# Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Manninen)

## Part 3

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/vanrikki-stoolin-tarinat-suom-manninen-12757/index.md

Aukee suu jo tuiman surman, jäljell' on vain tuokio. Kenpä enää torjuu turman? Siin' on Luoti jo! Surmaajat hän kohta suistaa irti veikostaan; ken nyt kaatunutta muistaa, taas kun taistellaan?

Sortui neljäst' yksi; Luoti myös sai haavan vuorostaan; hetki hengen-kallis, vuoti veri virtanaan; käsivarren voima voipuu, toivoa ei näy; taaspa pystyyn Stool jo toipuu, taisteluun taas käy.

Pian loppu selvis sen nyt; vielä virkkaa taru tuo, illall' että Luoti mennyt Sandelsin ol' luo. Kourass' urho koristintaan näytti: »Myöntäkää; Stoolillekin raha rintaan, taikka täss' on tää!»

HURTTI UKKO.

Nuotiolla puuttunut ei juttu, missä Hurtti vanhus istui vaan; usein kertoi sodan, rauhan tuttu yöhön myöhään muistojaan, tulta piippuun yhä peukaloi, sammuksiin jo taas sen tarinoi.

»Kolmas Kustaa oli mies», hän kiitti, »Ryssänmaankin rouvaa ylpeää vastaan rynnisti, niin että riitti; aika toinen, toinen tää; kuninkaan ol' liekkiin tuttu tie, marskikin nyt liian hyvä lie.

Kunnian ja velvoituksen teiltä ellei herrat väistyneet, niin ei kuunaan oisi voitto mennyt meiltä; petos hältä hengen vei. Pahoin täällä palkka maksetaan, sääli surmaa moisen kuninkaan.

Kuinka puhuikaan hän ilman vihaa kapinoitsijoille Anjalan! Korpraal' Luoti hiljaa nyki hihaa: 'Käännänkös jo kanuunan!' 'Malta', lauhasti hän lausui vaan, 'eihän hätää; ensin katsotaan.'»

Näinpä vanhus leirivalkealla laski laatuisasti juttujaan, huurti hapsia jo iän halla, poski viel' on punassaan; nuorempi ol' aikaan Kustavin, tullut nyt ol' Oravaisihin.

Yötä hongikossa synkeässä ennen taistelua vietettiin. Unta harva sai, mut Hurtti tässä varsin vaipui uinuksiin; muulloin aina valppain valvontaan ennen muita ehti nukkumaan.

Hetken iltaa vain ol' istuskellut kylki honkaa vasten kyhjöttäin, tulta piippuun pannut, valitellut sodan käyvän suohon päin; sanoi miettineensä mielessään, millä saisi paon päättymään.

Näinpä sanat sattui: »Enää suostu en mä opittua oppimaan. Kerran ennen pohjaan päin on juostu, juoksuss' ollaan uudestaan. Pako--vain se kurja toivo jää, lempo tiesi, missä matkan pää.

Mutta aamull' alkaa asekiista, tapa toinen silloin tulkohon! Kuka tahtoo, olkoon ajoriista, Hurtti kyllän saanut on hävettää jo häntä alkaa nyt, ettei aikaa ennen väsynyt.

Ukon ei tee enää mieli juosta, hänpä keinon keksi vanhoillaan: selvin pääsy pälkähästä tuosta seistä paikallansa vaan; ken sen tempun oikein oivaltaa, jättää juoksemiset kaikki saa.»

Lausui, tyynnä rinnoillensa risti käsivarret, vaiti kallistui hongan juureen, kohta raittihisti siinä ukko uneksui, nukkui, oiva temppu tiedossaan, ettei pakeneisi milloinkaan.

Suomen joukko, taas kun joutui ilta, viime taistons' oli taistellut, voima mennyt Suomen sankarilta, murheen aika alkanut; niinkuin aallon murtaa rannan paas, sotajoukko taapäin painui taas.

Kussa kulki, kuului haikeinta tuskaa, huolta hukkuvaisen maan; rauhaa saanut valvova ei rinta, vanha Hurtti nukkui vaan; rintamaan Kamenskin särkemään uros harmaa lepoon laski pään.

