Part 6
Bolshaja päättyi kauniiseen puistoon Angarajoen varrella. Puiston keskellä on erittäin jykevä, korkealla jalustalla seisova Aleksanteri III:n muistopatsas. Siinä hän mahtavana, kaukonäköisenä katselee itään, taivaan rannalla siintäviä, Baikaljärveä ympäröiviä vuoria. Se oli muka hänen suuri aatteensa, että Venäjän valtaa oli levitettävä sinne kauvas itään aina Tyyneen valtamereen saakka. Sitä aatetta hän siinä edustaa.
Patsaan juurella oli aina kunniavahti, sotamies täysissä aseissa. Yöllä tammikuun toista päivää vastaan v. 1917, joka yö oli sen talven kylmin unohtui vartijasotamies vaihtamatta. Vartija ei jättänyt paikkaansa, vaan paleltui kuoliaaksi. Se oli silloin. Ja miten on nyt. Tuntuu kuin siitä olisi sata vuotta kulunut. Vallankumouksen jälkeen ehdotettiin, että patsas sulatettaisiin uudelleen ja siitä valettaisiin vapauden jumalatar. Lienevätkö aikeensa toteuttaneet.
Irkutskissa ei ole vesijohtoa. Ja se perustuu varsin merkilliseen seikkaan. Minun ystäväni tohtori Bergman, joka oli vuosia ollut komiteassa, jonka piti vesijohtoa hommata, kertoi minulle, että vesijohdon rakentamisella oli voitettavana suuret hankaluudet. Maa oli nimittäin täällä jäässä hyvin syvältä kesälläkin. Mikä johtuu talvien ankaruudesta ja lumettomuudesta. Sitä kokemusta vesijohtojen rakentamisessa, mikä oli muualla maailmassa saavutettu, ei voitu käyttää hyväksi. Ainoastaan Kanadassa kuuluu olevan joku kaupunki, jossa olosuhteet tässä suhteessa ovat samanlaisia.
Kaupungissa sanottiin olevan 125,000 asukasta, ilman sotaväkeä. Ja kun talot ovat pienenpuoleisia, on se luonnollisesti verrattain laaja. On lisäksi useita esikaupunkeja. Mutta raitiovaunuliikettä ei ole.
Tutustuin erääseen riikalaiseen karkotettuun. Hän väitti, että liikevoimaa raitiotieliikennettä, sähkölaitosta, teollisuuslaitoksia varten olisi helposti saatavissa -- Angara-joesta. Vieläpä sillä, hänen puheensa mukaan, voitaisiin lämmittää koko kaupunki. Angarassa on nimittäin tavattoman kova virta. Niinpä siihen ei ollenkaan voi mennä uimaan, se on hengenvaarallista. Jos virta tempaa mukaansa, on sattuman varassa voiko pelastua. Tätä suurta virran voimaa voitaisiin kaikkiin yllämainittuihin tarkoituksiin käyttää. "Mutta eiväthän ne ymmärrä", lisäsi hän halveksivasti.
Tavat ovat täällä kansanvaltaisempia kuin muualla Venäjällä. Kauppapuodit ovat kiinni 1/2 1-2 päivällä, että puotipalvelijat pääsevät syömään. Pääsiäisenä ne ovat kiinni toista viikkoa, mutta vasta pääsiäispäivästä alkaen. Pitkänä perjantaina ne olivat vielä auki. Jouluna olivat toiset puodit kiinni kolme, toiset neljä päivää. Puodeista puhuttaessa mainittakoon täällä se hauska omituisuus, että ei tingitä, sitä tapaa ei ollenkaan ole olemassa. Ja siperialaiset ovat siitä ylpeitä. Ajureillakin on taksa. Istutaan rekeen sen enempää kyselemättä ja kun tullaan perille, maksetaan taksan mukaan.
