Part 2

Ne vieläkö uskovat, toivoivat mun koppini ulkopuolla ja vieläkö elää unelmat ja vieläkö liput ne liehuvat kuin ennen, kun uneksin tuolla? -- Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!

Kaikk' onhan se kaunista, kauniimpaa, kuin ennen ulkona tuolla? Ja vangin tyrmä se valkeaa ja siintää taivas ja kukkii maa mun koppini sisäpuolla -- ja vangin kantelo kajahtaa.

Soi, helise, kantelo vapauden, soi heille ulkona tuolla, punat nosta poskihin nuorien, sytä uskoa sankarisydänten unen kaunihin eestä kuolla -- jos kaikki vielä on ennallaan.

Mut miksi on kaikki niin hiljaisaa mun koppini ulkopuolla? Miks kuule en orhien hirnuntaa? Vai oliko kaikki se unta vaan? Niin aika on vangin kuolla -- ja vaieta vangin kanteleen.

1897.

Me kasvamme.

Me kasvamme kansana, nuorina, sen vahteina seisten suorina, me kylvämme haavehin kummut ja haat, valon miekoilla valkaisten Väinölän maat -- tule, Väinö, niin porteista peisten läpi lehtojes astua saat.

Me kasvamme Kalevan juuresta, me laulamme maasta suuresta, sen kutsuen kuulujen kunniaan ajan puhtaamman puolesta taistelemaan, että peittäis ei petos, saasta ikilaaksoja laulujen maan.

Me voitamme miekoin ja kantelein, me kiistaamme taiteen tanterein, ja tulkohon talvet ne tuiskuin ja jäin, me seisomme vastassa seppelepäin, me aitaamme kauneuden kaiteen tuhatjärvien turvaksi näin.

Me olemme pikkunen kansa vaan, meit' tenhota ei saa ansa maan, ei kullat, ei valtojen vaunut nuo, on meidän vain taivahan vahvuus tuo, min kiitosta kiuruset veisaa, min armoa ves'sade suo.

Me seisomme yksin päällä maan, meill' on tämä ranta täällä vaan, jos meidän ei suuresti silmämme nää, sydän kuumasti lyö, äly välky kuin jää, me vyörymme niinkuin santa, kun saapuvi myrskyjen sää.

Meill' onhan niin paljon yhteistä. Miks riidellä oraan lyhteistä? Tää aika on armoton, aatteheton. Kuka tietää, ken laihomme leikkaava on? Mut sortua saa ne ei soraan, ei raakuuden rauniohon!

1898.

Gladstonen haudalla.

Kansat muut jo muistostansa haudan oli heittäneet, seppeleillä, kukkavöillä kummun pyhän peittäneet, jonka liki liikkui henki vuosisadan sankarin, heikon turva, pöyhkän pelko, vastuun aate ankarin.

Oli viikot vierinehet, kulkenehet kesäkuut, omiss' arkiaskareissaan taasen toimi kansat muut, liian kauan olikin jo peijaat pitkät kestäneet, ihanteilla ikuisilla elämätä estäneet.

Kukin tarttui tarvistöihin. Aika kulki kulkuaan. Mikä tuumi tullejansa, kuka kauppaliittojaan. Mutta taivaan rantehilla meri jyskää, salamoi, siellä ajan sankarille suuret kuolinkellot soi.

Siellä aallot miestä ahmaa, tykit tulta tuiskuttaa, siellä surman suuret henget punahunnuin huiskuttaa, siellä voittaa voima yksin, voita aate, armo ei -- siellä saalis taattu, tietty myös on korppikotkillei.

Haiskahtaa jo raadon haju. Herää hukat hiipimään. Hurme lämmin löyhkähtääpi, korpit koittaa siipiään, liikahtaa jo laivalinnat, asepajat paukahtaa, kiurunkielin, korpinmielin koht' on koko mannermaa.

Silloin, katso, pohjan päältä haaksi merta halkoilee, kokan kääten koillisesta pursi pieni palkoilee, juoksee kautta Juutinrauman, saapuu saareen Brittien, astuu rantaan aimo ukko, tuoden Suomen seppelen.

