemista, koska se vain juottaa kokoon toisen yhteiskuntapuoliskon kahleita ja vapauttaa toisen keskinäisistä velvollisuuksistaan sitä kohtaan. Mutta on muistettava tämän välin olevan yhtä vapaaehtoisen siinä olevien vaimojen puolelta, joiden tässä saa arvata kärsivän, kuin missään muussa avioliitossa; ja kuinka oudolta tämä seikka näyttäneekin, on siihen selitys maailman yhteisissä käsityksissä ja tavoissa, jotka opettavat vaimon ajattelevan aviota välttämättömäksi ja saattavat ymmärrettäväksi sen, että moni vaimo mielemmin olisi yksi useita emäntiä, kuin ei ollenkaan emäntä. Muita maita ei vaadita tunnustamaan sellaisia avioliittoja eikä mormonisten mielipidetten hyväksi vapauttamaan osaa asukkaitaan heidän omasta laistaan. Mutta kuin erioppiset ovat väistyneet muitten vihamielisiä ajatuksia paljon enemmän kuin heiltä oikeudella voitiin vaatia, kuin he ovat jättäneet maat, joissa ei voitu hyväksyä heidän oppiansa, ja asettuneet syrjäiseen maanääreen, jonka he ensimäisinä ovat tehneet ihmisten asuttavaksi, on vaikea saada päähänsä, minkä muun kuin tyrannian aatteen mukaan heitä voidaan estää elämästä siellä lakinensa, kuin vaan eivät hyökkäile muiden kansain kimppuun ja kuin suovat täyden lähtövapauden niille, joita heidän menonsa ei tyydytä. Eräs uusi kirjailija, muutamissa suhteissa hyvinkin ansiokas, ehdottaa, hänen omia sanojansa käyttääksemme, ei ristiretkeä vaan _sivistämisretkeä_ tätä moniavioisuuden yhteiskuntaa vastaan, lopettaakseen tuon hänen mielestään taantumisaskeleen sivistyksessä. Taantumiselta se tosin tuntuu minustakin, mutta minä en ymmärrä, että toisella yhteiskunnalla olisi oikeus pakottaa toista sivistymään. Niin kauvan kuin ne, jotka noista huonoista laista saavat kärsiä, eivät pyydä muilta yhteiskunnilta apua, en voi myöntää, että kerrassaan syrjäisten tulisi astua väliin vaatimaan lakkautettavaksi asiaintilaa, johon kaikki, joihin se suoraan koskee, ovat tyytyväiset, siitä syystä että se muka on kauhistus monen tuhannen penikulman päässä oleville ihmisille, joilla ei siihen ole mitään osaa eikä siinä tekemistä. Lähettäkööt, jos tahtovat, lähetyssaarnaajia saarnaamaan sitä vastaan, ja vastustelkoot oikeilla keinoilla (jommoinen ei opettajien vaijistaminen ole) sellaisen opin edistystä heidän omassa kansassaan. Onhan sivistys saanut raakuudesta voiton, kuin maailma oli raakuuden vallassa; onpa siis liikaa tunnustaa pelkäilevänsä, että raakuus juuri oikein kukistuttuansa uudestaan virkoaisi ja tekisi sivistyksen tyhjäksi. Sivistys, joka täten voi sortua voitetun vihollisensa edessä, on varmaan sitä ennen niin turmeltunut, etteivät sen varsinaiset saarnaajat ja opettajat eikä kukaan kykene eikä ota vaivakseen nousta sitä puolustamaan. Jos näin on asian laita, niin sitä parempi, kuta pikemmin semmoinen sivistys saa lähdön. Se voi ainoastaan jatkua huonosta huonompaan, kunnes häviää ja uudistuu (niinkuin länsiroomalainen keisarikunta) tarmokkaitten barbarien kautta.

VIIDES LUKU.

Sovellutuksia.

