Part 3

-- Ei, -- sanoi hän, -- nähtävästi ei minun ole sallittu täältä lähteä. Mihin minä menisin, kun en jaksa kääntyäkään.

-- No, hyvästi sitten. Älä muistele pahalla, -- sanoi Shilin ja suuteli Kostylinia.

Hän tarttui seipääseen, käski Dinan pitelemään sitä kiinni ja alkoi kiivetä ylös. Kaksi kertaa jäi yritys kesken, sillä jalkapuu teki haittaa. Kostylinin avulla hän vihdoin pääsi ylös. Dina veti häntä kätösillään paidasta kaikin voimin ja nauroi.

Shilin otti seipään ja sanoi:

-- Dina, vie tämä paikoilleen. Jos kotonasi huomaavat sen olevan poissa, niin ne lyövät sinua.

Dina lähti viemään seivästä. Shilin meni alas vuoren juurelle, otti terävän kiven ja alkoi vääntää jalkapuun lukkoa auki. Mutta lukko oli luja; hän ei saanut sitä mitenkään rikki ja epämukava hänen oli työskennelläkin. Hän kuuli jonkun juoksevan vuoren rinnettä alas kevyesti hypähdellen. "Varmaankin se on Dina", ajatteli hän. Dina juoksi hänen luokseen, otti kiven ja sanoi:

-- Annahan kun minä!

Hän laskeutui polvilleen ja rupesi lukkoa vääntämään. Mutta hänen kätensä ovat hennot kuin vitsa -- ei niissä ole voimaa. Hän heitti kiven pois ja rupesi itkemään. Shilin kävi taas lukon kimppuun. Dina oli kyykyllään hänen vieressään ja piti kättään hänen olallaan. Shilin katsahti taakseen ja näki punaisen ruskon kajastelevan vasemmalla vuoren takana. Kuu oli nousemassa. "Ennen kuun nousemista täytyy päästä notkon läpi metsän suojaan", ajatteli hän. Hän nousi ja heitti kiven pois. Täytyy mennä, vaikka onkin pakko raahata jalkapuuta mukanaan.

-- Hyvästi, Dina kulta! -- sanoi hän. -- En ikinä unhoita sinua.

Dina tarttui häneen kiinni ja kopeloi käsillään etsien paikkaa, mihin pistäisi kakkuja, Shilin otti kakut.

-- Kiitos, -- sanoi hän. -- Sinä olet järkevä tyttö. Kuka sinulle nyt minun pois mentyäni nukkeja tekee?

Ja hän silitti Dinan päätä,

Dina purskahti itkuun, peitti kasvonsa käsiinsä ja lähti juoksemaan ylös vuorelle hypähdellen kuin vuohi. Kuului vain pimeässä, kuinka palmikon helyt kilahtelivat.

Shilin teki ristinmerkin, tarttui kädellään jalkapuun lukkoon, ett'ei se kalisisi, ja lähti kulkemaan tietä myöten. Hän kulkea laahusti ja tarkasti kaiken aikaa ruskotusta, joka osoitti kuun nousua. Tie oli hänelle tuttu. Oli kuljettava suoraan eteenpäin noin kahdeksan virstaa. Pääasia oli päästä metsään ennenkuin kuu ehtisi kokonaan tulla näkyviin. Kun hän meni joen yli, oli taivas vuoren takana jo kirkastunut. Hän lähti kulkemaan notkotietä silmäillen kaiken aikaa ylös. Kuu ei vielä ollut näkyvissä, mutta taivaan toinen reuna kirkastui kirkastumistaan. Varjo alkoi langeta vuoren juurelle ja läheni häntä.

Shilin kulki yhä eteenpäin pysytellen varjossa. Hän koetti kiiruhtaa, mutta kuu yleni vielä nopeammin. Oikeallakin puolella alkoivat vuorten huiput jo välkkyä. Kun hän alkoi lähestyä metsää, tuli kuu esille vuorten takaa ja ympärillä oli valoisaa kuin päivällä. Saattoi eroittaa joka lehden puissa. Vuorilla vallitsi hiljaisuus aivan kuin kaikki elämä olisi tauonnut. Vain joen kohina kuului alhaalta.

