Part 6

Kuole kuin koira kunniatta! Pohjan hankihin hautas luo! Hautavierahat kutsumatta sulle tundrojen tuuli tuo. Peittävät unhon nurmeen veljesvainon ja hurmeen, kaartavat kumpua karhu, hukka, vaan ei ykskään kaunis kukka, paikkaa kansan kuolleen, huoanneen ja huolleen.

Itkee kulkija itseksensä. Eikö aika nyt auvon ois! Tuska ja häpeä sydämehensä hiipiä ehti, ei lähde pois. Suomen kansako vapaa? Ilman ihmistapaa, vailla kuntoa kansalaisen, kunniaakin jo miehen, naisen, lauma laaka, rahvas raaka! Tuolleko lain ja vallan vaaka?

Pantu on kallis kansan päälle. Tokko kansa sen kantaa voi? Ihana uskottu itsekkäälle, siksi säikkyen kannel soi. Eikö se särje sitä? Mitä se tietää, mitä vapaudesta, min valtaviirin varjelus vaatii urhopiirin? Eikö parhaintaan se parjaa, kaikkea, mi tääll' ei karjaa?

Soinut on torvi myrsky-yöhön, Kuuleeko kurja joukko sen? Kutsunut kaikki yhteistyöhön, vaatinut nuorelle valkeuden. Vaan on vapaus turha, missä vain rikos ja murha turvatut on ja rosvot, roistot, pala ei kalleimmat kansan loistot, hehku vapaan hengen kärki, juurru järjestys, ei järki.

5. I. 18.

Tumma päivä.

Tumma päivä, tuskan päivä, koska kattoi hurmehäivä Suomen miesten selvän kunnon, oikean ja väärän tunnon, koska herjaan heimo ryhtyi, ryöväreihin orjat yhtyi, kutsui maahan kuolon, hallan, kaasi kauniin kansanvallan juuri tuolla tuokiolla, jolloin täytyi yhtä olla, koska koitti hetki kerran, huomen heljä kansain Herran.

Muisto murheen, muisto murhan, koska tähden kaunan turhan Suomi suistui veljesvainoon, paadenpaksuun syiden painoon, kyntämättä pellot jäivät, räiski täällä ryssät räivät, mustemmaksi heimo muuttui, järjestys ja järki puuttui, loppui leipä, miesten mieli, vaan ei hulluus, hurja kieli, sikskuin sortui lailla martaan maahan haaveet kansan hartaan,

Heimo hallan, heimo roudan, tuttu tuulen, tuiskun, poudan, ei ne koskaan koita sulle, kovan onnen koetellulle, taivasvaltain tanhujuoksut, päiväkumpuin kukkatuoksut, hinnat raskaat saat sa maksaa, minkä Suomen selkä jaksaa, koska järkes peitit pilveen, tautta turhan, inhan ilveen, tartuit raakaan surmarautaan, astuit parhaan aattees hautaan.

Eikä koskaan koita sulle, Tuonen herran tuiretulle, suurten kansain hetket suuret, sull'on suossa henkes juuret, siell'on kylmä, siell'on kalma, sieltä huuruu Tuonen talma, vaikka saisit maankin vauraan, ellet itse käyne auraan. siirry tiedon, taidon kuokkaan, kasvatuksen kansanluokkaan, kuin on tehneet heimot toiset, kunnokkaammat Kullervoiset.

Katso: vieraat kenttäharmaat, muille yrmyt, meille armaat, maasta mielten, maasta miekkain, vaan ei veljeshurme-hiekkain, täytyi nousta Suomen rantaan, vuotaa vertaan Suomen santaan, ettei suistuis kansa surmaan, hirmuvallan vauhkon turmaan, että ääriin Pohjan jäiden pääsis henki tähkäpäiden, päivä ihmisyyden uskon kautta kauhun, sauhun ruskon.

15. IV. 18.

Valtakunnan marssi.

Suomen armeijalle omistettu.

On Pohjan porteilla maa ja kansa, se nostaa hallaiset hartiansa päin Turjan tähtiä, Ruijan rantaa, se Kuolan, Aunuksen kuormat kantaa, mut kuullen Inkerin itkut armaat, sen tuskaa paukkuvat paadet harmaat.

Löi leimaus ääriltä talven taivaan, se sattui kahlitun kansan vaivaan, nous Suomen valkea valtakunta kuin korven kontio kesken lunta, kuin jättiläisenä jään ja hallan nous maasta armeija kansanvallan.

Vaikk' on sen astala armain aura, kun lyö sen kalpa, ei kansat naura, kun sarkasankarit ryhtyy ryntöön, käy ketjuun jääkärit niinkuin kyntöön, ja kaikki kaikuvat kirkonkellot, kun kutsuu maamiestä kuolon pellot.

On kunnon, kunnian tiestä selko, kun tiedon alku on Herran pelko, lain mahti maanpatot laumat murskas, työ, rakkaus vankkumaton, vanhurskas kuin ristiretkien rautaratsaan tai Siinain vuorelle pilvenpatsaan.

Se soip' on vuossadat kansan suulla mi kuultiin kummalla toukokuulla: on Vapaus saapunut valtaviirein, se maahan marssii jo joukoin kiirein, sen torvet raikuu, sen rummut jyskää, kuin myrsky rykmentit eelleen ryskää.

Nyt nousee kiitokset kansan hartaat, kun välkkyy väljemmät vetten partaat, jo nurmi nousee, jo viita lehtii, nyt armain, ah, suvi Suomeen ehtii, ja niinkuin unta me näimme lassa maa seisoo sankaripurppurassa.

Sen henki heilivi aikaa nuorta, sen kanta kalskuvi alkuvuorta, ei järky Jäämeren myrskyin myötä, sen uhmaa urhous tundran yötä, miss' saartaa Aasia ankarinna, on lännen lukko, on Suomen linna.

15. V. 18.