Nukkui, kuin ois unhoittanut aivan Kustaan päivät, nukkui sikeään siinä jälkeen juoksun, vaaran, vaivan kuin ei viime yönäkään, nukkui, oiva temppu tiedossaan, ettei pakeneisi milloinkaan.

KULNEV.

Kun iltaa viel' on hetkinen ja huvitusta muisto suo, niin Kulnevista juttelen, lie sulle tuttu tuo. Kas siinä oikein kansan mies, hän elää ja hän kuolla ties, mies parhain, missä taisteltiin tai maljaa maisteltiin.

Yöt päivät yhä taistella, sit' ilonansa piti hän ja kaatumista kukkana, vain sankar-elämän. Mik' aseheksi sattuikaan, yks kaikki, kunhan kaatui vaan, jos miekka, piikki, pikari, jos joi, jos otteli.

Hän harras myös ol' lempimään, koht' iski silmän impysiin; tulesta tuskin pääsikään, jo tanssit tanssittiin. Yön sitten armasteltuaan hän kengän riisui kullaltaan ja viiniä sen täynnä toi ja lähtömaljan joi.

Tuon muodon jospa nähdä sait! Monella vielä maassaan on kuva, jottei mointa kait: paljasta partaa vaan. Käyt luo, ja parrakosta suu jo nauraa, silmä seijastuu, niin avoin, hertas, huoleton: siin' ukko Kulnev on.

Mut vankempikin vaalistui, kun Kulnev kohti ryntäsi; ken, hiukan hiittä kammoksui, myös häntä hätkähti. Jo näkö jääti selkäpiin, etteivät piikit, pyssyt niin, sulompi hällä säilän suu kuin haven musta muu.

Se muotonsa, kun ratsullaan, koholla kalpa, kiiti päin, se myös, kun malttoi toisinaan majailla levähtäin, kun Kulnev turkki-hartioin talosta toiseen kulki noin ja vierahaksi viivähti, vain missä miellytti.

Viel' äidit kertoo kauhuaan, kun kursailutta Kulnev tuo kuin surma tuli suorastaan vain tuutulapsen luo; mut jatkaa, »Suukon sille vain hän antoi, naurun naurahtain, niin herttaisen kuin tuolla nyt, jos kuvaa lähestyt.»

Ol' oikealta pohjaltaan maar Kulnev ukko kultainen; hän liioin joi, niin moititaan, syy oli sydämen; sen sydämen hän myötään toi, jos soti hän, jos rauhan soi: läks' suukot, surman salamat sielt' yhtä palavat.

Mont' urhoiss' oli Venäjän, joist' aikakirjat tarinoi, joist' eellä sodan syttymän jo maine tiedon toi. Kamenski, Bagration, Barclay-- tulisen leikin tuta sai, kun moiset rynnisti, sen ties jokainen Suomen mies.

Mut Kulnevist' ei tiettykään, tääll' ennenkuin jo sota soi; kuin myrsky merell' äkkiään hän tulla vihuroi, hän löi kuin pilven salama, niin arvaamaton, ankara, ja näytti ensi lyönnillään, mit' oli miehiään.

Oteltu päiv' on, uupunut mies Suomen niinkuin ryssä myös; ilolla lepoon kallistui ja luulet: loppui työs; mut parhainta kun untas noin näit onnen, kullan kukkuroin, »aseihin!» huutaa vartio, ja siin' on Kulnev jo.

Tai ryssäin teitä kavahtain käy kuormasaatto laiskantyö, parasta pahki miehet vain syö, juo, ja juo ja syö; mut kestin keskeenpä, yks kaks, saa Kulnev kuokkavierahaks, vain tomupilvi pölähtää, päin peitset välähtää.

Jos miesnä miehet ratsuillaan siin' uljahasti urakoi; niin päästä kyllä parrastaan kemuissa ukko voi; mut tuimat vain jos oltu ei, niin hän se viinat meiltä vei, ja tulemaan Don-virran taa pyys viinan velkojaa.