Shilin saapui metsän reunaan kohtaamatta ketään. Hän etsi mahdollisimman pimeän paikan ja istahti lepäämään.

Levättyään ja syötyään kakun hän otti kiven ja ryhtyi taas jalkapuuta särkemään. Hän hakkasi niin että kädet tulivat kipeiksi, mutta ei saanut lukkoa rikki. Täytyi taas lähteä matkaan. Kuljettuaan virstan verran hän oli aivan uuvuksissa ja tunsi jaloissaan särkyä. Hän astui vielä kymmenkunnan askelta eteenpäin ja pysähtyi. "Eihän tässä muutakaan voi kuin raahustaa eteenpäin niin kauan kuin voimia riittää -- ", ajattelee hän. "Jos istahdan, niin en pääse enää ylös. Linnoitukseen asti en pääse, mutta päivän valjettua käyn metsään makaamaan ja jatkan sitten yön tultua taas matkaani."

Hän kulki koko yön. Vain kaksi ratsastavaa tatarilaista hän kohtasi; niiden tulon hän kuuli niin ajoissa, että ehti piiloutua puitten taakse.

Kuu alkoi jo kalveta, kaste lankesi maahan ja päivän koitto oli jo lähellä, mutta Shilin ei ollut ehtinyt metsän toiseen päähän. "No, kuljen vielä kolmekymmentä askelta, poikkean sitten metsikköön ja käyn lepäämään", ajatteli hän. Kun hän oli kulkenut kolmekymmentä askelta, oli metsäkin lopussa. Hän astui metsän reunaan. Oli jo aivan valoisata, hänen silmiensä edessä oli aro ja siinä näkyi selvästi linnoitus. Vasemmalla, aivan lähellä vuoren juurella oli sammuvia nuotioita, joista kohosi savua ja joiden ääressä oli miehiä.

Hän katsoi tarkemmin ja näki pyssyjen välkkyvän. Siinä oli kasakoita, venäläisiä sotamiehiä.

Shilin ilostui, kokosi viimeiset voimansa ja lähti kulkemaan venäläisiä kohti. Itsekseen hän ajatteli: "Jumala varjelkoon joutumasta tässä aukealla kedolla tatarilaisten ratsumiesten näkyviin. Vaikka matka ei olekaan pitkä, niin en pääsisi heidän kynsistään."

Samassa hän näkikin vasemmalla eräällä kukkulalla kolme tatarilaista parinkymmenen sylen päässä. Nämäkin näkivät hänet ja ohjasivat hevosensa häntä kohti. Hänen sydämensä jähmettyi kauhusta. Käsillään huitoen hän alkoi huutaa täyttä kurkkua venäläisille:

-- Veljet! Auttakaa! Veljet!

Venäläiset kuulivat huudon. Kasakoita lähti ratsastamaan häntä kohti.

Kasakkain oli ratsastettava melkoinen matka, mutta tatarilaiset olivat aivan lähellä. Shilin ponnisti viimeiset voimansa, tarttui kädellään jalkapuuhun ja lähti juoksemaan kasakoita kohti. Huomaamatta mitään ympärillään hän teki ristinmerkkejä ja huusi:

-- Veljet! Veljet! Veljet!

Kasakoita oli noin viisitoista miestä.

Tatarilaiset pelästyivät ja alkoivat epäröidä. Shilin juoksi kasakkain luo.

Kasakat ympäröivät hänet ja alkoivat kysellä, mikä hän oli miehiänsä ja miten sinne joutunut. Shilin oli aivan pyörällä ilosta, itki ja hoki vain:

-- Veljet! Veljet!

Sotamiehet juoksivat paikalle ja ympäröivät Shilinin. Yksi antoi hänelle leipää, toinen puuroa, kolmas viinaa, eräs kääri hänen ympärilleen viitan, muuan taas särki jalkapuun.