Lukutaidon kehuivat olevan Siperiassa jonkun verran paremman kuin muualla Venäjällä. Sota on kaikkialla Venäjällä vaikuttanut omituisella tavalla luku- ja kirjoitustaidon edistämiseksi. Kotona olevat ja sodassa olevat ovat halunneet kirjoittaa toisilleen. Eihän voi saada sanotuksi mitä haluaa, jos pitää kirje toisella kirjoituttaa. Iltakoulua on pidetty kasarmeissa ja rintamalla miehille, ja maakylissä ja kaupungeissa naisille.
Meidän tietosanakirjassa sanotaan, että Irkutskissa on joltinenkin teollisuus. Koko Siperiassa ei ole teollisuutta. Onhan joku rautatien korjauspaja, kirjapainoja, olutpanimoja ja pieniä mitättömiä yrityksiä. Kaikki tehdastuotteet on tuotu Euroopan Venäjältä, Saksasta tai Amerikasta.
Kun kerran Tchitassa tuumailin teettää itselleni uudet kengät, sanottiin, että ei koko Siperiassa ole suutaria, joka osaisi tehdä kenkiä mitan mukaan. Pidin tätä hyvin liioiteltuna. Mutta kun sitten Irkutskissa kysyin, onko se totta, vastattiin, että ei, ei se ole totta, on täällä Irkutskissa ollut kaksi miestä, jotka ovat osanneet mitan mukaan tehdä. Toinen niistä kyllä joutui sotaan, mutta nyt on tänne muuttanut yksi puolalainen, joka osaa. -- Tuo toinen muuten sitten murhattiin vallankumouksen melskeissä.
Arvelin, että Siperiassa turkikset olisivat huokeita. No, parkitsemattomia, valmistamattomia nahkoja voi sattua saamaan kohtalaisen huokealla, mutta valmistetut nahkat ovat aina kalliita. Ne nimittäin aina valmistetaan Varsovassa. Ja rahti Irkutskista Varsovaan ja takaisin lisää hintaa aikalailla.
Huonekaluja täällä valmistetaan vähän. Niistä onkin ainainen puute. Varakkaissakin kodeissa saattaa huonekaluja sen vuoksi olla silmiin pistävän niukasti.
Sokeri saadaan Kiovasta. Ainoastaan Vladivostokissa kuuluu olevan sokeritehdas ja jonkun verran muitakin tehtaita.
Nämä esimerkit mielestäni kyllä osottavat todeksi väitteen, ettei Siperiassa yleensä ole mitään teollisuutta. Jos kerran Venäjällä ja Siperiassa olot järjestyvät, kannattaa sinne taitavan, uutteran ja työtätekevän ammattilaisen melkein miltä alalta tahansa lähteä. Hän varmasti menestyy.
Meijereitä on viime vuosikymmeninä perustettu paljon Siperiaan, mutta ne ovat Länsi-Siperiassa etusijassa tanskalaisten ja Irkutskin seuduilla virolaisten perustamia ja omistamia.
Vuorikaivoksia Siperiassa on paljonkin. Mutta niissä käytetään suuressa määrässä kiinalaista työväkeä.
Satuin tutustumaan muutamiin kultakaivosten omistajiin. Yksi heistä, herra Riefestahl, osoitti minulle suurta ystävällisyyttä, kutsui minut kotiinsa ja teki minulle suuria palveluksia suositustensa kautta.
Häneltä sain kuulla monta mielenkiintoista asiaa kullan huuhtomisesta ja sen yhteydessä olevista seikoista.
Paljon kultaa huuhdotaan suurien jokien pohjasta. Työ suoritetaan talvella, kun joen pinnan peittää paksu jää. Jäähän koverretaan syvennyksiä, paraiksi niin syviä, että jää ei puhkea. Syvennyksen kohdalta jäätyy jää entiseen paksuuteensa joka suunnalle. Sitten koverretaan uudestaan ja jäädytetään uudestaan, kunnes päästään joen pohjaan saakka. Siten on jokeen muodostunut joukko onttoja jääpilareja, jääputkia, joissa ei ole vettä vaan ilmaa. Näitä myöten päästään mukavasti joen pohjaan. Pohjasta kootaan hiekkaa ja siitä huuhdotaan kultaa.