Ja sade, tuisku, päivä, yö jos sattui, suvin, talvisin, noin täys ol' aina, aina työ kujeista Kulnevin; ja taistoon käydess' armeijain maar tunnettiin, miss' iski vain tää aron poika' uhkapää, etäinen veikko tää.

Mut ollut Suomen sotijoiss' ei miestä, jok' ei mielessään pitänyt Kulnevista ois kuin sotaveljestään. Kun tutun naaman näytti vain tuo kamu maasta kasakkain niin Saimaan rannan kontion suu ilon irvess' on.

Ja hän myös näki riemastuin tään kourat, usein kohdatut, ja rynnisti, ett' oli kuin ois vaivan maksanut. Sit' ottelua nähdä sies, kun Kulnev sekä Suomen mies noin väkipainin painivat, nuo vahvat molemmat.

Hält' ammoin miekka herposi, hän kaatui taiston telminään, mut maine maansa loistoksi jäi jälkeen elämään; ja missä vaan hän mainitaan, hän sankariksi sanotaan; oi kallis sana: »sankari», kun saat sen maaltasi!

Se miekka meille turmaa ties, se peitsi syvään pisti, vaan on meillekin kuin oma mies hän rakas maineeltaan; ei lippu niin, ei isänmaa voi veljeyttä vahvistaa, kuin miesten kesken liiton lyö yht' uljas miekantyö.

Siis hurraa Kulnev urholle, et monta löytää moista voi; jos vuodattikin vertamme, sen sota hälle soi. Jos oli meille vihamies, no, senpä hänkin meistä ties; jos riemull' iski hän kuin me, pahoinko tehty se?

Vihattu olkoon raukka vain, hän jääköön pilkkaan, häpeään, mut eläköön, ken uljas ain' on ollut retkellään. Ken vain ol' oiva sotilas, hänellä hurraa riemukas, kuin liekin säätty elon tie, lie vieras, veikko lie.

KUNINGAS.

Kuningas Kustaa Aadolf hän nousi salissaan, lopetti hiljaisuuden ja loihe lausumaan. Täll' erää kolme hällä ol' luku kuulijain: Toll marski, kreivi Piper, Karl Lagerbring, ne vain.

Ja kuningas nyt virkkoi, vakaasti lausui näin: »Ei Suomen-armeijamme käy ees-, vaan taaksepäin. Ei Klingspor toiveitamme näy täyttää voivankaan, on Viapori viety, se poissa pylväs maan.

Me ilmestystä jääneet olemme vartomaan, mut arkkienkeliä ei vielä kuulu vaan. Sill' aikaa sodan melske on siirtymässä luo; se meille, kuninkaana, totista huolta tuo.

Siis tehty päätöksemme on kuninkaallinen, ja aiomme nyt tänään vakaasti täyttää sen: me Leijonamme asun olemme tuottaneet, nuo Narvan tanterella vihityt tamineet.

Sun, kahdestoista Kaarle, otamme kintahas, osoittain olevamme niin mies-kuin kuningas. Me vyöttäymme miekkaan tuon suuren urohon, kuin hänkin hämmästyttäin maailman untelon.

Te, Piper, saatte toisen kätemme kinnastaa, ja, Lagerbring, te toista niin myös nyt palvelkaa. Toll marski, maine, vanhuus, ne teille kunnian suo varrellemme vyöttää tuon, miekan voittoisan.»

Kuningas juhlallisna siin' on kuin jumaluus, asussaan kahdestoista kuin astuis Kaarle uus. Hän liian ylväs hetkell' on tällä puhumaan, vain suurill' askeleilla käy valtasalissaan.

Sai kierron kiertäneeksi, uus näky nähtihin: hän kintahat ja miekan ojensi takaisin, loi katseen, josta poissa ol' leikki, muihin päin, taas hiljaisuuden päätti, suvaitsi virkkaa näin:

»Saa Lagerbring nyt saattaa armeijan tietohon, ett' armoss' asu Kaarlen meill' yllä ollut on. Toll marski, kreivi Piper, ma teidät velvoitan todistajiksi työlle tään hetken korkean.»

