Part 1

VÄNRIKKI STOOLIN TARINAT

Kokoelma runoja

Kirj.

J. L. Runeberg

Suomentanut O. Manninen

1922.

SISÄLLYS:

ENSIMMÄINEN SARJA.

Maamme Vänrikki Stool Pilven veikko Sotavanhus Luutnantti Zidén Torpan tyttö Sven Tuuva Von Konow ja hänen korpraalinsa Kuoleva soturi Otto von Fieandt Sandels Kaksi rakuunaa Hurtti ukko Kulnev Kuningas Sotamarski Viapori Döbeln Juuttaalla

TOINEN SARJA.

Sotilaspoika Porilaisten marssi Vänrikin markkinamuisto Lotta Svärd Vanha Lode Matkamiehen näky Vänrikin tervehdys Von Törne Heinäkuun viides päivä Munter Von Essen Kuormarenki Wilhelm Von Schwerin Numero viistoista Stolt Veljekset Maaherra Adlercreutz

VÄNRIKKI STOOLIN TARINAT I

MAAMME.

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, soi, sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa kuin kotimaa tää pohjoinen, maa kallis isien.

On maamme köyhä, siksi jää, jos kultaa kaipaa ken. Meit' ylpeä ei vieras nää, mut meille kallein maa on tää, maa saarten, vuorten, korpien, se meist' on kultainen.

Tutusti tummat metsät nää ne meille huminoi, soi virttään koski kuohupää, yöt tuikkaa, kesät kimmeltää, näin Suomi meille siintää, soi, sydämen haltioi.

Täss' auroin, miekoin, miettehin on taatot taistelleet, täss' on, mit' aika antoikin, säin armahin, säin ankarin, sukumme surmataipaleet he kaikki kestäneet.

Tään kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken? Kun sota laaksoissamme soi ja halla nälän tuskan toi, ken mittasi sen hurmehen ja kärsimykset sen?

Täss' eestämme on antanut se veren alttihin, täss' on se kansa iloinnut ja tässä huoltaan huokaillut, mi kantoi kuormat meidänkin jo kausin kaukaisin.

Tääll' olla meidän armast' on, suloista, suotuisaa; kuin käykin arpa kohtalon, maa, synnyinmaa meill' oma on, maan päällä aarrett' ainoaa meill' oisko armaampaa?

Ja tässä, täss' on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme ojentaa ja vettä, rantaa osoittaa ja lausua: Kas, tuoss' on se, maa armas isäimme!

Vaikk' kultapilvein loistohon kotomme vaihtuis tää, tasalle tähtikarkelon, miss' ilo sointuis itkuton, ain' aatostemme määränpää ois raukat rannat nää.

Maa tuhatjärvi, kantelon, vakuuden vanhan maa, kotomme suoma kohtalon maa isäin, lasten, kaitkohon sua tyyni miehuus, aikain taa ain' ollos vapaa maa!

Sun kukoistukses kuorestaan viel' aamuun aukeaa; viel' lempemme saa nousemaan sun toivos, riemus loistossaan, ja korkeamman kaiun saa sun laulus, synnyinmaa.

VÄNRIKKI STOOL.

Viel' entisaikaa muistamaan mun aina mieli halaa, niin moni tähti tuikettaan tutusti sieltä valaa. Ken kera käy? Mun tuonne tie luo tumman Näsijärven vie.

Siell' oli mies--hän aikoinaan ol' ollut sotamiessä; nyt vänrikki ol' arvoltaan, mutt' onni takatiessä. Ties kuinka samaan talohon satuimme saamaan asunnon.

Mies olin silloin taidokas, niin luulin, vaikka miksi, ma olin ylioppilas, mainittiin maisteriksi; makeat paivät »mensa» soi, Stool armoleipää atrioi.

Mull' oli »Gevlen-vaakunaa» ja piippu, merenvahaa; Stool poltti kotitupakkaa, jos puutetta ei pahaa; mut sammal vain, kun sattui niin, niveräpiippuun pistettiin.