Kulta on pienissä, ohuissa, pyöreissä liuskaleissa, jotka lähinnä muistuttavat kooltaan ja muodoltaan särensuomuja. Olen usein itsekseni ihmetellyt nimitystä "kultaa huuhdotaan". Nyt tulin sen käsittämään. Tuttavallani oli kultahiekkaa, niinkuin sitä nimitetään, pienessä lasissa. Kuului olevan tuhannen ruplan arvosta. Hän kaasi sen valkealle paperille ja käski sitä käsin pitelemään. En ollut koskaan tiennyt, että kulta on niin odottamattoman raskasta. Nyt käsitin, että sitä todella saattaa huuhtoa.
Joku läsnäolijoista arveli, että eikö ollut turhaa pitää tuollaista kultamäärää kotonaan, voisihan sen myödä ja käyttää rahoja johonkin. Mutta kullan omistaja kertoi, että siitä saattoi kyllä olla hyötyä. Kulta vaikuttaa omituisen lumoavasti ihmisiin. Hänellä oli ollut tuttava, joka aina oli ivannut hänen kullanhuuhtomishommiaan. Kerran kun hän taas oli ollut hänen luonaan ja nauranut hänelle, oli herra R. tehnyt samoinkuin nyt minulle. Kaatoi kullan puhtaalle paperiarkille. Vieras alkoi katsella kultaa, silmät alkavat kiilua, hymy katosi, kulta lumosi hänet, hän ei voinut irroittaa katsettaan kullasta. -- Jos tahtoo myödä kaivososakkeita, on ensinnä annettava ostajan jonkun aikaa katsella kultaa.
Kerran, niin kertoi herra R., oli hän suuremmassa rahantarpeessa. Kun hän oli luottoaan käyttänyt pankissaan, katsoi pankki hänen saaneen tarpeeksi ja kieltäytyi enempää antamasta. Hän haki silloin kotoaan kultahiekkansa, jota hänellä silloin sattui olemaan kolmen tuhannen ruplan arvosta, kaatoi kullan valkealle paperiarkille ja antoi tirehtöörien sitä katsella. Kun he olivat aikansa sitä katselleet, lumosi se heidät. Ja ilman sen enempiä puheita hyväksyttiin vekselit.
Kaikki kulta oli myötävä valtiolle, joka siitä maksoi huippuhinnan. Valtiolla oli paljon omia kultakaivoksia samoinkuin keisarillisella perheellä. Työväki kuului suuressa määrin varastavan kultaa. Varastetun kullan möivät he valtiolle. Valtio maksoi siitä täyden hinnan. Sama se millä tavalla valtio sai kultaa, kunhan sai. Ja maksuhan maksettiin paperirahassa.
Rahasta puhuttaessa mainittakoon, että siihen aikaan Venäjällä hopea- ja vaskiraha olivat käytännöstä hävinneet. Vaihtorahana käytettiin melkein yksinomaittain pieniä paperirahoja ja postimerkkejä. Toisin oli kumminkin Siperiassa. Alkuasukkaat eivät kuulu välittäneen niistä pienistä paperipalasista. Vaihtorahana käytettiin edelleenkin hopeata ja vaskea. Ja kun ei kukaan sitä koonnut, ei siitä ollut puutettakaan. Joskus sattui saamaan pientä paperiakin, mutta se annettiin heti pois kerjäläisille, postikonttoriin, joihinkin virallisiin maksuihin.