Ei tiedä aikakirjat, min verran muuttumaan hän työllään ylvähällä sai seikat Suomenmaan; mut lähin maailmansa maar hämmästyksen sai, Toll marski, kreivi Piper, Karl Lagerbring myös kai.

SOTAMARSKI.

Rantsilassa riemu raikui, leiriss' oli juhla suuri; Siikajoen voiton viestin saanut oli Cronstedt juuri. Eri seurueissa juotiin maljat maalle rakkahalle, onnen ensi koittehelle, kohonneelle kunnialle.

Kaks ol' everstluutnanttia, Christiernin ja Lode, siellä, sotavanhust' yhtärinnan, valioita vaaran tiellä. Vierell' uros yhdenverta Aminoff pään harmaan kantoi; näille piiri nuorempia pöydäss' arvopaikan antoi.

Maljat mielen kirvoitteli, vapahasti juttu juoksi; siinä kieltä kammitsoida tarvinnut ei seuran vuoksi; päälliköiden viat kaikki ilman vaaraa virkettihin, mahtinimist' eellä muitten marskin nimi mainittihin.

Aflecht, jolta joukon eessä retken päätti Revonlahti, nauroi: »Malja Klingsporille! Veljet, uus on hällä tahti; hauska nähdä, kuinka nyt on kantava hän pystyn nenän; halki Suomen juostuansa tohti viimein tehdä tenän.»

Cronstedtin nuor' adjutantti, Reiher luutnantti, nyt pisti: »Klingspor tenän!--tuon ken kertoi, pettyi vallan peevelisti. Adlercreutz ja Hertzen poisti häpeämme lailla miehen; marski, hitto vie, kuin aina matkusti jo tipotiehen.»

Furumarck sai sananvuoron: »Kuninkaan on vika tässä: Miksi hänen armostansa leikkiin pääs tää pataässä?» Ladau lausui »Väärin puolin sinä marskin pontta pohdit: sull' on sydän, hällä vatsa, syödä hän, sa kuolla tohdit.»

Ehrnrooth virkkoi: »Muistakaamme, miss' on noussut miehen tähti; maine ei sen opas olle, makasiineista ken lähti. Klingspor-urhon ura loisti muonakaartin kanslioissa, kummako, jos onkin mieli talrikeiss', ei taisteloissa!»

Tigerstedt, tuo Suomen poika, joka Aflechtin sai arvan, lausui, purren hammastansa, alta synkän kulmakarvan: »Se on totta, hän on vieras, lapsi laakson muukalaisen, hän ei tunne tapojamme, kielt' ei suumme suomalaisen;

mutta maamme hän on nähnyt, nähnyt Suomen saaret, salot, kummuiltamme niinkuin mekin tuhannet sen järvet jalot. Sydämettä, jumalatta ihminen se, jok' ei saata innostua saakka kuoloon puoltamahan tätä maata.»

Christiernin loi silmän Lodeen: »Kuules juonta nuorten jutun! Klingspor taas se tarkenevi alla tuiverruksen tutun. Miekkosia me, jos vaikka saamme veren, hengen antaa; toista se kuin marski-paran maineet matkallansa kantaa.»

Vanha Lode, jäykkä herra, vait ol' ollut, muut kun pohti; suoraksi nyt ukko nousi, punoittaen posket hohti, lasin täyden joi hän pohjaan, voimalla sen pöytään laukas, hatun pisti kainaloonsa, suuttuneena suunsa aukas:

»Pois ma joukostanne lähden, muille heitän riemun moisen. Klingsporia moititahan, missä tapaa toinen toisen. Sotamarski, sotamarski, haastamist' ei enää muuta: häpeä, kun, urhot kehtaa mokomasta piestä suuta.»

VIAPORI.

Taas luona takkavalkean ma istuin illansuun Stool-ukon kanssa, tapahan jo ammoin totuttuun. Juteltiin, pilaa laskettiin, niin Viapori mainittiin.

