Part 5

_Luontoon menevä asia_. Olin jo ennenkin kuullut sanottavan, että jos venäläinen syö yhtä laatua lämmintä ruokaa, on se soppaa. Jos hän syö kahta, on toinen niistä soppaa. Sen saa nähdä rautatieasemillakin. Usein on asemilla asetettu valmiiksi pöydille kymmeniä lautasia soppaa, ja sitä useimmat matkustajat syövät. "Kupee"-toverini kanssa kävimme vuorotellen syömässä, toinen näet aina sillä aikaa vartioi tavaroita. Kun hän tuli syömästä, saattoi hän kysyä minulta: "no, mitä te söitte?" -- "Kotlettia." -- Silloin hän hämmästyneenä sanoi: "no mutta miksi, siellähän oli soppaa". --

... Ja jos hän joskus hommasi minulle ruokaa, hommasi hän soppaa. Kun hän ylisteli sopan terveellisyyttä, sanoin minä joskus leikilläni vastaan. Silloin hän joutui aivan hämille eikä osannut muuta sanoa kuin: "mutta sehän on luontoon menevä asia".

Yhtä luontoon menevä asia on, että on erinomaisen terveellistä ja hyödyllistä juoda mahdottomat määrät kuumaa teetä. Kun hän juotuaan kuusi suurta lasia teetä, ylisteli teen "terveellisyyttä ja hyödyllisyyttä", rupesin joskus leikilläni epäilemään hänen väitettään. Aivan hämillään sellaisesta typeryydestä sanoi hän: "mutta sehän on luontoon menevä asia".

Teetä muuten juodaan junassa pitkin päivää. Melkein joka matkustavaisella on oma vesikannunsa. Ja kun tullaan asemalle, jossa saadaan kuumaa vettä -- kipjätokia -- juoksee joka vaunusta joukko ihmisiä vettä hakemaan. Junassa sitten juodaan teetä lasi toisensa jälkeen. Ja siinähän se aika menee. Ja jos jollakulla ei ole, antavat naapurit hänelle. Teen ohella haukataan. Asemilla käydään ostamassa leipää, makkaraa oman evään lisäksi. Ostetaan myös paistia, kotlettia, paistettu kana, paistettu kala, joka paperiin käärittynä tuodaan vaunuun. "Se on aivan kuuma", kehasee tuoja naapurilleen. Eväskori, teevehkeineen, veitsineen, lusikkoineen on jokaisella mukana. Niin tekevät kaikki matkustavaiset, ensi luokassa kulkeva korkea-arvoinen sotilashenkilö, yhtä hyvin kuin kolmannen luokan matkustaja, sotamies. Kuvaava nimitys annetaankin asemille, joilta saadaan kuumaa vettä: tshainaja stantsia.

Eivätkä teetä juo ainoastaan mukavissa kupeissa kulkijat, vaan korridoorissa seisojatkin. Miten kuten siinä sovitellaan, teekannu asetetaan lattialle tai ripustetaan nauhalla verkkohyllyyn, syliin sovitetaan muut eväät. Ja sitten syödään ja juodaan. Ja hyvältä se maistuu ja terveellistä se on, sehän on luontoon menevä asia.

_Ajan kulutusta_. Meillä matkustajat lyhentävät aikaa lukemalla sanomalehtiä ja kirjoja. Onhan meillä ja muualla syntynyt erityinen kirjallisuuden laji, jota nimitetään rautatiekirjallisuudeksi. Venäjällä ei lueta samassa määrässä, ei kovin paljon sanomalehtiä ja vielä vähemmän kirjoja. Toisella tavalla täällä kulutetaan aikaa: puhellaan. Ja puhe sujuu mainiosti. Heti kun vaunuun tullaan alkaa puhelu ja sitten se luistaa. Eikä tässä suhteessa ole erotusta eri luokkien välillä. Yhtä vilkkaasti puhellaan ensimäisessä kuin kolmannessa. Se vaan on erotus, että ylemmissä luokissa on puhe niin sanoakseni epäpersoonallisempaa. Olemme ehkä puhelleet koko päivän keskenämme, emmekä tiedä toisistamme mitään.