Asukkaat Irkutskissa ovat etusijassa venäläisiä, mutta sen lisäksi, etenkin ennen sotaa, kaikkia mahdollisia maailman kansallisuuksia. Sen jo saattoi huomata siitä, että bolshajalla olevista sanomalehtikioskeista saattoi ostaa kaiken maailman sanomalehtiä: ranskalaisia, englantilaisia, italialaisia, tanskalaisia, puolalaisia j.n.e. -- Virolaisia kuului olevan aikalailla. Samoin lättiläisiä niinkuin kaikkialla Venäjällä. Lättiläiset muodostavat omia yhdistyksiä, tukevat toisiaan ja pyrkivät sitkeästi eteenpäin. Juutalaisia sanottiin olevan tuhannen tienoilla. Vanhempi polvi puhui juutalais-saksaa, nuorempi polvi useimmiten vaan venäjää. Baltilaisia saksalaisia oli aika lailla. Ne tietysti kaikki puhuivat myös venäjää. Suomalaisia kuului olevan joitakuita upseerien rouvia, mutta ne olivat unohtaneet kansallisuutensa. Aasialaisista kansoista näki ehkä enimmin kiinalaisia, sitten jaapanilaisia, korealaisia, burjaatteja, kirgiissejä ja muita mongooleja. Mutta ei Irkutsk kuitenkaan tee aasialaista vaikutusta, vaan eurooppalaisen tai paremmin sanoen venäläisen vaikutuksen.
Erityisesti mainittakoon joku sana tanskalaisista. Länsi-Siperiassa on tanskalaisia meijeri- ja liikemiehiä. Tanskalaisella kauppayhtiöllä Sibirskaja kompaania on kauppaliikkeitä aina Tchitassa saakka. Irkutskissa oli vielä ennen sodan alkua tanskalainen siirtokunta, johon kuului 36 tanskalaista telegrafistia. On olemassa suuri tanskalainen sähkölennätin yhtiö: det nordiske kompanie. Se omistaa joukon sähkölennätinkaabeleja, jotka välittävät kansainvälistä telegrafiyhteyttä. Paitsi Tanskassa on heillä konttoreja: Lontoossa, Newcastlessa, Aberdeenissa, Färsaarilla, Islannissa, Göteborissa, Uudessakaupungissa, Pietarissa, Libaussa, Irkutskissa, Kiachtassa, Vladivostokissa, Pekingissä, Shanghaissa, Honkongissa, Nagasakissa ynnä muutamissa muissa paikoissa. Yhtiön palveluksessa kuuluu olevan noin 1,200 henkeä, niistä toinen puoli tanskalaisia, loput sen maan asukkaita, missä konttorit sijaitsevat. Yhtiö on jo ollut olemassa 50 vuotta. Sodan aikana ovat venäläiset ottaneet haltuunsa useita Siperiassa olevia kaabeleja, tanskalaisia telegrafistia oli sen vuoksi jäljellä vaan kahdeksan. Tutustuin tanskalaiseen siirtokuntaan ja sain heiltä osakseni paljon ystävällisyyttä ja avuliaisuutta.
Irkutskissa on useampia oppilaitoksia ja kauvan on sinne puuhattu yliopistoa. Komeassa teatteritalossa vierailevat eri teatteriseurueet. Elävien kuvien teattereja tietysti on useampiakin. Venäjällä on useissa suurimmissa kaupungeissa maantieteellinen seura, jolla tavallisesti on oma museonsa. Ne taitavat kulkea Pietarin keisarillisen maantieteellisen seuran haaraosastoina. Tällaisia seuroja on ainakin Jekaterinburgissa, Irkutskissa, Tchitassa ja luultavasti monessa muussa kaupungissa. Nämä seurat edustavat jonkunlaista vapaampaa, itsenäisempää harrastusta. Jos joku tunnettu henkilö vierailee paikkakunnalla, ottaa seuran presidentti hänet vastaan ja seura pitää päivälliset. Maantieteellinen seura harrastaa luonnontieteitä, ethnografiaa, muinaistutkimusta, paikallishistoriaa. Myös julkaisevat nämä seurat tieteellisiä tutkimuksia. Ylimalkaan ovat tieteelliset harrastukset vähäisiä. On vaikea tavata ihmisiä, joilta saisi luonnontieteellisiä, kielellisiä ja kansatieteellisiä tietoja. "Perhosherroja" sattui Irkutskissa kumminkin olemaan useampia.