Upseerit tunsivat hänet ja veivät linnoitukseen. Sotamiehet tulivat iloisiksi, toverit kokoontuivat Shilinin ympärille.

Shilin kertoi heille kaikki vaiheensa ja sanoi:

-- Näin minä kävin kotona ja menin naimisiin! Ei se näy olevan minulle sallittu.

Ja hän jäi edelleen Kaukaasiaan sotapalvelukseen.

Kostylin lunastettiin vankeudesta vasta kuukautta myöhemmin viidellätuhannella ruplalla. Henkihieverissä hänet sieltä takaisin tuotiin.

Paljonko ihminen tarvitsee maata?

I

Kerran tuli vanhempi sisar kaupungista nuoremman luo maalle. Vanhempi oli naimisissa kauppiaan kanssa kaupungissa, nuorempi talonpojan kanssa maalla. Sisarukset juovat teetä ja puhelevat. Vanhempi sisar alkoi ylvästellä ja kehua elämäänsä kaupungissa: kuinka kaikki hänen ympärillään kaupungissa on tilavaa ja puhdasta, kuinka hänen lapsensa aina ovat sievästi puetut, kuinka hän herkuttelee ja käy huviretkillä, juhlissa ja teattereissa.

Nuorempi sisar loukkaantui ja alkoi puhua halventavasti kauppiaitten elämästä sekä ylistää omia maalaisolojaan.

-- Enpä vaihtaisi, -- hän lausui, -- omaa elämääni sinun eloosi. Joskin elämämme on yksitoikkoista, niin eipä meitä hätä häilytä. Te elätte komeammin, voitte saada suunnattomia voittoja, mutta saatatte myös pahanpäiväisesti hävitä kaupoissanne. Sattuu niinkin, että se, joka tänään on rikas, kulkee huomenna jo mieron tietä. Meidän talonpoikien asema sen sijaan on varmempi. Ei vatsamme liiaksi pullistu, mutta ei sitä nälkäkään kurni. Rikkaita emme ole, mutta leivissä pysymme.

Vanhempi sisar tarttui puheeseen:

-- Kaunista leivissä pysymistä -- sikojen ja vasikkain parissa! Ei tietoakaan hienoudesta eikä seuratavoista! Raatoipa isäntäsi miten paljon tahansa, niin sittenkin te elätte ja kuolette sonnassa ja lastenne osaksi tulee sama kohtalo.

-- Mitäpä siitä,-- sanoo nuorempi, -- meidän ammattimme on sellaista. Mutta sen sijaan seisomme vankalla pohjalla, emme ketään kumartele emmekä ketään pelkää. Te taas siellä kaupungissa elätte kaikenlaisten kiusausten keskellä. Nyt ovat asiat hyvin, mutta jo huomispäivänä voi pahahenki kietoa isäntäsi pauloihinsa ja vietellä hänet joko korttia pelaamaan tahi juomaan tahi jonkun naikkosen jälessä juoksemaan. Silloin menee kaikki nurin... Eikö tämmöistä useinkin tapahdu?

Isäntä Pahom loikoi uunin päällä ja kuunteli ämmien jaaritusta.

-- Se on totinen tosi, -- sanoi hän. -- Kun meikäläinen täällä lapsuudesta asti tuota maaemoa kääntelee, niin ei siinä jouda tyhmyyksiä hautomaan. Se vain on paha, että maata on vähän! Olisipa vain maata tarpeeksi asti, niin en pelkäisi ketään -- en itse piruakaan!

Ämmät joivat teensä, lörpöttelivät vielä pukuasioista, korjasivat astiat pois ja kävivät makaamaan.

Mutta piru oli istunut uunin kolossa ja kuullut kaikki. Se ilostui siitä, että talonpojan emäntä oli saanut miehensä pöyhkeilemään -- kehumaan, että jos hänellä olisi maata tarpeeksi, niin ei pirukaan häntä ottaisi.

"Hyvä on", tuumi se, "panemmepa kiistan käymään. Minä annan sinulle paljon maata -- sen avulla sinut sitten otankin."