Vaunuosastoomme tuli eräs virkamies, hieno, miellyttävä herra. Hän oli kaikin puolin kohtelias ja hienotunteinen. Mutta hän ei viitsinyt puhella, torkkui, luki, piirusteli aikansa kuluksi. Se jo kovin harmitti minun matkatoveriani. "Mikä lienee ylpeä!"

Näin pitkällä matkalla sattuu tekemään mielenkiintoisiakin tuttavuuksia. Pari päivää matkustimme yhdessä nuoren tatarilaisen kanssa. Hän oli ollut sodassa, mutta oli terveydellisistä syistä päässyt vapaaksi ja matkusti nyt kotiinsa Jekaterinburgiin. Isä oli suuren kauppahuoneen osakas, joka kävi kauppaa suklaalla ja kanfertilla. Hän luki tatarinkielistä sanomalehteä, mutta kun minä pyysin häntä kirjoittamaan tatarinkielellä minulle jotain, ei sanonut osaavansa kirjoittaa muuta kuin venäjää. Syödessään riisui hän kengät jalasta pois, mutta piti patalakkia päässään. Sanoi, että heidän keskuudessaan sai mies pitää kolme vaimoa. Suuren paaston, beiran, aikana eivät mohamettilaiset saa syödä muuta kuin yöllä päivän laskun ja nousun välillä. Kysyin kuinka se käy päinsä pohjoisissa maissa. Kertoi, että syödään k:lo 10 illalla ja k:lo 2 aamulla. Mutta matkalla saa syödä koska tahansa. Muuten kuuluvat yhä useammat herkeävän paastoa pitämästä.

Hauskoja matkatovereita olivat herra ja rouva T., jotka olivat kotoisin Keski-Aasiasta, Ferganan maakunnasta, Kookhandista. Olivat harvinaisen ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Hauskaa oli kuulla herran kuvauksia kaukaisesta kotiseudustaan, sen kasvikunnasta, eläinkunnasta, tiikerimetsästyksestä, viljelyksistä. Hänen puutarhassaan aprikoossit kukkivat helmikuussa ja valmistuvat huhtikuussa. Ruusut -- Crimson Rambler, Marschal Niel ynnä monet muut tutut lajit -- jotka siellä kasvavat suuriksi puiksi, kukkivat paraiten maaliskuussa ja lokakuussa. Kesällä ruusut yhdessä päivässä käyvät rumiksi. Monista muistakin asioista puhelimme, Venäjän ja maailman politiikasta, sodasta y.m. Tulimme niin hyviksi tutuiksi, että lupasimme joskus käydä toistemme luona tai yhtyä.

Erinomaisen sopivaa on lyhentää aikaa makaamalla. Maata pitää niin paljon kuin vähänkin jaksaa. Eräs lääketiedettä opiskeleva naisylioppilas oli siinä mestari. Hän matkusti Pietarista Mantshuuriaan kotiinsa joulua viettämään. No olihan siinä matkaakin. Eräänä päivänä hän onnistui vetelemään yöunia yhtä mittaa k:lo 4:ään iltapuolella. Ihmetteli sitten vielä, että kumma kun ei ruoka suju, vaikka k:lo 5 ip. syö ensimäisen aterian päivässä. Hänen makuunsa herätti jo huomiota ja monet matkustajat eri osista vaunua tulivat hänen kanssaan siitä leikkiä laskemaan.

Yksi ajanvietto on vielä tupakoiminen. Sitä harjoittavat sekä miehet että naiset; Ja auliisti niitä toinen toisilleen tarjotaan. Vaunuja lakaistaan monta kertaa päivässä ja joka kerraksi on kasaantunut suuri kasa paperossin pätkiä.

