Part 4

"Kuinka minä voin ottaa niin paljon kuin haluan?" ajattelee Pahom. "Täytyy joka tapauksessa saada jonkunlainen vahvistus. Muutenhan he saattavat sanoa, että tuo on minun, mutta ottaa sitten taas pois."

-- Kiitämme teitä, -- hän sanoo, -- hyvästä sanasta. Teillähän on paljon maata, mutta minä tarvitsen vain vähäsen. Kunhan vain tietäisin, mikä on oleva minun omani. Olisi kuitenkin jollakin tavoin eroitettava ja minun nimelleni kiinnitettävä. Kohtalommehan on muuten Jumalan kädessä. Te, hyvät ihmiset, annatte nyt, mutta saattaahan tapahtua, että lapsenne taas ottavat pois.

-- Sinä olet oikeassa, -- sanoo vanhin. -- Voidaan kyllä hankkia kiinnitys.

Pahom alkoi puhua:

-- Kuulin äskettäin kauppiaan olleen teidän luonanne. Te lahjoititte hänellekin maata ja teitte kauppakirjan. Ettekö tekisi samoin minullekin.

Kaiken tämän vanhin ymmärsi.

-- Tuo käy kaikki päinsä, -- sanoo hän. -- Meillä on täällä kirjuri ja sitten menemme kaupunkiin ja annamme painaa kaikki sinetit paperiin.

-- Ja mikä on hinta? -- kysyy Pahom.

-- Hinta on meillä aina sama -- tuhat ruplaa päivältä.

Pahom ei käsittänyt.

-- Mikä mitta se semmoinen on -- päivä? Montako desjatinaa siinä on?

-- Sitä me emme osaa laskea. Me myymme päiväkaupalla. Minkä päivässä kierrät, se on sinun, ja hinta yhdeltä päivältä on tuhat ruplaa.

Pahom hämmästyi.

-- Mutta siitähän, -- sanoo hän, -- minkä päivässä kiertää, tulee paljon maata.

Vanhin naurahti.

-- Se on kaikki sinun, -- sanoo hän. Yksi ehto vain: jos et päivässä tule takaisin sille paikalle, josta lähdet, niin olet menettänyt rahasi.

-- Kuinka sitten, -- sanoo Pahom, -- merkitään, mistä minä olen kulkenut?

-- Me asetumme paikalle, jonka sinä saat määrätä. Pysymme siinä sen aikaa kuin sinä kuljet kehääsi. Ota sinä mukaasi kuokka ja merkitse ne paikat, jotka on tarpeen, -- kaiva käännepaikkoihin kuopat ja lado turpeita kasaan. Me vedämme sitten auralla vaon kuopalta toiselle. Kierrä millainen kehä tahansa, kunhan vain ennen auringon laskua tulet sille paikalle, josta lähdit. Kaikki, minkä saat kierretyksi, on sinun omasi.

Pahom riemastui. Päätettiin lähteä liikkeelle varhain aamulla. Puheltiin, juotiin vielä kumysia, syötiin pässinlihaa, juotiin vielä teetä. Tuli yö. Pahom sai ruveta nukkumaan untuvapatjalle ja bashkiirit hajaantuivat. Lupasivat tulla taas aamun sarastaessa kokoon ja lähteä ennen auringon nousua määräpaikalle.

VII

Pahom paneutui untuvapatjoille, mutta uni ei ota tullakseen, -- maa on yhä mielessä. "Sieppaanpa", ajattelee hän, "ison kaistaleen. Kyllähän minä 50 virstaa päivässä kierrän. Nykyjään on päivä pitkä kuin vuosi. Kylläpä viiteenkymmeneen virstaan maata mahtuu! Huonomman myyn tahi annan vuokralle, parhaan taas varaan itseäni varten. Hankin pari kyntöhärkäparia, palkkaan pari renkiä, viljelen puolensataa desjatinaa ja elätän karjaa muulla maallani."

