Part 5

-- Ja minkälaista on maa?

-- Maa on hyvää ja pehmeätä, hienonee aivan kuin unikon siemeniä hajoittelisi.

Pehtoori oli vähän aikaa vaiti.

-- No, mitä ne minusta sanovat? Haukkuvatko?

Kylänvanhin joutui hämilleen, mutta Mihail Semjonovitsh käski puhumaan suun puhtaaksi.

-- Sano vain kaikki, ethän sinä puhu omasta puolestasi, vaan kerrot heidän sanojaan. Jos puhut totta, niin minä palkitsen sinua, mutta jos heidän tuumiaan peittelet, niin pieksän sinut pahanpäiväiseksi. Hoi, Katjusha, anna hänelle rohkaisuryyppy!

Keittäjätär toi kylänvanhimmalle ryypyn viinaa. Kylänvanhin toivotti onnellisia pyhiä, joi, pyyhki suunsa ja alkoi puhua. "Sama se", ajatteli hän, "eihän ole minun syyni, että häntä moititaan. Sanon totuuden, kun hän kerran sitä vaatii." Ja hän rohkaisi mielensä ja sanoi:

-- Nurisevat, Mihail Semjonytsh, nurisevat.

-- Mitä he sanovat? Kerro.

-- Sitä vaan, että te ette usko Jumalaan.

Pehtoori rupesi nauramaan.

-- Kuka sitä sanoi? -- kysyi hän.

-- Kaikki sanovat sitä. Sanovat: "hän on myynyt itsensä paholaiselle".

Pehtooria nauratti.

-- Se on hyvä, -- sanoi hän. -- Mutta kerro nyt, mitä kukin erikseen sanoo. Mitä sanoo Vasjka?

Kylänvanhin ei olisi tahtonut kannella omia kylänmiehiä vastaan, mutta Vasilin kanssa hän oli ollut jo pitkän aikaa pahoissa väleissä.

-- Vasili moittii teitä kaikkein enimmän, -- sanoi hän.

-- Mitä hän sitten sanoo? Kerro kaikki.

-- Ihan peloittaa sanoakin. Kyllä hän vielä -- sanoo Vasili -- saa sangen äkillisen lopun.

-- Ahaa, siinä on aika poika! Mitä hän vielä kuhnailee eikä tapa minua! Ei taida näpit ulottua! Hyvä on, Vasjka, tästä saat vielä tehdä tiliä. Entä Tishka? Hän tietysti myöskin haukkuu, vai kuinka?

-- Kaikki puhuvat pahaa.

-- Mitä ne puhuvat?

-- En minä ilkeä sanoa.

-- Mitä ilkeämistä siinä on! Sano pois vain, älä pelkää.

-- Ne sanovat: haljetkoon hänen mahansa ja vuotakoot suolet pellolle!

Mihail Semjonovitsh tuli niin hyvälle tuulelle, että alkoi nauraa hohottaa täyttä kurkkua.

-- Saammehan nähdä, kenen maha ensimäiseksi halkeaa. Kuka tämän sanoi? Tishkako?

-- Eihän niistä kukaan hyvää puhunut, kaikki haukkuvat ja uhkaavat.

-- Entä Petrushka Mihejev? Mitä hän sanoo? Se iljetys kai haukkuu myöskin?

-- Ei, Mihail Semjonytsh, Pjotr ei hauku.

-- Mitä hän sitten sanoo?

-- Hän on ainoa talonpojista, joka ei puhunut mitään. Se on hyvin kummallinen mies. Ihan minä olin ihmeissäni, Mihail Semjonytsh!

-- Kuinka niin?

-- Mitä hän onkaan tehnyt! Kaikki talonpojatkin ihmettelevät.

-- Mitä hän sitten on tehnyt?

-- Hyvin ihmeellisen teon. Kun aloin lähestyä sitä paikkaa, missä hän oli kyntämässä, niin kuulin vienoa ja kaunista laulua ja auran päällä välkkyi jotakin.

-- No?