_Vaunut_. Ylemmän luokan vaunut ainakin ovat Venäjällä hyvät ja mukavat. Kussakin vaunussa on oma palvelija, provodnik. Vaunu pidetään siistinä. Ainoastaan valaistus oli muutamissa junissa huono. Eräässä annettiin kullekin matkustajalle kynttilä käteen ja sen sai sitten steariinia sulattamalla juottaa pöytään kiinni. Toisessa vaunussa istuttiin melkein koko ajan pimeässä. Mutta enimmissä vaunuissa oli hyvä sähkövalo.

Merkillisintä minusta oli, että vaunut pysyivät tasaisen lämpiminä, vaikka sattui olemaan niin kauheat pakkaset. Krasnojarskin kaupungin asemalla olimme k:lo 12 yöllä. Kävin syömässä. Lämpömittari näytti -- 40° R. Se on -50° C. Seura&vana päivänä sanottiin olevan -45° R. Onhan sitä siinä jo pakkasta. Muudan mies sanoi sinä päivänä nähneensä lentävän linnun putoavan kuolleena, jääksi paleltuneena maahan.

Muudan herra meidän vaunustamme juoksi melkein joka asemalla ulkona. Mutta siitä hänelle tuli pahat seuraukset. Eräällä asemalla hän oli myöhästyä, pääsi paraiksi jo liikkeellä olevan junan ulkoportaalle. Hän ei saanut ovea auki ja oli pakotettu seisomaan siinä yhden asemavälin. Siinä seistessä häneltä paleltuivat sekä korvat että kädet sangen pahasti.

_Aika_. Aikamääräyksiä tällä matkalla on vähän vaikea sanoa. Sillä kaikilla Venäjän rautateillä Vladivostokia myöten noudatetaan Pietarin aikaa. Mitä kauvemmaksi itään tullaan, sitä suurempi on erotus rautatieajan ja paikallisen ajan välillä. Niinpä esimerkiksi jos kello Irkutskin asemalla on 6 aamulla, on se kaupungilla lähes 12 päivällä.

SIPERIAN AROLLA

Vologdasta itäänpäin kulkiessa ovat suurempia paikkoja Vjatka ja Perm, mutta ne sivuutimme yöllä. Itä-Venäjällä näki vihdoinkin kunnollisia metsiä. Paitsi meidän tavallista kuusta ja mäntyä, kokonaisia metsiä piktakuusia. Ne erottaa jo kaukaa siitä, että puut latvastaan usein ovat hyvin kapeat. Suurien jokien yli mennessä uudistui aina sama temppu. Juuri ennen sillalle tuloa seisahtui juna ja ohraana eli vartiosto tuli sisään. Joka vaunun käytävään, pitkissä vaunuissa kumpaankin päähän asettui sotamies täysissä aseissa, pistimillä varustetty pyssy kädessä. "Keisarin nimessä: ei kukaan saa liikkua paikaltaan, ei saa katsoa ikkunasta ulos, ei saa koskea tavaroihinsa." Liikkumattomiksi kivetyimme paikoillemme. Kaikki ovet täytyi yölläkin avata käytävään. Kun oli sillan yli kuljettu, muuttui ankara sotilas ystävälliseksi. "Olkaa kuin ennenkin", sanoi ja tiedusteli jo luettuja sanomalehtiä heille luettavaksi.

Jekaterinburgin kaupunki on vielä Eurooppaa, mutta se on kumminkin Uraalin itäpuolella. Uraali on vuoristo-alue, eikä mikään yhtenäinen selänne. Niillä seuduilla, missä Uraalin yli kuljimme, eivät vuoret myöskään ole kovin korkeita. Tarkempaa kuvaa en siitä sinnepäin mennessä saanut, sillä kuljimme sen matkan yöllä. Jekaterinburgissa täytyi meidän taas viettää kokonainen vuorokausi odotellessa junaa, jolla pääsisi liikkeelle. Kävimme kaupunkia katsomassa. Sitä voi sanoa kauniiksi kaupungiksi. Eri osat sitä ovat eri korkealla, on suuri erotus ylimpien ja alimpien osien välillä. Kaupungin keskustassa, sen korkeimmalla paikalla on suuren suuri, komea, valkoinen kivirakennus. Se muistuttaa kreikkalaista temppeliä, on kuin mikäkin Akropolis vuoren huipulla. Sen oli aikoinaan rakennuttanut hyvin rikkaaksi paisunut kultakaivoksien omistaja omaksi asunnokseen. Hänen kuoltuaan ei löytynyt ketään, joka olisi sellaista asumusta tarvinnut. Nyt siinä kuuluu olevan kirjapaino. Enimmät rakennukset olivat täälläkin puisia, pieniä, pitsikoristeisia.

