# Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Cajander)

## Part 6

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/vanrikki-stoolin-tarinat-suom-cajander-12688/index.md

Kalut tuotiin; viidennentoistapa nuo, Stolt vainaan on soturin. Hymysuin von Döbeln katsehen luo oman turvatin ryysyihin.

"Veriss' on tuo nuttu, se mies peloton, ken tohtivi ottaa sen; mut vertapa, näen minä, paksult' on myös ryysyissä Lurjuksen."

"Univormu sä siis pue ylles, mies, nyt nähdessä komppanian; rivin eessäpä äsken kulki sun ties, nyt riviin sun asetan."

Puvun muutti hän, posket ne hohtoa loi, kun hän täysiss' ol' aseissaan; ja Döbeln ääneti miehen toi nyt paikkaan Stolt sotilaan.

"Kas nyt olet oiva ja täys sotilas olennolta ja katsannolt', olet myös sotaveljemme arvoltas, ja viidestoist' olet, Stolt."

"Sydämeltäsi, mieleltäs ole vaan yhä entisen kaltainen, mut vielä jos Lurjukseks sanotaan, vedä miekkasi tiuskaisten."

Tähän hetkeen uuden tään soturin povi tyynest' aaltosi vaan; mut kuultua nyt sanat kenraalin järähtääpi se pohjiltaan.

Ikinään ei riemua ollut hän edes maistanut varkaisin; jo lapsena kolkkoudess' elämän oli jäätynyt kyynelkin.

Enskertaa miehen nyt sydämeen kevät-aurinko pilkehtii, sulaneista nyt lähteist' ehtimiseen vedet uhkuen tulvehtii.

"Ja jos murheess', onnessa olla saan mies joukossa sankarien, sotahan olen valmis ja kuolemaan; sois Herra jo huomenna sen!"

VELJEKSET.

Sua Wadenstjernan nimi kauhistaa? Tarua julmaa tarkoitat, ma pelkään: kuink' elon myrskyss' etsein valkamaa käy veli, mutta veli karkoittaa takaisin hänet tuiskuhun yön selkään.

Meneppä Joutsijärven tiennoillen, taloa siellä ikäkoivut varjoo; jos synkk' on yö tai päivä valoinen, majahan käy vain, suojaa vieraallen Juhani Wadenstjerna vanhus tarjoa.

Totisen uskon, suoran sydämen hänessä huomaat ensi katsannolla, ja hyv' on olla sun, niin rauhainen kuin alla oman kotikatoksen ja oman isän turvissa on olla.

Yht' älä nimeä sä lausu vaan, se muistost' ikipäiviks haihtukahan: hän valmis kaikkea on kuulemaan, mut Viaporia jos mainitaan, on rauha poissa, myrsky valloillahan.

Mik' ennen lumos hänen sydäntään, maa, kansa, kansan kunto, voima, väki, mik' intoon nosti hänen henkeään, tuon vuoren hautaan kaikki häpeään ja pilkkaan, sortoon poljetuks hän näki.

Ja senvuoks vavahtaapi vanhus tää, kun haudan nimenkin vaan kuulla saapi; ja hänen sydäntänsä kirveltää, ja hänen hiuksiansa pöyristää, jos Viaporista ken muistuttaapi.

On ilta myöhä, kolkko, talvinen. Tää vanhus, jonka omantunnon rauhaa ei syyt, ei pelko katua, hiiloksen edessä huolet' istuu, kuunnellen kuink' ikkunoita piesten tuisku pauhaa.

Hän istuu yksin. Hiljan heittänyt hän turviin Jumalan on armahansa, kun, herättäin hänt' unelmistaan, nyt ov' aukenee, mies lumeen peittynyt yöks anoo suojaa hänen majassansa.

Hän katsoo katsomistaan. Kauhistuin sydäntä värisyttää hirmu jäinen. Se vieraita ei ole, veli vain, laps yksien se ompi vanhempain tuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen.

Tää sama veli entis-aikoihin, viel' yhdessä kun kasvoivat he ko'issa, veljeksist' oli hälle rakkahin, nyt eloss' yksin tää, ja tämäkin yhdeksäntoista vuotta ollut poissa.