-- Välkkyi kuin tuli. Kun tulin lähemmäksi, niin mitä näinkään? Viiden kopeekan vahakynttilä on kiinnitetty auran poikkipienaan, se palaa siinä eikä sammu tuulessakaan. Hänen itsensä yllä on uusi paita ja hän laulaa kyntäessään pääsiäisvirsiä. Aura heilahtelee, mutta kynttilä ei sammu. Näin omin silmin, kuinka se hypähti, mutta kynttilä ei sammunut.

-- Ja mitä hän sanoi?

-- Ei hän mitään sanonut. Minut nähtyään hän vain toivotti hyvää pääsiäistä ja alkoi taas laulaa.

-- Puhelitko hänen kanssaan?

-- En minä mitään puhunut, mutta talonpojat tulivat hänen luokseen ja alkoivat pilkata häntä. "Nyt riittää Mihejitshillä rukoilemista koko ijäkseen, kun hän on pyhänä maata kyntänyt?" sanoivat he.

-- Ja mitä hän siihen sanoi?

-- Hän sanoi vain: "maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto". Sitten hän taas tarttui auraan, alkoi ajaa hevosta ja laulaa vienolla äänellä ja kynttilä paloi yhä eikä sammunut.

Pehtoori lakkasi nauramasta, pani pois kitaran, painoi päänsä alas ja vaipui mietteisiinsä.

Pitkän aikaa hän istui näin, ajoi sitten keittäjättären ja kylänvanhimman pois, meni verhon taakse vuoteeseen ja alkoi huokailla ja vaikeroida. Hänen vaimonsa tuli hänen luokseen ja koetti puhua hänelle, mutta hän ei vastannut mitään, sanoi vain:

-- Hän on voittanut minut! Huonosti minulle nyt kävi!

Vaimo alkoi häntä taivutella:

-- Mene ja päästä heidät työstä. Ehkäpä kaikki käy hyvin. Olethan ennen tehnyt jos jotakin etkä koskaan pelännyt. Mikä sinut nyt on niin araksi tehnyt?

-- Minä olen hukassa, -- sanoi pehtoori. -- Hän on voittanut minut.

Vaimo alkoi suuttua.

-- Etkö nyt osaa muuta kuin jankuttaa yhtä ja samaa: "hän on voittanut, hän on voittanut". Mene päästämään talonpojat kotiinsa, niin kaikki on hyvin. Mene, minä käsken satuloimaan hevosen.

Hevonen tuotiin ja vaimo sai pehtoorin lähtemään pellolle talonpoikia päästämään.

Mihail Semjonovitsh nousi hevosen selkään ja lähti ratsastamaan. Kun hän ajoi kylään, avasi eräs eukko hänelle portin. Kaikki muu kylän väki hänet nähtyään lähti juoksemaan piiloon, yksi pihaansa, toinen nurkan taakse, kolmas kasvitarhaansa.

Pehtoori ratsasti kylän läpi ja tuli toiselle portille. Portti oli kiinni eikä hän voinut sitä avata hevosen selässä istuen. Hän huuteli ihmisiä avaamaan, mutta ei ketään kuulunut. Viimein hän astui alas hevosen selästä, avasi portin ja alkoi taas kiivetä hevosen selkään. Hän pisti jalkansa jalustimeen ja oli juuri heittäytymässä satulaan, kun hevonen yht'äkkiä pelästyi sikaa ja syöksähti aitaa vasten. Pehtoori oli iso mies, menetti tasapainon ja putosi vatsalleen aidalle. Yksi seiväs oli teräväpäinen ja muita pitempi ja juuri tähän sattui hänen vatsansa. Vatsa meni puhki ja hän putosi maahan.

Kun talonpojat illalla palasivat työstään, alkoivat heidän hevosensa yht'äkkiä korskua eivätkä tahtoneet mennä kylän portista sisälle. Miehet katsoivat ja näkivät Mihail Semjonovitshin makaavan selällään maassa, kädet levällään ja silmät jähmettyneinä. Hänen sisälmyksensä olivat vuotaneet ulos ja maassa oli suuri verilätäkkö, jota maa ei ollut jaksanut imeä sisäänsä.

Talonpojat pelästyivät ja peruuttivat hevosiaan. Ainoastaan Pjotr Mihejitsh astui pehtoorin luo, näki hengen hänestä jo lähteneen, sulki hänen silmänsä, hankki rattaat, nosti poikansa avulla vainajan laatikkoon ja vei herraskartanoon.

Herra sai kuulla, miten asiat olivat, ja muutti talonpoikien päivätyövelvollisuuden rahaveroksi.

Ja talonpojat ymmärsivät, ett'ei jumalallinen voima asu pahuudessa, vaan hyvyydessä.

Kipinästä suuri palo.

Maalla asui talonpoika Ivan Sherbakov. Hän tuli hyvin toimeen. Itse hän oli täysissä voimissa, paras työmies koko kylässä, ja hänen kolme poikaansa olivat myöskin työhön pystyviä. Yksi oli jo naimisissa, toisella oli morsian katsottuna, kolmas, joka oli vasta miehistymässä, ajoi hevosta ja opetteli kyntämään. Ivanin vaimo oli viisas ja taloustoimissa näppärä eukko, miniä oli hiljainen ja ahkera. Mikäpä oli Ivanin elellessä perheineen! Ainoa henkilö, joka siinä talossa ei kyennyt leipänsä edestä työtä tekemään, oli Ivanin vanha, sairas isä. Hengenahdistus oli pakoittanut tämän jo seitsemättä vuotta makailemaan uunin päällä. Kaikkea oli Ivanilla kylliksi: kolme hevosta ja varsa, lehmä ynnä hieho. Lampaita oli 15. Naisväki piti huolta miesten sukista ja vaatteista ja teki työtä pellolla. Miehet pitivät yleensä huolen talon asioista. Omaa viljaa riitti pitemmällekin kuin uutiseen asti. Kaurasta saatiin niin paljon kuin tarvittiin veroihin ja muihin semmoisiin tarpeisiin. Mikäpä olisikaan Ivanin ollut elellessä lapsineen! Mutta aivan heidän naapurinaan, vain aita väliä, asui Rampa-Gavrilo, Gordei Ivanovin poika. Tämä ja Ivan joutuivat keskenään vihoihin.

Niin kauan kuin Gordei oli elossa ja Ivanin isä talossaan isännöi, he elivät sovussa kuten naapurukset ainakin. Jos eukot tarvitsivat seulaa tahi sankoa tahi miesten piti tilapäisesti saada puolapuu tahi pyörä särkyneen sijalle, niin käytiin naapurista lainaamassa ja autettiin naapuria tarpeen tullen. Jos vasikka sattuu juoksemaan naapurin aumapihaan, niin tämä ajaa sen pois ja sanoo vain: "älkää päästäkö tänne pujahtamaan, meillä on vielä työt kesken". Eikä koskaan tullut kysymykseenkään, että mitään olisi piiloteltu ja lukkojen takana pidetty taikka että olisi toista turhaan syyttelemään ruvettu.

Tämmöistä oli elämä vanhusten aikana. Mutta kun nuoret alkoivat isännöidä, niin asiat muuttuivat.

Kaikki alkoi aivan tyhjästä.

Ivanin miniän kana alkoi munia aikaiseen. Nuorikko rupesi keräämään munia pääsiäispyhiksi. Joka ainoa päivä hän kävi hakemassa munan liiterin alta vankkurien laatikosta. Mutta kerran lapset nähtävästi pelästyttivät kanan, koska se lensi aidan yli naapurin puolelle ja muni sinne. Nuorikko kuuli kanan kaakattavan, mutta ajattelu nyt ei ole aikaa, pitää siivota tupaa pyhiksi. Otan sitten, kun joudan pistäytymään ulos. Hän meni illalla katsomaan liiterin alta laatikkoa, mutta siinä ei ollut munaa. Nuorikko alkoi kysellä anopilta ja langolta, olivatko nämä ottaneet munan. "Ei", sanovat nämä, "emme ole ottaneet." Mutta Taraska, nuorin pojista, kertoo: "Sinun tupsupää kanasi muni naapurin pihaan, siellä se kaakatti ja sieltä tuli." Nuorikko katsahti kanaansa. Se istuu kukon kera orrella silmät kiinni, uneen vaipumassa. Teki mieli kysyä siltä, mihin se oli muninut, mutta eihän se osaa vastata. Nuorikko lähti naapuriin. Naapurin vanha eukko tulee vastaan.