Huomasi olevansa kivien maassa. Tuon tuostakin näki kaupungilla ilmoituksia, jotka sitä osoittivat. Oli paljon jalokivi-kauppoja, kivihiomoja ja vieläkin useammissa paikoissa ilmoitettiin kiviä ostettavan. Asemalla oli koko rivi kivikauppoja.

Kadulla näki paljon kirgiisejä. Pyssyillä varustetut sotamiehet niitä kuljettivat. Perästäpäin kuulin, että ne olivat asevelvollisia, joita ei kuitenkaan sotaan lähetetty, vaan käytettiin kaikenlaisiin muihin töihin. Kaupungilla näkyi ajelevan paljon maalaisia. Heillä oli suuret turkit yllään, karvat ulospäin. Ne olivat, niin minusta ainakin näytti, tehdyt kirjavista lehmän nahoista. Saattoi olla toinen puoli punanen, toinen valkoinen, milloin mitenkin, niinkuin lehmällä ainakin.

Jekaterinburgista matkustimme taas pimeän aikana, ettemme olleet tilaisuudessa määräämään sitä hetkeä, jolloin kuljimme Euroopan ja Aasian rajan yli. Lähin suuri kaupunki Aasian puolella on Tsheljääbinsk. Siitä sitten alkoi Aasian Akmolinskin aro.

Tsheljääbinskistä läksimme aamun koittaessa. Edessämme oli aro, niin suuri, niin ääretön, etten ollut koskaan voinut kuvitella, että maailmassa sellaista aroa saattaisi olla. Aroa, aroa, aroa, loppumatonta, ääretöntä, rannatonta aroa. Minne ikinä katsot, et näe muuta kuin samaa tasaista, lumenpeittämää aroa. Aava, lumenpeittämä meren jää ei ole niin autio, niin loppumaton kuin tämä. Meren jäällähän on edes jään halkeamien kohdalle muodostuneita jää- ja lumiharjanteita.

Usein et rautatievaunun ikkunoista katsellessasi näe mitään muuta kuin ääretöntä aroa, ja juna se kiitää kumminkin yötä päivää eteenpäin. Jos katselee silmän kantaman päähän mihin suuntaan tahansa, -- ja silmä tässä täysin tasaisessa maassa kantaa hyvin kauvas -- ei näy ainoatakaan ihmisasuntoa.

Ainoa mikä siellä täällä tuottaa hiukan vaihtelevaisuutta on metsä, jos sitä siksi voi kutsua.

Pitkien matkojen päässä, kaukana toisistaan on metsäsaarekkeita. Mutta minkälaista metsää. Ensinnäkin hyvin harvaa, metsänkin keskellä on suuria aukeamia. Se on koivumetsää ja joskus pajuja. Mutta koivut ovat pahanpäiväisiä, matalia, tuskin lapsen ranteen paksuisia. Harvakseen siellä täällä on hiukan suurempia koivuja, mutta ne ovat tuulen tuivertamia, ränstyneitä. Vain yhdessä kohdassa huomasin harvaa sembramänty-metsää. Enpä todellakaan olisi luullut, että koivu olisi vallitseva puu näin äärettömän laajalla alalla, kautta koko Pohjois-Aasian. Olen tähän saakka rakastanut koivuja, mutta kun näin nämä surkeat koivikot, matalista, surkeista, heikoista puista muodostuneet harvat metsiköt, aloin pelätä, etten enää koskaan voisi koivuista pitää.

Aamun sarastaessa alkoi lumilakeuden itäreunalla taivas ensin hiukan punoittaa, käyden yhä kauniimman kirkkaanpunaiseksi. Sitten näkyi lumilakeuden reunassa ikäänkuin syvennys ja siitä alkoi näkyä hehkuvan kiekon reuna. Vähitellen se kohosi hehkuen tulipunaisena, loistavana, lähettäen säteitään kaikkialle. Ja niin nousi aurinko äärettömän suurena, tulisena, loistavana. En ole koskaan nähnyt sitä niin suurena.

Kuinka äärettömän suuri tämä loppumaton aro on, käsittää paraiten, kun kerron, että neljänä aamuna peräkkäin näin auringon nousevan tästä aromerestä junan yhtä mittaa yötä ja päivää kiitäessä eteenpäin halki aavan erämaan. Vuoteeltani, rautatievaunun ylälavitsalta katselin tätä suuremmoista auringonnousua, joka samalla oli suuremmoisen komea ja pelottavan kolkko. Vasta neljäntenä päivänä Tsheljääbinskistä lähdettyä alkoi näkyä vuoren harjanteita ja suurta petäjä- ja lehtikuusimetsää.

Niin kolkkoa ja autiota, kuin tämä ääretön aro onkin, lumoaa se kumminkin katsojan juuri kolkkoudellaan ja äärettömyydellään. Päiväkaudet seisoin vaunun ikkunassa ja tuijotin siihen, äänettömänä ja lumottuna.

Olihan sentään joitakuita ihmiselämän merkkejä. Siellä täällä, joskus vähän tiheämmässäkin näkyi heinäpieleksiä. Joskus näkyi kyläkin. Pieniä taloja, joiden vieressä oli heinäpieleksiä, jotka olivat taloja paljon suuremmat. Talojen pihoilla näkyi joku lehmä. Ne saivat kovimmassakin pakkasessa olla ulkona. Siperiassa näet ei navettoja ylimalkaan käytetä. Talot olivat pieniä, matalia. Katot omituisen muotoisia, yhtyen yhteen kohtaan, siis muodostuneet neljästä kolmion muotoisesta pinnasta. Länsiosassa aroa näkyi joskus myös joku pyöreäkupuinen kirgiissijurtta, joskus kokonainen aula matalan koivumetsän ääressä.

Rautatien varrella oli määrämatkojen päässä ratavartijain asuntoja. Ne olivat kohtalaisen suuria ja oli niiden ympärille istutettu puita, paju- tai poppelipuita. Niille ominaista oli, että kaikki oksat kaartuivat samannepäin. Varmaankin täällä yhtä mittaa puhaltaa sitkeä tuuli samalta suunnalta.

Joskus oli suurempiakin kyliä kirkkoineen, ja päivämatkan päässä toisistaan suuria kaupunkeja, joissa oli satatuhatta asukasta ja enemmänkin. Äärettömän autiuden jälkeen tuntuivat nämä kaupungit arvoituksilta.

Puhuttelimme muutamia paikkakuntalaisia, joiden kanssa jouduimme samaan vaunuosastoon. Mahtava pomo, jolla oli kaikki taskut täynnä suuria setelikimppuja, David Davidovitsh Schredder (Schröder), jolla oli 375 paria tetriä myötävänä ja oli puettu mainioon barnaulka-turkkiin, vallesmannin tapainen virkamies, joka kontröllöörin harmiksi kulki ylemmässä luokassa, kuin mihin oli oikeutettu. Kun heille sanoimme, että missä ne suuret Siperian metsät ovat, joista olemme kuulleet puhuttavan, vastasivat he, että ne ovat kauempana. Ja kun ihmettelimme, ettei ihmisasuntoja missään näkynyt, vaan pelkkää asumatonta aroa, sanoivat he, että niitä kyllä on, vaan ne ovat kauvempana. Siihen saimme tyytyä. Etelässä kuului olevan kirgiissejä ja pohjoisessa kasakoita ja saksalaisia siirtolaisia.

Joskus näkyi arolla tie, jota oli ajettu. Mutta monesti kulki juna pitkät matkat, ettei minun silmiini ainakaan sattunut mitään ihmiselämän jälkiä. Silloin tällöin oli jänis piipertänyt poikki aavikon.

Niinkuin jokainen tietää, karkoitettiin entisinä aikoina paljon ihmisiä monenlaisista syistä Siperiaan. Kulkiessani Siperian rannatonta aroa, kuvittelin, minkälaista näiden ihmisten matka oli ollut. Jos meistäkin tuo aro tuntui toivottoman loppumattomalta, kun päiväkausia sitä kuljimme rautatiellä, mitäpä sitten noista, jotka ennen rautatien valmistumista sitä eteenpäin jalkaisin vaelsivat. Päivässä ei tarvinnut kulkea enemmän kuin 28 virstaa. Matkaa kesti kuukausia, jopa vuosiakin. Silloin se lakeus lienee näyttänyt epätoivoisen äärettömältä.

Epätoivoinen tuska purkautui siperialaisten karkotettujen lauluun: Jermak Timofeijevitsh, Jermak Timofeijevitsh, miksi sinä koskaan löysit tämän maan.

IRKUTSK

Ei tarvitse paljonkaan Venäjällä matkustaa, ennenkuin huomaa sen omituisen seikan, että rautatieasemat tavallisesti ovat muutaman kilometrin päässä kaupungeista. Syynä siihen sanotaan olevan sen, että asema on rakennettu sen mukaan lähelle tai kauvas kaupungista, kuinka paljon kukin kaupunki on maksanut rautatieinsinööreille. Tomskin kaupunki Siperiassa ei suostunut maksamaan mitään. Sen kaupungin asukkaat pitivät luonnollisena, että tottahan heidän kaupunkiinsa muutenkin rautatieasema tulee sopivaan paikkaan. Tomskhan on Siperian etevin kaupunki. Siellä on yliopisto, asukkaita 115,000, se on Siperian sivistyskeskusta. Mutta annahan olla. Insinöörejä ei saa niinkään pahoin pidellä. He vetivät rautatien 60 kilometriä Tomskin eteläpuolitse. Vasta useampia vuosia myöhemmin on Taigan asemalta rakennettu haararata Tomskiin. -- Poikkeuksen tästä yleisestä säännöstä muodostaa Tchita. Siellä on asema aivan kaupungin laidassa, parin kadun kulmavälin päässä pääkadusta. Mutta siihen eivät kaupunkilaisten rahat ole mitään vaikuttaneet, vaan luonnon suhteet. Kaupunki on nimittäin niin korkeiden vuorten ympäröimä, ettei suorastaan ole ollut tilaa rakentaa asemaa kauvemmas kuin juuri kaikkein mukavimpaan paikkaan.

Matkallamme sivuutimme monta suurta kaupunkia. Ensimäinen Aasian puolella oli Tsheljääbinsk. Sitten tulivat Kurgan, Petropavlovsk, suuri kauppakaupunki, johon kameeleilla käyty karavaanikauppa päättyy, Omsk, jossa on paljon tanskalaisia, Novonikolaijevsk, suuri kauppakaupunki, Krasnojarsk, Jeniseijoen varrella, Kainsk, Nishneudinsk, Tulun ja Irkutsk.

Irkutskiin tulimme illalla kauhean pakkasen vallitessa. Lienee ollut sinä päivänä -55° C, en kuitenkaan ollut tilaisuudessa sitä itse lämpömittarista huomaamaan. Hämmästykseksemme saimme kuulla, että kaupunki on kaukana, eikä sinne voi lähteä näin myöhään illalla ankarassa pakkasessa. Me samoinkuin useimmat muut matkustavaiset saimme jäädä asemalle yöksi. Ja niin me vietimme kolmannen yön venäläisellä rautatieasemalla, milloin torkkuen yhdellä, milloin hetken aikaa kahdella tuolilla, milloin taas kävellen edestakaisin lattialla.

