Part 1

VÄNRIKKI STOOLIN TARINAT

Kirj.

J. L. Runeberg

Suomentanut Paavo Cajander

1918 (1889).

SISÄLLYS:

EDELLINEN KOKOELMA

Maamme Vänrikki Stool Pilven veikko Sotavanhus Luutnantti Zidén Torpan tyttö Sven Dufva Von Konow ja hänen korpraalinsa Kuoleva soturi Otto von Fieandt Sandels Kaksi rakuunaa Hurtti ukko Kulnev Kuningas Sotamarski Döbeln Juuttaalla

JÄLKIMÄINEN KOKOELMA

Sotilaspoika Porilaisten marssi Vänrikin markkinamuisto Lotta Svärd Ukko Lode Matkamiehen näky Vänrikin tervehdys Von Törne Heinäkuun viides päivä Munter Von Essen Kuormarenki Wilhelm von Schwerin Numero viisitoista Stolt Veljekset Viapori Maaherra Adlercreutz

Tietoja mainituista henkilöistä y.m. selityksiä.

EDELLINEN KOKOELMA

MAAMME.

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, Soi sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, Ei vettä rantaa rakkaampaa, Kuin kotimaa tää pohjoinen, Maa kallis isien.

On maamme köyhä, siksi jää, Jos kultaa kaivannet. Sen vieras kyllä hylkäjää, Mut meille kallein maa on tää, Sen salot, saaret, manteret Ne meist' on kultaiset.

Ovatpa meille rakkahat Koskemme kuohuineen, Ikuisten honkain huminat Täht'yömme, kesät kirkkahat, kaikk' kuvineen ja lauluineen, mi painui sydämeen.

Täss' auroin, miekoin, miettehin isämme sotivat. Kun päivä piili pilvihin tai loisti onnen paistehin, täss' Suomen kansan vaikeimmat he vaivat kokivat.

Tään kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken? Kun sota laaksoissamme soi, ja halla näläntuskan toi, ken mittasi sen hurmehen ja kärsimykset sen?

Täss' on sen veri virrannut hyväksi meidänkin, täss' ilon on nauttinut ja tässä huoliaan huokaillut se kansa, jolle muinahin kuormamme pantihin.

Tääll' olo meill' on verraton ja kalkki suotuisaa; vaikk' onni mikä tulkohon, maa, isänmaa se meillä on. Mi maailmass' on armaampaa ja mikä kalliimpaa?

Ja tässä, täss' on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme oijentaa, ja vettä, rantaa osoittaa ja sanoa: kas, tuoss' on se, maa armas isäimme!

Jos loistoon meitä saatettais, vaikk' kultapilvihin, miss' itkien ei huoattais, vaan tähtein riemun sielu sais ois tähän köyhään kotihin halumme kuitenkin.

Totuuden, runon kotimaa, maa tuhatjärvinen, miss' elämämme suojan saa, sa muistojen, sa toivon maa, ain' ollos, onnees tyytyen, vapaa ja iloinen.

Sun kukoistuksen kuorestaan Kerrankin puhkeaa; Viel' lempemme saa hehkullaan Sun toivos, riemus nousemaan, Ja kerran laulus, synnyinmaa, Korkeemman kaiun saa.

VÄNRIKKI STOOL.

Mennyttä aikaa muistelen niin mielelläni vielä; niin moni armas tähtönen minulle viittaa siellä. Ken mua seuraa retkelle nyt Näsijärven rannalle?

Siell' opin miehen tuntemaan, hän sotamies ol' ennen, nyt vänrikki ol' arvoltaan, vaikk' onni näytti menneen. Ties kuinka samaan talohon satuimme saamaan asunnon.

Mies olin silloin kelvokas, niin luulin, vaikka miksi, Min' olin ylioppilas, mainittiin maisteriksi; hupaasti elin "mensallain", Stool, hän söi armoleipää vain.

Minulla oli "vaakunaa" ja piippu merenvahaa; Stool poltti kototupakkaa, jos häll' ei pulaa pahaa; mut silloin sai vaan sammaleen niveräpiippu täytteekseen.