Sen suotta virkoin vain, mut vait jo leikki jäi: »Kenties Ehrnsvärdin saarilinnan sait sa nähdä, nuori mies, se Pohjolan Gibraltar on!» Stool alkoi synkän muistelon.

»Graniittisilmin tarkastaa se äärtä ulappain, sen Kustaanmiekka kohoaa ja uhkaa: 'Tules, vain!' Ei lyömään liiku miekka tää, se murskaa, kun se välkähtää.

Äl' uhmin saavu saaren luo, kun vaino vallitsee, kun meren kuningatar tuo vihasta synkkenee: tuhansin kidoin kuolemaa kanuunat sieltä karjahtaa.

Ajettu pohjan äärihin jo oli Suomen mies, mut toivo viittoi vieläkin, ja hehkui innon lies. Viel' uskoit, turma torjutaan, kun Viapori meill' on vaan.

Ei silmää, jok' ei salamois, kun kuului nimi tää, pois haihtui nurku, huoli pois, pois puute, pakkassää. Taas Suomen karhu rynnäköi, ravisti kämmentä ja löi.

Useinpa urhon harmajan etäällä kodistaan tuon nimen kuulin lausuvan yön hangell' istuissaan; viluhun lämmintä se loi, se kodin, kaiken hälle soi.

Mut etelästä kummia käy huhu kuiskimaan, häväisty asekunnia, maanpetos mainitaan; se kaikkialla herättää vain ylenkatsett' ylpeää.

Iäti päivä muistetaan, mi tuotti todeks sen, kun iski tieto tullessaan kuin jylhä ukkonen: on mennyt viime toivo maan, on Pohja vailla porttiaan.

Merenkö aalto ahmaissut sen oli pohjaton, salama taivaan murskannut sen kantakallion? Sen valleilta mi miehet vei? Kysyttiin,--vastausta ei.

Vaan moni jäyhä rinta nyt pakahtui huokaamaan, ja silmä, harvoin vettynyt, se uhkui virtanaan; ol' isänmaa nyt vainaja, me itkimme sen haudalla.

Oi elo! Mies, ken syynä sen ol' itkun kuohuntaan, jaloimman sankarseppelen sai kerran kunnoltaan: hän Ruotsinsalmen voittohon vei kerran Ruotsin laivaston.

Mut vaikka maailmat hän ois valaissut miekallaan; vaikk' auringot se varjoon lois, hänt' ylenkatsotaan. Se palkka petturilla on Ehrnsvärdin hautakallion.

Sua runot viehtää, nuori mies, ja muistot, muinaisuus, nää kertomani kenpäties suo langan lauleluus; tuo silloin julki musta työ, mut nimen peittäköhön yö.

Suvusta vait! Ei tulla saa se samaan tuomioon. Ei muita, yksin rikkojaa häpeä kohdatkoon. Maanpetturill' ei olla saa, ei juurt', ei last', ei vanhempaa.

Vain virka: kalpa kavala tukena Suomenmaan, häväistys, kammo, kuolema, kirous, patto vaan-- niin nimi kurjan olkohon, se keveämpi kuulla on.

Kaikk' ota haudan synkeys ja tuskat elämän, tee niistä hälle nimitys: surua vähemmän se tuo, kuin mihin tahran löi se mies, ken Sveanlinnan möi.»

DÖBELN JUUTTAALLA.

Rovasti lausui: »Hukass' on, sen huomaan, jos kuolee noin, tuo Döbeln uskoton. Ma tulen hälle neuvon, lohdun tuomaan, ja hän, hän hiljaa kuulee tuokion, jo karkaa ryntäilleen, jo kuohuu sappi, 'hoi renki', huutaa, 'tiehens' aja, pappi, ja laita, ettei täällä suunsa soi!' Tuo puhett' onko sen, ken kuoloon astuu? mutt' onnestaan häll' olkoon oma vastuu, ma tein, mink' ihminen ja pappi voi.»