Lopuksi irkutskilaisten muistojeni sarjassa muistelen vielä luterilaista kirkkoa, jota aina tulen rakkaassa muistossa säilyttämään. Luterilainen Irkutskin seurakunta käsittää Irkutskin ja Transbaikalian läänit, se on alaltaan suuri, niin suuri kuin Saksa, Ranska ja Suomi yhteensä. Kirkonkirjat eivät näyttäneet kuitenkaan olevan kovin paksuja. Venäjällä ei ole venäjänkielisiä luterilaisia jumalanpalveluksia, vaan ovat ne saksalaisia tai virolaisia, suomalaisia, lättiläisiä. On kumminkin koko joukko luterilaisia, jotka eivät saksaa osaa kuin siksi nimeksi. Sattuu myöskin, että silloin tällöin juutalaisia kääntyy kristinuskoon. Ne mieluummin kääntyvät luterilaisiksi. Sillä jos katuu kauppojaan, voi siitä vielä päästä vapaaksi. Toiseksi eivät katolilaiset uskonnot sovellu kuvain palvelusta kammoaville juutalaisille. Näistä entisistä juutalaisista eivät monet osanneet muuta kuin venäjää, jolleivät mahdollisesti koulussa olleet muuta oppineet.
Irkutskin luterilaisen seurakunnan pappi oli pastori Sibbul. Hän saarnasi joka sunnuntai ja juhlapäivä saksaksi, joka toinen sunnuntai sitä paitsi viroksi ja kerran kuussa lätinkielellä. Hänen kirkkonsa oli niillä mailla ainoa paikka, jossa saksankielen julkinen käyttö oli sallittu. Kirkko oli aina täynnä väkeä, siinä oli upseeria, sotamiestä, väliin kymmenittäin sotaan lähteviä praaportsikkeja -- vänrikkejä, siinä karkotettuja, kaiken maailman ääriltä kauvas Irkutskiin häipyneitä saksalaisia, baltteja, mitä kaikkea lienevätkin olleet.
Oli kerran ankara pakkanen, talvi-sunnuntai. Lämpömittari osoitti -25° R, se on -31° C. Kirkossa oli hyvin lämmin istua, kauniisti kaikui laulu ja soitto, valistunut, hyvin harkittu ja esitetty saarna lämmitti mieltä. Juuri jumalanpalveluksen alkaessa tuli kirkkoon jättiläiskokoinen mies kauhean isoon barnaulka-turkkiin puettuna. Koko mies oli kovasti lumessa, viikset jäässä, turkin kaulus huurteessa. Pieni pää pisti esille pitkävillaisesta lammasnahkakauluksesta. Hän tunkeutui keskipenkkiin istumaan ja pani suuren lumisen karvalakinsa lattialle. Tuiman, melkein hurjannäköisenä katseli hän kulmakarvat rypyssä ympärilleen. Ihmettelin itsekseni, mistä sekin mies lienee tänne tullut, mikä hänet oli tänne tuonut. Varmaankaan hän ei pitkiin aikoihin ollut kirkossa käynyt. Joku pisti hänen eteensä virsikirjan. Minä unohdin sitten hänet joksikin aikaa. Kun taas satuin katsomaan häneen, oli lumi sulanut hänen turkistaan ja viiksistään, kaulus oli vedetty vähän alemmaksi ja nenän latvalle oli ilmestynyt silmälasit. Kun taas myöhemmin satuin katselemaan häntä, veisasi hän hiljalleen virsikirjasta, jännittynyt katse oli kadonnut ja rauha näytti täyttävän koko olennon. Olivatkohan kaukaisen kodin muistot vallanneet hänet, vai oliko hän löytänyt, mitä varten oli tänne tullut. Mielihyvällä häntä tuon tuostakin katselin.