Oi kulta-aika riemukas, suloisin, armahain, kun nuor' on ylioppilas, ja puutetta ei laisin, ja huolt' ei tuntis ollenkaan, kun viikset vaan sain kasvamaan!

En tiennyt muiden hädäst', en, ilosta sydän sykki; vahv' olin, punaposkinen, ja kaikki suonet tykki. Niin nuori olin, riehakas, ja ylpeä kuin kuningas.

Mut hyljättynä majassaan Stool istui nurkumatta, loi nuottaa, imi piippuaan, meluumme puuttumatta, Tuommoisen suhteen; sen mar ties, min' olin oikein aika mies.

Minusta näky hupaisin ol' ukon käyrä varsi ja kasvot, jäykät liikkeetkin ja vanha vaateparsi, vaan konkkanenä erikseen sangattomine lasineen.

Monasti menin ukon luo ilveilemään suotta, Mik' iloni, kun suuttui tuo, la hältä ratkes nuotta, kun kädest' ukon kävyn vein, ja paikoin väärän silmän tein!

Hän silloin ylös kavahtaa, mun ovest' ulos työntää; sananen, hitu vaakunaa, ja taas hän rauhan myöntää. Ma tulin taas kuin ennenkin ja samoin taaskin ilveilin.

Ett' oli nuori aikoinaan myös ukko kerran ollut, enemmän nähnyt matkallaan ja kauemmaksi tullut, en sitä silloin huomannut, siks' olin liian oppinut.

En myös, ett' ilomielin hän verensä tuorehimman vuodatti eestä maamme tän nyt mulle rakkahimman, Ma olin nuori, riehakas, hän vänrikki, ma kuningas.

Mut moisiin ilveilyksihin vihdoinkin kyllästyin mä, Kuink' oli, talvipäivääkin lyhyttä pitkäksyin mä; olipa oikein outoa, ei tahtonut se loppua.

Ma tartuin ensi kirjahan, hakien huvitusta, ol' teos tuntemattoman se Suomen taistelusta; armosta vaan tuo kansiton lie päässyt muiden joukkohon.

Mukaani vein sen, kääntelin sivuja jonkun hetken, en tiedä, kuin näin esihin sain Savon miesten retken; ma lu'in rivin lu'in kaks, vereni tunsin kuumemmaks.

Näin kansan kaikki koittavan edestä kunniansa; näin sotajoukon voittavan nälissään, viluissansa. Jokaista sanaa, lukeissain, suudella tahdoin innossain.

Vaarassa, tulen keskellä tuon parven urhoutta! Mill' ansaitsit, maa raukka, sä noin suurta rakkautta, noin kallis kuinka olla voit, kun leiväks pettua vaan soit!

Aloille aatteheni mun vei tuntemattomille, uus elo syttyi sieluhun, aavistamaton sille; kuin siivin lensi aikani, kuink' ol' lyhyt kirjani!

Se loppui, samoin iltakin, vaan hehkuvalla miellä mä lisää kuulla halusin ja selvitystä vielä. niin moniin kohtiin hämäriin. Luo vanhan Stoolin läksin niin.

Häll' oli paikka entinen ja työkin samallainen. Vastaani lensi ovellen jo katse nurjamainen; olipa, kuin ois kysynyt: Vai yökskään ei saa rauhaa nyt?

Mut muuttuneena tulin ma, miel' oli toisenlainen: "Luin Suomen viime sodasta, olenhan Suomalainen. Mua lisää kuulla haluttais, kentiesi teiltä sitä sais?"

Näin lausuin. Silmäns' ihmeissään luo ukko nuotastansa; ne loistavat, kuin seisois hän edessä rintamansa: "Jotakin ehkä tietäisin olinhan sieltä minäkin."

Ma istun olkivuoteellen; sanella Dunckerista hän alkaa, töistä urhojen ja Malmi kapteenista; hänellä kasvot kirkastuu, oi, kuinka hän nyt kaunistuu!

Hän veripäivät nähnyt on ja käynyt surman tiellä, ja voiton nähnyt, tappion, jonk' äityy haavat vielä; häll' on niin paljo muistissaan, maailma mit' ei muistakaan.