Näillä sivuilla puolustettujen periaatteitten täytyy tulla jotenkin yleisesti myönnetyksi pohjaksi seikkaperäiselle keskustelulle, ennenkuin millään menestyksen toiveella voi yrittääkään johdonmukaisesti sovelluttamaan niitä kaikilla hallinnon ja siveysopin eri aloilla. Ne harvat huomautukset, kuin minä tuumin tehdä erityiskohtain alalla, ovat aijotut pikemmin valaisemaan periaatteita, kuin esiintuomaan kaikkia niiden seurauksia. Minä en siis tarjoa oikeastaan sovellutuksia, vaan niiden näytteitä, jotka puolestaan suurempaan selvyyteen saattanevat niiden kahden perusohjeen sisällystä ja rajoja, jotka yhteensä ovat koko tämän kirjan pääoppina, ja auttanevat arvostelua pysymään tasapainossa niiden välillä, missä tapauksissa näyttää epäiltävältä, kumpi niistä on siihen kohtaan sovellutettava.

Ne perusohjeet ovat ensiksi, ettei individi ole vastuussa yhteiskunnalle teoistansa, kuin ne eivät vaaranna kenenkään muun etuihin, paitsi hänen omiinsa. Neuvo, opetus, kehotus ja vältteleminen muiden ihmisten puolelta, jos he sitä oman etunsa vuoksi pitävät tarpeellisena, ovat ainoat keinot, joilla yhteiskunta oikeudenmukaisesti voi ilmottaa vastenmielisyyttänsä tahi paheksumistansa hänen käytöksestänsä. Toiseksi, että niistä teoista, jotka ovat muitten eduille vahingollisia, on individi vastuussa ja joko yhteiskunnallisen tahi laillisen rangaistuksen alainen, jos yhteiskunta suojelukseksensa katsoo jommankumman olevan tarpeesen.

Ensiksikään ei saa mitenkään olettaa, että, koska ainoastaan vahingottaminen tahi todennäköinen vahingottaminen muitten etuja voi oikeuttaa yhteiskuntaa sekaumaan, siis se aina oikeuttaisi niin tekemään. Monessa tapauksessa individi laillista asiaa ajaessaan välttämättömästi ja siis laillisesti tuottaa kiusaa tahi tappiota muille, tahi kaappaa itselleen jonkun hyvän, jota heillä oli järkevä toivo saada. Tällaiset etujen vastaisuudet individien kesken syntyvät usein huonoista yhteiskunnallisista laitoksista, mutta niitä ei voi välttää niin kauvan kuin ne laitokset kestävät, ja muutamia ei voisi välttää minkäänlaisissa oloissa. Ken onnistuu kovasti täytetyssä ammatissa, ken tutkinnossa voittaa kilpailijansa, ketä puolustetaan kiistassa jostakin esineestä, jota kumpikin haluaa, hän hyötyy muiden tappiosta, heidän turhista ponnistuksistansa ja heidän pettymyksestänsä. Mutta yleisesti myönnetään olevan parempi ihmiskunnan yhteiselle edulle, että ihmiset pyrkivät tarkotustensa perille tällaisia seurauksia säikkymättä. Toisin sanoen, yhteiskunta ei myönnä kovaonnisille kilpailijoille mitään oikeutta, ei laillista eikä siveellistä, saamaan korvausta tällaisista kärsimisistä, ja pitää ainoastaan silloin tarpeellisena sekautua, kuin voittoon on käytetty keinoja, joita ei yleinen etu salli -- nimittäin vilppiä eli petosta ja väkivaltaa.

Siis vieläkin: kauppa on yhteiskunnallinen toimi. Ken ottaa myydäkseen yleisölle jonkunlaista tavaraa, koskettaa sillä muitten ihmisten ja yleensä yhteiskunnan etuihin. Siten hänen käytöksensä periaatteessa on yhteiskunnan tuomiovallan alaisena: siispä yhteen aikaan pidettiinkin yhteiskunnan velvollisuutena kaikissa tärkeiksi katsotuissa tapauksissa määrätä hinnat ja säätää teollisuuden menot. Mutta nyt on tunnustettu, vaikka vasta pitkän taistelun perästä, että sekä hinnoista että tavaran laadun hyvyydestä pidetään paras huoli, päästämällä valmistaja ja myyjä kerrassaan vapaiksi, sillä ehdolla vaan että ostajalla on sama vapaus hankkia tarpeensa mistä hyvänsä.