-- Mitä sinä tahdot, nuorikko?

-- Kuulehan, muori, -- sanoo tämä, -- eikö minun kanani ole tänään lentänyt teidän puolelle ja muninut tänne jonnekin?

-- Ei täällä ole semmoista näkynyt. Meidän omat kanamme ovat, Luojan kiitos, jo kauan aikaa munineet. Omat olemme korjanneet, vieraita emme tarvitse. Emme me käy toisten taloista munia pimittämässä.

Tämä puhe loukkasi nuorikkoa. Hän tuli sanoneeksi liian sanan, sai siitä kaksi takaisin ja niin syntyi eukkojen kesken riita. Ivanin vaimo sattui kulkemaan siitä ohi kaivolta palatessaan ja puuttui myöskin puheeseen. Gavrilon emäntä juoksi yhteen joukkoon ja alkoi naapurin vaimoa nuhdella, mainitsi asioita, joissa oli perää, ja pisti perättömiä sekaan. Säksätys kiihtyi yhä. Kaikki huutavat yhteen ääneen ja syytävät kilpaa sanoja suustaan. Eikä siinä kauniita sanoja käytetä. Sinä olet senkin semmoinen, sinä taas olet varas ja katulutka, sinä kidutat vanhaa appivaariasi nälällä, sinä olet vihoviimeinen rämppäkello.

-- Ja sinä olet kerjäläinen ja särit seulani! Meidän kanto-ieskin on sinulla, anna se pois!

He tarttuivat kanto-ikeeseen, jossa vesiämpärit riippuivat, vesi kaatui maahan, huivit repesivät ja tappelu oli valmis. Gavrilo palasi pellolta ja alkoi puolustaa eukkoaan. Ivan poikineen juoksi myöskin paikalle ja yhtyi samaan mylläkkään. Hän oli vankka mies ja hajoitti pian koko joukon. Gavrilolta hän nykäisi irti tukun partakarvoja. Kansaa juoksi paikalle ja töin tuskin saatiin tappelu taukoamaan.

Se oli alku.

Gavrilo kääri irti reväistyn partatupun paperiin ja lähti kunnantuomarin luo.

-- En minä, -- sanoo hän, -- ole itselleni partaa kirjavanaamaisen Vanjkan revittäväksi kasvattanut.

Hänen vaimonsa taas kehuskeli naapureille, että nyt Ivan tuomitaan ja joutuu Siperiaan.

Siitä alkoi viha.

Vanha ukko uunin päältä varoitti heitä jo ensi päivästä alkaen, mutta nuoret eivät hänen puheistaan välittäneet. Hän sanoi heille:

-- Tyhjää te, lapset, touhuatte ja tyhjästä teette asiaa. Ajatelkaahan vain, että koko tuo teidän juttunne alkoi kananmunasta. Lapset sattuivat löytämään munan, no, vähätpä tuosta. Ei yhdestä munasta mitään vahinkoa ole. Jumala antaa kaikille kylliksi. Ja jos toinen sattui sanomaan pahan sanan, niin opeta ja neuvo häntä paremmin puhumaan. Syntyi tappelu, -- no niin, sattuuhan semmoistakin syntisten kesken. Tehkää nyt sovinto ja haudatkaa koko asia. Jos jatkatte vihanpitoa, niin se on teille itsellenne vahingoksi.