Saadessani luvan asettua Irkutskiin oli määrätty, että minun oli joka lauvantai käytävä poliisikamarissa näyttäytymässä. Kolmena lauvantaina käydessäni sihteeri merkitsi nimen kirjaan, pisti kättä ja sillä hyvä. Minä jo aloin sulautua oloihin, olin saanut joitakuita tuttavia, ystävällisiä, herttaisia ihmisiä ja yhä uusien ihmisten luo oli minua kutsuttu. Muun muassa oli minua pyydetty saapumaan tilaisuuksiin, joihin kerran viikossa kokoontui tänne karkotettuja baltilaisia, kreivejä, paroneja ja pastoreja. Kun taas lauvantaina helmikuun 3 p:nä menin ilmoittautumaan, sanoi sihteeri, että minun on lähdettävä Tchitahan. -- Milloin? -- Tänä päivänä, vastattiin. -- Kun sanoin, etten voi heti joutua, käskettiin kääntymään poliisimestarin puoleen. Hän antoi kaksi päivää aikaa. Kirjoitin proskeeniat, anomukset, varustin ne jos jonkinlaisilla todistuksilla ja erään ystävällisen rouvan avustamana, joka toimi tulkkina ja puolestapuhujana, vein ne kuvernöörille. Hän antoi yhden päivän lisää. Siinä kaikki. -- Lähde taas uusille oudoille teille, tuntemattomia vaiheita kohti. Eihän se hauskalta tuntunut, mutta minkäs sille voit.
TCHITA
Kun Irkutskista läksin, sain kirjeitä, suosituksia ja ystävällisiä sanoja mukaani. Pastori Sibbul lohdutti minua ja sanoi: "Ueberall kann mann leben, überall gibt es gute Menschen", -- kaikkialla voi elää, kaikkialla on hyviä ihmisiä. Ja hän kuvasi mitä hyvää Tchitassa oli. "Ja sitten kun te tulette takaisin Irkutskiin, otamme teidät oikein hyvin vastaan ja olemme kaikki teille oikein ystävällisiä." Ystäväni saattoivat minut asemalle ja mieli lämpimänä ja toivehikkaana läksin itäänpäin uusia vaiheita kohti.
Kaikki sanoivat, että sain kiittää onneani, että pääsin Tchitahan. Sinnehän pääsee rautatiellä. Sehän on hyvä kaupunki. Minua oli pelotettu Kirenskillä, jonne olisi ollut 800 km hevosella ajettava ja kuljettava muun muassa tsherkessiläisrosvokylien kautta. Vieläpä Jakutskikin oli häämöittänyt taustalla, tuo kaikkien kauhujen maa, joka karkotettujen puheen mukaan ei ole ollenkaan Jumalan luoma. Joka päivä k:lo 11 ap. näin Irkutskista Jakutskin postin lähtevän, kolme troikkaa, suuret kuomureet täynnä paketteja ja kuleja, miehet mahdottomiin turkkeihin puettuina, revolverit vyöllä. Heillä oli kolmen tuhannen kilometrin matka edessä. Kammoksuen tuota lähtöä aina katselin. Ajattelin itsekseni: saa nähdä, onko minunkin jonakin päivänä lähdettävä postin mukana. Sillä karkoitettu, "administratiivinen" on kokonaan kuvernöörin mielivallasta riippuvainen. Voisihan sattua, että kuvernööri jonakin iltana kadottaisi 50 ruplaa korttipelissä. Pahan tuulensa voisi hän seuraavana päivänä purkaa minuun lähettämällä minut vaikka Jakutskiin. Administratiivi on tavallaan lain turvan ulkopuolella. Ainainen epätietoisuus on se Damokleen miekka, joka riippuu hänen yläpuolellaan ja tekee elämän raskaaksi.