Ei saanut Pahom unta koko yönä; vasta vähän ennen aamun sarastusta hän vaipui horroksiin. Heti horroksiin vaivuttuaan hän näki unen. Hän on makaavinaan tuossa samassa teltassa ja kuulee jonkun ulkopuolella nauraa hohottavan. Tekee mieli katsoa, kuka siellä nauraa. Hän nousee, menee ulos teltasta ja näkee, että äskeinen bashkiirein vanhin istuu teltan edustalla, pitelee molemmin käsin vatsaansa ja nauraa hohottaa niin että ihan kiemurtelee. Hän astuu tämän luo ja kysyy: "Mitä naurat?" Mutta samassa hän näkee, ett'ei se olekaan bashkiirein vanhin, vaan kauppias, joka äskettäin oli heille poikennut ja kertonut maasta. Tuskin hän ennätti kysyä kauppiaalta: "Joko olet kauankin ollut täällä?" -- kun se ei enää ollutkaan kauppias, vaan sama talonpoika, joka muinoin oli poikennut hänen luokseen etelästä palatessaan. Ja Pahom näkee, ett'ei se ole oikeastaan talonpoikakaan, vaan että siinä istuu itse paholainen sarvineen ja kavioineen ja nauraa hohottaa, ja hänen edessään makaa mies paljain jaloin, paita ja housut yllä. Pahom katsoo tarkemmin, mikä mies se on, ja näkee, että mies on kuollut ja että se on -- hän itse. Pahom kauhistui ja heräsi. "Kaikenlaistahan sitä unissa näkee!" -- ajattelee hän herättyään. Hän katsahti ympärilleen ja näki avoimesta ovesta, että aamu rupeaa jo valkenemaan. "Täytyy herättää väki", ajattelee hän. "On aika lähteä." Pahom nousi, herätti renkinsä, joka nukkui rattailla, käski valjastamaan hevosen ja lähti bashkiireja herättämään.

-- On jo aika, -- sanoo hän, -- lähteä arolle maata eroittamaan.

Bashkiirit nousivat, kokoontuivat yhteen kaikki, ja vanhinkin saapui. He rupesivat taas kumysia juomaan. Tahtoivat tarjota Pahomille teetä, mutta hän ei ruvennut sitä odottelemaan.

-- Mennään nyt, kun on kerran mentävä! -- sanoi hän. -- On jo aika.

VIII

Bashkiirit tulivat kokoon, istuutuivat kuka hevosen selkään, kuka rattaille, -- ja niin lähdettiin menemään. Pahom renkinsä kanssa ajoi omissa kärryissään ja heillä oli kuokka mukana. Kun he saapuivat arolle, niin alkoi aamu juuri ruskottaa. He ajoivat eräälle kummulle, nousivat pois ajopeleistään ja hevosten selästä ja kokoontuivat yhteen ryhmään. Vanhin astui Pahomin luo ja osoitti kädellään.

-- Kas, tuo kaikki, niin pitkälle kuin silmä kantaa, on meidän maata, -- sanoi hän. -- Ota mikä enimmän miellyttää.

Pahomin silmät alkoivat palaa. Maa kasvoi kauttaaltaan sulkaheinää, se oli tasaista kuin kämmen ja mustaa kuin unikon siemen. Kuoppakohdissa kasvoi erilaista ruohoa rinnan korkeudelle.

Vanhin otti ketunnahkaisen lakin päästään ja asetti sen maahan.

-- Tässä on merkki, -- sanoi hän. -- Tästä lähde, tähän tule. Minkä kierrät, sen saat itsellesi.

Pahom otti esille rahat ja pani ne lakin päälle, riisui nuttunsa, niin että vain paita peitti hänen yläruumistaan, veti vyönsä tiukemmalle, pisti leipäkontin povelleen, sitoi vesileilin vyöhönsä, veti saapasvarret suoriksi, otti rengiltä kuokan ja valmistautui lähtemään. Hän mietiskeli, mihin suuntaan olisi paras mennä, -- kaikkialla oli maa hyvää. "Sama se, menen auringon nousua kohti", ajattelee hän. Hän asettui päin aurinkoon, nosteli jalkojaan ja odotti auringon nousua taivaanrannan takaa. "En laske yhtään aikaa hukkaan menemään", ajattelee hän. -- "Aamun vilpoisuudessa on helpompi kulkeakin." Heti kun aurinko heitti ensimäiset säteensä taivaanrannalta, heitti Pahom kuokan olalleen ja lähti astumaan arolle.