Mut syytön muukalainenkaan ei jäis niin oven suuhun, kuin tää vieras jääpi, niin äänet' outokaan ei tervehtäis, niin nöyräst' oottais, niin ei säikähtäis kuin veli veljeään nyt säikähtääpi.

Ei äänt', ei sanaa. Hetken vuorottain saa tulla, mennä niinkuin kuolon mailla, siks kunnes vieras etähältä vain vihdoinkin veljellensä arostain sylinsä avaa rukoilevan lailla.

Juhani kieltä tajus sydämen. Se näyttää hetken liikuttavan mieltä, vain hetken aikaa; kuluttua sen tylynä kääntyy hän ja viitaten avoimen sylin pois hän luotaan kieltää.

Hylätyn ääni vihdoin värähtää kamalan kolkosti kuin huokaus maasta: "Oi murra, veli, rinnastasi jää, äl' ylenkatso turvan etsijää, ja kuolemaan äl' onnetonta raasta."

"Oon syynpää. Häväistystä kantaa saan ma siitä päivin, jolloin heittäyivät veristymättä miehet Suomenmaan ja, ennenkuin lens' siihen kuulakaan, komean Svean linnan pettäin myivät.

"Mut minäkö voin murtaa sulut lain, anastaa ohjat kohtalon, ma heikko? Minunko esiin nousta piti? Vain sit' etten tehnyt, pidä vikanain, mut--vihall' älä mua sorra, veikko!"

Hän vaikenee, pää painuu rinnoillen, ja kuumaan kyynelvirtaan ääni raukee. On lausunut hän kylläks veljellen, avoinna syli, astuu askelen odottain että veljen syli aukee.

Mut kuohuin povi nousee Juhanin, hänessä kiukku, tuska raivoaapi; ja seinält' olan takaa vihdoinkin hän tempaa viritetyn pistuolin ja vastineeks sen veljeen ojentaapi.

Näin taru julma näist' on kulkenut viel' ehkä kertomustaan kolkompana, jos sä, jok' olet tätä kuunnellut, kovasti olet kovaa tuominnut, niin lievikkeeksi kuule rauhan sana.

Kun toinen oli mennyt, kerrotaan, silmänsä käsin peitti tyly veli ja unetonna, valveill' istui vaan ja illan itki, yönkin kokonaan ja aamulla kuin laps viel' itkeskeli.

VIAPORI.

Kun päivä oli päättynyt, luon' iltavalkean Stool-ukon kanssa istuin nyt totuttuun tapahan. Iloiltiin, pilaa laskettiin, niin Viapori mainittiin.

Ma mainitsin sen nimen vaan mut ilo loppuikin: "Oletko nähnyt milloinkaan linnoitust' Ehrnsvärdin, Gibraltaria Pohjolan?" Hän synkän alkoi kertoman:

"Se silmää ulapalle päin graniittikatseillaan, ja Kustaanmiekkaans' ylentäin se uhkaa: tules vaan! Ei lyömään laskeu miekka tää, se surmaa, kun se välkähtää.

Äl' uhall' astu saaren luo, kun maassa vaino käy, kun merten kuningatar tuo ei leppyisältä näy: tuhansin kanuunoita soi ja surman tulta salamoi.

Pakohon Pohjan rajoillen väkemme syöstihin, mut vielä väikkyi toivo sen, Ja hehkui intokin. Ei hätääkään, niin arvellaan, kun meidän Viapor' on vaan.

Jokaisen silmä leimahtaa, kun kuulee nimen tään, ei silloin tuskaa, nurinaa, ei kylmää, nälkääkään. Taas Suomen karhu elämöi, pudisti kämmentään ja löi.

Useinkin urhon harmajan etäällä kodistaan tuon nimen kuulin lausuvan, yöt hangell' istuissaan; viluhun lämmintä se loi, se kodin, kaikki hälle toi.

Mut etelästä kuiskaillen nyt huhu luikertaa, se aseitamme häväisten maanpetost' ilmoittaa; se kaikkialla herättää vaan ylenkatsett' ylpeää.