II

Talonpoikien naapurina asui muuan vaatimaton rouvasihminen. Hänellä oli maata 120 desjatinaa. Ennen hän oli elänyt talonpoikien kanssa kaikessa rauhassa ketään ahdistelematta. Mutta hänelle tuli pehtooriksi entinen sotamies ja tämä alkoi rasittaa talonpoikia sakoilla. Pahom koetti olla hyvin varuillaan, mutta sittenkin pääsi hevonen kauraan tahi lehmä puutarhaan pujahtamaan taikka vasikat niittyjä tallomaan, -- ja kaikesta oli maksettava sakkoa.

Pahom suoritti sakot ja haukkui sekä pieksi kotiväkeään. Paljon syntiä tuli Pahom siten kesän pitkään tuon pehtoorin takia tehneeksi. Hän oli oikein iloissaan, kun karja oli pihassa. Vaikka rehua olikin sääli, niin ei sen sijaan tarvinnut sakkoja pelätä.

Talvella levisi huhu, että rouva myy maansa ja että valtamaantien varrella asuva talonmies hieroo siitä kauppaa. Talonpojat kuulivat tämän ja hätääntyivät. "Kas niin", ajattelivat he, "jos maa joutuu tuolle talonmiehelle, niin hän kiusaa meitä sakoilla vielä pahemmin kuin rouva. Me emme tule toimeen ilman tuota maata, se on aivan tilustemme keskellä." Kyläkunnan edustajat saapuivat rouvan luo ja alkoivat pyytää, että hän myisi maan heille eikä talonmiehelle. Lupasivat maksaa enemmän. Rouva suostui. Talonpojat alkoivat hommata koko maatilan ostoa yhteisvoimin. He pitivät kokouksen ja toisenkin, mutta asiasta ei tullut valmista. Paha henki riivaa heitä niin, että he eivät mitenkään saa yhteistä sopimusta syntymään. Silloin he päättivät ostaa kukin erikseen sen verran kuin kunkin varat myöntävät. Rouva suostui siihenkin. Pahom sai kuulla, että hänen naapurinsa oli ostanut rouvalta 20 desjatinaa ja että rouva oli suostunut odottamaan toista puolta rahoista vuoden ajan. Tämä kävi Pahomille kateeksi. "Ostavat pois kaiken maan", tuumi hän, "eikä minulle jää mitään." Hän ryhtyi neuvottelemaan vaimonsa kanssa.

-- Ihmiset ostavat, -- sanoi hän, -- meidän pitäisi myös ostaa kymmenkunta desjatinaa. Muutenhan ei elämästä tule mitään. Pehtoorin sakot ovat meidät aivan näännyttäneet.

He miettivät keinon, miten voisivat ostaa. Säästöjä heillä oli sata ruplaa, varsan ja puolet mehiläisistä he myivät, poika pestautui rengiksi, langolta saatiin jonkun verran lainaksi -- ja niin kertyi puolet rahoista.

Pahom kokosi rahat, katsoi mieleisensä palstan -- 15 desjatinaa pikku metsikköineen -- ja lähti rouvan luo kauppaa hieromaan. Hän osti 15 desjatinaa, löi kättä päälle ja antoi käsirahan. Käytiin kaupungissa, laillistettiin kauppakirja, rahoista hän maksoi puolet ja lupasi suorittaa loput kahden vuoden kuluessa.

Nyt oli Pahomilla oma maa. Hän otti lainaksi siementä ja kylvi ostomaahan sekä sai hyvän sadon. Yhdessä vuodessa hän maksoi velkansa sekä rouvalle että langolle. Niin tuli Pahomista talollinen. Omaa maatansa hän nyt kynti, omaansa kylvi, omaltaan heinää teki, omalta maaltaan seipäitä hakkasi ja omalla maallaan karjaa elätti. Pahom menee ikiomaa maataan kyntämään taikka käy oraspeltoja ja niittyjä tarkastelemassa eikä ole rajoja hänen riemullaan. Ruohokin siinä näyttää aivan toisenlaiselta kuin muualla, aivan toisenlaisia ovat kukkasetkin. Kun hän ennen muinoin tästä ohi kulki, niin ei tuossa maassa mitään erikoista ollut. Mutta nyt se oli aivan toista kuin kaikki muu.