Ja hän haastaa, halliparta: "Kaaduit, saaren suora puu! Sua muistellessa multa murheet pienet unhottuu, haihtuu kotihuolet enkä tässä muista muuta kuin Sankarin, mi vapautta täytti töin ja saarnas suin.

"Saarnas sanaa ihmisyyden, puhui puolta heikkojen, uskoi elin-unelmahan kaikkein pienten kansojen, joille niinkuin jokaiselle kaikuu käsky Jumalan: kasva, kartu, marjat omat kanna iloks maailman!

"Vapahasti taivaan tuulet hongikoissa hohisee, vapahasti valtamerten aallot aavat kohisee, vapahasti lintu laulaa, nurmi nousee, lehto soi -- ihminenkö yksin ilman vapautta nousta voi?"

Näin sa kysyit, jalo vanhus. Siitä sua kiitämme, siitä sua seppelöimme, kaikki pienet kansat me. Mutta parhaan kiitoksemme tuomme sulle toimin, töin, tuomme tietein, tuomme taitein, tuomme laulun laaker'vöin.

Noin hän haastoi, aimo airut. Ihan niinkuin itsestään toki siirtyi urhon sielu, maahan pieneen kääntyi pää, näkyi pilvi pohjan päällä, uhkas Ukko yllä veen, ja hän hiljaa kädet risti vielä viime rukoukseen:

"Herra, suojaa Suomen rauha! Pilvet mustat kulkevat, oudot, synkät aavistukset miesten mielen sulkevat. Mutta Suomen kansa turvaa turvahansa entiseen, sanaan Suuriruhtinaansa, lakihin ja oikeuteen.

"Luoja, kaitse Suomen lukko! Aik' on paha, levoton. Vaakalintuin liidellessä pääskyn onni pesäss' on. Vaan jos vaaran tullen vaatii valtaistuin, kotilies, varmaan silloin vankkumatta seisoo joka Suomen mies."

Kyynel kirkas silmän kasti. Ukko pyyhkäs kyyneleen, lykkäs purren lainehille, läksi kotimatkalleen. Vaikka aallot miestä ahmaa, vaikka mylvii myrskysää, rauhallisna Suomen heimo suurta merta viilettää.

1898.

Päivän poika.

Oi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee tämä maa ja sen musta multa! Oi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee joka pellolta perkatulta! Se ääni on suuri ja kaunis ja pyhä, se ääni on kansamme kalleus yhä, se kutsuvi työhön ja taistelohon ja kauan jo kutsunut on.

Se on kansamme voima, mi kaikki voi, kun suru oli leipänä Suomen, se on kansamme henki, mi kaikki loi, kun luotihin Suomen huomen; se liikkuvi laineilla tuhanten vetten, se kaikuvi kielistä kanteletten, se lehdossa helkkää, se laaksossa soi, sitä laps emon maidossa joi,

Se hetkeksi kohota pinnalta maan voi kylmiä ilmoja pakoon, mut siellä se voimia kokoo vaan ja siellä se kasvaa ja sakoo, ja kun sen on aika, se Ukkona soipi, myös sateena, tuulena tulla se voipi ja lakaista laaksot ja virrat ja maan. Koska, koska sen nähdä ma saan?

Koska saan minä nähdä Suomeni tään yheks, suureksi yhdistäyvän? Koska uskonsa voimalla nuorten ma nään ajan aaltoja astuen käyvän? Koska nään minä nousevan kansani rinnan, lapset yhdessä leikkivän töllin ja linnan, koska nään minä saapuvan sankarin sen, jota hengessä haaveilen?

Kun tyhmyys ja raakuus raukaisi maan, niin häntä, häntä ma uotin, ja unelmat muut jos ne murtui vaan, niin häneen, häneen ma luotin, olen uottanut häntä ma päivää ja yötä, ja paljon niin ollut jo hällä ois työtä, mut häntä uskon ja haaveilen ja lakkaa laulamast' en.

Mut viikot ne vierii ja vuodet ne käy, yhä kaikki on ennallansa. Yhä ei minun unteni urhoa näy ja mieroa kerjää kansa. Missä viivyt sa mies? Vai oisko se unta, vai oisko se mennehen talvista lunta, kun uskon ma Suomeni suuruuteen ja sen kuntoon, kantelehen?