Ijäti päivä muistetaan, milloinka varmuuden tuo huhu sai, ja kertomaan käv' äänell' ukkosen: maan viime pylväs kukistui, jo Viapori antautui.

Sen kuiluunsako nielaissut on syvyys pohjaton? Ukonko nuoli murskannut sen vahvat muurit on? Ken valleilta sen miehet vei? Kysyttiin,--vastausta ei.

Mut huokaus se puhkes nyt sydämest' urhonkin, ja silmä, harvoin vettynyt, nyt valui kyynelin; olihan kuollut synnyinmaa, sen hautaa kyynel kostuttaa.

Voi miestä, joka juoksemaan tuon saattoi kyynelen! Hän kerran voitti kunnollaan jaloimman seppelen: hän Ruotsinsalmen voittohon johdatti Ruotsin laivaston.

Mut vaikk' ois miekoin maailman hän loistoon nostanut ja auringonkin kirkkahan kiillollaan huikaissut, niin häpeän hän kuitenkin saa työstään haudall' Ehrnsvärdin.

Runoja, muinais-aikaakin rakastat, nuori mies, sen, minkä tässä kertoilin, sa laulatkin kenties; tuo silloin julki musta työ, mut nimen peittäköhön yö.

Suvusta vait! Ei vierittää rikosta sille saa; ei muut, hän yksin häpeää saa työstään kannattaa. Ken kavaltanut maansa on, on suvuton ja lapseton.

Kavala käsi, pantuna tueksi Suomenmaan, häväistys, kammo, kuolema, kirous, patto vaan ne hänen nimens' olkahan, näin säästät korvaa kuulijan.

Kaikk' ota haudan synkeys ja tuskat elämän, tee niistä hälle nimitys: surua vähemmän se nimi tuopi kuitenkin kuin Viaporin petturin."

MAAHERRA.

Kasvaako maine tanterella vaan, jot' uljaan urhon veri kostuttaa, ja eikö aseetonkin toisinaan voi miehuutt' osoittaa?

Syvällä Suomess' oli kätkynyt mies, rauhan mies jo nuorest' ijästään; rauhassa vanhenneena hoiti nyt maaherranlääniään.

Wibelius nimensä,--se korkean ei suvun ollut, arvokas tok' on: se hänen nimenään sai kunnian ja nousi arvohon.

Kultaiset päivät vankan miehuuden hän rauhan toimiss' oli viettänyt. Nyt sota riehui maassa isien, hän vanhus oli nyt.

Saaliina raastettuna ystävän ja vihollisen kesken vuorottain, sai levon, rauhan antaa alttiiks hän hyväksi voittajan.

Lakia suojella, ja huojentaa maan kuormaa, pyhä tehtävänsä on, siks ei hän päivin koskaan rauhaa saa siks yökin uneton.

Näin kerran yksin virkahuoneessaan hän istuu kera kahden sihteerin; hän murtuneelta näyttää, vait on vaan; ja vaiti toisetkin.

Lepoa ois hän suonut, hetkeks vaan; se liikaa on. Taas ovi avaantuu, ja, aseellinen joukko seurassaan soturi ilmaantuu.

Soturi tuo se Ryssäin voimien pääkenraal' on, ei mikään halvempi; perällen astuu hän ja uhaten tuiskaisee jyrkästi:

Maaherra, taistelu on päättynyt, tän maan jo meille asevoima soi; kuin taistella sen miehet vielä nyt riveissä Ruotsin voi?"

"Kas, tuoss' on kynä, tuohon istukaa ja kirjoittakaa käsky ankarin: se tavaran ja hengen pitää saa, ken palaa kotihin;

mut hurjana ken vielä niskurois herraansa, keisaria vastahan, sen suku armott' ajetahan pois talostaan, maaltahan."

"Te ymmärrätte, kirjoittakaa niin." Hän päätti, uhkan hymy huulillaan. Wibelius katsoo tuomar'pöytään, siin' on laki Ruotsin maan.

Kätensä lujaan laskee kannellen, ja silmä, kirjaan luotu, välkähtää: "Kenraali, niillä, joita uhkaatten, on suoja vahva tää."