Nuoret eivät totelleet ukkoa, tuumivat vain, ett'ei ukko puhu asiaa, vaan marisee vanhuuttaan.

Ivan ei antanut perään naapurilleen.

-- En minä ole hänen partaansa repinyt, -- sanoi hän, -- itse hän on sen irti nykinyt, mutta hänen poikansa on repinyt paitani rintamuksen ja koko paidan. Tuossa se on.

Ja Ivan lähti käräjiin. He esittivät asiansa sekä rauhantuomarille että kunnanoikeudelle. Samaan aikaan kuin he käräjöivät, katosi Gavrilon rattaista sokkanaula. Gavrilon naisväki pani tämän muitta mutkitta Ivanin pojan syyksi. "Me näimme", sanoivat he, "hänen menevän yöllä ikkunan ohi rattaiden luo ja kummi tiesi kertoa, että hän oli ollut kapakassa ja tarjotellut kapakoitsijalle tuota naulaa."

Alkoi uusi käräjänkäynti. Kotona taas oli alituista toraa ja tappeluakin. Lapsetkin käyttivät haukkumasanoja, joita olivat vanhemmilta oppineet, ja kun akkaväki sattui joella yhteen, niin enemmän he siinä toistensa kiusaksi kieltä pieksivät kuin vaatteita viruttivat.

Ensin syyttelivät miehet aiheettomasti toisiaan, mutta alkoivat viimein todellakin varastella toisiltaan kaikkea, mikä vain oli helposti vietävissä. Pian oppivat naiset ja lapsetkin saman konstin. Ja elämä kävi yhä huonommaksi ja huonommaksi. Ivan Sherbakov ja Rampa-Gavrilo riitelivät sekä kyläkokouksissa että kunnanoikeudessa että rauhantuomarin edessä, niin että viimein kaikki tuomaritkin heihin työlästyivät. Väliin toimitti Gavrilo Ivanin putkaan tahi hankki hänelle sakon niskaan, väliin taas onnistui Ivan tekemään saman Gavrilolle. Ja mitä suurempia riettauksia he toisiaan vastaan keksivät, sitä katkerammaksi kävi viha heidän välillään. Kun koirat käyvät toistensa kimppuun, niin ne raivostuvat sitä enemmän, kuta kauemmin tappelevat. Koiraa lyödään takaapäin, mutta se luulee, että toinen häntä puree, ja vimmastuu yhä enemmän. Niin nämä miehetkin. He menevät käräjiin, heitä rangaistaan -- jompaakumpaa -- sakolla tahi vankeudella, ja tämä kaikki saa vain vihan heidän sydämissään yhä voimakkaammaksi yltymään. "Maltahan vain, kyllä minä tämän kaiken sinulle vielä maksan." Näin jatkuivat heidän välinsä kuusi vuotta. Ukko vain uunilla puhui yhä samaa. Tähän tapaan hän varoitteli:

-- Mitä te teette, lapset? Jättäkää te pois kaikki vehkeilynne, pitäkää kiinni asiasta, mutta älkää ihmisille vihoitelko, niin on parempi ollaksenne. Mitä enemmän annatte kiukulle valtaa, sitä pahempi.

Mutta ukon puheet kaikuivat kuuroille korville.

Seitsemäntenä vuonna syntyi taas juttu siitä, että Ivanin miniä rupesi häissä kaiken kansan kuullen häpäisemään Gavriloa syyttäen häntä sangen riettaasta teosta. Gavrilo oli juovuksissa eikä jaksanut hillitä sydäntään, vaan löi muijaa niin pahasti, että tämä, joka oli raskaana, sai maata vuoteessa koko viikon. Ivan ilostui ja lähti tutkintotuomarin puheille. "Nytpä pääsen naapuristani", -- tuumii hän. "Ei hän voi välttää kuritushuonetta tahi Siperiaa." Mutta Ivanin asia ei ottanut luonnistuakseen. Tutkintotuomari ei ottanut valitusta korviinsa, ja kun lyötyä tutkittiin, niin hänessä ei havaittu mitään vammoja ja hän oli taas jalkeilla. Ivan kääntyi rauhantuomarin puoleen. Tämä lykkäsi asian kunnanoikeuteen. Ivan puuhaili yhä asiansa hyväksi, juotti puoli ämpäriä makeata viinaa kirjurille ja kunnan esimiehelle, ja sai viimein aikaan, että Gavrilolle tuomittiin raippoja selkään. Tuomio luettiin oikeudessa julki Gavrilolle.