Siin' istuin hiljaa, kuultelin, ei sanaa kadonnunna; puol'yö, kun sieltä erkanin, jo oli kulununna; hän saattoi minut ovellen, mua iloisesti kätellen.

Nyt viettää yhdess' aljettiin eloa hauskaa ratki, murehet, riemut jaettiin ja yksin "vaakunatki." Nyt olin vain yl'oppilas, hän suurempi kuin kuningas.

Ja ukon suust' on tarutkin ne, joita laulan tässä. Niit' usein öisin kuultelin pärehen liekinnässä. Ne korutont' on kertomaa, ne ota, kallis synnyinmaa!

PILVEN VEIKKO.

Enempi kuin elämä on lempi, enempi kuin lempi moinen kuolo.

Synkeässä metsäss' oli mökki, salomaalla, syrjäss, aivan tiestä; missä syksyst' alkain sota liikkui. Vainolaisen silmä sit' ei nähnyt tietä tallannut ei tänne vievää vihamiehen jalka; sanan toi vaan verisistä tappeluista kaarne vaakkuin ilman alla, taikka kotka joka kylläisenä kuusess' istui, taikka hukka, joka hurmehista saalistaan vei korven komeroihin.

Tuvassaanpa pitkän pöydän päässä isäntä nyt pyhä-aatton' istui, huoahdellen arkihuolistansa. Kiinteästi käteen nojaa poski, lujaan kyynärpääkin pöydän päähän, mutta silmä välin syrjään vilkkui, pysymättä hiljaa paikallansa. Tuvass' olijoist' ei tuota nähnyt, perhekunnasta, ei kumpanenkaan, tytär ei, ei myöskään ottopoika; sylityksin istuivat he vaiti, käsi kädessä ja poskitusten, lieden luona aivan huoletonna.

Vanhus viimein loihe lausumahan. Viisahalle sanat oli selvät, vaikka vaan kuin huvikseen hän lauloi, niinkuin virsi vieri, sanat sattui:

"Korven kuninkaaksi karhu syntyy", niin hän lauloi, "kankaan kauneeks honka; mutta ihmislapsesta et tiedä suuruuteenko, voimaan valtaan, vaiko tyhjään turhuutehen syntynevi. Tupaan talvis-iltan' astui poika outona kuin metsän lieto lintu, eksyessään ihmis-asunnoille; pää se paistoi lakin haljenteista, kengän lumist' esiin pisti varvas, rinta paljas nutun riepaleista. Ken ja mistä?--Kysy: ken ja mistä, rikkahalta, joll' on isä, koti. Jokin tuuli kodistani tullee, taivaan pilvi taitaa veljen' olla, lunta vain yön jaloilla ma lienen, jonka pois hän polkee tupaan tullen, jaloilt' yön ei sulanutkaan lumi, tuulen kansa' ei vierryt Pilven veikko, poika jäi ja nuorukaiseks nousi. Ensi vuotensa hän juoksi jouten, toisna vuonna kaskea jo kaatoi, eikä vierryt kesä neljäs vielä, kun jo karhun tappoi, karjan surman. Mutta missä nyt on miehen maine, suurempi kuin seudun muiden miesten? Missä kasvattajan toivo? Tässä kyyryss' istuu vanhus, vuottain turhaan sanan verran sotatöistä kuulla, kuulla, kukistuuko maa vai kestää. Tajua ei voi hän kotkan kieltä, käsittää ei kaarneen vaakkumista, saloon sanomaa ei vieras tuone; nuorukainen, ainoo tuki, turva, tytön mieltä vaan nyt tiedustaapi.

Niinkuin kesäll' iltasella, milloin luonto vaiti on kuin pyhäpäivä, tuuliainen tulee näkymättä; lentäin nuolena, ja lampeen iskee, leht' ei liiku, eikä havu huoju, jyrkän rannan ruohokaan ei häily, tyynt' on kaikki, syvyys yksin kuohuu niin, kun laulun kuuli, nuorukainen äänet', umpimielin, liikkumatta, kaihdoksissa istui, vaikka verta sydämestä joka sana syöksi. Tytön luona istui kaiken iltaa, läksi levollen, kun muutkin läksi, näkyi nukkunehen ennen muita, mut jo aikaa ennen heitä nousten, kohta aamun ensi koittehella, hiipi tuvasta hän hiljaa yksin.