"Meill' aarre kallis, turva aseeton se on, kuink' ikään onni vaihettuu; sen valtiaanne vahvistanut on, se häneen turvaantuu."

"Siin' ikivanhuudesta säädetään: jos rikkoo ken, niin syy on hänen vaan; ei vaimo vastuuss' ole miehestään, ei miesi vaimostaan."

"Jos rikosta on maataan puolustaa, jot' ei voi kelpo sydän myönnyttää, miest' aseellista silloin rangaiskaa, laps, vaimo säästäkää!"

"Te voiton saitte. Teill' on valta nyt, siis minun tehkää, miten miellyttää! Mut laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää."

Näin lausui. Säikähtäen vavahtaa nyt sydän nuorten miesten molempain; mut kirkkaat silmäns' ukko kohottaa, kenraaliin katsahtain.

Tuon kasvoist' uhka oli hävinnyt, ja katsanto jo muuttui lempeäks, hän lujast' ukon kättä puisti nyt ja kumarsi ja läks.

Mut kädet ristissä kuin rukoillen nyt vanhus vaipui tuomar'istuimeen; hän voittajana ylimaallisen sai rauhan palkakseen.

Ja läsnä olleet todistivat niin-- he kertoivat sen usein innoissaan-- kirkastus ihmeellinen huomattiin nyt hänen kasvoillaan.

Ett' oli valo taivaan ihanin, siit' oli heillä yksi ajatus; mut mistä kaunis kohde syntyisin, siit' eri arvelus.

Sen toinen sanoi loisteeks auringon, mi kirkkaan paistehensa heihin loi; vaan toinen sanoi: "sisäistä se on, sen omatunto toi."

ADLERCREUTZ.

Ken joen rannall' on tuo miesi ylhäinen, jok' yli vetten, maiden katsahtaapi? Jo ryhti, huulten uhka, säihke silmien, kädessä miehekkäässä miekka tulinen urosta, sotilasta muistuttaapi. Hän yksinään on, ilman seuraajaa, mies nuori tullen mennen herrallensa vaan aika ajoin sanaa kuljettaa; mut takana ja eessä kaksi armeijaa veristä surmaa uhkaa toisillensa.

Hän tuossa näkee Siikajoen maiseman niin kolkkona kuin ruumiin laudoillansa, hän Suomen sodan muistaa vielä kolkomman, häpeän, paon, hylyks jääneen kunnian, ja Ryssäin pilkkanaurun takanansa. Se syynä, miks niin synkkä otsa on, miks varjo musta huolihunnun vetää peitteheksi urhon jaloon muotohon hän näkee kuinka Suomi, äiti turvaton, nyt alttiiks jää, kun poikain miehuus pettää.

Ja hänen, tämän hävityksen näkijän, ei tapa tehtävistään horjahdella. Uskollisempaa miestä löytäisitköhän? Hän vaarat koitti, soti, voitti, vertaan hän jo nuorna valoi maineen tanterella. Näät miehen, jot' ei riemut, murheen säät, ei mielet suurimman, ei alhaisimman voi murtaa, taivuttaa, sä hengen näät, min lentohon vaan nosti myrskyn tuulispäät:-- näät Adlercreutzin, urhoist' urhoisimman.

Ja hänen, hänen käskystänsä jällehen on alkava tuo ilme kurjavainen, tuo kulku levoton, tuo retki tuskainen, isänmaan, maineen, kaiken kadottaminen, jot' itkemätt' on epätoivo vainen. Hän, täyttäin mit' on toinen määrännyt, taas pakoon käskee, säästää miesten verta, jo taisteluun ne oli säädetyt, mut taistella ei saa ne, niiden täytyy nyt taas paeta kuin ennen joka kerta.

Hän näkee sotarinnan taajan, tasapään taas pirstoiksi ja hajallensa menneen. Hän tuntee joka ruodun, rivin väessään, sen toivot toivoi hän, sen liittyi elämään ei yksin tänään, vaan jo kauvan ennen. Hän tietää, ettei mielin tyvenin se häpäisevää askelt' astu tätä, sen rintaa painaa murhe katkerin, sydäntä kalvaa haava tuskastuttavin tuimemmin tuonen miekan iskemätä.

