Part 3
Erittäin surulliselta tuntui nähdä vankien joukossa niin paljon poikia, pieniäkin poikia. "Nuoria varkaita", sanottiin minulle. Oli kumminkin miellyttävää, että heitä näin kuljettavan vartijan, josta olin saanut edullisen vaikutuksen. Tuli tietooni, että voin tilata ruokavaroja omaan laskuuni. Koetteeksi kirjoitin sitä varten annetulle paperipalaselle: valkosta leipää, munia ja sokeria. Seuraavana päivänä tulikin koppini luukulle mustapartainen vilkas mies ja toi valkoista leipää. "Sokeria ei ole koko Pietarissa", sanoi hän, "eikä muniakaan satu olemaan. Mutta ettekö halua tupakkaa", sanoi hän hyvin ystävällisesti ja hilpeästi. Samainen mies näkyi pikku poikia ohjailevan.
Minun koppini oli numero kuusi. Viimeisessä, seitsemässä, oli ensin nuori mies. Näin hänet aamuaskareissa ollessani. En häntä koskaan puhutellut, mutta erittäin sievästi ja herttaisesti hän minua aina tervehti. Hän oli kaunis, kookas mies, hieno-, jalopiirteinen. Teki sivistyneen vaikutuksen. Hänellä oli niinkuin minullakin omat vaatteet. Mutta hän oli varannut itselleen hyvin sopivat vaatteet vankilaoloa varten, paksun neulotun villapuseron ja pitkän villaisen kaulavaatteen. Kun svidaaniassa käydessäni, olin saanut kuulla, että minut lähetettäisiin Siperiaan, tunsin itseni koppiin tullessani kovin masentuneeksi ja antauduin suruni valtaan. Ovi oli vielä auki käytävään ja vartija seisoi ovella. Nähtävästi muutkin vangit tiesivät, että minut vietäisiin jonnekin kauas ja että minua oli käytetty sanomassa jäähyväisiä vaimolleni. Silloin juuri naapuri kulki oveni ohi. Hän ei voinut puhutella minua. Mutta hän pysähtyi hetkeksi vartijan selän takana, oikasi itsensä suoraksi, kohosi vähän varpailleen, kohotti kulmakarvojaan, aukaisi silmänsä oikein suuriksi ja loi minuun yhden ainoan pitkän katseen, Hänellä oli suuret kauniit tummat silmät. Siihen katseeseen pani hän mahdollisimman paljon myötätuntoa, rohkaisua, lohdutusta, osanottoa, kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toiselle toivottaa. Lienenkö koskaan nähnyt niin kaunista, niin paljon sisältävää katsetta.
Mutta muutamien päivien perästä hän katosi. Sijaan tuotiin toinen nuori mies. Kohta sen jälkeen vietiin meidät yhdessä kävelemään. Minä olin kuullut Krestiistä kerrottavan, että oli ankarasti kielletty kävelemässä ollessa puhuttelemasta toisia. Minä sen vuoksi kiiruhdin nopeasti hänen ohitseen, enkä vastannut hänen puhutteluunsa. Ja kun hän kävelyradan toisessa päässä kääntyi tullakseen minun luokseni, käännyin minäkin. Silloin hän jo valitti surullisella äänellä tornissaan meitä vartioivalle vartijalle, että tuo herra minua karttaa. Vartija rupesi nauramaan ja neuvoi minua, että kun on yhtaikaa pantu kävelemään, niin pitää myös rinnakkain kävellä. Ja niin me sitten teimmekin.
Hän oli nuori mies, virkailija jossakin mekaanisessa tehtaassa, joka valmisti sotatarpeita. Sen vuoksi hän oli myöskin sotapalveluksesta vapaa. Huonon venäjänkielen taitoni vuoksi, en oikein käsittänyt häntä, oliko se lahjojen antamisen vai lahjojen ottamisen vuoksi kun hänet oli tuomittu. Juuri teossa oli hänet yllätetty. Kuudeksitoista päiväksi arestiin oli tuomittu. Ensin oli virunut muutaman päivän yhteiskopissa, varkaitten kanssa. Siellä oli ollut hyvin paha olla. Oli rokotettu.
Sen jälkeen kävelimme joka päivä yhdessä. Hän oli ollut ylioppilas. Saksaa olisimme molemmat osanneet puhua, mutta emme uskaltaneet. Ranskaa osasi hän hiukan ja puhuimme sitä. Satuin sitten kysymään oliko hän lukenut latinaa. Sitä olikin hän lukenut. Yritimme puhua latinaa. Ensi päivänä se sujui huonosti. Mutta toisena päivänä se luonnistui jo paljoa paremmin. Huomasimme, että molemmat olimme siihen itseksemme valmistautuneet. Käytimme sitten latinaa koko ajan apunamme. Etenkin siten, että kun minä en jotain yksityistä sanaa osannut venäjäksi sanoa, sanoin sen latinaksi, ja kun minä en hänen puhettaan ymmärtänyt, sanoi hän sen kohdan latinaksi. Hän oli lukenut koulussa latinaa aika lailla: Caesaria, Vergiliusta, Ciceroa, Ovidiusta, