# Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Cajander)

## Part 2

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/vanrikki-stoolin-tarinat-suom-cajander-12688/index.md

"Väki muu jos näin olis ryntäillyt, niin monta ei sortunut ois. Joka mieshän meistä on kaatunut nyt, etupääss' oli Vaasan joukko, siis sen tuli korjasi pois."

"Taaks ette te enää silmänneet, kun käskitten: 'edespäin!' mut teitäpä kaikk' ovat seuranneet, eik' ykskään muuten jäänyt kuin urhona kaatuen niin."

Veriseltäpä hiekalta kättään vain luutnantti se nyt kohottaa, näkö kirkastuupi ja riemahtain povi kuolinhetkenä nousee, hän hattua heiluttaa:

"Vai kunnialla he kaatuivat, sekä ehtivät ensiksi, ja jäljissäin mun seurasivat, hurraa, sepä sukkela temppu, nyt kuollahan herroiksi!"

TORPAN TYTTÖ.

Ja päivä laski, suvinen tul' ilta ihanainen, majoille maille valahti jo rusko sammuvainen, väsynyt päivän vaivoista miesjoukko vaeltaa, työn tehtyään se kotihin iloiten palajaa.

Työns' on se tehnyt, niittänyt on viljan kallihimman, vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohke'imman. Kun päivä nous', se taisteluun jo oli lähtenyt, kun voitto viimein saatihin, ol' ilta ehtinyt.

Lähellä kenttää taistelun, tuon kestävän ja hurjan; tiepuolessa sä töllin näit puol'aution ja kurjan. Tuvanpa portaall' ääneti siin' istuu neitonen, palausmatkaa hiljaista urosten katsellen.

Hän katsoo niinkuin etsivä; mik' ompi huolenani? Kirkkaampi illan ruskoa on hohto poskillansa. Hän katsoo hartaast', ääneti;--jos kuuntelisi hän niin kuin hän katsoo, kuulis hän sydämens' sykkivän.

Mut joukko kulkee kulkuaan, ja tyttö silmillänsä jokaiseen riviin, mieheenkin lähettää kyselmänsä; kyselmä ujo, kaihtiva ja äänetön on tää, hiljempi huokaustakin, povesta hiipivää.

Miesjoukko siitä sivuitse kun kulkeneeksi saapi, jo loppuu rauha raukan tuon, ja rinta raukeaapi; ei vaikeroi hän, otsa vaan se vaipuu kätehen, ja kyynelvirta kuumalle valuvi poskellen.

"Mitäpä itket? Huoli pois! Viel' ompi toivomista, oi, äitis ääntä kuulehan, ei tyhjää itkemistä; hän, jota äsken joukossa ei silmäs keksinyt. elossa on, sua muisti hän, ja siksi elää nyt."

"Sua muisti hän, ja noutanut hän on sun äitis mieltä, ja, niinkuin pyysin lähteissään, väistäinnyt vaaran tieltä. Ei mielens' ollut sotimaan, pakosta seuras hän, pois meist' ei kuolla tahtonut eik' ilost' elämän."

Vavahtain tyttö heräsi suruisist' unelmista, kuin aavistus ois häirinnyt sydämen kaipaamista. Ei viipynyt hän, katseen loi pikaisen kentällen ja läksi hiljaa, hiipi pois, hämyhyn kadoten.

Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on ehtimässä, hopeina pilvet hohtavat, mut maa on hämärässä. "Hän viipyy vielä; turha on, oi tytär, tuskasi, jo ennen päivän koittoa on täällä sulhosi."

Ja tytär tulee, hiljalleen hän astuu äidin luokse; ei enää sulosilmistä nyt kyynelvirrat luokse, mut kylmä niinkuin tuuli yön käs' tervehtivä on ja vaaleampi pilveä on "onki--rusoton. .

"Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa; paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta; mua muistanut ja itseään, ja sua kuullut vaan, ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan."