Ja väki tuo! On uljuutta ja voimaa sen hän entis-aikaan saanut koetella, hän muistaa kuin sen kanssa Kustaa kolmannen tulehen riemull' astui, tiensä piirtäen riveihin murtuneihin hurmehella. Väkeä samaa nyt hän johdattaa, polveltaan uutta, vanhaa mieleltänsä, se mitä sois ja vois, hän arvajaa, siis, kun se peräytyy, hän synkän näön saa, ja otsa jalo painuu häpeissänsä.

Jo Döbeln lähtenyt on vihaa hehkuen, jo marssiin Palmfelt joukkons' alkaa viedä, jo vaipuu Gripenbergin miekka voittoinen. On hetket kalliit. Sotalaumat Ryssien jään yli ryntää sulkemahan tietä. Mut Adlercreutz viel' alallensa jää, yks toimi häll' on valvottava vielä: joella viel' yks joukko viivähtää, ei liiku askelta, ei peräydy tää, lippunsa luona vaan se seisoo siellä.

Sen johtaja jo väsyi pakoon, häpeään, kun vaihtoi sotatannert' yhtä päätä, paluunsa päätti hän, nyt vaiti, mietteissään hän joukkons' eessä seisoo, käydä ryntäämään hän tahtoo, muuten siihen paikkaan jäädä. Hän jähmettyiskö Pohjan hankihin? Ei, sodan liekkiin kuolla paremp' oisi. Kaarnaksi jäiskö meren hyrskyihin? Ei, taistella kuin mies ja miesnä kuollakin hän sois, ja joukkonsakin samaa soisi.

Väk' on se Hertzenin. Sen tuntee kenraali, sit ei hän tänne hukkaan henno jättää: nuo miehet hänen kotiseutuns' synnytti, hän kutsuu, käskee, rukoilee,--ne viipyvi, kuin kuolema myös häntä pelkäämättä. Mik' ihme! Eikö niskoittelu tää sytytä vimmaa? Ei, vaan ihastusta! Kas, silmä loistaa, otsa selkiää, valloillaan tuli povess' on ja liekehtää, ja kasvoiss' ilmestyy sen kajastusta.

Eik' aikaakaan, niin liekki jo on levinnyt niin kauas leimahtain kuin silmä kantaa; sanoja lentää, uusia taas lähtee nyt, takaisin kääntyy joukot, pois jo käsketyt, ja Hertzenkin jo ryntää vasten rantaa. Kaikk' esteet sortaa voittokulku tuo, jo katkaistu on sotavoima suuri, ja avuks Turun urhot rientää luo, ja Gripenberg hän Hämeen poikiansa tuo hurraten, rivit vankkana kuin muuri.

Kas noita! Essen uljas, miekka kourassaan, ja Heideman ja Ramsay kilvoin koittaa. Kas, kuin ne ryntää yli hurmeilevan maan! Ja Lange, Kihlström, Bremer, Bröijer, Nordensvan ja sadat muut, noill' eikö voimaa voittaa? Jo vihdoin heltyy pakko toivoton, vihdoinkin voiton seppel' loistaa kerta häpeä pitkä oli, ponneton, nyt päivä kunnian heille noussut on, työ tehdään, joll' ei ikäkausiin vertaa.

Ja turhaan ponnistaen Ryssät vastustaa, ens kertaa ahdingossa näillä mailla. Rajevskin tulet ei voi enää kauhistaa, pelätty, kuulu nimens' sammua nyt saa, se tenhoaan ja voimaansa on vailla. Mut vielä koitos. Laumat Ryssien ne pakenee, mut uudet sijaan saapi; jo hiiltyy vauhti Suomen urhojen; mut kaukaa, hetki hetkelt' yhä paisuen, nyt Porin uljas marssi raikahtaapi.