Pahom lähti kulkemaan tavallista käyntiä, ei hiljaa eikä kovasti. Hän astui virstan verran, pysähtyi, kaivoi kuopan ja asetti turpeita päälletysten, jotta paremmin näkyisi. Sitten hän jatkoi matkaansa. Hän alkoi tottua kävelyyn ja lisäsi sitä mukaa vauhtia. Kuljettuaan vielä jonkun matkaa hän kaivoi toisenkin kuopan.

Pahom katsahti taakseen. Kumpu näkyi selvästi auringon paisteessa, väki seisoo siellä koossa ja kärrynpyörien vanteet kimaltelevat. Pahom arvaa kulkeneensa noin viisi virstaa. Hän alkoi lämmetä, riisui paitansa, heitti sen olalleen ja jatkoi matkaansa. Alkoi olla kuuma. Hän katsahti aurinkoon -- on jo aamiaisen aika.

"Yksi taival on nyt kulettu", ajattelee Pahom, "ja tämmöisiä menee neljä päivässä. On vielä liian aikaista kääntyä toiseen suuntaan. Annahan kun riisun jalkineeni." Hän istahti, riisui saappaansa, pisti ne vyöhönsä ja lähti eteenpäin. Nyt oli helppo kulkea. Hän ajattelee: "Kunhan vielä kulen noin viisi virstaa, niin sitten alan kaartaa vasempaan. Kovin hyvältä näyttää tämä paikka, ei sitä henno jättää. Mitä pitemmälle kulen, sitä parempaa yhä tulee." Hän kulki vielä suoraan eteenpäin. Kumpua hän tuskin enää näkeekään, kun katsahtaa taakseen, ihmiset häämöittävät siinä pikku muurahaisten näköisinä ja jokin hiukan kimaltelee.

"No niin", ajattelee Pahom, "nyt olen kylliksi loitonnut tähän suuntaan. Täytyy kääntyä toisaalle. Jopa olen hiestynytkin aika lailla ja janottaakin." Hän pysähtyi, kaivoi hieman isomman kuopan, asetteli turpeita päälletysten, irroitti vesileilinsä, sammutti janonsa ja teki jyrkän käännöksen vasempaan. Hän kulki kulkemistaan, saapui korkeata ruohoa kasvavaan seutuun ja tunsi, että hänen oli kuuma.

Pahom alkoi väsyä. Hän katsahti aurinkoon ja näki, että keskipäivä oli käsissä. "Kas niin, täytyy levätä", tuumii hän. Pahom pysähtyi ja istahti. Hän söi leipää ja ryyppäsi vettä, mutta ei ruvennut loikomaan, vaan ajatteli: "Jos käyn makaamaan, niin voin nukahtaa." Jonkun aikaa istuttuaan hän lähti jatkamaan matkaa. Alussa oli kulku helppoa, sillä syöminen oli lisännyt voimia. Mutta oli kovin kuuma ja alkoi nukuttaa. Hän kulkee eteenpäin ajatellen: "Tunnin kärsin -- sitten saan koko ikäni elää huoletta."

Hän oli kulkenut jo tähänkin suuntaan pitkän matkan ja aikoi jo kääntyä vasempaan, kun huomasi kostean notkon. Sitä oli sääli jättää. Hän ajattelee: "Tässä kasvaisi pellava mainiosti" -- ja hän kulki vielä suoraan eteenpäin. Kiersi notkon, kaivoi kuopan sen taakse ja pyörsi toiseen suuntaan. Pahom katsahti kummulle päin. Ilma oli käynyt kuumuudesta autereiseksi, jokin näytti häilyvän siinä ja töin tuskin saattoi eroittaa ihmisiä kummulta. "No, olen kulkenut pitkät taipaleet, täytyy nyt tämä sivu jättää lyhemmäksi", ajattelee Pahom. Hän alkoi kulkea kolmatta sivua ja lisäsi yhä vauhtia. Aurinko on jo laskeutumaan päin, mutta hän on kulkenut kolmatta sivustaa vasta pari virstaa ja määräpaikalle on yhä vielä 15 virstan matka. "Ei", ajattelee hän, "vaikka saankin siten vinon maapalstan, niin täytyy sittenkin lähteä kiiruhtamaan suorinta tietä. Kunhan en tekisi liian suurta kaarrosta. Maata on nytkin jo paljon."