"Kun tuli muut, mut armas ei, hänt' itkin kaipaellen, ma luulin hänen kaatuneen uroona tanterellen; suruni oli suloinen, ei haikea kuin nyt, hänt' oisin tuhat vuottakin ma surra mielinyt.",

"Voi äiti, yöhön pimeään ma etsin kaatuneista, mut noita armaan kasvoja ei ollut kellään heistä. Viekkaassa tässä maailmass' en viihdy kauempaa, kuolleissa kosk' ei ollut hän, ma toivon kuolemaa."

SVEN DUFVA.

Sven Dufvan isä köyhä ol', viraton kersantti, jo ikämies, kun Kustavin sodassa taisteli; maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen, ja lasta häll' ol' yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.

Älyä kuinka äijällä lie ollut itsellään, jaella lapsijoukolleen, ei tiedä yksikään; mut vanhemmille varmaankin lie liiaks antanut, kun nuorimmalle muuta ei kuin hiukka ripponut.

Pojast tuli kuitenkin väkevä, harteva, kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea, ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan, ja töitä teki kaikkia, päin mäntyyn kaikki vaan.

"Miks, Herran nimess', aikonet sinäkin, poloinen?" näin ukko Dufva useinkin saneli tuskaillen. Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää ja itse käypi miettimään, min parhain ymmärtää.

Kun tuli Dufva kersantti siis kerran jällehen, ja laski vanhaa virttänsä: "voi miksi aiot, Sven?" niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi leveän suunsa, vastaten: "he, sotamieheksi!"

Ivaten vanhus hymyili: "Sinäkö nulikka, sinäkö sotamieheksi? he, tiedä huutia!" "Niin", lausui poika, "täällä teen ma kaikki hullusti, ehk' eestä maan ja kuninkaan on kuolla selvempi".

Tuost' ukko Dufva hämmästyi ja heltyi itkemään; Sven, pussin selkääns' ottaen, läks' joukkoon lähimpään. Hän terve oli, mittava, no, muusta huoli viis, rekryytiks väkeen Dunckerin pääs' tinkimättä siis.

Tulipa sotatemppuja nyt Dufvan harjoittaa, se omituist' ol' laatuaan, ja nähdä hupaisaa; korpraali huusi nauraen ja nauroi huutaen, Sven toimessa ja leikissä ol' yhtä totinen.

Niin uupumaton oli hän kuin tuskin yksikään, hän maata polki tömisti ja astui hiessään; mut käännöstä kun käskettiin, hän pettyi ainiaan, tek' "oikeaan" ja "vasempaan" päin vastoin aina vaan.

"Jalalle pyssy" oppi hän ja "pyssy olkahan", tanahan laski painetin ja teki kunnian; vaan "kunniaa" kun huudettiin, hän laski painetin, kun pyssyn piti jalalle, se olkaan lensikin.

Näin tuli Dufva kuuluksi äkseerauksestaan, ja kaikki, miehet, päälliköt, ne häntä nauramaan. Mut vakaana hän astui vaan ja tyytyi kaikkihin, ja toivoi aikaa parempaa,--niin sota syttyikin.

Kun joukon tuli lähteä, niin miehet miettimään, kyllinkö viisas Dufva lie sotahan lähtemään. Hän antoi heidän hölpöttää ja tyynnä tuumi vaan: "Jos muiden kanss' en mennä saa, tok' yksin mennä saan."

Omasta kohden kuitenkin sai pyssyn, rensselin, leirissä teki rengin työt, sodassa soturin; mut passaukset, tappelut käv' yhtä juoheaan, eik' araks häntä mainittu, vaan hupsuks toisinaan.

Paluuta tehtiin, Ryssä tuo hätyytti ahdistain, ja jokivartta Sandels nyt peräytyi verkkaan vain. Vähäisen matkan päässä siit' on porraskäytävä, ja siinä seisoi miestä vain noin parikymmentä.

Tien korjuu heillä toimena, ja, työnsä tehtyään, etäällä sotain melskeestä pitivät lystiään ja lähitalost' ottivat, mit' irti saivat vaan; Sven Dufva myötä oli myös, hän pantiin passaamaan.