Avuksi Döbeln joutuu. Sanan saatuaan hän väkimarssin tänne riensi kohta. Tutulle nuotille jo, kuules, hurrataan. Hän näkyy.--Adlercreutzpa innostuksissaan nyt hänen kanssaan joukot tuleen johtaa. Viel' leimuu sodan soihtu tuokion, mut kohta sammuu se ja maahan kaatuu; taas Siikajoen tanner meidän on, taas kunniamme verin pesty, tahraton, ja ensimmäinen, suuri voitto saatu.

Hän, joka jäiselläkin hangell' astuen rakasti maataan mieltä palavalla, jok' iloin sille verens' antoi lämpöisen ja, kaikkein horjuessa, Suomen mainehen pelasti vielä voimall' urhoisalla, hän lepää. Rauhaan pääsi sankari, maa Svean hänet kätki turvahansa; jalosti sielläkin hän taisteli, ja tuskinpa se päivä koskaan koittavi, kun hänt' ei muista Svean jalo kansa.

Mut sankar'maassa vaikka unhotuksiin jäis tää muisto suurempien muistoin kautta, nimensä jos ei sydänt' enää sytyttäis, ja kuluneine kirjaimineen hyljättäis tuon uskollisen suomalaisen hauta; ei miehen maine kuolis kuitenkaan, ei, henki rientäis ylpeällä miellä laineiden poikki syliin synnyinmaan: tääll' ei hän unhotukseen joudu milloinkaan, tääll' elää hän, vaikk' onkin hauta siellä.

TIETOJA RUNOISSA MAINITUISTA HENKILÖISTÄ JA PAIKOISTA YM.

Adlercreutz, Kaarle Juhana, oli v:n 1808 sodan kunniakkaissa vaiheissa suomalaisen pääjoukon varsinaisena johtajana. Hän oli syntynyt Uudellamaalla lähellä Porvoon kaupunkia 1757. Hän, samoin kuin useat muut "Tarinaimme" sankareista, harjaantui ensiksi sodan urhotöihin ja osoitti miehuuttaan jo edellisessä Ruotsin sodassa Venäjää vastaan vv. 1788-90, kuningas Kustaa Kolmannen hallitessa Ruotsin valtakuntaa, johtaessaan ensin kapteenin ja sitten majurin arvoisena Karjalan rakuunia; silloin kunnosti itseään esim. Porrassalmen ja Pirttimäen tappeluissa. Kun sotaa Venäjää vastaan taas käytiin 1808, sattui niin että 16. p. huhtik. suomalaisen sotajoukon yliajutantti, eräs kreivi Löwenhjelm, joutui Venäläisten vangiksi, ja silloin nimitettiin Adlercreutz hänen sijaansa. Tässä virassa hänen velvollisuutensa olisi ollut pitää huolta siitä, että sotamarsalkka Klingsporin käskyt ja hankkeet nopeasti ja täsmällisesti pantaisiin toimeen, mutta koska Klingspor oli kykenemätön sodan pääjohtajaksi, ryhtyi Adlercreutz toimeliaasti ja urheasti koko sodan johtamiseen. Jo 18 p. huhtik. löi hän Venäläiset Siikajoen tappelussa (katso tarkemmin kertomusta siitä Siikajoen alla), jonka jälkeen sai kenraalimajurin arvon; voitti sitte vielä nuo kauniit voitot Lapualla ja Alavudella, taisteli miehuullisesti joukkonsa etunenässä Ruonassa, Salmella ja Oravaisissa, ynnä muissa paikoissa. Hän osoitti itse aina suurta urhoutta, nähtiin aina kuumimmassa taistelumelskeessä kehoittavan, tyynnyttävän ja johtavan. Sentähden kaikki soturit hartaasti häntä rakastivat ja ihailivat. Sen jälkeen kun Suomen armeijan uudestaan oli täytynyt peräytyä, jätti A. tammikuun ensi päivinä 1809 päällikönvirkansa ja meni Tukholmaan. Hän oli sitten niiden joukossa, jotka 13. p. maalisk. 1809 vangitsivat tuon ymmärtämättömän hallitsijan Kustaa IV Aadolfin ja panivat toimeen uuden hallituksen Ruotsin valtakunnassa. Sittemmin hän eli vielä muutamia vuosia Ruotsissa ja sai siellä valtakunnan korkeimpia arvoja, mm. ylennettiin kreiviksi; kuoli v. 1815.