Irkutskista Tchitahan kesti matkaa 32 tuntia. Ikävä kyllä sivuutimme kuuluisan Baikaljärven yön aikana, joten en siitä saanut minkäänlaista käsitystä. Tchitahan tulin k:lo 8 aamulla. Asetuin Selekt-nimiseen hotelliin, jonka sanottiin olevan Siperian paraimman hotellin ja luultavasti olikin. Niinpian kun se oli mahdollista, menin kuvernöörin virastoon. Minulla oli kirje Jürgens nimiselle virkamiehelle. Hän vei minut omaan virkahuoneeseensa, puhutteli heti saksaksi, kävi kuvernöörin kanssa puhelemassa. Käski tulemaan kahden tunnin perästä, kuvernööri paraillaan luki minun papereitani. Hänelle jätin myös anomuksen saada jäädä Tchitahan. Kun tulin takaisin, sanoi J.: "toistaiseksi ei ole huomattu mitään estettä teidän tänne jäämisellenne. Tulkaa kahden päivän perästä. Mutta älkää puhutelko ketään muuta kuin minua."
Kävin vielä poliisimestaria tapaamassa. Ei ollut saapuvilla. Menin erään pristavin luo. Tämä vaan kirjoittaa, en onnistu hänen huomiotaan herättämään. Arvelin jo että onpa tässä kopea herra. Viimein panin paperini hänen eteensä. Silloin hän näyttäytyikin pikemmin vaatimattomaksi kuin kopeaksi. Hän ihmetteli suuresti minun papereitani, näytteli niitä muillekin, kirjoitti kirjoitusalustalleen asuntoni, antoi paperit takaisin ja käski tulemaan toisen kerran.
Kahden päivän perästä ilmoitti herra Jürgens, että sain jäädä Tchitahan ja että sain asua vapaasti missä tahdoin, kunhan vaan ilmoitin poliisimestarille osoitteeni. "Mutta älkää kääntykö hänen apulaistensa puoleen, vaan puhutelkaa ainoastaan poliisimestaria itseään. Hän muuten jo tietää teistä." Poliisikamarissa odottelin aikani, kunnes tapasin poliisimestarin. Hän oli ystävällinen, hyväntahtoinen mies. Kun hän rupesi kyselemään kaikenlaista, sanoin: "ettekö te jo tiedä". "Tiedänhän minä", sanoi, merkitsi osotteen ylös ja pisti kättä. -- "Eikö minun pidä käydä täällä ilmoittautumassa", kysyin. -- "Ei, joutavat minun pristavini käydä teitä tapaamassa, jos sattuu mitä asiata."
Perästäpäin tulin tietämään, että todella olin ollut uskottu erään pristavin huostaan, vaikka ei hän minua millään tavalla häirinnyt, eikä sen mukaan kuin tiedän, minun asioihini sekaantunut. -- Keveämmällä mielellä palasin asuntooni. Täällä oltiin toki luontevampia ja vähemmän muodollisia kuin yleensä Venäjällä. Olin siis vihdoinkin määrän päässä, kotoani Sortavalasta olin kulkenut tänne 6,957 km.
Irkutsk tahtoo olla Siperian Parisi, se tahtoo olla yleismaailmallinen, eurooppalainen kaupunki. Mutta Tchita on vaan Tchita, eikä mitään muuta. Se on omaperäinen, omintakeinen kaupunki, erilainen kuin kaikki muut kaupungit. Ihmiset siellä elävät ja järjestävät asiansa monessa suhteessa oman mielensä mukaan.