Noin, atrioiden pöydän runsaan ruokaa, rovasti haastaa mahtavuudessaan, hän haastaa noin ja huolekkaasti huokaa ja palan vielä viiltää paististaan. Mut tuskavuoteellansa Döbeln hiutuu, tulessa silmä hehkuu, rinta riutuu, ja poski hohtaa kuumepurppuroin. Päin pohjaa juur' ol' ollut joukon retki, kaks yötä, päivää, käyty joka hetki, hän itse Joensuuhun tullut noin.

Hän tunsi polttavaista tulta suonen mut polttavampaa vielä mielessään, ja, tuska, tuimempi kuin tuska tuonen, syvällä hehkui hänen silmässään. Hän laski joka tuokion, mi kiiti, hän kuunteli, hän vartoi, katse liiti lepoa vailla yhä oveen päin. Mies nuori, vakaa muodoltaan, sen avaa, luo kenraalin käy, kohti sairaslavaa, ja Döbeln vieraallensa virkkaa näin:

»On, tohtor', usko moni turha kaava, ja vapaauskojiin mä kuulun kai, mut luotan lääkäriin, tää otsan haava ja ystävä Bjerkén sen aikaan sai. Siks olen niellyt nesteet, juomat juonut, kuin lapsi kuuliaisna maannut, suonut tuon patterinne pöytää koristaa. Lait teille, tiedän sen, ne tiede laatii; mut päiviksi jos tähän mun ne vaatii, mä sanon: niinkuin mies ne rikkokaa!

Mä tahdon nousta, päästä taudin alta, mun täytyy, vaikka takaa kuoleman! Tuon kuuletteko, jyskeen Juuttahalta? Siell' arpa lankee Suomen armeijan. Jos siell' en vaaraan vapahdusta hanki, niin taittuu tie, niin Adlercreutz on vanki-- kuin käy sun sitten, väki urhoinen? Ei, tohtor', ei, te tietkää annos antaa, mi nyt mun nostaa, vaikka tuskan kantaa saan huomenna ma kymmenkertaisen!»

Mies nuori synkistyyi kuulemastaan, vaan jalot kasvot, kohta selkenee; hän käden tyynnä laskee pöytää vastaan ja tyyten tyhjäksi sen pyyhkäisee. »Nyt, kenraali, ei estett' ole näissä!» Ja puna kirkkahampi poskipäissä nous Döbeln, vaikka polvin horjuvin: »Nuor' ystäväni, kiitos, veljen syli! te mua ymmärsitte muitten yli; olette mies, niin olen minäkin.»

On laannut jyske,--kuolon viljankorjuu jo Juuttahalla ensi touon vei, ja Suomen joukko murtuneena horjuu, on valmis kuoloon, mutta voittoon ei. Vain ensi rynnäkön sen ryhti taittoi, mutt' uuteen, kaikki murskatakseen, laittoi jo Kosatshkovski sotalaumojaan. On kolkko hiljaisuus kuin ukkossäällä, kun vaara, äsken, paennut, pään päällä takaa salamoineen uhkaa uudestaan.

Nuo tähteet monen kalliin voiton tieltä, rivimme harvat, ken ne koota vois? Uljuutta, kullan-uskollist' on mieltä, vaan pois jäi itse järjestäjä, pois. Hän, vaaroissamme kirkkain toivon tähti, mies, jonka johdoss' urhot Porin lähti satahan verileikkiin ihanaan, ei myötä ois, kun viime koitos kohtaa, urosten tyynen kuoloon-käynnin johtaa, ei hän, mut sattumus nyt saisi vaan.

Ei jää se unhoon, seisoithan sa siellä, sa usein nähty, riehuss' ottelon, sa riemu sille synnyinmaalle vielä, mi vaiheitas, Eek uljas, surrut on! Kuin jalot kumppanis, sa kyllä tarmoin voit taistella, vaan johtaa neuvoin varmoin, sen neron sairas yksin omistaa. Vait olet, valmis vaihtoon iskuin uutten, Grönhagen miettii, kylmä on von Kothen, Schantz ärjyy vaan, ja Konow kiroaa.