Aflecht, Juhana Henrik, synt. v. 1756, oli kapteeni Savon jalkaväkirykmentissä ja sai kuolinhaavan Revonlahden tappelussa 27 p. huhtik. 1808, kohta sodan alussa.

Alavus: Alavudella, aivan lähellä pitäjän kirkkoa, voitti Adlercreutz Venäläiset 17 p. elok. 1808.

Aminoff, Kustaa, synt. Taalain maakunnassa Ruotsissa 1771, oli 1808-09 vuosien sodan aikana Karjalan jääkärien päällikkönä, arvoltaan everstiluutnantti, ja sittemmin eversti, johtaen kunnolla heitä Revonlahden, Lapuan, Alavuden ynnä muissa tappeluissa. Sodan jälkeen hän jäi Suomeen asumaan, oli Kuopion läänin maaherrana 1810-27 ja kuoli Ruoveden pitäjässä 1836.

Anjala, talo Elimäen pitäjässä, lähellä Kymijokea; siinä yhtyi, kun kuningas Kustaa III v. 1788 oli ruvennut sotaan Venäjää vastaan, joukko upseereja niin sanottuun "Anjalan liittoon" vastustaaksensa kuninkaan hankkeita ja pakottaaksensa häntä kohta paikalla tekemään rauhan.

Armfelt, Kustaa Mauri, synt. Marttilan pitäjässä Turun läänissä 1757, oli aikoinaan Ruotsin valtakunnan kaikkein etevin ja loistavin ylimys, kuningas Kustaa III:n lähin suosikki ja ystävä. Sodassa 1788-90 oli hän päällikkönä ja osoitti monesti uljuutta. Nähtyään monenlaisia kohtalon vaiheita hän kuoli 1814. Vuosien 1808-9 sodan aikana hän oli Ruotsissa, mutta muutti rauhan jälkeen Suomen alamaiseksi, ja oli sitten 1811-14 esimiehenä Suomen asiain komiteassa Pietarissa sekä toimitti myöskin jonkun aikaa (1812-13) Suomen kenraalikuvernöörin virkaa.

Bagration, Pietari, venäläinen ruhtinas, synt. 1765, oli sodan aikana enimmäkseen Etelä-Suomeen sijoitettujen sotajoukkojen päällikkönä, niin ettei ollut itse päätaisteluissa mukana. Sen jälkeen hän taisteli urheasti toisissa Venäjän sodissa ja kuoli 1812 taistelussa saadusta haavasta.

Barclay de Tolly, Mikael, venäläinen ruhtinas ja sotapäällikkö, synt. Liivinmaalla luultavasti 1761. Oli Venäjän huomatuimpia sotapäälliköitä ja otti osaa useihin sotiin, mm. Ruotsia vastaan 1790. V. 1808 hän keväällä ja kesällä kenraaliluutnanttina taisteli Sandelsia vastaan, vei maalisk. 1809 venäläisen sotajoukon jäätyneen Merenkurkun yli Ruotsiin ja palasi takaisin muutamien viikkojen kuluttua. Tämän jälkeen hänestä tuli koko Suomessa olevan armeijan ylipäällikkö. Hän oli Suomen kenraalikuvernöörinä 1809-10. Kuoli 1818 oltuaan vielä ylipäällikkönä Venäjän Napoleonia vastaan käymässä suuressa sodassa 1812.

Bijou (lue: bizuu), Sandelsin hevosen ranskalainen nimi (merk. 'koru, kalleus').

Bjerkén, Pietari af, synt. 1765, oli aikoinaan Ruotsin taitavimpia lääkäreitä. Sodassa hän oli Suomen pohjoisen armeijan ylilääkärinä; kuoli 1818.

"Blume vänrikki"; otaksutaan että Runeberg tarkoitti Mikael Aadolf Blumea, joka syntyi 1785, taisteli vänrikkinä ja sitten luutnanttina Siikajoella, Lapualla, Kalajoella, Juuttaalla ym., eli myöhemmin Ruotsissa ja kuoli 1864. Sodassa oli läsnä myös kaksi hänen veljeänsä, Juhana Berndt ja Mauno Fredrik; viimemainittu, synt. 1779, taisteli Revonlahdella ja kaatui Lapualla.