Mut toista tuli törmältä, kun täyttä vauhtia, riens' ajutantti Sandelsin, hevonen vahdossa: "Jumalan tähden, portaallen, aseihin", huusi hän, "vibollisjoukon tiedetään täst' yli pyrkivän."

Päämiehelle hän lisäsi: "te silta purkakaa, jos voitte, muuten viimeiseen verehen taistelkaa! Hukassa kaikk' on, taaksemme jos Ryssät ennättää; apua saatte, kenraali jo tulla lennättää."

Hän kiiti pois. Mut ehdittiin töin tuskin sillallen, kun Ryssä-parvi täyttävi jo rannan vastaisen. Se laajenee, se taajenee, se tähtää, laukaisee; jo Suomalaista kahdeksan ens' paukaus pyyhkäisee.

Ei hyvä enää viipyä, jokainen häikähtää. Taas paukaus ja jäljelle vain viisi miestä jää. "Kivääri sojoon, taaksepäin!" nyt komennettihin. Sven Dufva yksin hairahtui ja laski painetin.

Käännöskin Dufvan taaksepäin ol' erinomainen, peräymään kun käskettiin, hän hyökkäs sillallen ja seisoi siinä jäykkänä, vakaana, vanhoillaan, kaikille valmis neuvomaan paraita temppujaan.

Ei aikaakaan, niin saakin hän jo niitä osoittaa, kun silta täyteen Ryssiä samassa tuoksahtaa. Yks toisen perään rynnähtää, mut heistä joka mies sai oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties.

Käsinpä tätä karhua ei voitu kukistaa, ja lähin mies se luodilta hänt' aina varjoaa; mut Ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo heikkenee, nyt Sandels saapuu, huomaapi, kuin Dufva ottelee.

"Hyv' on", hän huutaa, "kas niin sa poika urhoinen. Äl' yli päästä perhanaa, niin vielä hetkinen! Noin Suomalainen taistelee, se vasta soturi. Avuksi, pojat, rientäkää, tuo meidät pelasti!"

Ja Ryssä huomas rynnäkön nyt tyhjään käynehen, vihollisjoukko kääntyi pois, hitaasti kulkien. Kun tyynt' on kaikki, ratsultaan käy Sandels rantahan ja kysyy miestä, sillalla min näki sotivan.

Sven Dufvaa näytetään. Hän on jo loppuun taistellut ja taistellut kuin mies, ja nyt on taisto tauonnut; hän näyttää siihen nukkuneen lepäämään leikistään. Vakaampi ei, mut kalvaampi on paljon entistään.

Ja Sandels silloin kumartuu kuollutta katsomaan ei tuntematon ole tuo, vaan tuttu vanhastaan; mut alla hänen rintansa punoittaa nurmi nyt, on luoti käynyt sydämeen; on veri ehtynyt.

"Se luoti tiesi paikkansa, sit' eipä kieltää voi, enemmän tiesi se kuin me", näin kenraal' aprikoi, "ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan, parempahan se pyrki vaan, jalohon rintahan."

Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen, ja kaikki myönsi Sandelsin totuuden lausuneen: "Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaks' ollutkaan, pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan."

VON KONOW JA HÄNEN KORPRAALINSA.

"Ma sinut nostanut olen liejustas tuon tuikan varjon vuoks' sinun kulmillas, ma sulle paikan hankin ja palkankin, tein soturista halvasta korpraalin."

"Ja joka taisteluss' olet seissyt näin kuin vertainen ja kumppali vieressäin; sua nopsaks, urheaks olen kiitellyt." Näin Konow äissään Braskia sätti nyt:

"Sinusta kannett' aina nyt kuulen vaan, sua kaikkialla pöyhkeäks moititaan; paraikaa tähdätessähän miestä lyöt ja ylvästellen mälliä kahta syöt."

Mut Brask hän saarnaa yrmivi majuurin: "Mies halpa arvon sain tosin korpraalin, mut alttiist' uljuudestani sain ma sen ja hurmehesta nousin, mut liejust' en."