Oi kulta-aika, autuas kuin lento leikin sulon, kun nuor' on, ylioppilas ja huoli ei toimeentulon, kun viel' ei paina murhe muu, kuin että viiksetön on suu!

Hädästä muitten tiennyt en, ilosta sydän sykki, vahv' olin, punaposkinen ja suonet tulta tykki. Niin olin nuori, riehakas ja korskempi kuin kuningas.

Mut nurkumatta majassaan Stool, ukko unholoukon, loi nuottaa, imi piippuaan, soi telmää nuorten joukon. Tuommoisen suhteen, sen maar ties, ol' ollakseen jo melko mies.

Minulle riemu riemujen ol' ukon käyrä varsi ja muoto, ryhti ryhmyinen ja vanha vaateparsi, vaan kyömynokka erikseen ja rillit rihmasankoineen.

Monesti läksin äijän luo ma ilveilylle suotta. Sep' iloni, kun suuttui tuo ja hältä ratkes nuotta, kun kävyn kädestänsä vein ja paikoin väärän silmän tein.

Hän kimpos silloin sijaltaan, mun uksest' ulos työnsi; mut hyvä sana, sauhu vaan, ja taas hän rauhan myönsi. Noin tulin toiste taas ja noin kuin ennenkin ma ilkamoin.

Ett' oli ukko aikoinaan nuor' ollut hänkin kerran, edemmäs tullut matkallaan ja nähnyt toisen verran, sit' en ma silloin aatellut, siks olin liian oppinut.

En, että maan, nyt mullekin niin rakkaan, eestä antoi verensä innoll' alttihin, jalosti kalpaa kantoi. Niin olin nuori, riehakas, hän vänrikki, ma kuningas.

Mut kerran, kuinka ollakaan, jo riehuun mieli kyltyi. Talv' oli päivää vaaksa vaan, mut sekin pitkäks yltyi; ol' outo olla tykkänään, en ollut päähän päästäkään.

Ma ensi kirjaan kurkoitun nyt tarpehessa raton kuvaus Suomen taistelun, tekijä tuntematon. Vain armosta tuo kanneton lie päässyt muiden joukkohon.

Mukaani vein sen, kääntelin sivuja siinä hetken; en tiedä, kuinka keksinkin jo Savon miesten retken; luin rivin, luin toisenkin, vereni kulki kuumemmin.

Näin kansan kaikki mahtaneen, vain kunniaans' ei myövän, sen nääntyin nälkään, pakkaseen näin voiton iskut lyövän; jokaiseen riviin suudelman ma tahdoin painaa palavan.

Kun vaara vaati, sota soi, mik' uljas urhomuuri! Maa raukka, kuinka vartioi sua rakkaus niin suuri! Niin kallis kuinka olla voit, vain pettua kun leiväks sait!

Avartui arvaamattomiin nyt miete kauas mennen, sydämen hurmas sytyksiin uus elo, outo ennen; kuin siivin lensi päivä pois, josp' ollut kirjaa vielä ois!

Se loppui, loppui iltakin, ei laannut mielen palo, niin moniin vielä kohtihin mun täytyi saada valo, hämärät selvitellä nuo, mä läksin vanhan Stoolin luo.

Häll' oli paikka entinen ja vanha askar vakaa. Ovella nurkukatsehen jo sain ma rillein takaa; olipa kuin oisi kysynyt: vai yöksikään ei rauhaa nyt?

Enp' ennallani ollutkaan, ma tulin mielin toisin; »Luin sodasta Suomenmaan ja lisää kuulla soisin, olenhan myös ma Suomen mies, te mulle kerrotte kenties?»

Näin lausuin. Silmän ihmeissään hän nosti nuottaan luodun. Se loisti, kuin ois ennellään hän seissyt eessä ruodun: »Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin.»

Oljille vuoteen istahdin, koht' ukon juttu kulki, työt Malmin, tulet Dunckerin, muut monet toi hän julki; sees silmä, hohto otsallaan, kuin kaunis hän nyt olikaan!