III

Näin eleli Pahom tyytyväisenä. Kaikki olisi muuten ollut hyvin, mutta naapurit alkoivat käyttää Pahomin peltoja ja niittyjä hyväkseen. Hän pyysi heitä hyvällä lakkaamaan, mutta siitä ei ollut apua: väliin päästivät paimenet lehmänsä niitylle, väliin taas pujahtivat hevoset öiseen aikaan peltoon. Pahom ajeli niitä pois ja antoi joka kerta anteeksi, ei tahtonut ruveta käräjöimään; viimein kärsivällisyys loppui ja hän alkoi valittaa oikeuteen. Kyllähän hän tiesi, etteivät naapurit tuota kaikkea tehneet tahallaan, vaan että se johtui tilanahtaudesta, mutta hän ajatteli: "Eihän asiaa voi silleenkään jättää; noinhan ne turmelevat minulta kaikki. Täytyy opettaa heitä."

Ja hän opetti heitä oikeudenkäynnin kautta kerran ja toisenkin; yksi ja toinen sai sakkoa. Naapurit äkämystyivät tästä Pahomiin. Nyt he toisinaan jo tahallaankin tekivät vahinkoa. Eräänäkin yönä joku oli hiipinyt metsään ja silponut kymmenkunta nuorta lehmusta niiniä saadakseen. Metsässä kulkiessaan Pahom huomasi jotakin valkeata häämöittävän. Hän meni lähemmäksi ja näki, kuinka nuoret, paljaiksi kolotut puunrungot oli heitetty huiskin haiskin ja kannot surkeina törröttivät. Jospa ilkityön tekijä edes olisi tyytynyt taittamaan vain pensaikon reunimaiset puut tahi jättänyt edes yhden jälelle -- mutta ei! Kaikki oli järjestään raiskattu. Pahom vihastui. "Ah", ajattelee hän, "kunpa saisin tietää, kuka tämän on tehnyt. Kylläpä kostaisin sille." Hän mietti miettimistään, kuka se mahtoi olla. "Ei se voi olla muu kuin Sjomka" -- päätteli hän. Hän meni Sjomkan pihaan jälkiä etsimään, mutta ei löytänyt mitään, syntyi vain riitaa. Ja yhä varmemmin tuli Pahom vakuutetuksi siitä, että Semjon oli syyllinen. Hän antoi haasteen. Asia joutui oikeuden käsiteltäväksi. Syytetty vapautettiin, sillä ei ollut todistuskappaleita häntä vastaan. Pahom pahastui tästä yhä enemmän. Hän alkoi haukkua kylänvanhinta ja tuomareja. "Te", sanoi hän, "vedätte yhtä köyttä varkaitten kanssa. Jos itse oikeuden mukaan eläisitte, niin ette varkaita vapauttaisi." Pahom joutui näin riitaan sekä tuomarien että naapuriensa kanssa. Alettiinpa häntä jo uhkailla punaisella kukollakin [tulipalo]. Omalla maalla kävi elämä Pahomille väljemmäksi, mutta kyläkunnassa ahtaammaksi.

Siihen aikaan levisi huhu, että kansaa muuttaa uusille asuinsijoille. Pahom tuumi: "Minun itseni ei ole syytä lähteä maaltani, mutta jos jotkut täkäläiset menisivät pois, niin täällä tulisi väljemmät tilat. Minä ottaisin heidän maansa itselleni ja liittäisin ne omiin tiluksiini. Elämä muuttuisi silloin paremmaksi. Nyt on kovin ahdasta."

Kerran, kun Pahom istuu kotonaan, pistäytyy eräs ohi matkaava talonpoika hänen luokseen. Matkamiehelle annettiin yösija ja tarjottiin ruokaa. Alettiin jutella, kysyttiin mistä kaukaa vieras on. Mies sanoo tulevansa etelästä, Volgan takaa, -- oli ollut siellä työssä. Sana seuraa toistaan ja mies rupeaa kertomaan, kuinka väkeä sinne asumaan muuttaa. Hän kertoo, että heidän puolen ihmisiä on muuttanut sinne, ovat kirjoittautuneet kyläkunnan jäseniksi ja heille on lohkaistu maata 10 desjatinaa henkeä kohti. Ja maa on semmoista, sanoo hän, että kun siihen kylvettiin ruista, niin olki kasvoi hevosta korkeammaksi ja viisi kertaa kahmaisemalla sai aimo lyhteen. Eräs mies, niin hän kertoo, saapui sinne rutiköyhänä, aivan tyhjin käsin, mutta nyt hänellä on kuusi hevosta, ja kaksi lehmää.

Pahom innostui. Hän tuumi: "Mitäpä minä rupean täällä ahtaissa oloissa kurjuutta kärsimään, jos kerran voi hyvin toimeen tulla? Myyn täällä maat ja mannut. Siellä minä noilla rahoilla järjestän oloni ja laitan kaikki kuntoon. Ei täällä ahdingossa elämisestä ole kuin harmia. Mutta minun täytyy ottaa itse tarkka selko kaikesta."

Kesän tultua hän laittautui matkaan. Samaraan asti hän matkusti laivassa Volgaa alas ja kulki sitten 400 virstaa jalkaisin. Näin hän saapui perille. Kaikki oli niinkuin oli kerrottu. Talonpojilla on maata viljalti, 10 desjatinaa on eroitettu jokaista henkeä kohti, ja kyläkunnan jäseneksi he ottavat mielellään. Ja jos jollakulla on rahaa, niin sopii ostaa tuon maaosuuden lisäksi perinnöksi kaikkein parasta maata 3 ruplan hinnasta desjatinalta niin paljon kuin vain haluttaa.

Pahom otti kaikesta selon, palasi syksyksi kotiinsa ja alkoi myyskennellä kaikkea. Hän myi maansa ja sai siitä voittoa, myi talonsa ja kaiken karjansa, erosi kyläkunnasta, odotti kevääseen asti ja lähti sitten perheineen uusille seuduille.

IV

Pahom saapui perheineen uudelle paikkakunnalle ja kirjoittautui asukkaaksi isoon kylään. Hän tarjosi ukoille tuliaisia ja laittoi kaikki paperit kuntoon. Hänet otettiin vastaan ja hänelle eroitettiin viiden hengen osuus eli 50 desjatinaa eri peltomaita paitsi laidunta. Pahom asettui asumaan ja hankki karjaa. Yksistään osuutena saatua maata oli hänellä nyt kolmin verroin enemmän kuin ennen ja tämä maa oli viljavaa. Elämä oli entiseen verrattuna kymmenen kertaa parempaa. Sekä viljelysmaata että laidunmaata oli yllin kyllin. Karjaa saattoi pitää niin paljon kuin vain tahtoi.

Alussa, niin kauan kuin Pahom järjesteli oloaan ja asiat menestyivät, näytti hänestä kaikki hyvältä, mutta kun hän perehtyi elämäänsä, niin tämäkin maa alkoi tuntua ahtaalta. Ensimäisenä vuonna Pahom kylvi vehnää ja sai hyvän sadon. Hän ihastui vehnän viljelykseen, mutta maaosuutta oli vähän. Ja sekin, mitä oli, oli oikeastaan kelpaamatonta. Siellä käytetään vehnän viljelykseen kesantomaata. Kylvetään yhtenä tahi kahtena vuonna ja jätetään maa sitten taas lepäämään kunnes se uudestaan nurmettuu. Tämmöinen maa on hyvin haluttua eikä sitä kaikille riitäkään. Siitä johtuu riitojakin. Rikkaammat tahtovat itse kylvää, köyhät taas antavat kauppiaille maksua vastaan. Pahomin mieli teki kylvää enemmän. Hän meni seuraavana vuonna kauppiaan puheille ja otti maata vuodeksi. Kylvi suuremman määrän ja se menestyikin hyvin, mutta maa oli kaukana kylästä -- vilja oli kuljetettava 15 virstan päähän. Hän näki talonpoikien pitävän karjataloja ja rikastuvan. "Tuo on aivan toista", ajattelee Pahom. "Jospa minäkin ostaisin maata ikiomaksi ja rakentaisin karjatalon! Silloin olisi kaikki reilassa." Ja Pahom alkoi miettiä, kuinka hän saisi ostetuksi maata omakseen.