Vait! Kuule! Kunnahalla hurraa kulki. Mies ratsain lähestyy. Ken, ken se on? Mik' äänten myrsky! Miksi riemu julki mies mieheltä nyt raikuu rajaton? Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot ja vyöryn lailla ryntää laaksohon. Haa, hän on tullut, joutui johtajanne, mies pienokainen, otsallansa vanne, se jalo, uljas, armas kenraal' on!

Vaan hiljaa! Kuule! Käskemään jo ryhtyy nyt taiston pirstomaa hän joukkoaan, luo ratsastaa, ja ruotu ruotuun yhtyy, uus uhka syttyy sotarintamaan. Aseissa miestä välkkyy seinä sankka, taas joukko musta, ryysyinen on vankka, on valmis, järjestynyt, hirmuinen. Ei enää kamppaella vain ja kuolla, ei, voittaa mieli väell' on nyt tuolla, nyt toinen henki täyttänyt on sen.

Vaan Döbeln joukkons' esirintaa pitkin, taas rohkaistun ja vahvan, ratsastaa, sen kaikki ruodut, rivit, soturitkin terävä silmä tutkii, katsastaa. Sen Suomen mies kuin Ruotsin nähdä voipi, ett' aatos suuria häll' askaroipi, ol' ilme miettivämpi muulloistaan, mut kovin lauha myös, ja usein uroon myhähti tuima suu, kun kehen juroon hän katsoi arpipäähän tuttavaan.

On, Kothen, joukossas korpraali moinen, numero seitsemäs, Standaar. Häll' on jalassa saapasruoju, jalka toinen on verissä ja aivan verhoton. Pysähtyi Döbeln sillä kohtaa heti, vei käden otsaan, kulman ryppyyn veti, asua urhon harmaan katsoi vait. »Olithan», virkkoi viimein, »kera työssä, Lapuall' olit, Kauhajoella myös sä, tämänkö palkan voitoistamme sait?»

»Kenraali», näinpä vastasi nyt ukko, »on oma antamanne pyssy tää. Viel' ehyt piippu on, lyö tulta lukko kuin ennenkin, ei tarvis enempää. Ken moittis, ett' on kehno mulla puku? Kun on kuin muut, niin huonommaks ei huku, ja miest' ei takki tee, ma luulisin. Jos kengässä tai ilman, vähät tuosta; vain taatkaa, että seistä saa, ei juosta, niin jalka jaksaa saappahattakin.»

Ja vaiti vanhukselle hattuansa kohotti Döbeln, kunniata soi. Luo Brakelin nyt riensi ratsullansa, Larm rumpaliin hän siellä silmän loi. Ol' ukko tuttu Kustaan sodast' asti, nyt käsi vanha liikkui kankeasti, käy pärrytys töin tuskin hältä päin, hän paraadeissa harvoin nähtiin myötä, siell' aina, missä tehtiin verityötä. Hänelle kenraali nyt lausui näin:

»Jo etkö uuvu virkas urakassa, tääll' eikö, veikko, miestä nuorempaa? Siin' aamust' asti seisot puutumassa, et liikkumaan nyt palikoitas saa.» Sen kuuli uros mielin puolikarsain: »Kenraali, toist' on vanhan, toista varsain, eik' enää käy kuin poikasilta työ; mut katsominen miest' on kätten voimaan! Kuin Armfelt huutakaa: 'Mars, rummut soimaan!' ja harvaan Larm, mut hartahasti lyö.»

Hymyillen sankar Lapuan löi kättä uroolle aikuiselle Armfeltin. Joelle siitä riensi viipymättä luo vapaajoukon Gyllenbögelin. Nyt nuorukaisen, auralt' äsken tuodun, hän keksi kalvakan ja eessä ruodun huus ratsultansa äänin ankaroin: »Ken olet, moukka? Virka, mistä huollaan? Viel' etkö tiedä, kuinka miesnä kuollaan? Sua vavistaako, valju raukka, noin?»

Mies nuori rivist' astui, nutturääsyn avasi harmajan, ja alta sen nyt paistoi haava, estymättä pääsyn povesta pursui virta punainen. »Kenraali, taannoin taistoss' osui luoti. Kenties jo haava liioin verta vuoti, punattomaksi posken kelmentäin. Mut vielä urhoin kera käydä voinen, maass' olin jo, mut koittaa koitos toinen mun suokaa, elvyin taas, kun teidät näin.»