Hän myötä vaaroiss' ollut on, on nähnyt veripäivät, on voitot, iskut tappion, joist' ikiarvet jäivät; häll' on niin paljon muistissaan, maailma mit' ei muistakaan,

Ma hiiskumatta kuuntelin, ei sanaa hukkaan lennä, jo puoliyössä oltihin, kun vihdoin muistin mennä; hän saatellen viel' ovellaan puristi kättä iloissaan.

Meist' erottomat tuttavat nyt tuli tuokiossa; murehet, riemut, vaakunat tasattiin sovinnossa. Nyt olin vain yl'oppilas, hän suurempi kuin kuningas.

Mä ukon suulta sommitin nää tarut laulun parteen, yöt monet niitä kuuntelin, kun päre hiiltyi karteen. Ne korutont' on kertomaa, ne ota vastaan, kallis maa!

PILVEN VEIKKO.

Enempi kuin elämä on lempi, enempi kuin lempi moinen kuolo.

Metsän syvyydessä piili mökki, sydänmaassa, syrjäss' aivan tiestä, jolla syksyst' alkain sota liikkui. Vainolaisen silmä sit' ei nähnyt, jalka tiet' ei tullut sinne tuovaa. Kaarne vain toi, vaakkuin ilman alla, viestit veritöistä taikka kotka, joka kylläisenä kuusess' istui, taikka hukka, joka hurmehista saalistaan vei korven komeroihin.

Pirtiss' istui pitkän pöydän päässä pyhäaattona nyt mökin äijä, huokahtaen arkihuolistansa. Posken tyynnä painoi kättä vasten, lujaan kyynärpäänsä pöydän päähän, mutta silmä sivuun vilkui joskus, asunut ei tyynnä alallansa. Tuota muu ei nähnyt tuvan väki, perhekunnasta ei kumpainenkaan, tytär ei, ei myöskään ottopoika; vaiti istuivat he, sylityksin, käsi kättä, päähyt päätä vasten, liki liettä, rauhass' ilman huolta.

Viimein vanhus loihti lausumahan; viisahalle oli vihje selvä, vaikka vain kuin huvikseen hän lauloi, niinkuin virsi vieri, sanat sattui:

»Korven kuninkaaksi karhu syntyy, kankahalle kauneheksi honka; ihmislast' et tiedä, suuruuteenko, voimaan, tyhjään turhuuteenko syntyy. Tupaan talvi-illast' astui poika, tuli outona kuin metsän lintu eksyessään ihmisasunnoille; lakin haljenteista päänsä paistoi, varvas kului alta kengän lunten, rinta paljas nutun repaleista. Ken ja mistä?--Kysy: 'ken ja mistä?' rikkahalta, joll' on taatto, koto. Tuuli tiennee kotitienohoni, veikkoni lie ilman pilvi, itse lunta vain yön anturoilla lienen, jonka pois se polkee tupaan tullen. Eipä sulanut yön tuoma lumi, tuulen teille vierryt pilven veikko, pysyi poika, nousi nuorukainen. Ensi vuotensa hän jouten juoksi, vuonna toisena jo kasket kaatoi; eikä mennyt kesä neljäs vielä, kun jo karhun tappoi, karjan surman. Missä on nyt miehen maine, jonk' ei kuultu vertaa kunnaan näillä mailla? Missä kasvattajan toivo? Tässä kuuruss' istuu vanhus, vartoo turhaan sanan verran, sotatöistä kuulla, kuulla, kukistuuko maa vai kestää. Tajuta ei voi hän kotkan kieltä, käsittää ei kaarneen vaakkumista, saloon vieras sanomaa ei saata, nuorukainen, vanhan varaks suotu, tytön mieltä vain nyt tieteleepi.»

Niinkuin tuulispää, kun kesäillan luonto pyhäisesti vaikenevi, entää, näkymätön, nuolinopsa, korpilampeen lyö, ei lehti liiku, havu häily, tyyn' on mänty, tyyni kukka jyrkän rannan, tyynt' on kaikki, syvyys yksin kuohuu; niin, kun iski laulu nuoren mieleen, vait hän istui, liikkumatta, umpimielin, vaikka joka sana sydänverta velloi. Tytön luona istui illan kaiken, läksi levolle, kun läksi muutkin, näytti nukkunehen ennen muita, mutta aikaa ennen muita nousten, kohta koiton ensi kuultehelta, hiipi tuvasta hän hiljaa yksin.