Ei, ei! Mulla on joku rinnassain, siell' on eräs ääni, mi puhuu, se uni ett'ei ole unta ain, vaan kerran se huutaa ja huhuu, minä tunnen sen suonissa, lihassa ja luissa, minä kuulen sen tuulessa, ilmassa, puissa, näen silmissä nuorten sen liekehtivän: Hän on saapuva, sankari hän!

Hänen nimens' on päivä ja kansan koi ja hän Suomemme suureksi nostaa, hän maammonsa mahlat palkita voi ja taattonsa kohlut kostaa. Hän saapuva on kuni Väinämö uusi, sen laulun on kuuleva koivu ja kuusi ja Vellamon neiet ja metsä ja maa yli aaltojen, aikojen taa.

Mitä meistä! Me kaikki soitamme vain kannelta katajaista. Se taide, joka ei hymyile, se ei ole taivahaista. Hän soittonsa koivusta soreasta vuolee, hän riemuiten elää ja riemuiten kuolee, häntä kantavi kämmenin kansa ja maa, hän kukkia antaa ja saa.

Tämä aika on aikoja etsinnän. ja aikoja valmistuksen, mut suurena, silloin kun saapuvi hän, lyö hetki sen lupauksen, mihin luotamme kuin ois se taivahan Herran, kun tänne hän kansamme johdatti kerran läpi myrskyjen, tundrojen, tuulien tuhatjärvien rannoillen.

Oi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee tämä maa ja sen musta multa! Oi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee joka pellolta perkatulta! Oi, nähkää sen kukkivat kummut ja saaret, sen aalloissa siintävän taivahan kaaret ja vierivät virrat ja vehreä maa -- oi, nähkätte syntymämaa!

Se kansa, mi tänne ohjattiin, se ei ole hukkahan luotu, se kansa luotu on suurempiin, kelle kerran on maa tämä suotu; se luotihin kansaksi kantelon, laulun, ikikansaksi kauneuden, taltan ja taulun, ja kansaksi nousevan taitehen sen, jonka kuulemme kuiskehen.

Vuossata on jällehen vierähtänyt ja meriltä uusilta tuulee. Käy ajassa uusia aatteita nyt, ja kellä on korvat, se kuulee, se kuulevi puissa mahlojen juoksun, se tuntevi ilmassa ihanan tuoksun, mi kevättä kertoo ja ennustaa -- oi, kuuntele syntymämaa!

Oi, kuuntele korvin avoimin ja aattele täysin aattein, oi, pukeu paitoihin puhtaihin ja valmistu juhlavaattein! Sun koittava, kansa, on sunnuntaisi -- ja koittaa kyllä se kohta jo saisi, olet tarpeheks kyynelin kylpenyt, Hymyhuulinen olkosi nyt!

Luo silmäsi laajalti ympäri maan, katso kauaksi länttä ja itää: maa vaiti on, vartovi sankariaan, aika seisoo ja lippua pitää. Ken tohtivi temmata vuossadan vaatteen? Ken tohtivi nostaa nousevan aatteen ja korkeella kantaa ja lennättää? Nouse, Suomeni! Pystyhyn pää!

Nouse, Suomeni, suurena, rynnistäin, nouse vaaroilta, vaarojen alta, nouse rannoilta järvien siintäväin, sinä sinisten toivojen valta! Luo päältäsi pienten riitojen riehu ja kasva ja kansojen lippuna liehu ja näytä, mit' täällä pienikin voi, kun suurta se unelmoi!

Näe unta kansojen keväästä ja vapaudesta, mi koittaa, näe unta uusista hyveistä ja ihmistyöstä, mi voittaa, näe unta, ett' tieto on voima ja pyhä, mut voimankin yllä on rakkaus yhä ja valo on valta, mi velvoittaa -- näe unia suuria, maa!

Eri lahjoja meille Luojamme soi, kuka paljon sai, kuka vähän, mut yhtä lahjakas olla voi kukin toistansa lempimähän. Ja muita jos enemp' on yhdelle suotu, se yksi muiden on suojaksi luotu ja avuksi veljien heikompain. Ole hyvä, oi kansani, ain!