Taivaan kannelle kun päivä pääsi kaksi vain nyt nousi vuotehelta. Tupa siivottiin ja eine tuotiin, mutta kaksi vain nyt pöytään istui. Louna tuli, kolmatt' ei vaan kuulu. Kirkas oli vielä ukon otsa, vedettömät vielä neidon silmät, mut vaikk' oli pyhä, ruoan jälkeen levolle ei kumpanenkaan mennyt. Kului hetki, hidas kuin se hetki, kunnes pilvi, ilmanrannall' astuin, nousee, puhkee, raehtii ja raukee; lohdutellen sitten ukko lausui: "Kylän tie on pitkä, tyttäreni, suotkin vettynehet satehista, purot portahitta, vaarat jyrkät. Kululle ken läksi koittehelle, tuskin illaks jälleen joutunevi." Näin hän virkkoi, mutta kuulematta tytär istui, kukan kaltaisena. joka yöksi kupuns' umpeen sulkee: mitä mietti, itseksensä mietti.

Mut ei kauan istunutkaan impi, ei sen kauemmin, kuin rauko kasvi kastett' oottaa paahdepäivän jälkeen, niin jo vierähtikin poskipäille kyynelhelmi, ja hän hiljaa lauloi: "Tavannut kun sydämen on sydän, halpaa kaikk' on, mikä kallist' ennen, maa ja taivas, koti, isä, äiti. Enempi kuin maa on sylinsaanti, enempi kuin taivas silmän sini, kuiskekin, tuo tuskin kuuluvainen, enemp' on kuin isän, äidin käsky. Mikä lumoovampi lemmen voimaa mikä paula pitää lempiväistä? Sorsana hän soutaa järven poikki, yli vuorten kotkan siivin kiitää, palajaa jo ennen puolta päivää kun vast' yöksi tiettiin tulevaksi."

Vanhuksenpa, kun hän virren kuuli, huoli heräsi ja rauha rikkui; kadonnutta etsimään hän riensi. Vaiti tuvast' astui, vaiti korven polkuakin puoli-umpinaista; metsän latvoille jo päivä laski, ennenkuin hän ensi taloon ehti.

Kolkolta, kuin honka kankahalla, mistä tuhoten on kulo käynyt, näytti talo nyt, tuo rikas muinen; emäntä se yksin tuvass' istui lastaan nukkuvaista liekutellen.

Niinkuin lintu, äkin kuultuansa pyssyn paukkehen ja luodin lennon, säpsähtää ja siivet lentoon luopi, niin, kun kuuli oven käyvän, säikkyi nuori vaimokin, mut kauhu muuttui riemuksi, kun vanhuksen hän huomas. Vastaan karkas hän ja käteen tarttui, vedet vieri hänen poskillensa:

"Terve", niin hän virkkoi, "terve, ukko, tultuasi tuskahamme tänne, kolminkertaisesti terve tuolle kallihille, jonka kasvatit sa avuks kurjain, turvaks turvatonten! Istu, lepää, uupuneet on jalkas, ilomielin kuulee mitä kerron: Ankar' oli syksyst' alkain sota, maata ryösti Suomen mies ja Ryssä, turvatonten toki säilyi henki; vaan ei vielä päivää siitä, milloin lähipitäjästä parvi seuras joukkojamme vihollista vastaan. Taisteltiin, ja voitto meni meiltä, harvat lähteneistä surma säästi, nekin hajallaan on niinkuin lehdet, Kevättulvana nyt kosto kuohui koko seudun yli: miehet, vaimot, aseeton ja aseellinen lyötiin. Aamulla jo virta vyöryi meille; Kirkkoon ensi kertaa soitettaissa tännekin yks tuhon laine läikkyi. Mutta surutiedot suo mun jättää! Köysissä jo miehen' oli maassa, verta virtas, väkivalta voitti, hätä suurin, eikä turvaa missään. Kättä kahdeksan jo mua raastoi niinkuin petoparvi saalistansa; silloin turva tuli, avun tuoja, Pilven veikko vyörähti kuin myrsky, väkivallan hääti, häijyt kaatoi. Tuvass' istun ryöstetyssä tässä, katon varpustakin köyhempänä; iloisempi tok', kuin ennen koskaan onnen päivinäni, oisin nyt ma, jos tuo urho tulis tervehenä puolisoni kanssa kylän mailta, jonne vihollista vainosivat."