"Jos lyönkin joskus, ken sitä kummaksuu? teen niinkuin tekin teette ja moni muu; vaikk' yksin löisittenkin, mä mairetyön suon muiden tehtäväksi ja myöskin lyön."

"Tuon vieruskumppanuuteni kunniaks on kaikkein nähdä mälliä suussain kaks; vaan halpaa jos se kunnia teistä ois, voin toisen mällin suustani heittää pois."

Ja Konow silmin katsovi säihkäävin: "Mies oiva oot ja saakelin ylväskin. Sun paikkas vastakin mua vierin on, hädässä moisest' on apu verraton."

Koht' alkoi taisto, jääkärijoukollans' von Konow metsään ryntäsi, Braski kanss'. Korpraali oli jylhä, ja majuuri hän, huuli lerpass', ampui ja kiroili.

Jo neljä tiimaa näin oli noituillut, vaan viel' ei ollut taistelu muuttunut. Hän tiellään kaatuneen näki jonkun vaan, puu puulta Ryssä pois veti joukkojaan.

"Hiis", ärjyi hän, "ei käy se nyt ensinkään, männyistä kuoren lentävän kyllä nään, vaan suojass' ompi Ryssä, hän pääsee pois; te tähtäätte kuin silmiä teill' ei ois."

Viimeisen sanan tuskin hän suustaan saa, kun maahan Braskin tuustista kellahtaa; kas siinä vastausta jo liiakskin, moist' ei ois luullut tohtivan korpraalin.

Vihasta kalvistuin kävi kalpaan nyt: "Mit' olet, lurjus, tehdä sä hirvennyt? Nyt perkeleelle luusi ja nahkas möit, kun päällysmiestäs keskellä sotaa löit."

Mut Brask hän seisoi tyynenä vanhallaan: "Pidättäkäätte pamppua hetkeks vaan, siks että palkan tuolle ma maksaisin, jok' ampui teitä, juuri kun tuustaisin."

Näin lausuin Brask nyt tähtäsi pyssyllään; ja pensaan taakse huomasi äkkiään von Konow miehen kaatuvan parrakkaan, noin kaksikymment' askelta heistä vaan.

"Vai tuonko luoti vinkasi korvissain, kun äsken sulta, ystävä, tuustin sain? Kas sepä miehen työt' oli kerrassaan, sen tuskin unhotan minä milloinkaan."

Brask Konowill' on vuosia viettänyt; he yhdess' aina nähdähän käyvän nyt, useinkin niinkuin ystävät rakkaimmat, mut melkein yhtä taajahan jankkaavat.

KUOLEVA SOTURI.

Lemulla oli verinen jo päivä päättynyt, ja kaatuneitten viimeinen valitus viihtynyt; maa, meri, kaikki pimeni, yö niinkuin hauta vaikeni.

Ja rannalla, miss' oteltiin tää päivä umpehen, soturi vanha huomattiin Suursaaren aikuinen; käs' otsall' on, ja kelmennyt on poski, veri ehtynyt.

Ei hänen jäähyväisiään omainen kuulla saa; maa, jota kantaa verellään, ei ole synnyinmaa. Kotinsa Volgan rannan on, tääll' on hän vieras suomaton.

Hän sammuvan luo katsehen välistä ylöspäin. Hiekalla saman tanteren, kanss' ukon vierekkäin, on nuorukainen kylmennyt; sitäpä ukko katsoo nyt.

Kun sota riehaa, luodit soi, he elon innoissaan toisiinsa vihan tulta loi, mitellen miekkojaan. Nyt nuoren miel' ei sotihin, ja rauhaa pitää vanhuskin.

Kuluupi yhä hetket yön. Mist' airon loiske tuo? Kun tanterelle verityön kuu valoansa luo, vesillä nähdään venonen, ja maalle soutaa neitonen.

Hän käy kuin haamu rauhaton kautt' tuonen niittomaan, ruumiita katsoo, vaiti on ja kyynelehtii vaan. Hiljaista hänen käyntiään, sit' ukko katsoo ihmeissään.

Mut, kulkeiss' yhä neitosen, hymyilee lempeemmin suruinen silmä vanhuksen ja miettiväisemmin. Sydän se aavistanut lie, mihinkä tytön kävi tie.