Ole hyvä! Älä vastahan ärjäise, kun orpo pirttihis astuu! Ole hyvä! Ja hymyllä lohduta se, kenen silmät kyynelin kastuu! Ei leivästä yksin vaimene suru, vaan antaos rikkaasta riemustas muru, vie joukkohon lastesi leikkiväin! Oman onnesi kartutat näin.

Se ilo, mi kasvavi murheesta, se yksin on oikea täällä, ja ethän, kansani kallis sa, ole kulkenut kukkien päällä, mut niin jos sa kestät onnesi uuden kuin kestit sa tuskan ja onnettomuuden, niin olet sa kansa, mi kaikki voi. Älä horju, Suomeni oi!

1898.

Uudenvuoden iltana v. 1898.

Jo impyet sukivat suortuviaan yön istuen peilien eessä ja vartovat vaan, uus vuosi kons' ajavi orhillaan ja millainen mies on reessä.

Taas kirkonkellot kaikuu kaikkialla ja kuuset palaa ja siskot yhtyvät kuusten alla. Nyt juhla maassa on, nyt lepää kansa ja tinakauhoin jo lapset valaa, mit' tuova vuosi on tullessansa.

Ne valavat onnea vanhemmille, ne uskovat uutta vuotta, ja lasten leikkiä katsomahan jo vanhatkin siirtyvät suotta: kas, linnoja, torneja korkeita, tinakeihästä, kilpeä, miekkaa, kas, tuossahan laiva jo laineita käy, tääll' orhi jo polkevi hiekkaa.

Mut maa on synkkä ja yö on musta, ei kangastusta, ei valon välkettä taivahalla.

Nuorin lapsi kehdossaan nukkuu unta ihanaa, äitikulta kurkistaa, viittaa isää katsomaan, isä hymyy, äiti myös. Lapsi, lauha olkoon yös! Ensi uunnavuonnasi ollos kahta vankempi.

Mut maa on synkkä ja yö on musta, ei kangastusta, ei valon välkettä taivahalla. On nuoret vaiti ja vanhat heikot ja kaikkialla, oi veikot, veikot, vain tarmon puutetta, taantumusta.

Kun paras poljetaan ja tuhmuus ilkkuu ja Väinön kansa kun hehkuu himoistaan, ei innostansa, kun veitset, kahvelit maassa kiikkuu ja ruostuu miekat -- niin mistä laulaisi lauluniekat?

Oi, Suomen immet, uottakaa te itsellenne miestä, mi voisi maata vallita ja pikku riidat piestä, jost' oisi miestä maallekin ja Suomellensa suurta -- oi, Suomen immet, uottakaa te miestä Väinön juurta!

Oi, Suomen äidit, soutakaa te meille sodan lasta, niin ylvästä, niin ylpeää, niin voiton-voimakasta, mi säilän terän tempoais ja nuorten lipun nostais -- oi, Suomen äidit, soutakaa te lasta, joka kostais!

Oi, Suomen lapset, valakaa te vanhemmille usko, ett' takaa tinakeihästen käy teräksisten rusko, päiv' että päättyy häpeän, uus alkaa aika kerran -- oi, Suomen lapset, valakaa te meihin vaajat Herran!

Mut maa on synkkä ja yö on ei kangastusta, ei valon välkettä taivahalla.

II

Helmikuun manifesti

Helsinki sumussa.

Sumu Suomenlahden päältä hiipii, peittää kaupungin ja kadut, kirkot, ilma myrkyllinen maata myöten kulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee, kansa astuu katuvieriänsä, astuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii: tullut turman on ja taudin aika.

Yhä paisuu paksut myrkkypilvet, rintaa outo paino ahdistaapi, usmaan uppos Nikolain jo kirkko, sumu Säätytalon ukset sulki, harja uljas Ritarhuoneen peittyi, Senaatinkin seinät harmenevat, Yliopisto vain yksin enää sekä Suomen pankki paikoillaan on.