Vanhus viime sanan kuultuansa, nousi, kuin ois levännyt jo kyllin, mutta silmiss' asui synkkä huoli. Viipymään ei viihtyny, vaan suoraan kylään rikkahasen päin hän riensi. Sinisalon taa jo painui päivä kun hän, toivon vaiheella ja tuskan, kerkes asunnolle kirkkoherran. Tyhjä, kolkko oli vankka talo, raiskattu kuin paljaaksi pantu saari järven jäältä nähden talvis-yönä. Tuvass' yksin takan vieress' istui rampa sotamiesi, vanha Miekka. Nyt, kun ovi aukes ja hän vanhan tunsi tuttavan, hän pystyyn katkas, vaikka vaivain, haavain hervaamana. "Vielä", virkkoi; "päivä meille paistaa, polvi uus kun astuu polkujamme, voimaa, miehuutta kun viel' on maassa. Moinen kirkonmeno täss' on ollut, että laps, kun kehdossaan sen kuulee, lapsenlapsilleen sen kertoo vielä. Katso, julmana, kuin petoparvi, tuli voittoriemuin vainolainen, tänne surmaa, turmiota tuoden. Vähemmät nyt jääkööt virkkamatta, vaikk' ei nekään muistostani menne; mut kun murhiin muut jo kyllästyivät, ja kun julmimmat vain jälkeen jäivät, silloin kurjuus yli partaan paisui. Kunnon kirkkoherra, siihen saakka vielä säästettynä, sidottiin nyt hurjaan hevospariin, siinä jalan seuratakseen raakaa ratsumiestä. Nopsa tuomio: jo hetkess' oisi käsi turta ollut, jalka herpo, harmaat hapset laahannehet maata. Yksin vanhus seisoi, taivahasen silmä katsoi, niinkuin katsoo silmä, kun on kaikki maassa synkkää, mustaa. Kiitos Herran! Silloin apu joutui; hän mi kankaan karehena syntyi, Pilven veikko lentäen kuin leimaus, maahan iski, sorti sortajamme. Vertaisteni turviss' elän täällä niinkuin murtokuusi muiden päällä, heille kuormaks, inhoks itselleni. Arvo ois tok' elämällä vielä, jos tuo poika palais voittajana tappelusta kirkon tienohilta."

Vanhus, viime sanan kuuttuansa, riensi pois kuin tulen polttehelta; vaan jo vaalennut ol' illan rusko, ennenkuin hän kirkonkylään ehti. Niin nyt savuun, tuleen kylä peittyi, kuni pilveen hukkuu tähtitaivas; niin nyt kirkko kummullansa siinti, kuni pilvest' yksinäinen tähti; niin ol' äänetön nyt synkkä seutu kuni kolkko syksy kuutamassa.