Pahom kaivoi nopeasti kuopan ja suuntasi kulkunsa suoraan kumpua kohti.

IX

Pahom kulkee suoraan kumpua kohti, mutta kulku on jo vaikeata. Hän oli aivan palavissaan, paljaat jalat olivat saaneet haavoja ja kolahduksia ja alkoivat jo notkahdella. Tekee mieli levähtää, mutta se ei käy päinsä, sillä silloin hän ei ehtisi perille ennen auringon laskua. Aurinko ei odota, se laskeutuu yhä alemmaksi. "Voi", ajattelee Pahom, "enköhän liene erehtynyt ja ottanut liikaa? Entäpä jos en ehdikään?" Hän katsahtaa edessään olevaan kumpuun, katsahtaa aurinkoon. Määräpaikka on kaukana, mutta aurinko lähestyy jo taivaanrantaa.

Pahom kulkee kulkemistaan. Vaikeata se on, mutta hän lisää yhä vauhtia. Hän kulki pitkän aikaa, mutta vieläkin oli pitkä matka jälellä. Hän lähti juosta hölkkäämään. Heitti pois paidan, saappaat, vesileilin ja hattunsakin ja jätti vain kuokan käteensä tuekseen. "Ah", ajattelee hän, "olen tavoitellut liikoja ja pilannut koko asian. En ehdi perille ennen päivän laskua..." Ja pelko vaikutti, että hän tuskin voi hengittää. Pahom juoksee, hikinen paita ja housut tarttuvat ruumiiseen kiinni, suu on aivan kuivunut. Rinta läähättää aivan kuin siellä olisi sepän palkeet, sydän lyö aivan kuin vasaralla takoisi, jalat eivät enää tunnu omilta eivätkä tahdo kantaa. Kauhu valtasi Pahomin ja hän ajattelee: "Kunhan en vain pakahtuisi kuoliaaksi."

Kuolema pelottaa häntä, mutta hän ei voi pysähtyä. "Jos nyt pysähdyn, kun näin paljon olen juossut, niin saan hölmön nimen", ajattelee hän. Hän juoksee juoksemistaan ja saapuu jo niin lähelle, että kuulee, kuinka bashkiirit hänelle kirkuvat ja huutelevat. Tuo huuto saa hänet yhä enemmän kiihtymään. Pahom juoksee ponnistaen viimeiset voimansa, mutta aurinko on jo koskettamaisillaan taivaanrantaa, se on painunut sumupilveen ja tullut suureksi, veripunaiseksi. Tuossa tuokiossa se laskee. Aurinko on laskemaisillaan, mutta määräpaikkakin on aivan lähellä. Pahom näkee jo ihmisetkin kummulla. Ne viittovat hänelle käsillään, kehoittavat joutumaan. Hän näkee ketunnahkaisen lakin maassa ja rahat sen päällä sekä vanhimman, joka istuu maassa ja pitelee käsillään vatsaansa. Ja Pahom muisti unensa. "Maata on paljon", ajattelee hän, "mutta antaneeko Jumala elää sillä? Voi, minä olen hukassa. En ehdi..."