Näin eleli Pahom kolme vuotta. Vuokrasi maata, kylvi vehnää. Sadot olivat hyviä ja vehnä kelvollista ja niin kertyi rahaa säästöön. Mikäpä olisi ollut eläessä. Mutta ikävältä tuntui Pahomista joka vuosi vuokrata ihmisiltä maata ja sen takia hääriä. Missä vain oli hyvää maata saatavissa, sinne talonpojat aina kiiruhtivat ja veivät kaikki. Jos ei ehtinyt saamaan maata, niin ei kylvämisestä tullut mitään. Sattuipa kolmantena vuonna niinkin, että hän oli kauppiaan kanssa ostanut laidunmaan talonpojilta ja he olivat sen jo kyntäneet, kun talonpojat rupesivat käräjöimään ja koko työ meni hukkaan. "Jos olisi oma maa", tuumi hän, "niin en kumartaisi ketään ja kaikki menisi hyvin."

Ja Pahom alkoi tiedustella, mistä saisi ostaa maata. Hän löysikin sopivan miehen. Tällä oli 500 desjatinaa omaa maata, mutta hän oli joutunut vaikeisiin asioihin ja myi nyt huokeasta. Pahom alkoi hieroa kauppaa hänen kanssaan. Asiaa pohdittiin ja viimein sovittiin 1500 ruplan kauppahinnasta, josta puolet saisi suorittaa myöhemmin. Kaikki oli jo melkein sovittu, kun kerran Pahomin taloon poikkesi hevostaan syöttämään ohi matkustava kauppias. Juotiin teetä, puheltiin. Kauppias kertoo tulevansa kaukaa bashkiirien maasta. Siellä, -- niin hän kertoo, -- hän oli ostanut bashkiireilta maata noin viisi tuhatta desjatinaa. Ja tuo kaikki oli tullut maksamaan vain tuhat ruplaa. Pahom alkoi kysellä tarkemmin. Kauppias selitti. "Minä saatoin vain", hän kertoo, -- "ukot hyvälle mielelle, jakelin lahjoina viittoja ja mattoja noin sadan ruplan arvosta ynnä laatikollisen teetä sekä juotin viiniä niille, jotka joivat, -- ja niin otin 20 kopekalla desjatinan". Kauppias näyttää kauppakirjan. "Maa" -- hän sanoo, -- "on joen varrella ja koko aro kasvaa sulkaheinää". Pahom alkoi tiedustella, miten siellä kaikki oli. "Maata", -- sanoo kauppias, -- "on siellä niin laajalti, ett'ei sitä vuodessakaan kierrä, ja kaikki se on bashkiirein omaa. Mutta kansa on typerää kuin pässit. Voi saada melkein ilmaiseksi." "No", -- ajattelee Pahom, -- "miksi ostaisin tuhannella ruplallani viisisataa desjatinaa ja velkaantuisin vielä lisäksi? Miten paljon saankaan siellä tuhannella ruplalla!"