Valkes aamu, nousi päivän pyörä, kaksi vain se nosti nukkumasta; tupa siivottiin ja eine tuotiin, mutta kaksi vain nyt pöytään istui; tuli louna, kolmatta ei kuulu. Varjoton viel' oli vanhan otsa vedettömät vielä neidon silmät, mutt' ei, vaikka lepopäivä sallis, ettoneelle painu kumpainenkaan. Kului hetki, hidas, kuin on hetki, kunnes sää, mi ilman rannall' uhkaa, nousee, puhkee, raehtii ja raukee, niin jo lohdutellen lausui vanhus: »Kylän tie on pitkä, tyttäreni; purot portahitta, vaarat jyrkät, suotkin satehista tulvillansa; lähdet tielle aamun koittehessa, tuskin iltaan sieltä joudut jälleen.»

Näin hän lausui. Tuot' ei kuullut tytär, istui mielin suljetuin, kuin kukka kedon yöksi umpun ummistavi, mitä mietti, itseksensä mietti.

Mutt' ei kauan istu impi heljä, kauemmin, kuin vartoo, päivän sammuin, kasteen virvoitusta kasvi hervas, kun jo kyynel poskipäälle vieri, painui otsa ja hän hiljaa lauloi: »Sydämeen kun sydän yhtyy, silloin halpaa kaikk' on, ennen kallehinkin, maa ja taivas, koti, taatto, äiti. Enemmän kuin maa on syli armaan, enemmän kuin taivas silmä hellä, enemmän kuin äidin, taaton tahto huokaus tuo tuskin kuuluvainen. Tenhota mi voima voi kuin lempi, lempivää mi paula pidättäisi? Sotkana hän sarvet poikki soutaa, yli vuorten kotkan siivin kiitää; palajaa jo ennen puoltapäivää, kunne vasta yöksi varrottihin.»

Kuuli vanhus kujerruksen vienon, huoli rintaan syttyi, rauha rikkui, kadonnutta etsimään hän lähti. Vaiti tuvast' astui, vaiti korven polkutietä tuskin tuntuvaista; metsän latvoille jo päätyi päivä, ennenkuin hän ensi taloon ehti.

Kolkolta, kuin honka liekin syömä autiolla kulokankahalla, kartano nyt näytti, rikas ennen; tuvass' emäntäinen yksin istui, lasta nukkuvaista liekutellen.

Niinkuin lintu, pyssyn pamahduksen kuullen äkkiä ja luodin lennon, säikkyy, vavahtavi, siiven nostaa, niinpä rahilt' oven äännähtäissä säikkyi nuorikko; mut riemuks suli hirmunsa, kun vanhuksen hän keksi. Vastaan juoksi, käteen tarttui, posket kyynelissä kylpi. »Terve», lausui, »terve, taatto vanha, kallis tullut tuskan vierahaksi. Kolmin kerroin terve hälle, josta vaalit, vanhus, kurjain avun, turvatonten turvan! Istu, lepää, uupunut on jalkas, ilomielin kuule, mitä kerron:

Syksyn kaiken sota riehui, maata ryösti ystävä kuin vihamieskin, sentään aseettoman henki säästyi; mutta lähipitäjästä parvi,-- tuskin päivää siit' on,--sotajoukon myötä läksi vainolaista vastaan. Taisteltiin, ja meni voitto meiltä, harvat lähteneistä surman vältti, hajonneet kuin lehdet tuuleen nekin. Kosto nyt kuin kevättulva kuohui seudun yli; kaikki, miehet, naiset, aseeton kuin aseellinen, lyötiin. Aamulla jo tänne virta vyöryi, kirkkoon ensi kertaa soitettaissa, meillekin yks osui turman laine. Mutt' en viivy murheen muisteloissa. Köysiss' oli mieheni jo maassa, veri vuoti, väkivalta voitti, hätä suurin, avun toivo turha. Kättä kahdeksan jo mua raastoi niinkuin petoparvi saalistansa; silloin apu saapui, tuli turva, Pilven veikko pirttiin niinkuin myrsky, väkivallan hääti, häijyt kaatoi. Taloss' istun ryöstetyssä tässä, katon varpustakin köyhempänä, vaan nyt rikkain mull' on riemun päivä, jalo tuo jos vammatonna palaa puolison kanssa kylän mailta, kunne vihollista vainosivat.»