Kaatuneiden soturien kesken, ystäväin ja vainoojain, kuin varjo niitettyä vainiota myöten, vanhus kulki. Kuollutt' oli kaikki, hengen huoahdustakaan ei kuultu. Vasta polun polvikkahan päässä, raunioiden kautta raivaellun, tiestä syrjäss' istui nuorukainen verenvuodannosta uupuneena. Kasvot kalvakat taas punehtuivat, vienosti kuin illan valkopilvet, silmä sammuvainen loisti jälleen, kun hän havahtuen ukon huomas. "Terve", virkkoi, "nyt on kuolo helppo, nuorna kaatuen kun saapi kuolla voittajana, maataan varjellessa. Terve sä, maan turvan kasvattaja, mutta kolmenkertaisesti terve tuolle jalolle, mi meitä johti, yksin mahtavampi kuin me kaikki. Sorrettuna joukkomme jo seisoi, hajallaan kuin karja kaitsijatta, toivotonna, kuoloon tuomittuna. Joukon järjestäjää meill' ei ollut, käskyä ei annettu, ei kuultu, kunnes korven komerosta ryntäs poika kerjäläisen, sankarsilmä ja meit' äänens otteluhun käski. Into uusi sydämiin nyt syttyi, pelko poistui, hänet tunsi kaikki, hänen kanssaan miekan melskehesen riensimme kuin ruovikkohon myrsky. Katso kirkkoon päin kuin pitkin tietä vihollist' on kaatuna kuin kortta korren viereen niittomiehen tiellä; siin' on ura sankarin, ma häntä silmin seurasin, kun jalka petti, kuolossakin aatos häntä seuraa." Lausui näin, ja silmä hiljaa sammui.

Hiljallensa sammui myöskin päivä, valju kuu, yön aurinko, vaan yksin matkamiestä kirkkotarhaan näytti. Aituuksen kun sisään vanhus astui, ristein keskellä hän siellä huomaa kansajoukon kolkon, äänettömän niinkuin nurmen alla nukkujatkin. Vanhusta ei vastaan kenkään tullut, tulijaa ei kenkään tervehtinyt, silmäystäkään ei kenkään suonut. Kansajoukkohon kun vanhus astui, kaatuneen hän näki nuorukaisen; verin tahratunkin tuon jo tunsi. Kuni honka, närehikköön kaattu, vielä maassa maaten verratonna, virui vihollisten keskell' urho.

Vaan kuin ukkosliekin lyömä seisoi kasvoin vaalein, värisevin huulin, kädet ristissä ja vaiti vanhus, kunnes sanoiksi jo suru puhkes: "Voi, nyt harja majastani murtui, rae viljan sorti saraltani, taloa nyt arvokkaamp' on hauta. Voi kun tuollaisna sun näen jälleen, kunniani, vanhuuteni turva, taivaan lahja, äsken suuri, jalo, nyt kuin hiekka halpa, jolla makaat." Tuskissaan näin vaikeroitsi vanhus, mutta kohta kuului ääni toinen, ääni tyttärensä, äsken tulleen:

"Kallein kaikesta mit' ompi maassa, olit sylihini suljettuna, kahta vertaa kalliimpi nyt vielä olet mulle mullan sulhosena. Enempi kuin elämä on lempi, enempi kuin lempi, moinen kuolo!"

Näin hän virkkoi vaikeroitsematta, astui hiljaa kaatunehen luokse, laski polvillensa, huivins' otti, luodin lävistämän otsan peitti. Äänetönnä sankarjoukko seisoi, niinkuin metsä, miss' ei lehti liiku; vaiti myöskin seisoi vaimoparvi, tuskaa suurta suremahan tullut. Mutta jalo tyttö virkkoi taasen:

"Jospa joku toisi vähän vettä, veret poskilt' että pestä saisin, vielä kerran päätä silitellä, silmät nähdä, sulot kuolossakin; riemulla nyt näyttää tahtoisin ma Pilven veikon, köyhän kerjäläisen, josta kasvoi kotimaamme turva."

Vanhus nää kun neidon sanat kuuli, turvattoman näki vieressänsä, taasen äänell' äänsi sortuneella: "Voi nyt, voi nyt sua, tytär parka; Auvon auvo, turvattoman turva, huolten hoiva, isä, veikko, sulho, kaikki tuossa kadonnut on sulta, mennyt kaikk', ei mitään sulle jäänyt."

Parkuun tuosta tyrskähti nyt parvi, vedetönt' ei ollut silmää siellä, mutta jalon immen kyynel kiilsi; kuolleen käteen tarttuen hän lausui: "Murheell' ei saa muistoasi viettää, ei kuin sen, mi mentyään jää unhoon; sua itkevä on isänmaasi, niinkuin kasteen itkee suvi-ilta, tyynnä, loistavana, laulullisna, toivoin uuden aamun syleilystä."