Tämä on n.s. vapaakaupan oppi, joka on eri pohjalla, vaikka yhtä lujalla, kuin tässä kirjassa puolustettu yksityisen vapauden aate. Rajoitukset kaupassa tahi tuotannossa kauppaa varten ovat oikeastaan pakkoa, ja kaikki pakko, pakkona, on pahaa. Mutta nämät pakotukset koskevat ainoastaan sitä osaa käytöstä, jossa yhteiskunta on oikeutettu pakottamaan, ja ovat siis vääriä ainoastaan sentähden, ettei niistä todella lähde niitä tuloksia, joita niillä tarkotetaan saatavan. Samoin kuin ei individin vapauden aate sisälly vapaakaupan oppiin, samoin ei se sisälly useimpiin niihin kysymyksiin, jotka syntyvät tämän opin rajoista; ei esim. kysymykseen, minkä verran julkista tarkastusta on suvaittava estämiseksi petosta väärennyksen kautta; missä määrin työnantajia olisi pakotettava terveydellisiin varokeinoihin tahi toimiin suojellaksensa vaarallisissa töissä käytettyä työväkeä. Nämät kysymykset koskevat vapautta ainoastaan siinä, että aina on parempi, muuten samallaisissa oloissa, jättää ihmiset omiin valtoihinsa, kuin tarkastella heitä: mutta että heitä lainmukaisesti saa tarkastaa näitä tarkotuksia varten, se on periaatteessa kieltämätöntä. Toisaalta on kysymyksiä sekaumisesta kauppaan, joissa oikeastaan on vapaus kysymyksessä: sellaisia on Maine-laki, joka jo on ollut puheena, opiumin Kiinaan viennin kielto, myrkynkaupan rajoitus; lyhyesti kaikki kohdat, joissa sekaumisella tarkotetaan mahdottomaksi tehdä tahi vaikeuttaa jonkun erityisen hyödyn saavuttamista. Nämät sekaumiset ovat vastustettavat, ei siltä että ne loukkaavat valmistajan tahi myyjän vapautta, vaan ostajan.