Eipäs! Onpa muutakin! Kas, vielä patsas seisoo Aleksander toisen, seisoo sumun kesken keisar-vainaa kansan lempimänä, kaipaamana. Katso, oikeuden jalopeuran silmä kirkas sumun halki säihkyy, vielä leyhyy rauhan palmulehvä, lyyra helkkää sekä sirppi suihkii -- kaikki Suomen, kaikki kansan eestä.

Kansa astuu katuvieriänsä, astuu toivoen ja toivein kuiskii.

Silloin torin halki askel kaikuu, askel marssivaisen asejoukon, tyyni, säännöllinen, raudanraskas, huudetaan: smirnaa! ja takit harmaat hetken häilähtää ja sumuun häipyy -- sitten kaikki taas on ennallansa.

Kansa äänetönnä tuijottaapi, peittyy patsas Aleksander toisen.

17. II. 99.

Runoilija.

Yli Suomen purjehti pilvet, lumi verhosi joka puun. Yö selkes. Ja yhdeksästoista se yö oli helmikuun.

Ja Pakkanen, Puhurin poika, läks jäisestä linnastaan, läks kädessä viikate käyrä, rautaruojuet jaloissaan.

Ja kussa sen kolisi askel, siinä ihmiset heräsi, ja kussa sen viikate välkkyi, siinä toivehet nukahti.

Läpi kylien, kaupunkienki kävi Puhurin poikasen tie, ja ollut ei tölliä maassa, jossa silloin ei väristy lie.

Tuli tumman Tuonelan herra myös mökkihin laulajan ja laulaja silmänsä nosti: Mitä täältä sä tahdotkaan?

Ei tääll' ole kukkia kevään, ei toukoja, toivojakaan, tääll' asuvi tuska ja nälkä ja kurjuus ja köyhyys vaan.

Ei mull' ole äitiä, isää, ei armasta, ystävää, ja maa, jota lemmin ja lauloin, mua kiljuen kivittää.

Tää kansa, min nostaa ma tahdoin maan valtojen mainesehen, mua polkevi, pilkkaa, tallaa -- haa, vielä mä kärsisin sen.

Mut katsele kansoa Suomen! Maassa laulun ja kanteleen, papit, piispat ohjia pitää, pikku bismarckit hallitsee!

Ovat poissa jo vanhojen parhaat ja ne, jotka jälellä on, ne tomussa harmaassa seisoo jo hyllyillä museon.

Ja nuoret, jotk' oli luotu ajan nousevan armeijaks, ne palkoista, arvoista haastaa, miss' yhtehen tulevi kaks.

Haa, tumman Tuonelan herra! Yli käykösi Kalevan maan, lyö tomuksi linnat ja töllit, että säästy ei ainoakaan.

Tää kansa ei viel' ole kypsä pää pystyssä käymähän, siks käydä sen köyryssä täytyy ja oppia ryömimähän.

Vasta koska sen ylitse kulkee sotavaunut sortajien, se ehkä jällehen muistaa, mihin määräsi Jumala sen.

Näin hurjana laulaja huusi, alas painoi hehkuvan pään. Mut Pakkanen seisoi ja hymyi vain hyisintä hymyään.

Mitä odotat vielä sä täällä? Miks luotani lähde et? Niin syvältä syöntäni viiltää sun silmäsi tuikkehet.

"En muuta ma viivy täällä, vain sanoa tahdoin ma sen: Tuo kaikki, jot' toivotit juuri, jo käynyt on totehen."

Hän irvisti ikeniänsä ja viittas vielä ja läks. Mut laulajan poski lensi niin kuoleman kelmeäks.

Ja oli kuin ois omat tuskat nyt ollehet varjoja vaan, sana yksi nyt vaan salamoinut: Kaikk' edestä kansan ja maan!

Ja veri se pilkattu, lyöty, se tallattu tomuhun, nyt hymninä suurena hyrskyi: Herra, suojaa maatani mun!

Herra, suojaa kansoa Suomen, sen lakeja, lauluja sen! Herra, suojaa sen äitien kieltä ja mieltä sen lapsien!

On orjuus kauhea vieras, se ei tule yksinään, sen jäljissä käy petos, vilppi, selän köyryys ja kumarrus pään.