Vanhus viime sanan kuultuansa nousi, kuin ois levännyt jo liioin, mutta silmäss' asui synkkä huoli. Viipymään ei viihtynyt; vaan tietä kylään vaurahasen vievää riensi.

Kaukometsän taa jo päivä painui, kun hän, toivon, tuskan vaihemailla, kerkes asunnolle kirkkoherran. Kolkko oli kartano nyt suuri, tyhjä, raiskattu kuin puuton saari, nähty järven jäältä talviyönä. Tuvass' yksin takan vieress' istui rampa sotamiesi, vanha Miekka.

Nyt, kun ovi aukes ja hän tunsi kasvintuttavansa, pystyyn karkas vanhus vaivain, haavain herpaisema. »Vielä», virkkoi, »päivä meille paistaa, polvi uus kun astuu polkujamme, voimaa, miehuutta kun viel' on maassa. Moinen täss' on kirkonmeno ollut, että lapsi, kehdossaan sen kuullut, lapsenlapsilleen sen kertoo vielä. Katso, niinkuin ahnas susilauma tuli vihollinen voiton-vimmoin, ryösti, tappoi.--Virkkamatta jääkööt vähemmät, jos mieleen muistuvatkin; vaan kun murhiin muut jo kyllästyivät, julmimmat vain jälkeen jäivät, silloin surkeus tääll' yli partaan paisui. Jalo paimen, vielä rauhaan jäänyt, virmaan sidottiin nyt hevospariin, seuraamahan ratsumiestä raakaa. Lyhyt laki, oisi kohta ollut käsi turta, lysmynyt jo jalka, laahannehet maata valkohapset; yksin seisoi vanhus, korkeuteen silmän loi, kuin sinne katsoo silmä, kons' on maassa kaikki yötä synkkää. Kiitos olkoon! Silloin apu joutui; hän, tuo tullut, mistä metsän tuuli, Pilven veikko, lentäen kuin leimaus, heihin iski, sorti sortajamme. Toisten turvissa nyt elän täällä niinkuin murtokuusi muitten päällä, heille vastus, taakka itselleni; mutta ylistän mä elon arpaa, jalo tuo jos voittajana vielä taistelusta kirkon luota, palaa.»

Vanhus viime sanan kuultuansa riensi pois kuin tulen polttehelta; vaan jo vaalennut ol' illan rusko, ennenkuin hän kirkonkylään ehti. Niinp' on kylä kypeneinä suitsi, niinkuin pilviin hukkuu tähtitaivas, siinti kirkko kummultansa niinkuin tähden pilke pilviss' ainokainen; hiljaisuus niin kattoi seudun kolkon, niinkuin kattaa kuudan kaljun syksyn.

Kesken kaattuin, puolto-, vainomiesten, niinkuin varjo niityn niitoksella kulki vanhus. Kuolemaa on kaikki, hengen huokaust' ei korva kuule. Vasta polun päässä, raunioiden kesken polvittelevaisen, istui nuorukainen, veriinsä jo riutuin. Posket kalvakat taas punehtuivat vienosti kuin illan valkopilvet, syttyi silmä sammunut, kun tointuin vanhuksen hän näki. »Terve», virkkoi, »nyt on kuolo helppo, kun saa varhain, monen myötä, eestä isänmaansa voittain verens' antaa. Terve, maasi turvan kasvattaja, kolmin kerroin terve jalolle, ken meitä johti, yksin mahtavampi kuin me kaikki! Kas, jo murtui voimat, hajall' oli joukkomme kuin karja kaitsijatta, kadotettu, kurjan kuolon oma. Ollut ei, ken joukon järjestäisi, ei, ken neuvon antais, ketä kuultais, kunnes korven komeroista tullen mieron poika saapui, sankar-otsa, kunnes äänensä soi taistoon kutsuin; Liekki sinkos silloin joka rintaan, pelko poistui, hänet tunsi kaikki, kanssaan hän päin miekkoja vei meidät, niinkuin kaislikkohon myrsky ryntää. Katso kirkkoon päin! Kuin kartta, maassa, mist' on käynyt niittomiehen rauta, pitkin tietä maan on vihamiestä; siin' on ura uljaan käymä, häntä silmin seurasin, kun jalka petti, kuolemassa vielä aatos seuraa.» Lausui näin, ja silmä hiljaa sammui.