Irkutskin kaupunki on mahtavan vuolaan Angara-joen varrella. Angara-jokea myöten kulkevat vedet Baikaljärvestä Jenisei-jokeen. Rautatieasema on Angara-joen toisella puolen, josta tietysti on monta hankaluutta. Kesällä kuljetaan Angaran yli ponttoonisiltaa myöten, talvella jäätä myöten. Keväällä jäiden lähdön aikana ja syksyllä jäätymisaikana keskeytyy yhteys kaupungin ja aseman väliltä usein viikoksi, välistä pitemmäksikin aikaa. Postiakaan ei silloin Irkutskiin saada, ainoastaan sähkösanomia. Irkutskiin tulevat matkustavaiset saavat asettua asemakylään asumaan ja kaupungista ei kukaan pääse pois. Kaupunkilaisten hartaana toivomuksena on, että rakennettaisiin silta Angaran yli, mutta se toivomus yhä odottaa toteutumistaan.

Irkutskin kaupunki on rakennettu ikäänkuin niemekkeelle. Angaran lisäksi sitä kahdelta sivulta rajoittaa kaksi pienempää Angarahan laskevaa jokea. Kun Irkutsk aikoinaan perustettiin, rakennettiin se tähän epämukavaan paikkaan, koska sitä pidettiin turvallisena, kaupunkia oli siten helpompi puolustaa.

Irkutskiin tulimme tammikuun 6 p:nä 1917, venäläisten joulupäivänä. Uuden vuoden aamun olimme viettäneet Siperian arolla. K:lo 12 yöllä ojensin käteni, ylälavitsalta alalavitsalla nukkuvalle toverilleni ja toivotin onnellista uutta vuotta, itsekseni arvellen, mitä kaikkea niin alkava vuosi oli tuova mukanaan.

Kun viimein aamulla pääsimme Irkutskiin, sijoituimme Metropol-hotelliin, jossa olivat hyvin tottuneet ottamaan vastaan maanpakolaisuuteen karkotettuja. Riensimme heti kuvernöörin virastoon. Siellä sanottiin, että nythän on joulu, ei tänne ketään virkamiehiä tule ennenkuin neljän päivän perästä. Ajoimme sitten poliisivirastoon. Siellä emme tietysti tavanneet pääherroja, mutta saimme kumminkin luvan toistaiseksi asua hotelli Metropolissa. Hauskoja tulevaisuuden toiveita ei kuitenkaan annettu. Sanottiin, että kuvernööri päättää ajallaan, mihin minun on sijoituttava, mutta todenmukaisesti minut lähetetään Kiirenskin kaupunkiin joka on Lena-joen varrella ja jonne on hevosella maamatkaa mentävää 800 km:iä.

Valmistin venäjänkielisen anomuksen, että saisin jäädä Irkutskiin asumaan. Heti kun joulun jälkeen virastot aukenivat vein sen kuvernöörille. Varakuvernööri, jonka puheille jouduin oli hieno herra, mutta ei sanonut sitä eikä tätä. Kuulin kerrottavan, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa. Mahtavin herra kuului olevan virkamies, joka suunnilleen vastasi meidän lääninsihteeriä. Hän näytti hyvin vastenmieliseltä ja häjyltä ja sanoi, ettei voi tulla kysymykseenkään, että minä saisin jäädä Irkutskiin. Olimme vähän ymmällä, mitä tehdä. Mutta sitten tuli pubeillemme aivan nuori mies. Venäjällä näet sota-ajan vuoksi virastoissa palvelee paljon nuoria poikia. Hän sanoi, että minun paperini eivät vielä ole tulleet ja neuvoi menemään poliisimestarin puheille. Siellä vihdoin sanottiin, että sain asettua kaupungille asumaan. Minun oli joka lauvantaina aamupäivällä vain käytävä poliisikamarissa näyttäytymässä. Ajallani saisin tarkempia määräyksiä.