Hän vartoi: tyttö läheni, kuin sanan saanut ois, niin suoraan, tyynest', ääneti, kuin henki häntä tois, hän tuli. Paistehella kuun nyt silmä sattuu kaivattuun.

Hän näkee, nimen huudahtaa, ei sanaa vastaan soi; hän syliin hälle suikahtaa, syleillä ei se voi; puhkaistu rint' on riutunut, kaikk' ääneti ja kuihtunut.

Kyynelpä silloin sotilaan poskelle vierähtää, hän silloin lausuu sanan vaan, jok' yöhön häviää, ja nousee, astuu askelen, ja kuolee neidon etehen.

Tulkitsematon sana tuo ja katse suruinen, sanoppa, mitä virkkoi nuo, ja vedet silmien? Ja neidon luo kun päästyään hän kuoli, mitä miettikään?

Mielenkö rauhaa kaivaten viel' ääntään koroitti? Sovintoako rukoillen hän neitoon katsahti? Suriko että lapset maan vaan vaivaavat ja vaivataan?

Viholliskalpaa kantaen hän saapui sotimaan; mut hälle, anteeks antaen, ojenna kättä vaan! Eloa kosto tarkoittaa, mut hauta vihan sovittaa.

OTTO VON FIEANDT.

Ristiinasta oli mies, Otto Fieandt, hänpä ties antaa muille käskyjänsä, ollen vanhin veljistänsä.

Sodass' oli tosiaan everstluutnantti hän vaan; armeijass' ois olla suotu, jos ois tottelemaan luotu.

Mut hän piti päänsä ain', omaa tietään kulki vain, totellut ei sanaa toisen, sai siis joukon erikoisen.

Entä näkö? Pukunaan harmaa lievetakki vaan, tehty kotikankahista, villat kotilampahista.

Päässä isän hattu on, kulunut ja nukaton, peru saatu Lappehelta, vaarin kuolintanterelta.

Talvin lammasnahkaset väljät, varsin lyhyet, pikisauma-saappaat kanssa; näin hän johti joukkoansa.

Ei ois urhon näköinen kansan nähdä nykyisen; aika toinen, toinen tunto, syvemmällä piili kunto.

Miekka oli suotta vaan; tokko sodass' ampuikaan yhtäkään hän laukausta, siit' ei ole kertomusta.

Ruudit, raudat, lyijyt, ne huoleks jäivät miehille; ne, ne lauloi, hänpä soitti, ruoska kourass' ukko voitti.

Sillä läimähytti vaan eestä maan ja kuninkaan, niinkuin tammi vankkumatta, leikistänsä uupumatta.

Tapella hän kyllä tais, huoli viis, ken voiton sais, innon vaan pyys' saada voimaan, siihen ruoska valmis soimaan.

Kiireesen ei Suomen mies ole luotu, sen hän ties; miehuutt' ei, vaan tapaa moitti, vauhtia siis auttaa koitti.

Piippu piti olla vaan, muuten hyv' ei ollutkaan; sauhu suussa, voimin kaikin ruhtoi, vaikka selkääns' saikin.

Keskelläkin pauhinaa otti uutta tupakkaa, lähin mies sai viivähdellä, tulta hälle viritellä.

Joukossaan kun sitten hän hiessä ja verissään, sivaltaen ruoskallansa, imeskellen piippuansa,

miehensä sai janahan, pajunetit tanahan, ryntäs joukkoon taajimpahan, oli niinkuin kotonahan,

haastoi vahvaa suomeaan, huusi niinkuin niitullaan, kiitti, laitti, mitä milloin, töliistää ei saatu silloin.

Hyvä nyt ei ollutkaan vihollisten, sanotaan; silloin oli hitonlainen, muulloin aivan moukkamainen.

Niin hän viimein joukkoineen, piippuineen ja takkineen, tapeltuaan raivoisasti, pääsi Karstulahan asti.

Turva Suomen sotijain tämä joukko oli vain, toista tuhatt' tällä kertaa; Vlastov hän toi kolme vertaa.