Samoin sammui hiljalleen myös päivä; valju kuu, yön aurinko, vain näytti kulkijalle, tietä kirkkotarhaan.

Astui aitaukseen vanhus, siell' on ristein keskell' ihmisparvi kolkko, äänetön kuin nurmen nukkujatkin. Kukaan askelta ei käynyt vastaan, kukaan tulijaa ei tervehtänyt, kukaan yhtä silmäyst' ei suonut. Astui vanhus parven piiriin, maassa jalkojensa eess' on nuorukainen, veress' yltään, tuta helppo toki. Niinkuin honka mäntymurroksessa, vielä maassa maaten verratonna, virui vihollisten keskell' urho.

Vaan kuin ukkosliekin lyömä seisoi vanhus kasvoin vaalein, mykät huulet värjyi, kädet yhteen pusertautui, kunnes sanoiksi jo suru puhkes: »Voi, nyt harja majastani murtui, rae viljan sorti saraltani, tupaa tuttavampi on nyt hauta. Voi, sun että näin mä näen jälleen; kunniani, vanhuuteni turva, taivaan lahja, äsken sorja, suuri, nyt kuin hiekka, jolla lepäät, halpa.» Tuskassaan näin vaikeroitsi vanhus, vaan jo, kohta kuului ääni toinen, ääni tyttärensä, äsken tulleen: »Kallein kaikesta, mit' ompi maassa, olit sylihini suljettuna, kaksin verroin kallihimpi vielä olet mulle mullan sulhosena. Enempi kuin elämä on lempi, enempi kuin lempi moinen kuolo.» Näin hän virkkoi vaikeroitsematta, astui hiljaa kaatunehen luokse, polvistui ja huivin otti, peitti kevyesti otsan lävistetyn. Äänetönnä urhopiiri seisoi niinkuin metsä, miss' ei lehti liiku; vaiti seisoi myöskin vaimoparvi, tuskaa suurta suremahan tullut. Mutta jalo tyttö virkkoi jälleen: »Jospa joku toisi vähän vettä, veret poskilt' että pestä saisin, suortuvaansa vielä silitellä, silmät nähdä, sulot kuolossakin; kaikille nyt soisin riemuin näyttää Pilven veikon, orvon mieronlapsen, josta koitui kotimaamme turva.»

Koska vanhus neidon sanat kuuli, näki turvattoman vierellänsä, taas hän äänell' äänsi murtuneella: »Voi nyt, voi nyt sua, tytär parka! Auvon auvo, turvattoman turva, huolen hoiva, taatto, veikko, sulho, kaikki tuossa kadonnut on sulta, mennyt kaikki, mitäkään ei jäänyt.»

Itkuun tuosta parahti jo parvi, vedetönt' ei ollut silmää siellä; mutta jalon immen kyynel kiilsi, kuolleen käteen tarttuen hän lausui: »Murheell' ei saa muistoasi viettää, ei kuin sen, jok' unhoon kohta uupuu; niin sua itkevä on isänmaasi, niinkuin kasteen itkee kesäilta, tyynnä, loistavana, laulullisna, syli auki uuden aamun koittoon.»

SOTAVANHUS.

Hän korkeana nousi pimento-nurkassaan, mies kookas, vaikka köyry jo varsi vanhuuttaan. Ja muuttunut oli ukko kuin uuteen muotohon, soturiryhti uljas häll' olennossa on.