Erottuani matkatoveristani sain nyt ruveta asuntoa itselleni hakemaan. Sen löysinkin. Se oli tanskalainen perhe, lennätinvirkamies V. Jensenin perhe. Harvinaisen herttaisia ja ystävällisiä ihmisiä sekä herra Jensen että hänen rouvansa. Aluksi asuin heillä. Sitten samassa talossa syöden heillä kaikki ateriat.

Irkutskin kaupunkia sen asukkaat kutsuvat Siperian Parisiksi. Nimi, jota epäilemättä on pidettävä hyvin liiallisena. Suurin osa taloja on puisia yksi- tai kaksikerroksisia. Jonkun verran on kivitaloja, nekin ovat harvoin enemmän kuin kaksikerroksisia. Puutalot ovat harvoin laudoitettuja ja maalattuja. Ne ovat enimmäkseen pyöreistä hirsistä tehdyt. Kun minä kerroin, että Suomessa kaupunkien rakennussäännön mukaan kaikki puutalot täytyi laudoittaa, olivat he ihmeissään, eivätkä käsittäneet mitä järkeä siinä oli. Kaikissa alakerran taloissa on luukut, jotka yöksi lukitaan kiinni tavallisesti ulkoa päin. Kun minä kerroin, ettei Suomessa sellaisia käytetä, ihmettelivät he, pitivät sitä kovin vaarallisena. Kaikkialla Venäjällä toki ikkunaluukkuja käytetään. Meidän tietosanakirjassamme sanotaan, että Irkutsk on uudenaikaisesti rakennettu. Kyllä ainakin minun oli vaikea sitä uudenaikaisuutta löytää. Siellä on pääkatu bolshaja ulitsa -- suuri katu. Siihen katuun ja sen läheisimpiin kohdistuu koko Irkutskin parisilaisuus.

Kuvernöörin virasto on pyöreistä hirsistä tehdyssä puutalossa, joka varustuksiltaan tuntui sangen vaatimattomalta. Ei meillä mikään virasto tyytyisi sellaiseen. Poliisikamari oli tietysti vielä paljon vaatimattomammassa. Ainoastaan pankit ja etenkin valtionpankki oli kokonaan uudenaikaisessa, tilavassa, mukavassa, niin sisältä kuin ulkoa ajanmukaisessa rakennuksessa. Samoin muutamat hotellit ja enimmät koulutalot. Kenraalikuvernöörin asunto oli myös komea rakennus. Kirkkoja oli paljon ja osaksi, hyvin suuria, mutta eivät ne erityisen kauniita olleet. Pääkirkko on ruotsalaisen arkkitehti Rosenin rakentama, omituinen sekotus renesansi- ja bysantiiniläistyyliä. Oli myös pieni sievä luterilainen kirkko bolshajan varrella.

Irkutskin perustivat kasakat v. 1652. Ison vihan aikoina oli tänne saakka tuotu ruotsalaisia ja arvattavasti myös suomalaisia sotavankeja. Eräällä hautuumaalla on vieläkin hautakiviä, joissa on ruotsalaisia nimiä. Nämä sotavangit rakensivat tänne itselleen kirkon. Myöhemmin on sitä jatkettu ja se muutettu venäläiseksi kirkoksi.

Pääkadun varrella ja sen välittömässä läheisyydessä oli komeita ja hyvin varustettuja kauppapuoteja, joista sai kaikkea mitä vaan saattoi toivoa. Oli suuri tilava kirjakauppa, oli kultaa, hopeaa, jalokiviä, korutavaraa, kaikenlaatuista ruokatavaraa, oli kiinalaisia ja jaappanilaisia kauppaliikkeitä, mutta ne olivat eurooppalaismallisia, venäläisiä varten.