Pahom katsahti aurinkoon. Se oli jo maan tasalla, toinen reuna vain oli taivaanrannan yläpuolella. Pahom puski viimeisillä voimillaan eteenpäin niin että ruumis oli etunojassa ja jalat töin tuskin ehtivät alla kyllin nopeasti liikkua. Hän saapui kummun luo, mutta yht'äkkiä tuli pimeä. Hän katsahti ylös ja näki auringon jo laskeneen. Pahom voihkasi. "Hukkaan meni vaivani", ajatteli hän. Hän aikoi jo pysähtyä, mutta kuullessaan bashkiirien yhä huutelevan hän muisti, että vaikka hänestä alhaalla näytti aurinko laskeneen, niin se näkyi vielä kummulle. Hän veti rintansa ilmaa täyteen ja juoksi ylös kummulle. Siellä oli vielä valoisaa. Pahom pysähtyy ja näkee edessään lakin. Lakin vieressä istuu vanhin ja nauraa hohottaa pidellen käsin vatsaansa. Pahomille tuli taas mieleen unensa, hän voihkasi, hänen jalkansa notkahtivat hervottomina ja hän kaatui eteenpäin koskettaen käsillään lakkia.

-- Aika poika! -- huudahti vanhin. -- Sait paljon maata.

Pahomin renki juoksi isäntänsä luo ja koetti nostaa hänet pystyyn, mutta hänen suustaan vuoti verta ja hän oli jo kuollut.

Renki otti maasta kuokan ja kaivoi Pahomille haudan -- täsmälleen kolme arssinaa, niinkuin vainajan pituus oli päästä jalkoihin, -- ja peitti hänet multaan.

Kynttilä.

Tämä tapahtui maaorjuuden aikana. Herroja oli monenlaisia. Oli semmoisia, jotka muistivat, että hekin kerran kuolevat, noudattivat Jumalan tahtoa ja säälivät kansaa, mutta olipa koiramaisiakin miehiä. Päällysmiehistä olivat kaikkein pahimpia ne, jotka itse polveutuivat orjien piiristä, mutta olivat onnistuneet kohoamaan muitten komentajiksi. Niiden kanssa oli kaikkein pahinta olla tekemisissä.

Semmoinen pehtoori sai paikan eräässä herraskartanossa. Talonpoikien velvollisuus oli tehdä sinne päivätöitä. Maata oli runsaasti ja se oli hyvää; vettä, niittyä ja metsää oli riittävästi. Ei olisi ollut mitään hätää herralla eikä talonpojilla, mutta pahaksi onneksi oli herra pannut sinne pehtooriksi erään renkinsä toiselta sukutilaltaan.

Uusi pehtoori alkoi näyttää mahtiaan ja rasittaa talonpoikia. Hän itse oli perheellinen mies -- hänellä oli vaimo ja kaksi naimisissa olevaa tytärtä -- ja rahaakin oli hänellä säästössä. Mikäpä olisi estänyt häntä elämästä kaikessa rauhassa. Mutta hän oli pahansuopa luonnostaan ja kaikkeen ilkeyteen tottunut.

Aluksi hän rupesi vaatimaan talonpojilta ylimääräisiä päivätöitä. Hän perusti tiilitehtaan, näännytti miehet ja naiset työllä ja myi tiilet. Talonpojat kävivät Moskovassa valittamassa tilan omistajalle, mutta eivät saaneet mitään aikaan. Tyhjin toimin saivat miehet palata takaisin ja pehtoori jäi paikoilleen. Pehtoori sai myös kuulla talonpoikien käyneen valittamassa ja kosti sen. Entistä vaikeammaksi kävi talonpoikien elämä. Löytyipä heidän joukostaan epäluotettavia miehiäkin, jotka kantelivat kaikenlaista naapureistaan pehtoorille ja puhuivat pahaa toisista. Koko väki villiintyi ja pehtoori tuli yhä häijymmäksi.

Aikojen kuluessa asiat yhä vain pahenivat ja viimein alkoi kansa pelätä pehtooria kuin pahinta petoa. Kun hän kulki kylällä, niin kaikki pakenivat häntä, minne vain pääsivät hänen näkyvistään. Pehtoori huomasi tämän ja suuttui siitä yhä enemmän. Hän sekä pieksi että näännytti työllä kansaa, ja paljon saivat talonpojat hänen tähtensä kärsiä.