Hän ruotulaisna muutoin nyt asui vanhoillaan, sodista muinaisista vain arvet saaliinaan; mont' aikaa suojaksensa vain mieron rannan ties, Alavudelle viimein jäi Röikön torppaan mies.

Nyt äkkiä hän nousi, kuin havahtunut ois, ja päältään arkiryysyt kaikk' alkoi heittää pois, ja tallest' otti vanhat taas juhlatamineet ja jakoi kahtahalle, kähärät valjenneet.

Tuvasta valmis käymään jo tuossa sotilas, puettu sini-keltaan, ol' aivan arvokas; tuo vaskihela-hattu jalosti varjoo pään, on kasvot tuonen-tyynet, on sauva kädessään.

Taas päivä, pitkään piillyt, se päilyy, sees on sää; seitsemästoista päivä on elokuuta tää; vesillä, mailla tuuli vain hiljaa henkäilee; mihinkä kaunis ilma nyt vanhan viehtelee?

Täll' erää minne mahtoi nyt olla ukon tie? Kotiko kolkko ollut ja nurkka ahdas lie? Ja noin miks otti ylleen hän juhlatamineet? Vai Herran huoneeseenko vei äijän askeleet?

Vaan sieltä pyhät kellot ne eivät kaiu nyt, on kirkko tyhjä tyyten, kaikk' ovet teljetyt. Ei saapumista sinne nyt sanan kuunteluun, ei ollut Herran päivä tää päivä elokuun.

Mut palveltiinpa Herraa siell' äijän mielestä, jos kirkossa ei juuri, niin kirkon vieressä; näät harjult' alas rantaan tuoss' urhot Suomenmaan; ne maata, ruhtinasta nyt puolsi parhaillaan.

Seitsemästoista päivä ol' elokuuta tää, ja juhlapyhäks urho sen katsoi harmaapää. Tuoll' liehui Suomen lippu, sen luo, juur' aljettuun hän aikoi Adlercreutzin jumalanpalveluun.

Taas kuulla häll' on mieli, kuin miekat kalskahtaa, kuin kenttätykki veisaa säveltä tuttavaa, taas muistaa oma nuoruus, sen voima, urhokkuus, ja nähdä, verityössä kuin kestää polvi uus.

Niin aikeens' arvaellaan, niin ehkä ollut lie; ei aatoksia nähty, vain askeltensa tie. Hän rauhass' astui aivan, ja niinpä joutui jo luo kirkontörmän, kuumin kuss' oli ottelo.

Tiepuoleen siihen ukko nyt istui katsomaan uroita Suomen ynnä väkeä vieraan maan; työ missä toimin, siitä ei siirry silmä pois, ja usein muoto loistaa, kuin kirkastettu ois.

Ja yhä ympärillä sokeat luodit lyö, käy sadon kalliin kaaten nyt tuonen niittotyö; mut koskematta kuulan siin' istuu vanhus vaan, kuin ratto rauha oisi, ei väisty paikaltaan.

Ja yhä vuoron vaihtuin, kuink' onnen arpa suo, sun aivan ympäröipi tää joukko taikka tuo; mut kuinka taisto käykin, hän rauhass' olla saa, Venäjän mies ja Suomen suo hälle kunniaa.

Vaan hetket vieri, päivä jo länttä purppuroi, kun Suomen joukon miehuus nyt viimein voiton toi; se kaikki esteet mursi, se kaikki tieltään löi, ja turva tyyni jälleen nyt vanhust' ympäröi.

Kun harjult' alas kulki jo parvi viimeinen, niin parven kohdall' ukko nous suoraks oieten: »Te Suomen urhot nuoret, teiss' onko ketäkään, ken sanat kuulla tahtoo soturin harmaapään?

Hän teitä kiittää halaa täst' ilopäivästään: ei työtä uljahampaa hän nähnyt ikänään. Jumalan kiitos, vielä on meissä voittajaa, viel' elää isäin henki, ei puutu miestä maa.»