Sen jäljissä käy rikos, rutsa ja tuijotus toiveheton, sen jäljissä käy tuhat turmaa -- Herra Suomea suojelkohon!

1899.

Suomen laululinnut.

Me laulamme laulua vapauden sulon Suomemme taivahalla, ja vaikka Suomi on suruinen ja kansa on kaipuun alla, me laulamme vaan, emme muuta me voi, miten raitis on metsän tuuli, miten rakas on taivahan vapaus, oi, ken kerran sen kuiskehet kuuli.

Me olemme lintuja pieniä vaan, mut suustamme Jumala puhuu, Hän käskevi kansansa valvomaan, kun turmion huuhkajat huhuu, me lennämme, laulamme ilmoille, missä piilevi petturi, konna, mut sen maankuuluks me kiitämme, joka vaarass' on vankkumatonna.

Me lennämme, laulamme ympäri maan, me lietsomme pyhää tulta, me istumme linnojen ikkunaan, joista kiiltävi päärlyt ja kulta, maan mahtavilta me kysymme näin: "Laps Suomen, sulla on kansa, sit' oletko vienyt sa päivään päin vai tallannut tuskassansa?"

Me istumme vierelle opin tien, jota tietoviisahat astuu: "Muru anna, sen lohduks ma heille vien, joiden silmät nyt surusta kastuu." Ja kyntäjän korvaan me kuiskimme: "Oi kynnä, oi ystävä, kynnä! On kuolohon tuomittu kansa se, jonk' aura on väsähtänynnä."

Mut kuullessa impyen huokaavan suvilehdossa, leppien alla, me laulamme laulumme vienoimman: "Oi, impynen leppien alla, miks huokaat? Sulla on tehtävä myös, kas, tuho on kansasi nieltä, tytär Suomen, nouse jo, suuri on työs, sytä sulhossas sankarin mieltä!"

Ja nähdessä poikasen istuvan liki liikkuvan virran laineen, me laulamme laulumme uljaimman: "Oi, kauniit on laakerit maineen! Ovat sorjat ne umppuset unelmain, mut sorjemmat tekojen tertut. Käy, poikanen, poimi, ja haudallas ain on laulava kevään kertut."

Me veisaamme laulua vapauden, me Herran tahtoa teemme, ja soipa korvissa sortajien öin, päivin on säveleemme, se on ulvova niinkuin ukkonen, se on kasvava kansan voimin, ja kaikuva laulu on vapauden täällä kerran töin sekä toimin!

1. III. 99.

Herran kansa.

Me suomalaisia olemme ja suomalaisiks jäämme, ken muuta meiltä tahtovi, se erehtyypi suuresti, me Suomen tavat pidämme ja suomalaisen päämme.

Nää tavat suomalaisen on: lain kuuliaisuus vankka, työ, tyyneys, Luojaan luottamus ja aina uusi uskallus, kun tulee tuulet kohtalon ja lankee sade rankka.

Tää kansa Herran kansa on, on kansa kalliolla, sill' onpi oma määränsä, tää kansa ei saa epäillä, vaan liitossaan kanss' auringon sen täytyy luja olla.

On tähtiin kirjoitettu se: jos tämä kansa kaatuu, niin kaatuu portti pohjolan ja esivahti Europan, jää soittamatta kantele ja laulun mahti maatuu.

Ei meidän töistä menneisyys, ei aikakirjat tiedä. Mit' tehty täällä suurint' on, se tehtiin Suomen peltohon, ja senkin uhkas synkkä syys jo usein meiltä viedä.

Mut kestävä on Suomen mies ja sitkeä sen selkä, ja harmaa vaikk' on pinta sen, niin sydän sill' on punainen ja punainen sen kotilies, ei pakkasta se pelkää.

Me emme usko aseisiin ja emme kalvan kahvaan, me uskomme vain aurahan ja kahteen kovaan kourahan, me uskomme vain sydämiin ja valon työhön vahvaan.

On kerran päivä koittava, kun Suomen suuruus tutaan, kun mitataan sen hurmehet ja luetaan sen kyynelet ja valtakuntain saleissa sen vuoksi kokoonnutaan.