Tchitan kaupungin perustivat aikoinaan kasakat loppupuolella 16-satalukua. Mutta kauvan se pysyi mitättömänä kasakkakylänä. Kolmekymmentä vuotta sitten oli koko kaupungissa vaan yksi vähän isompi talo. Vasta jaapanilais-venäläisen sodan aikana se alkoi nopeasti kasvaa. Silloinhan vasta rautatiekin Irkutskista eteenpäin rakennettiin. Se tehtiin ensin yksiraiteinen, mutta rakennettiin kohta kaksiraiteiseksi. Tämä uudistus, tai paremmin sanoen laiminlyöminen tuli osalta hyvin kalliiksi, kilometrittäin täytyi rata tehdä uudestaan sekä kokonaisia tunnelejakin Baikaljärven vuoristossa. Tchitasta vähän itään haaraantuu rata. Toinen haara menee Harbiniin ja sieltä Vladivostokiin, toinen kiertää pohjoiseen Amurjoen polven ympäri Vladivostokiin.
Tchita on Transbaikalian läänin, Zabaikalskii oblastin pääkaupunki. Tämä oblasti (sotilaskuvernöörin hallitsema lääni) on suuri, suurempi kuin Saksan valtakunta, asukkaita siinä on vaan vähän päälle miljoonan. Tchita sijaitsee korkeassa vuoristoseudussa, keskellä Jablonoi vuoria. Sanottiin sen olevan 975 metriä meren pinnan yläpuolella. Kaikilta puolin kaupunkia ympäröivät korkeat havumetsäin peittämät vuorenharjanteet. Se on melkein kattilanmuotoisessa laaksossa ja osittain laakson rinteillä. Se on pienen Tchita-joen varrella, joka laskee Ingadá-jokeen, joka taas laskee Schilkaan ja se Amur-jokeen. Mitään höyrylaivaliikennettä täällä ei ole, Ei ole ainoatakaan höyrylaivaa, ei ole ainoatakaan moottorivenettä, liekö edes soutuvenettä.
Korkean aseman vuoksi on ilma kevyttä. Se vaikuttaa heikkosydämisiin niin, että ne helposti rupeavat läähättämään. Kadulla kulkiessa saattoi pulska, terveennäköinen kävelytoverini tarttua minua käsivarresta ja sanoa läähättäen: älkää astuko niin kovasti. Eräs muualta sinne tullut luuli saaneensa kuoleman taudin, kun hän joutavimmasta hengästyi. Hän meni lääkärin luo. Mutta lääkäri tutkittuaan häntä nauroi ja neuvoi: matkustakaa täältä pois ja te olette kohta terve. Heikkorintaisille se sen sijaan on terveellinen. Ilma on myöskin niin kuiva, että huonekalut halkeilevat. Kuvaavaa on, että kun kerran satoi vähän lunta, kaikki riensivät ulos kävelemään sanoen: tuntuu niin suloiselta, kun kerrankin on vähän kosteampaa.
Tästä ilman kuivuudesta johtuu, että täällä ei koko talvessa sada. Ilma on aina kirkas. Siniseltä taivaalta paistaa aurinko joka päivä aamusta iltaan ja kuu kumottaa, milloin vaan on sen aika. Ja jos jonkun kerran hiukkasen sataa, haihtuu lumi yhdessä päivässä. Ainoastaan metsässä ja joissakin kuopissa ja pohjoiseen viettävillä seinämillä on hiukan lunta. Sitä on kumminkin niin vähän, että saattaa metsässäkin talvella vapaasti astua missä tahansa.
Alkukesästä on vielä kuivaa, mutta keskikesän aikana on ensin päivällä kauhean kuuma, yli 30 astetta, iltapäivällä k:lo 3 alkaa sataa rankasti ja yöksi tulee viileä, 10 astetta.
Kun talvella ei koskaan sada ja kun ilma on niin läpeensä kuivaa, pysyy maa talvellakin pinnalta pehmeänä, jalka uppoaa pehmeään hiekkaan. Siksipä ihmiset täällä, jotka kesät talvet ovat tottuneet astumaan pehmeässä hiekassa, "eivät astu vaan kaalavat", niinkuin ystäväni, tohtori B. sanoi. Lumettomuudesta johtuu, että täällä ei ollenkaan käytetä rekeä, vaan ajetaan kesät talvet kärryllä ja aina parilla, ajureillakin on aina kaksivaljakko.