Kirjuri lukee: "Oikeus on määrännyt, että talollista Gavrilo Gordejevia on rangaistava kahdellakymmenellä raipan iskulla kunnallishallituksen edessä." Ivankin on kuulemassa päätöstä ja katsoo Gavriloon, minkä vaikutuksen se tähän tekee. Gavrilo tuli kalmankalpeaksi, kääntyi ympäri ja meni eteiseen. Ivan tuli ulos hänen jälestään mennäkseen hevosensa luo ja kuuli Gavrilon sanovan:

-- Hyvä on, hän pieksättää minua selkään niin että se kipenöitsee; kunpahan ei sentään jokin hänelläkin piakkoin kipenöitsisi.

Nämä sanat kuultuaan Ivan heti palasi tuomarien luo.

-- Kuulkaa hyvät tuomarit! Hän uhkaa polttaa taloni. Hän sanoi sen todistajien kuullen.

Gavrilo kutsuttiin sisälle.

-- Sanoitko tosiaankin niin?

-- En minä ole mitään sanonut. Pieksäkää, kun se kerran on teidän vallassanne. Minä huomaan, että saan yksin kärsiä totuuden takia ja että hän saa tehdä mitä tahansa.

Vielä aikoi Gavrilo jotakin sanoa, mutta hänen huulensa ja poskensa alkoivat vavahdella. Hän kääntyi seinään päin. Tuomarit ihan pelästyivät, kun näkivät hänen muotonsa. "Kunhan hän vain ei tosiaankin tekisi jotakin pahaa naapurilleen tahi itselleen", -- ajattelivat he.

Ja tuomari, vanha ukko, alkoi puhua:

-- Kuulkaahan, hyvät miehet, sopikaa mieluummin hyvällä. Pahastihan sinä Gavrilo teit, kun löit raskasta eukkoa. Onneksi Jumala armahti, niin ett'et joutunut murhamieheksi. Pahastihan teit, eikö totta? Tunnusta sinä vikasi ja pyydä Ivanilta anteeksi. Kyllä hän antaa. Sitten me muutamme tämän tuomion.

Tämän kuultuaan sanoi kirjuri:

-- Se ei ole luvallista, sillä tässä ei ole tehty sovintoa 117:nnen pykälän mukaisesti, oikeus on antanut päätöksensä ja päätös on pantava täytäntöön.

Mutta tuomari ei huolinut kirjurin puheesta.

-- Älä siinä suutasi soita! -- sanoi hän. -- Tärkein pykälä, veliseni, on se, että Jumalan tahtoa on noudatettava, ja Jumala on käskenyt sopimaan.

Ja tuomari alkoi taas puhua miehille, mutta ei saanut heitä taipumaan. Gavrilo ei tahtonut kuulla hänen puhettaan.

-- Minä täytän ensi vuonna viisikymmentä vuotta, sanoi hän, -- poikani on jo naimisissa eikä minua ole ijässäni lyöty, mutta nyt on kirjavanaamainen Vanjka toimittanut minulle raippoja ja häneltä muka pitäisi vielä pyytää anteeksi! Ei, se on liikaa... Kyllä minä vielä vuorostani näytän Vanjkalle!

Gavrilon ääni alkoi taas värähdellä. Hän ei voinut sanoa enää muuta, kääntyi ympäri ja meni ulos.