Brakel, Kaarle Aadolf, synt. 1774, kunnosti itseään jo sodassa 1788-90, oli 1808-9 luutnanttina Porin rykmentissä, kuoli majurin arvoisena 1861. Kirjoitti vanhoina päivinänsä muistiinpanoja sodasta, jotka julkaistiin 1862 ja ovat arvokas lähde sodan historiaan.

Brask, "von Konowin korpraali"; ei tarkoittane ketään määrättyä henkilöä; ei tiedetä urhoollisen korpraalin asuneen Konowin luona rauhan tultua.

Bremer, Iisak Konrad, synt. 1773, kapteeni Porin rykmentissä; kuoli everstinä 1825. Sotaan ottivat myös osaa hänen serkkunsa, veljekset August, synt. 1787, kuoli 1861, ja Josef B., synt. 1789, kuoli 1874; edellinen oli vänrikkinä Turun rykmentissä ja haavoittui Salmella, jälkimmäinen tykistönjunkkarina ja haavoittui Alavudella; hän tuli myöhemmin tunnetuksi tehtailijana.

Brusin, Kaarle Vilho, synt. 1782. Virran tappelun aikana hän oli kapteeni ja teki ajutantin palvelusta (katso Virran tappelu); sodan päätyttyä B. meni Venäläiseen sotapalvelukseen ja ammuttiin kuoliaaksi Dresdenin tappelussa 1813.

Bröijer: joko Kaarle Eerik B., synt. 1749, kuoli 1827, joka oli kapteeni Hämeen rykmentissä, tai Aadolf Juhana B., synt. Asikkalassa 1766, niin ikään kapteeni samassa rykmentissä, kuoli Iitissä 1824 majurina.

Christjernin, Aadolf Ludvik, synt. 1765, oli läsnä sodassa 1788-90. V. 1808 hän oli Karjalan keveän rakuunarykmentin päällikkö, arvoltaan everstiluutnantti. Kunnosti itseään varsinkin Revonlahden tappelussa, samoin kuin muutkin "Sotamarski" -runoelmassa mainitut upseerit. Eli sodan jälkeen Suomessa ja kuoli 1842.

Cronstedt, Juhana Aadam, kreivi, syntyi Tukholmassa 1749. Otti kapteenina osaa sotaan 1788-90. V. 1808 hän oli Savon prikaatin päällikkö ja peräytyi sen kanssa Ouluun, kunnostautui sitten Revonlahdella ja ylennettiin kenraalimajuriksi sekä myöhemmin Lapualla ja Alavudella; viimeksimainitussa paikassa hän rohkeasti hyökätessään pahasti haavoittui. Hän oli urhoollinen upseeri, mutta päällikön taito heikonlainen. Kuoli Ruotsissa 1836.

Dolgoruki, Mikael Petrovitsh, venäläinen ruhtinas ja yliadjutantti, synt. 1780, kaatui etujoukon päällikkönä Virran tappelussa 27 p. lokak. 1808 tykinluodista. Hänen kuolinpaikalleen on pystytetty rautainen muistopatsas. Tämä nuori ylimys oli jo ehtinyt nousta korkeaan arvoon ja keisarin suureen suosioon. Toinen lähde mainitsee, luultavasti väärin, hänen syntyneen 1766.

Don, iso virta Kaakkois-Venäjällä.

Drufva, Pietari Tuure Gerhard, syntyi Ruotsissa 1767; 1789, Ruotsinsalmen tappelussa, hän joutui vangiksi Venäjälle, josta palasi Ruotsiin seur. vuonna. V. 1808 hän oli erään Uplannin pataljoonan päällikkönä, joka oli läsnä ensin muutamissa vähemmissä taisteluissa, sitten Oravaisissa. Hän oli sittemmin Ruotsissa maaherrana, korotettiin vapaaherraksi ja kuoli 1822.

Dufva, sotilasnimi, merkitsee kyyhkynen.