SOTAVANHUS.

Hän korkeana nousi pimeessä nurkassaan, viel' oli köyrynäkin hän kookas varreltaan; mut muuttunut hän oli täll' erää paljonkin, soturiryhti jalo ukossa nähtihin.

Hän ruoturina muuten eleli vanhoillaan; sodista muinaisista jäi saaliiks arvet vaan; koditta käytyänsä mont' aikaa eellehen, hän Röikön torppaan viimein pääs' Alavutehen.

Nyt äkkiä hän nousi, kuin herännyt hän ois, ja päältään arkiryysyt kaikk' alkoi heittää pois, pan' ylleen pyhävaatteet, mont' aikaa säästyneet, ja jakoi kahtahalle kähärät valjenneet.

Näin sotamies nyt nähdään valmiina matkallen: jalolta näyttää puku tuo sinikeltainen, ja vaskihela-hattu on päässä korkea, muodossa tuonen tyynyys, ja sauva kourassa.

Päiv' ompi Elokuuta seitsemästoista nyt; taas aurinkokin paistaa, mont' aikaa piileillyt, vesillä, mailla tuuli vain hiljaa henkäilee; mihinkä kaunis ilma nyt vanhaa viettelee?

Mihinkä tällä kertaa nyt ukon käynee tie? Kotiko hälle kolkko ja nurkka alus lie? Miks pyhävaatteisinsa pukeunut hän on, olisko mieli hällä nyt mennä kirkkohon?

Mut Herran huonehessa ei kellot soineet nyt, ja kirkko oli tyhjä ja ovet teljetyt. Mit' oiskaan temppelissä nyt ollut tehtävää, kun mikään kirkkopyhä ei ollut päivä tää?

Mut palveltiinpa Herraa tok' äijän mielestä; ja jos ei kirkossakaan, niin kirkon vieressä: tuoss' seisoi harjanteella ja siitä järvehen nyt Suomen sankarjoukko maatansa varjelen.

Päiv' ompi Elokuuta seitsemästoista tää, ja pyhäks sitä katsoo soturi harmaapää. Miss' Suomen lippu liehuu, hän sinne astelee, nähdäkseen kuin nyt Herraa Adlercreutz palvelee.

Taas miel' on ukon kuulla kalsketta kalpojen, nuo vanhat tutut äänet, sävelet tykkien, näin muistiin johtaa nuoruus, sen uljuus, urhakkuus, ja nähdä verityössä kuink' kestää polvi uus.

Näin aikeens' selitellään, niin ehkä olikin, ei mietteit' ukon nähty, vaan käynti nähtihin: kuink' astui tyynnä aivan ja viimein joutui niin mäelle kirkon, missä tuimimmin taisteltiin.

Tiepuoleen siihen ukko istahtaa katsomaan uroja Suomen ynnä väkeä vieraan maan; miss' sota tuimin, siitä ei silmä siirry pois, ja usein muoto loistaa, kuin kirkastettu ois.

Yhäti luodit lentää sivuitse äijän vaan ylt'ympärillä tuoni nyt leikkaa viljojaan; mut ukko siinä istuu pelotta, huvikseen, ei ykskään luoti tohdi kajota vanhukseen.

Ja vaihtelevin vuoroin, kuink' onni milloin suo luo äijän läheneepi tää joukko taikka tuo; mut kuinka taistellaankin, hän rauhass' olla saa, Venäjän mies ja Suomen suo hälle kunniaa.

Niin aika kuluu, päivä jo pyrkii maillehen, silloinpa Suomen joukko jo pääsee voitollen, ja esteet kaikki sortuu, ja Ryssät pakenee, ja ukon ympärillä taas melske vaikenee.

Kun harjult' alas sitten jo parvi viimeinen sivuitse äijän marssii, hän nousee seisaallen: "Te Suomen urhot nuoret, täss' onko ketäkään, ken sanat tahtoo kuulla soturin harmaapään?"