Tämmöisiä ilkiöitä oli joskus otettu hengiltä. Tähän suuntaan alkoivat talonpojat jo puhua. He kokoontuivat joskus johonkin syrjäiseen sopukkaan ja rohkeimmat sanoivat:

-- Kuinka kauan meidän pitää tuota konnaa kärsiä? Hukka meidät perii. Ei se ole mikään synti, jos tuommoisen tappaa!

Kerran talonpojat kokoontuivat talon metsään pääsiäisen edellä. Pehtoori oli lähettänyt heidät sinne työhön. Päivällistunnilla he kokoontuivat yhteen ja alkoivat keskustella.

-- Kuinka me nyt oikein tulemme toimeen? -- puhelivat he. -- Hän tekee meistä ihan lopun. Emme me eivätkä meidän eukkomme saa enää hetkenkään lepoa enemmän päivällä kuin yölläkään. Ja jos vain ei kaikki ole hänen mielensä mukaista, niin hän heti sekaantuu asiaan ja pieksää. Semjon kuoli hänen antamansa selkäsaunan seurauksiin. Anisimia hän kidutti jalkapuussa. Mitä me enää odotamme? Kun hän tulee tänne illalla ja rupeaa taas rähisemään, niin ei tarvitse muuta kuin nykäistä hänet alas hevosen selästä ja kumahuttaa kirveellä -- siinä koko juttu. Kuopataan hänet sitten jonnekin kuin koira, niin ei kukaan joudu kiinni. Mutta kaikkien täytyy silloin olla yksistä puolin eikä ketään saa antaa ilmi!

Näin puhui Vasili Minajev. Hän oli pehtoorille äkäisempi kuin kukaan muu. Pehtoori pieksi häntä joka viikko ja oli riistänyt hänen vaimonsa itselleen keittäjättäreksi.

Tämmöistä talonpojat juttelivat. Illalla pehtoori saapuikin. Hän tuli ratsain ja alkoi heti haukkua, että talonpojat muka hakkasivat väärin. Puuläjästä hän löysi lehmuksen.

-- En minä ole käskenyt lehmusta hakkaamaan! -- sanoi hän. -- Kuka sen on hakannut? Sanokaa, taikka pieksän teidät jokaisen!

Hän alkoi tutkia, kenen palstalla lehmus oli. Selville kävi, että se oli Sidorin alueella. Pehtoori iski Sidoria kasvoihin niin että veri purskahti. Vasiliakin hän sivalsi piiskalla, koska tämän hakkaama kasa muka ei ollut tarpeeksi iso. Sitten hän ratsasti tiehensä.

Illalla ukot taas tulivat yhteen ja Vasili alkoi puhua:

-- Kylläpä olette väkeä! Varpusia te olette, ettekä mitään miehiä. "Olemme yksistä puolin", vakuuttivat kaikki, mutta kun asiaksi tuli, niin kaikki kiiruhtivat piiloon. Niin varpusetkin päättivät yksissä neuvoin vastustaa haukkaa. "Ei anneta ilmi, pysytään lujina!" -- sanoivat ne. Mutta kun haukka tuli, niin kaikki riensivät pelastamaan nahkaansa ja haukka otti sen, minkä hyväksi näki. Haukan mentyä varpuset taas tulivat esille piilostaan ja alkoivat tirskuttaa, mutta yhden huomattiin olevan poissa. "Kuka on poissa? Vanjka. No, vähät hänestä! Sitä sille pitikin!" Niin tekin teitte. Kun kerran päätettiin olla yksimielisiä, niin olisi pitänyt sitä ollakin. Kun hän kävi Sidorin kimppuun, niin teidän olisi pitänyt yksissä tuumin hänet nutistaa. Mitä se toimittaa, että päätetään olla lujina ja puolustaa toisiaan ja sitten vaaran uhatessa lähdetään käpälämäkeen!

Tämmöisiä puheita alkoi kuulua yhä useammin, ja talonpojat aikoivat todellakin tehdä lopun pehtoorista. Piinaviikolla pehtoori ilmoitti talonpojille, että heidän oli oltava valmiit pääsiäisenä kyntämään maata, johon oli määrä kylvää kauraa. Tämän katsoivat talonpojat suureksi vääryydeksi ja kokoontuivat Vasilin takapihalle asiasta keskustelemaan.