V

Pahom tiedusti, mitä teitä bashkiirien luo mennään. Heti kauppiaan lähdettyä hän itsekin hankkiutui matkaan. Hän jätti talon vaimonsa hoitoon, suoritti matkavalmistukset ja lähti renkinsä kanssa liikkeelle. He poikkesivat kaupunkiin, ostivat laatikon teetä sekä lahjoja ja viiniä aivan niinkuin kauppias oli puhunut. Sitten alkoi matka. He kulkivat 500 virstaa. Seitsemäntenä vuorokautena he saapuivat bashkiirilaisleiriin. Kaikki oli niin kuin kauppias oli kertonut. He asuvat kaikki arolla joen varrella huopateltoissa. Itse he eivät viljele maata eivätkä syö leipää. Karja ja hevoset liikkuvat arolla. Telttojen taakse on varsat sidottu kiinni ja niiden luo ajetaan emät kahdesti päivässä. He lypsävät tammoista maitoa ja tekevät siitä kumysia. Eukot vatkaavat kumysia ja valmistavat siitä juustoa, mutta miehet eivät tee muuta kuin juovat kumysia ja teetä, syövät lampaanlihaa ja soittelevat paimenpillejä. He kaikki ovat hyvinvoipia ja iloisia ja juhlivat kaiken kesää. Se on aivan sivistymätöntä kansaa eikä osaa venäjää, mutta muuten ystävällistä väkeä.

Heti Pahomin nähtyään bashkiirit tulivat ulos teltoistaan ja kerääntyivät vieraan ympärille. Löydettiin tulkki. Pahom sanoi hänelle tulleensa maata tiedustamaan. Bashkiirit riemastuivat, tarttuivat Pahomiin, veivät hänet hyvään telttaan, panivat matoille istumaan, asettivat hänen alleen untuvatyynyjä, istuutuivat hänen ympärilleen ja tarjosivat teetä sekä kumysia. He teurastivat pässin ja syöttivät hänelle pässin lihaa. Pahom otti kärryistään lahjoja ja alkoi jaella niitä bashkiireille. Hän antoi heille lahjat ja jakoi heille teetä. Bashkiirit tulivat iloisiksi. He puhua purpattivat keskenään pitkän aikaa ja käskivät sitten tulkin puhumaan.

-- He käskevät sanomaan sinulle, -- lausui tulkki, että he pitävät sinusta ja että meillä on tapana tehdä vieraalle kaikin tavoin mieliksi sekä antaa vastalahjoja lahjoista. Sinä olet antanut meille lahjoja. Sano nyt, mikä meidän omaisuudestamme sinua miellyttää, jotta voisimme antaa sinulle vastalahjan?

-- Enimmän minua täällä miellyttää maa, -- sanoo Pahom. -- Meillä on ahdasta asua ja maakin on laihdutettua. Teillä sen sijaan on maata paljon ja se on hyvää. Enpä ole moista koskaan nähnytkään.

Tulkki käänsi tämän. Taas puhelivat bashkiirit kauan aikaa. Pahom ei ymmärrä heidän puhettaan, mutta näkee, että he ovat iloissaan, huutavat ja nauravat. Sitten he vaikenivat ja katsovat Pahomiin. Tulkki puhuu:

-- He käskevät, -- sanoo hän, -- sinulle sanomaan, että he ovat valmiit antamaan sinulle maata niin paljon kuin tahdot. Viittaa vain kädelläsi, minkä haluat, niin se on oleva sinun.

He puhelivat vielä ja rupesivat jostakin riitelemään. Pahom kysyi, mistä he kiistelevät. Tulkki sanoi:

-- Toiset sanovat, että maan suhteen on kysyttävä vanhimman mieltä ja ett'ei voi antaa ilman hänen lupaansa. Toiset taas sanovat, että voi ilman hänen lupaansakin antaa.

VI

Bashkiirien väitellessä saapuu yht'äkkiä mies ketunnahkainen lakki päässä. Kaikki vaikenivat ja nousivat seisomaan. Ja tulkki sanoo:

-- Tämä on itse vanhin.

Pahom otti heti esille parhaan viitan ja antoi sen vanhimmalle sekä sen lisäksi viisi naulaa teetä. Vanhin otti lahjat vastaan ja istuutui parhaalle paikalle. Bashkiirit alkoivat heti puhua hänelle jotakin. Vanhin kuunteli jonkun aikaa, nyökäytti päätään merkiksi, että he vaikenisivat ja alkoi puhua Pahomille venäjäksi:

-- Miksikä ei, -- sanoo hän, -- kyllä se käy päinsä. Ota mistä haluat. Maata on paljon.