Jo kostui silmä Döbelnin ja loisti: »Siis taisteluun, sa väki verraton! Se, minkä näin, kaikk' arvelut se poisti, tää Döbelnin, tää voiton päivä on. On vilja kypsää. Adjutantti, lentäin, mailta, mailta, metsän äärelt' entäin nyt eespäin, niittoon kaikki käskekää! Tääll' ei, nyt tuolla lyödään miekka vaakaan, väellä täll' ei väistyis maailmaakaan; vaan ryntää päin, ei varro ryntääjää.»

Ja pitkin linjaa kohta riemu raikuu: »Päin, pojat, voittoon taikka kuolemaan!» Standaarin ääni ukkosena kaikuu, Larm miehen lailla lyöpi rumpuaan, ja nuorukainen haavoitetuin rinnoin veristä kenttää astuu sankar-innoin, heit' etumaisna Döbeln taistoon vie. Ja ennenkuin luo maille varjon ilta, on karkoitettu ryssä kankahilta, ja aukaistuna Adlercreutzin tie.

Ja taistojoukot seudult' on jo poissa, miss' ensin törmäsivät vastakkain; miss' äsken tanner välkkyi salamoissa, mies illan rauhassa nyt viipyy vain. Sitoen ratsunsa hän seisoo yksin sijalla kammon, missä vieretyksin veriset ruumiit, pirstat peittää maan. Kun tuuli kaukaa voittohuudot tuopi, vakaasti korkeuksiin silmän luopi mies kalvan, lause tää soi huuliltaan:

»Työ tehty, voitto saatu on. Työ toinen jäi vielä. Nimi vapaauskoisen mull' on, sen arvokseni arvioinen: mies vapaa, vapaasti mä aattelen. Mut kunne konsaan aatokseni lähti, sa olit matkan pää, sen johtotähti, sa, jonka tahto ohjaa elämää. Sun puolees luon mä silmäni nyt tässä, kun silmä kuolon vain on näkemässä, sua kiittää saan täss' ilman näkijää.

Sa annit mulle jälleen synnyinmaani, kun toivon meiltä synkkä yö jo vei; sa kaikki näät, mun katso pohjimpaani, mult' arvon tokko lahjas saa vai ei! Voi orja herrans' eessä maassa maata; en ryömiä, en kerjätä mä saata, en palkan toivoss' enkä suosion. Iloisna seison kasvojesi alla, vapaalla miellä, otsa korkealla, se miehen suoraa rukousta on.

Soit laumoja sa taiston tasapäisen mun vyöryttää, kaikk' esteet kaaten pois. Mun, taudin-lyömän, vaivan-värjyväisen, mun oma voiman min voinut ois? Niin, voiton sain mä. Murtui saarron sulku päin mainetöit' on Suomen joukon kulku taas vapaa, tie on aukaisema mun. Mut sulta, sult' ol' yksin apu, suoja, Jumala, veli, kuink', oi voitontuoja, sua kutsunenkin, kunnia on sun!»

Näin lausui mies, loi alas silmän, astui taas satulaan ja häipyi pois, ja yö jo kattoi maat, sen kyyneleihin kastui jo varjotumma tuonen niittotyö. Oi synnyinmaa, mik' osakses lie luotu, iloko lie vai itku sulle suotu, salattu tuleviin on aikoihin; mut kuinka riemu sun tai tuska täyttää, ei päivää kauniimpaa voi aikas näyttää kuin päivä tää, kuin päivä Döbelnin.

VÄNRIKKI STOOLIN TARINAT II

SOTILASPOIKA.

Nuor', uljas, sorja sotilas ol' isäni jos ken, hän pyssyn otti, oli mies viistoista täyttäen. Tie kunniaan vain tiettynään, ol' aina altis kestämään hän vaivan, vaaran, liekin, jään,-- sen taisi taatto, sen!