-- Kun hän kerran on Jumalan unhoittanut ja tahtoo panna tuommoista toimeen, niin hänet pitää tosiaankin tappaa, kävi miten kävi! -- arvelivat he.

Sinne tuli myöskin Pjotr Mihejev. Hän oli hiljainen mies eikä kannattanut toisten tuumia. Kuunneltuaan heidän puheitaan hän sanoi:

-- Veljet, te aiotte tehdä suuren synnin. Ihmishengen riistäminen ei ole mikään pikku asia. Helppoa on ottaa toiselta henki, mutta kuinka käy silloin oman sielun? Hän tekee pahaa -- siksi hänet vielä paha periikin. Täytyy kärsiä, veljet.

Vasili suuttui tästä puheesta:

-- Sinä jankutat yhä samaa, nimittäin että on synti tappaa ihminen. Tietysti se on synti, mutta ajattelehan, millainen ihminen tässä on kysymyksessä. On synti tappaa hyvä ihminen, mutta tämmöisen koiran surmaaminen on Jumalallekin otollinen. Hullu koira pitää tappaa ihmisten turvallisuuden vuoksi. Suurempi synti tehdään jos jätetään tappamatta. Miksi hän turmelee kansaa? Jos me joudummekin kärsimään, niin me kärsimme toisten ihmisten hyväksi ja nämä kiittävät meitä siitä. Ei sovi enää suu auki seisoa, sillä silloin hän tekee kaikista lopun. Joutavia sinä, Mihejev, jaarittelet. Onko se sitten pienempi synti, että menemme työhön Kristuksen juhlapäivänä? Et sinä itsekään mene.

Mihejev lausui:

-- Miksi en menisi? Jos käsketään, niin menen kyntämään. En minä sitä itseäni varten tee. Jumala kyllä tietää, kuka on syntiin vikapää; pääasia on, että emme Häntä unhoita. En minä, hyvät veljet, omiani puhele. Jos meidän olisi pahaa vastaan pahalla taisteltava, niin Jumala olisi laissaan sen meille ilmoittanut. Mutta meille onkin käsketty aivan toista. Kun rupeat pahaa pois hävittämään, niin se tarttuu sinuun itseesi. Ei ole vaikea tappaa ihmistä, mutta veri tarttuu omaan sieluun. Ihmisen tappaminen on oman sielun tahraamista verellä. Sinä ajattelet, että olet tappanut huonon ihmisen, luulet hävittäneesi pahan, mutta -- kas! -- paha sitäkin suurempi on mennyt sinuun itseesi. Alistu sinä onnettomuuden alle, niin se menee ohi.

Näin eivät talonpojat saaneet syntymään mitään päätöstä. Mielipiteet olivat eriäviä. Toiset ajattelivat niinkuin Vasili puhui, toiset taas yhtyivät Pjotrin mielipiteeseen, ett'ei pitänyt tehdä syntiä, vaan kärsiä.

Talonpojat viettivät juhlallisesti ensimäisen pääsiäispäivän. Illalla saapui kylänvanhin lautamiesten kanssa herraskartanosta ilmoittamaan, että pehtoori Mihail Semjonovitsh on käskenyt kaikkia talonpoikia saapumaan seuraavana päivänä kyntämään. Kylänvanhin kiersi seuralaisineen ympäri koko kylän ja ilmoitti jokaiselle, mihin paikkaan tämän seuraavana päivänä oli mentävä työhön. Kyyneleet nousivat talonpoikien silmiin, mutta he eivät uskaltaneet olla tottelematta, vaan saapuivat määrätyille paikoille ja ryhtyivät kyntämään. Kirkonkellot kutsuvat aamujumalanpalvelukseen ja kaikki kansa viettää pyhäpäivää, mutta talonpojat ovat kyntämässä.