Täst' ilopäivästänsä ei ole koskaan nähnyt hän työtä jalompaa. Viel' osatahan voittaa, oi, kiitos, Jumala! Viel' elää isäin henki, on Suomess' urhoja.

LUUTNANTTI ZIDÉN.

Zidén, tuo urhea luutnantti, tavan ainaisen piti tään: etumaisena kulkea tahtoopi. "Hei, Vaasan-poikani, eespäin, nyt joutua vaan kysytään!"

Ens miehenä vaarahan ryntäilee, väen käskevi seuraamaan. Jumalauta, jos joku kuhnailee, kun Zidén on huutanut kerran: "hurraa, pojat, eespäin vaan!"

Näin pient' oli joukkoa neuvoillut miten itse hän parhain ties; äkseerauksista et piitannut, komentonsa se tää oli vainen: "Mars, jäljissäin joka mies."

Ei taakseen katsonut, eespäin vaan, kun vaaraan ryntäsi näin; ja seuraa saiko hän joukostaan, sen harvoin huomasi ennen kuin liekkiin karkasi päin.

Nyt vasta, kun tultua Ryssäin luo rupes lyömähän, hakkaamaan, hän katsoi kuinkahan ehtivät nuo hänen Vaasan-poikansa rakkaat, joko joutuivat kahakkaan.

Jos sattui niin, ett' ympärillään näki nyt koko parvensa, kas silloin huusi hän mielissään: "Hurraa, sepä sukkela temppu, nyt ollahan herroina!"

Mut jos väki käy, kun juosten hän sodan liekkihin ennättää: "Jumal'auta, minkä nyt saan häpeän! Kuin kilpikonnat he käyvät, taas joukkoni jälkehen jää."

Viiskymment' urhoa johti hän näin, kun alkoi taistelu maan; mut joukko se harventui vähittäin, kakskymmentä Vaasan-poikaa nyt jäljellä häll' oli vaan.

Mut suuriko joukko vai pienempi, Zidén mitä siitä ties? Yhä niinkuin ennenkin komensi: "Nyt joutu on tarpehen, pojat, mars, jäljissäin joka mies!"

Oli Virran tappelu parhaillaan, hänen tuo oli viimeinen, ja kaikki nyt riippui hetkestä vaan, Fahlander, Malm ja Duncker, ne ryntäsi rannallen.

Ei ollut heitä kuin sataa kuus, tuhat miestäpä Tutshkov toi; mut näin tuo uljas Fahlander huus: "Nyt mennähän kolmin joukoin, kuka ensin ehtiä voi?"

Fahlanderin lauseen kuuli Zidén, pian kyllä sen nähdä saa. "Edespäin!" hän huus, "jalat liikkeesen; hurraa, pojat Vaasalaiset, se nyt mies, joka kiiruhtaa!"

Useastipa kyll' oli huutanut näin sekä käskenyt joukkoaan, ei ennen noin toki hurjin päin, noin kiirein Ryssien kimppuun hän rientänyt milloinkaan.

Likikään ei muut viel' ennättänyt, hän kun kolme jo haavaa sai. Hänen voimans' uupui, taakseen nyt hän katsoi, kuinka ne kulki, pojat apuun ehtikö, vai.

Hän vaipui maahan ja katsasti. Mitä nyt! Tämä ihmeeks käy! Vieressään vanha on korpraali, yks ainoa Vaasan-poika, mut toisia vaan ei näy.

Tuli ryntäysjoukko jo kohdallen, Zidén sitä tarkastaa: "Mut tuosta ma mieheni kai tavannen?" Vaan turhaa, ei näy heitä, nyt ei malta hän kauempaa.

"Näen muiden jo voittohon rientelevän, mun miehiän' en vaan nää. Jumal'auta, minkä nyt saan häpeän! Kuin kilpikonnat he käyvät, taas joukkoni jälkehen jää."

Mut silmäns' sammuvan auki nyt luo korpraali, kun kuulevi sen: "Vait, herra, ei paikallaan puhe tuo, häpeästä ei nyt sovi haastaa. te urhoja johditten."