Ja kerran lintu laulava on Suomen akkunalla: "Oi laske, laske tupahan, ma tiedän viestin vienoimman, jo Jumalall' on kunnia ja rauha maailmalla."

Ja silloin Suomen enkeli on hymyilevä hiljaa, ja katso, musta multa se, min kastoi kansan kyynele nyt helmastansa kantavi vapauden kultaviljaa.

Oi, kuulkaa, eikö Suomellein jo suihka rauhan siipi? Ei, ei se vain ol' tuulonen. Mut tullos, tuuli vapauden, niin lauluin, huiluin, kantelein sua Suomi tervehtiipi!

5. III. 99.

Äl' horju.

Äl' horju, suora Suomen mies, isäisi polulta, on raskas kantaa orjan ies ja ruoska katkera.

Et horjununna silloin sä, kun maassa sota soi, kun kylät seisoi kylminä ja hurme huppeloi.

Vaan leivoit leivän pettuisen, kun loppui rukihit, ja koska puuttui aapinen, sen puuhun leikkasit.

Ei kuollut kunto Suomenmaan -- se oisko kuollut nyt, kun maa on vauras, valveillaan ja kansa herännyt?

Ei koskaan! Sanat salamoi mökistä mökkihin: Se maa, min meille Herra soi on meille rakkahin.

Se laki meille laatuisin, jonk' isät rakensi; se kieli meille kallehin, jonk' äiti opetti.

Ja katso, kansa yhtyvi kuin vuori yhtehen: ken tästä päästä tahtovi, hän käyköön läpi sen!

1899.

Molok.

Käy kauhun huudahdus halki maan: "Taas Molok vaativi uhrejaan!"

Molok on herra, Molok on mahti, Molok on jumala Foinikian, raudasta rakettu, hehkuva-helma, suu suden, pää pedon kauhistavan, taas kita Molokin ähkyy ja aukee, taas sodan henget on hereillään, lapsia tänne, pientä ja suurta -- Molok on, näättehän, nälissään!

Ja äidit ne lastansa hellemmin sydäntuskassa sulkevat sylihin: "En antaa voi minä viimeistäni, jään onneton orvoksi, yksinäni!"

Auta ei itku, auta ei parku, aika on Molokin armoton, taivas on outoja merkkejä täynnä, kuussa nyt kummia nähtynä on. Haa, miten korvessa huuhkaja huutaa, hyena hiipii ja shakaali käy! Tuokatte miestä ja neitoa nuorta -- lapsiin nyt tyytyvän Molok ei näy!

Näin kansamme miehuus kuoleutuu -- oi suuri, oi suuri on Molokin suu!

Ja rannoilla vaimojen valitus soi -- mut vuorilta uusi jo koittavi koi.

Kansamme voima, kansamme mahla näin sodan uuniinko uhrattais? Taivahan merkit, kuuhuen taiat, meiltäkö mehumme ahmia sais? Ei, tämä kansa on nuori ja norja, kuolla ei tahdo, kun elää se voi, ei olla herra ja ei olla orja, vapaa se olla vain tahtovi, oi!

Ja huudot ne kulkee ja huudot ne käy, mut vielä ei vapauden aamua näy.

Yhä Molokin yössä on kansa ja maa -- ja murhe se murtavi Foinikiaa!

10. IV. 99.

Myö kalliista henkesi!

Myö kalliista henkesi, nuori mies, pian laantuvi elämän laine, yli vuorien ylhien käyköhön ties, missä kukkivi kunnia, maine! Kas, kotkat ne luotihin ilmojen teille ja alppien ruusut ne kukkivi meille -- myö kalliista henkesi, nuori mies, iankaikkinen ei ole aine!

Myö kalliista henkesi, nuori mies, jos vaativi syntymämaasi, vain orjalle kova on kohtalon ies, siks seiso kuin myrskyssä paasi! Ja vaikkapa vihdoin sa sortuisitkin, niin sortuos säilien kärkiä pitkin -- myö kalliista henkesi, nuori mies, hyvin kaadut, jos kalpa sun kaasi!