Pehtoori Mihail Semjonovitsh heräsi myöhään ja lähti taloustoimia tarkastamaan. Kotiväki oli juhlapuvussa. Tytärkin, joka oli jäänyt leskeksi, oli tullut sinne pyhää viettämään. Renki valjasti hevosen ja he kävivät kirkossa jumalanpalveluksessa. Piika laittoi teekeittiön kuntoon ja perhe kokoontui teetä juomaan. Mihail Semjonovitsh joi kyllikseen teetä, sytytti piippunsa ja kutsui kylänvanhimman luokseen.

-- No, panitko talonpojat kyntämään?

-- Kyllä, Mihail Semjonytsh.

-- Menivätkö kaikki?

-- Kaikki menivät, minä itse määräsin heille työpaikat.

-- Kyllähän sinä työpaikat määräsit, mutta tekevätkö he myöskin työtä? Mene katsomaan ja sano heille, että kun minä iltapäivällä tulen, niin pitää pari desjatinaa olla kynnetty. Ja kyntäköötkin hyvin! Jos löydän vikoja niin ei se heitä pelasta, että nyt on pyhä!

-- Hyvä on.

Kylänvanhin lähti kiiruhtamaan pois, mutta Mihail Semjonovitsh kutsui hänet takaisin. Pehtoori tahtoi jotakin sanoa, mutta ei tietänyt, kuinka aloittaisi. Viimein hän sai sanotuksi:

-- Kuulehan, koeta myöskin ottaa selville, mitä nuo lurjukset puhuvat minusta. Kerro minulle, kuka moittii ja mitä kukin sanoo. Kyllä minä ne roikaleet tunnen. Eivät ne tahtoisi työtä tehdä, niiden mieli tekee vain makailla ja vetelehtiä. Mässääminen ja juhliminen on heille mieleen, mutta sitä he eivät ajattele, että peltotyöt myöhästyvät. Niinpä kuuntele siis heidän puheitaan ja kerro minulle, mitä he tuumivat. Minun pitää saada se tietää. Mene nyt ja muista kertoa kaikki, älä salaa mitään.

Kylänvanhin meni ulos, nousi hevosen selkään ja lähti talonpoikien luo pellolle.

Pehtoorin vaimo oli kuullut miehensä keskustelun kylänvanhimman kanssa. Hän oli hiljainen ja hyväsydäminen nainen ja hillitsi miestään, missä suinkin voi, sekä puolusti talonpoikia hänen edessään. Hän tuli miehensä luo ja alkoi pyytää:

-- Ystäväiseni, Misha kulta, älä tee syntiä Kristuksen suurena pyhänä, vaan päästä Herran tähden talonpojat työstä.

Mihail Semjonovitsh ei huolinut vaimonsa puheista, vaan sanoi nauraen:

-- Et kai ole pitkään aikaan saanut piiskaa maistaa, koska olet tullut noin rohkeaksi ja sekaannut asiaan, joka ei sinuun kuulu.

-- Misha kultaseni, minä näin sinusta pahaa unta. Tottele minua ja päästä talonpojat.

-- Sitähän minäkin, että näyt liiaksi rasvettuneen ja luulet, ettei piiska enää ihrasi läpi tunnu. Varo vain!

Semjonovitsh suuttui, töytäsi vaimoaan ja ajoi hänet pois päivällistä hommaamaan.

Mihail Semjonovitsh söi päivälliseksi hyytelöä, piirasta, kaalikeittoa sianlihan kera, porsaspaistia ja maitovelliä, joi kirsikkaviinaa, haukkasi jälkiruuaksi makeata piirakkaa, kutsui sitten keittäjättärensä, pani tämän lauluja soittelemaan ja rupesi itse kitaralla säestämään.

Näin hän istui tyytyväisenä röyhähdellen, näppäili soittimen kieliä ja laski leikkiä keittäjättären kanssa.

Kylänvanhin saapui, kumarsi ja alkoi tehdä selkoa siitä, mitä hän oli nähnyt pellolla.

-- No, kyntävätkö? Saavatko tehdyksi sen verran kuin määräsin?

-- Enemmän kuin puolet on jo kynnetty.

-- Onko työ kunnollista?

-- Hyvästi näkyvät kyntävän. Ovat peloissaan.