Leikki oiva odottaa, Fieandt pistää tupakkaa, ruoskaa saappaankorkoon koittaa, ryntäämähän mennä soittaa.

Kuustoist' tiimaa kesti kai, vihdoin selkähänsä sai, täytyi täyttää pakosalle, heittää kaikki perhanalle.

Silloin, niinpä tiedetään, enää ei hän lyönytkään, hatun painoi alemmaksi, muuttui muita lauhemmaksi.

Möttöseen näin ratsasti, Satulaan vaan tuijotti, piti kättä povessansa, muistanut ei piippuansa.

Mitä silloin miettikään, sit' ei tiennyt yksikään, neuvotella yksin mahtoi, väki kulki, kuinka tahtoi.

Lintulahteen tultuaan olkikuvon pyysi vaan, tahtoi unta vaivoistansa, maistanut ei ruokiansa.

Näin hän päätti päivän tän. Aamullapa varhain hän, saatuansa unta vähän, jo on toinen mieleltähän;

taas häll' entinen on pää, ovest' ulos tirkistää, vanhan tuiman muodon saapi, kulmiansa julmistaapi.

Maistoi taskumatistaan, tiuski nuorta veikkoaan, joell' antoi puustin heti, Perhossa jo sauhun veti.

Oli, miten olikaan, sodass' ase tarvitaan, mut ei sukkeluutta vailla sota Fieandtinkaan lailla.

Miehet nytkin lausuvat, vaivojaan kun muistavat, pääarmeijan taantumusta, kotimaansa kukistusta:

"Toisin olin käynytkin, johtaessa kenraalin, jok' ois aikaa arvioinut, tappelussa tupakoinut."

SANDELS.

Sandels, hän Partalass' istuvi vaan, suurustaan huoleti syö. "Nyt käydään Virralla taistelemaan, heti kello kun yksi lyö.-- Olen tänne teitä ma käskettänyt.-- Hyvä pastori, lohtapa nyt!"

"Tää päivä te luonani viipykää, sitä pyydän ja vaadinkin; On teille tuttua seutu tää, Ja sen tietoja kaipaisin. Ei pelkoa! Verta ei haistetakaan.-- Madeerata maistellaan."

"Tutshkov hän suopeast' ilmoittaa välirauhan jo päättynehen. No, mut syökää! Kastint', ah, suvatkaa Kun syöty on, ratsaillen!-- Täss' ottaa täytyvi minkä sai,-- margootahan juotte kai?"

Sana tuotihin nyt, sana kiireinen: "Välirauhamme rikkunut on; Brusin palas pois etuvahtinehen, ja silta on purkamaton. Kakstoist' oli meidän kellomme, vaan yks Ryssäin on, sanotaan."

Sandels hän istuvi herkkuillen, tuost' ei ole ollakseen. "No, pastori, hanhea hiukkaisen! Sitä syö ihan mielikseen.-- Dolgoruki se taasen nyt kiirehtää; hänen terveikseen lasi tää!"

Sanantuojapa virkkavi: "Kenraali, min vastuun viedä ma saan?"-- "Ett' everstillä on patteri, ja siltakin kaita on vaan. Hän tunnin, puolisen kestää saa. Hyvä pastori, nyt vasikkaa!"

Sanansaattaja läks,--meni tuokio näin, joku taas tuli ratsastaen; hän lentävi nuolena kiidättäin, alas hyppävi portaillen; näkö hällä on nuoren luutnantin, ajutantt' on se Sandelsin.

Salihin hän ompi jo kiiruhtanut, hänen silmäns' säihkyelee. "Kenraali, jo verta on virtaillut ja vert' yhä virtailee. Tapellaan, mut uljaammin tapeltais, jos teit' edes nähdä sais."

Sandels, hän huoleti katsahtaa: "Kuin liesi te hohkaatten. Ajo kai väsyttääpi ja hiuvottaa, levätkäätte ja syökäätten! Ken ruokaa, juomaa hylkisikään! Siis, ryyppykö ensistään?"