Oikeuspaikalta oli kotiin kymmenen virstaa, ja Ivan palasi vasta myöhään illalla. Naiset olivat jo lehmiä vastaan menossa. Hän riisui hevosen ja meni tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Pojat olivat vielä pellolla ja naiset karjaa vastassa. Ivan istuutui lavitsalle ja vaipui ajatuksiinsa. Hän muisti, kuinka tuomio julistettiin Gavrilolle ja kuinka tämä kalpeni sekä kääntyi seinään päin. Oudosti kouristi nyt hänen sydäntään. Hän ajatteli, miltä hänestä olisi tuntunut, jos hänelle itselleen olisi raippoja tuomittu. Gavrilo kävi hänelle sääliksi.

Hän kuuli, että ukko uunilla rupesi yskimään ja kömpi sieltä hiljakseen alas. Hitaasti hiihtäen vanhus pääsi lavitsalle asti, mutta uupui tästä ja sai taas yskäkohtauksen. Kun se viimein meni ohi, niin ukko sanoi nojaten pöytään:

-- No? Tuomittiinko?

Ivan vastasi:

-- Tuomittiin saamaan kaksikymmentä raipan iskua.

Ukko puisteli päätään.

-- Huonosti sinä menettelet, Ivan, -- sanoo hän. -- Ohhoh, hyvin huonosti! Et sinä häntä vahingoita, vaan itseäsi. Tuleeko sinun olosi helpommaksi siitä, että hänen selkänsä pehmitetään?

-- Osaapa sitten vast'edes pysyä alallaan, -- sanoi Ivan.

-- Kuinka hän pysyy alallaan? Mitä pahaa hän tekee enemmän kuin sinä?

-- Mitäkö hän on minulle tehnyt? -- tulistui Ivan, Hän oli vähältä tappaa eukon. Ja nytkin hän uhkaili polttaa taloni. Pitäisikö häntä kiittää siitä?

Ukko huokasi ja puhkesi puhumaan:

-- Sinä Ivan kuljet kaiket maailmat, kun taas minä olen jo vuosikausia uunilla maannut. Sen vuoksi sinä luulet, että itse näet kaikki, mutta että minä en näe mitään. Ei, lapseni, sinä et näe mitään, sillä viha on pimentänyt silmäsi. Muitten synnit ovat sinulla silmien edessä, mutta omat selän takana. Mitä sinä sanoitkaan: hän tekee pahaa! Jos hän yksin sitä tekisi, niin ei pahaa olisi olemassakaan. Syntyykö paha ihmisten kesken yhden toimesta? Siihen tarvitaan kaksi. Hänen huonoutensa sinä näet, mutta omaasi et huomaa. Jos hän yksin olisi paha ja sinä olisit hyvä, niin pahaa ei olisikaan. Kuka hänen partansa repi? Kuka häntä oikeudesta toiseen juoksutti? Kaiken sinä sentään panet hänen syykseen. Sinä elät itse huonosti, siksi asiatkin menevät huonosti. En minä, poikaseni, sillä tavoin ole elänyt enkä semmoista teille opettanut. Tiedätkö, miten me elimme hänen isäukkonsa kanssa? Elimme niinkuin naapurusten tulee. Jos hänellä sattui olemaan puutos jauhoista, niin hänen eukkonsa tulee ja sanoo, että nyt, setä Frol, olisi tarvis jauhoja. No, mene aittaan, nuorikko, -- sanotaan hänelle, -- ota sieltä niin paljon kuin tarvitset. Jos hänellä ei sattunut olemaan ketään, joka veisi hevoset hakaan, niin hän lähettää minun poikani niitä viemään. Kun taas minulla on jostakin puute, niin menen hänen luokseen ja sanon: setä Gordei, sitä ja sitä ja sitä on tarvis! -- Ota, setä Frol! Näin oli meillä asiat. Ja elämä luisti kevyesti. Mutta miten on nyt? Kuulithan, kuinka sotamies äsken kertoi Plevnasta? Teidän välillänne on nyt ankarampi sota kuin tuossa Plevnassa. Onko tämä mitään elämää? Ja ajattele, mitä syntiä siitä seuraa! Sinä olet talollinen, sinä olet isäntä talossasi. Sinun on kaikesta vastattava. Mitä opetat sinä naisillesi ja lapsillesi? Koiran kujeita. Äskettäin Taraska mokomakin räkänokka, räkytti täti Arinalle ja käytti kaikkein rumimpia sanoja, mutta äiti vain nauroi hänelle. Onko se hyvä? Sinunhan siitä on vastattava. Ajattelehan vähän sieluasikin. Niinkö on tehtävä? Sinä sanot minulle sanan, minä annan kaksi takaisin, sinä annat minulle korvapuustin, minä annan sinulle kaksi. Ei, kultaseni, ei Kristus meille tyhmille tätä opettanut, kun hän maan päällä eli. Jos sinulle sanotaan paha sana, niin hillitse sinä kielesi, kyllä toisen hänen omatuntonsa tuomitsee. Niin opetti meille Hän, meidän Herramme. Kun sinua lyödään korvalle, niin käännä sinä toinen: tuossa on, lyö minua, jos olen sen ansainnut. Silloin lyöjän omatunto herää. Hän lauhtuu ja kuuntelee sinua. Niin on Hän käskenyt meidän tekemään, eikä ylvästelemään. Miksi olet vaiti? Puhunko oikein?