LUUTNANTTI ZIDÉN.

Zidénin, urhean luutnantin, tapa ain' oli selvä tää: oli ensi mies, mihin mentiinkin: »Eespäin, pojat Vaasan, pankaas nyt vauhtia vikkelää!»

Eturinnassa riensi hän vaaraa päin, väki jälkeen tarpoa saa. Jumal'auta, jos kävit kähnystäin, luutnantin käsky kun kaikui: »Päin tulta, poiat, hurraa!»

Näin ohjasi pientä hän joukkoaan, miten parhaiten itse ties; sotatemppuja käynyt ei solkkaamaan, näin kuului komento suora: »Mars perässä nyt, joka mies!»

Ei taakseen katsonut, tie kun vei päin vaaraa, eespäin vaan. Väki myötä ehtikö muu vai ei, hän harvoin huomasi ennen, kuin paukkui jo parhaillaan.

Nyt vasta, kun pääs vihämiehen luo ja siinä jo iski ja löi, hän katsoi, kuinka ne joutui nuo hänen Vaasan-poikansa rakkaat, hyvin tokko ne rynnäköi.

Ja siinä jos muut näki rinnallaan hän kaikki, se kelpas, se, kas silloin huusi hän riemuissaan: »Hurraa, sepä sukkela temppu, nyt ollaan herroina me.»

Mut joukko jos käy ja hän harpaten tulen keskeen jo kerkeää: »Voi Herra, häpeä semmoinen! Kuin kilpikonnat ne kulkee, nyt taaskin ne jälkeen jää.»

Viiskymmentä miest' oli johdossaan, sotakäsky kun maassa soi; ne harveni pois vähän kertanaan, kakskymmentä Vaasan-poikaa nyt rintamaan hän toi.

Mut harvatko, taajatko, niin tai näin, Zidén saman siitä ties, tapa vanha häll' oli käydä, päin: »Nyt pankaa joutua, poiat, Mars perässä vain, joka mies!»

Oli Virran taistelu parhaillaan, hänen viimeisens' oli tää; ja kaikki hetkestä riippui vaan, Fahlander, Malm ja Duncker alas rantahan rynnistää.

Ei ollut heitä kuin sataa kuus, Tutshkov tuhat miestä toi, mut näin tuo uljas Fahlander huus: »Nyt mennään kolmin joukoin, kuka ensin ehtiä voi?»

Sanat nuo nepä korvin kuuli Zidén, sen maar pian nähdä saa. »Eespäin», hän huusi »jalat liikkeeseen! Hurraa, pojat vaasalaiset, nyt mies se, ken kiiruhtaa!»

Ei ensi kertaa hän huutanut näin ja käskenyt joukkoaan, mut näin viel' ollut ei vimmapäin vihamiehen parvea vastaan hän syöksynyt milloinkaan.

Muut kaukana viel' oli, kolme saa hän haavaa jo kohdastaan. Nyt murtui voima, hän katsoi taa, avun tokko ne tuo, pojat onko päin urhakat puskemaan.

Hän vaipui maahan, hän katsomataan yhä katsoi, jo ymmälle käy. On vieressä korpraali-vanhus vaan, yks ainoa Vaasan-poika, ei merkkiä muista näy.

Jo kohdalle ryntäysjoukko sai, hän siihen silmänsä loi: »No, tuossa tullevat miehet kai?» Mut turhaa, niitä ei kuulu, ei enää hän malttaa voi.

»Nyt voittoon rientävät muut, mä en vain miesteni joutuvan nää. Voi Herra, häpeä semmoinen! Kuin kilpikonnat ne kulkee, nyt taaskin ne jälkeen jää.»

Mut auki sammuvan silmän luo korpraali sen kuullessaan: »Ei, luutnantti, ei puhe kelpaa tuo! Ei häpeän syytä nyt! Taistoon väen veitte te urhokkaan.

Jos rynnänneet kera kaikk' ois niin, tuho pienempi ollut ois. Nyt viime mieheen me kaaduttiin, etupääss' oli Vaasan joukko, siks sen tuli korjasi pois.