"Kov' on taistelu", jatkoi luutnantti, "pian ryssä jo sillan saa, etujoukkomme Kauppilass' horjuupi, ylivoima sit' ahdistaa, kaikk' on nurinpäin, väki hämmennyt; min käskyn saan minä nyt?"

"Sen, että nyt käykää istumaan, ja lautanen käskekää ja siten syökää huoleti vaan, ja syötyä ryypätkää, ja juotua syökää uudelleen, se on käskyni ummelleen."

Sydän nuoren kuohahtaa sotilaan, viha silmistä liekehtii, "Kenraali, ma jos toden lausua saan, joka mies teitä halveksii. Sotajoukossa kaikkein mieli on se: oletten pahin pelkuri te."

Sandelsin putos kahveli pois, hän on vait, jopa naurahtaa. "Kuin, herrani, Sandelsko pelkuri ois? Vai niin! Sepä perhanaa! Bijouni, mun ratsuni tuokaa, hoi! Nyt pastori jäädä voi."

On taistoa, ryskyä, paukkinaa tuon Virran äyräällä; savupilvehen peittyy järvi ja maa, tult' iskevi pilvestä, jyly ilmoiss' on kuni pitkäisen, maa järkkyvi hurmeinen.

Tuoss' Suomen joukko se seisoi vaan, se ei vaaroja peljännyt; mut miehestä miehen kuiskaillaan, salanurkua kuuluu nyt "Hän on poissa, hän piilohon taasen käy, kenraalia viel' ei näy!"

Mut hän näkyy, saapuvi, vallill' on, lipun vierehen seisahtuu; vaka silmä; ja kirkas otsakin on, jalo kantavi häntä Bijou, ja hän liikkumatt' istuu, seutua vain näköputkella tarkastain.

Ja kaukaa siinä hän huomaitaan,-- tuhat kaatoi, ken hänet kaas,-- ja tykkien paukkina kiihtyy vaan vihollisten puolella taas, yhä luoteja vinkuvi ympäri pään; hän ei vilkuta silmääkään.

Fahlander urho ei viipyillyt, luo päällikön ratsasti hän: "Kenraali, on vaarassa henkenne? nyt, alas, teihin tähdätähän!" "Alas, kenraali, turmio karttakaa", väki myrskyten huudahtaa.

Sandels ei liikkunut paikaltaan, hän lausui vaan: "Mikä lie tuon joukon, onko se pelvoissaan? Jos se horjuu, surma sen vie. Saa koittaa. Valmiit taistelohon! Heti Ryssät täällä jo on."

Tuo parvi, mi Kauppilass' on otellut, ylivoimaa torjuillen, se urhokkaasti on taistellut, päin rientävi nyt paeten; se jo patterillen on kerjennyt, ohi siitäkin karkaa nyt.

Sandels,--hän on yhä liikkumaton, ylväänä hän istuvi vaan; vaka silmä ja kirkas otsakin on, ja hän loistavi ratsullaan, sotalaumaa silmävi ryntääväin, joka syöksevi vallia päin.

Se jo saapuukin, liki tulvailee, hän vaaraa ei näekään; tuhat pyssyä hänt' yhä tähtäilee, hän siit' ei tietävinään; hän vartoo, katsovi kelloaan, kuin tyyn' olis rauha vaan.

Jopa hetki se löi, jota vartosi hän, ja hän riensi Fahlanderin luo: "Rivit onko nyt valmis se särkemähän, kuten ennenkin, väki tuo? Pöyhkeillä ma Ryssien annoin. Haa, takaisin ne nyt viskatkaa!"

Näin lausui hän, oli kylliks tää; ilo kaikuvi ilmoihin. Kuussataa miestä nyt rynnistää alas Ryssihin ylpeihin; pois parvi parvelta syöstähän nuo, kunis sortuvat sillan luo.