Ivan ei sanonut mitään, kuunteli vain.

Ukko sai yskäkohtauksen, sai vaivoin kakistaneeksi kurkkunsa selväksi ja alkoi taas puhua:

-- Sinä luulet Kristuksen opettaneen meille pahaa. Meidän omaa hyväämmehän hän opetti. Ajatteleppa maallista elämääsi. Onko se ollut parempaa vaiko huonompaa senjälkeen kuin tuo teidän Plevnanne alkoi? Laskehan vain, miten paljon omaisuutta olet kuluttanut oikeudenkäyntiin, miten paljon matkoihin ja ruokarahoina. Poikasi ovat reippaita miehiä, sinä voisit elää hyvästi ja menestyisit mainiosti, mutta tulosi ovatkin vähenemässä. Miksi? Kaikki vain yhä samasta syystä. Ylpeydestäsi se johtuu. Sinun pitäisi poikinesi olla peltoa kyntämässä ja itse toimittaa kylväminen, mutta sinut pahahenki lennättää tuomarin tahi jonkun nurkkasihteerin luo. Kun et kynnä etkä kylvä oikeaan aikaan, niin ei maakaan kasva. Miksi ei kaurasta nyt tullut mitään? Milloin sinä sen kylvit? Nyt tulit kaupungista. Mitä sait aikaan käräjöimiselläsi? Vahinkoa omaan niskaasi. Hehee, poikaseni! Pidä sinä vain huoli työstäsi, möyri poikinesi pellolla ja puuhaa pihassasi, ja jos joku sinua loukkaa, niin anna sinä anteeksi kuten Jumala käskee. Silloin on asiakin helposti autettu ja mielesi aina kevyt.

Ivan oli vaiti.

-- Kuulehan, Vanja! Tottele minua, vanhaa miestä. Käy valjastamassa kimo ja lähde heti hallitukseen, lopeta siellä kaikki juttuaminen ja pistäydy aamulla Gavrilon luo, tee hänen kanssaan sovinto ja kutsu hänet luoksesi, -- huomennahan on pyhä, -- tarjoa hänelle teetä, ota puoli tuoppia viinaa ja sopikaa kaikki vihat ikuisiksi ajoiksi ja sanokaa se naisillenne ja lapsillennekin.

Ivan huokasi ja ajatteli: "Ukko on oikeassa", ja hänen sydämensä heltyi. Hän ei vain tiedä, kuinka tuo kaikki olisi tehtävä, kuinka nyt saisi sovinnon syntymään.

Ukko sanoi taas aivan kuin arvaten Ivanin ajatukset:

-- Mene, Vanja, älä lykkää toistaiseksi. Sammuta tuli alussa ennenkuin se pääsee valtaan. Kipinästä tulee muuten suuri palo.