Yhdessä näitä esimerkkejä, kysymyksessä myrkkyjen myynnistä aukeaa uusi kysymys; nimittäin niin sanoaksemme polisin vallan oikeista rajoista, siitä missä määrin lainmukaisesti saa sortaa vapautta ehkäisemiseksi rikoksia tahi tapaturmia. Hallituksen kieltämättömiä tehtäviä on ryhtyä varokeinoihin rikosta vastaan, ennenkuin se on tehty, yhtä hyvin kuin paljastaa ja rangaista sitä jäljestäpäin. Mutta hallituksen ehkäisemistoimi on paljoa enemmin väärinkäytettävissä vapauden vahingoksi kuin rankaisemistoimi, sillä tuskin on mitään haaraa ihmisen lainmukaisessa toimintavapaudessa, jota ei voisi sattuvastikin esittää helpottavaksi rikosta tavalla tahi toisella. Yhtäkaikki jos julkinen viranomainen tahi vaan yksityinen ihminenkin näkee, että joku selvästi valmistelekse rikoksen tekoon, heidän ei olo pakko toimettomina katsoa, kunnes rikos on tehty, vaan saavat käydä väliin estääkseen sitä. Jos ei myrkkyjä koskaan ostettaisi tahi käytettäisi muuhun kuin murhantekoon, olisi oikein estää niiden valmistaminen ja kauppa. Mutta niitä tarvitaan ei ainoastaan viattomiin, mutta myös hyödyllisiin tarkotuksiin, ja rajoituksia ei voi panna yhdessä kohdassa, niin etteivät ne koske toiseenkin. Se taas on julkisen viranomaisen oikea toimi, että hän suojelee tapaturmilta. Jos valtion virkamies tahi kuka hyvänsä näkee jonkun ihmisen yrittävän yli sillan, jonka he tietävät olevan epävarman, eikä ole vähääkään aikaa varottaa häntä vaarasta, saavat he tarttua häneen ja palauttaa hänet, mitenkään oikeastaan loukkaamatta vapautta; sillä vapaus on siinä, että saa tehdä mitä haluaa, eikä hän halunne pudota jokeen. Jollei taas onnettomuus ole varma, vaan ainoastaan peljättävä, voi ihminen itse yksinään arvostella, onko hänellä kylliksi aihetta uskaltaa vaaraan: tässä tapauksessa siis (joll'ei hän ole lapsi tahi heikkomielinen tahi jossakin kiihkon eli maltittomuuden tilassa, jossa ei arvostelukyky ole oikeillaan) tulee häntä, minun ymmärtääkseni, ainoastaan varottaa vaarasta, ei pakolla estää siihen menemästä. Samallaiset mietteet, sovitettuina sellaisiin kysymyksiin kuin myrkkyjen myyntiin, antavat meille ohjausta ratkaisemaan, mitkä mahdolliset järjestämistavat ovat ja mitkä eivät ole vapauden periaatteen mukaiset. Sellaista varokeinoa kuin esim. varustamista tavaran etiketillä, joka muutamilla sanoilla ilmaisee sen vaarallisen luonteen, saattaa vapautta loukkaamatta pakottaa: ostaja ei voi toivoa olleensa tietämättä, että hänen tavaransa on myrkyllistä laatua. Mutta vaatiminen lääkärin todistusta kaikissa tapauksissa tekisi toisinaan mahdottomaksi, aina kalliiksi saada ainetta laillisiin tarpeisiin. Minusta on ainoa keino, jolla voidaan vaikeuttaa rikoksen tekoa näillä aineilla mitenkään lukuunotettavalla tavalla loukkaamatta niiden vapautta, jotka haluavat myrkyllisiä aineita muihin tarkotuksiin, hankkimisessa Benthamin sattuvilla sanoilla kutsumaa "edeltävää todistusta" (preappointed evidence). Tämän varokeinon tuntee jokainen kontrahdeista. On tavallista ja oikein, että laki, kuin kontrahti on tehtävä, vaatii ehdoksi sen pakolliseen täyttämiseen, että siinä on noudatettu muutamia muotoja, niinkuin nimikirjoitusta, todistajia y.m.s. jotta, jos riitaa seuraisi, olisi todistuksia näyttämään, että kontrahti on todella tehty ja etteivät mitkään seikat tehneet sitä laillisesti voimattomaksi: sillä on tarkotuksena panna suuria hankaluuksia valheellisten kontrahtien tekemiselle ja semmoisissa oloissa tehtyjen kontrahtien tekemiselle, jotka olot, jos ne tunnettaisiin, veisivät koko kontrahdilta pätevyyden. Samanluontoisia varokeinoja sopisi panna pakoksi rikoksen välikappaleiksi sopivien esineitten myynnissä. Sopisi esim. vaatia myyjän luetteloon kirjoittamaan tarkkaan myyntiajan, ostajan nimen ja osotteen, tavaran laadun ja määrän, kysymään, mihin sitä tarvitaan, ja kirjoittamaan muistoon vastauksen, jonka saapi. Kuin ei lääkärin määräystä ole, olisi vaadittava kolmannen hengen läsnäoloa, todistajaksi ostajaa vastaan, jos sattuisi jälestäpäin olemaan aihetta epäillä tavaraa käytetyn rikokselliseen tarkotukseen. Tällaiset säännökset eivät yleensä olisi minään varsinaisena esteenä saamiselle tavarata, mutta hyvin huomattavana esteenä sen väärinkäyttämiselle ilmi tulematta.