Sandels, hän luo väen voitokkaan tuli rantahan ratsastaen. Ohi joukkojen kun veripurpurassaan nyt lens hepo valkoinen, ja kun riemun hurmoma kenraali urojansa nyt tervehti;

salanurku se kaikk' oli hälvennyt, kaikk'' ilkeät kuiskaukset, ilo myrskyinen vaan kaikui nyt, sekä hartahat kiitokset; tuhat-ääninen huuto nyt soi: "Hurraa kenraalia urhakkaa!"

KAKSI RAKUUNAA.

Stooli toinen oli, toinen Luodiks nimitettihin; miehuus, voima yhdenmoinen kumpaisellakin. Yhdess' Saimaan rantamalla ovat kasvaneet, saman kurkihirren alla veikkoin' otelleet.

Rakuunoiksi sitten tehtiin yhtenä he päivänä; kestävän he aina nähtiin vaarat veljinä; eipä jättänehet vielä vanhaa riitaa pois, kilpailivat sotatiellä, kumpi uljaamp' ois.

Miehuudesta joukossansa olivat he mainitut, siinä heit' ei voittavansa kenkään kerskannut. Kumpikin he korpraaliksi kohta tehtihin, mutta yhtä riitaisiksi jäivät sittenkin.

Keskenänsä heillä vielä kilpa kesti muinainen, toinen oli sotatiellä toisen vertainen. Kummallenkin sama rata kulki kunniaan, Luoti kun saa kunniata, Stoolkin mainitaan.

Jopa vihdoin vastaiseksi Stoolin onni kiekahtaa; Luoti hän jää terveheksi, Stool se haavan saa. Maata sairashuonehessa saa nyt tuskissaan, Luoti veikon otellessa olla jouten vaan.

Monta kuuta kurjaa siellä näin kun oli viettänyt, sotahan ol' urhomiellä taas hän rientänyt; mut ei ollut joukossansa enää etevin: Luotipa jo rinnassansa kantoi mitalin.

Stool hän näkee ystävänsä onnen uuden, mainion; mitä tuntee mielessänsä, siitä vaiti on, sit' ei sana, silmäykset silloin ilmaisseet.-- Nyt ol' yhdess' ystävykset päivän retkeilleet.

Kylliksi on partioita käyty, aik' on kääntyä. Tomu tuiskuu, kasakoita alkaa näkyä. Luoti lausuu: "Käänny tiestä, muu ei autakaan; veikko, heit' on viisi miestä, meitä kaksi vaan."

Stool hän nauroi katkerasti: "Oikein, jos sa viivyt nyt, vuotais veres, tähän asti vielä säästynyt. Mene, kell' on rinnassansa merkki kunnian, liian hyv' on käymään kanssa heitä vastahan."

Heti miekka kädessä hän riensi kasakoita päin, katsonut ei ystävähän, lausuttuaan näin. Ett' on toinen kiukuissansa, siit' on huoleton; jäikö tuo vai tuli kanssa, hälle yhtä on.

Seisahtua hän ei aio, eteenpäin on matka vaan; maistaa hänen miekkaans' sai jo poika aromaan. Parku, pauke kuuluu siellä, kostoon rynnistää Ryssät nuo; mut Stoolin vielä pystyssä on pää.

Mut on onnellakin raja, voitto väistää voittajaa, ratsuinensa ratsastaja maahan kellahtaa. Taistelee, vaikk' on se turhaa, maassa vielä mies, neljän peitsen vaikka murhaa uhkaavan hän ties.

Surman suu jo aukeaapi, jäljell' on vain tuokio. Mistä apua nyt saapi? Siin' on Luoti jo! Murhaajat tuo kohta suistaa irti veikostaan; ken nyt kaatunutta muistaa, taas kun taistellaan?

Sortui neljäst' yks, mut Luoti silloin hänkin haavoittui; veri virtanaan jo vuoti, käsi hervahtui; voiton toivoa nyt hällen mistäkään ei näy;-- pystyssäpä Stool on jällen, taisteluhun käy.

Loppuun leikki leikiteltiin: taru kertoo vieläkin illall' Luodin tulleen telttiin Sandels kenraalin. rintamerkki kourassansa: "Ellei rahaa saa myöskin Stool nyt rintahansa, tääkin ottakaa."

HURTTI UKKO.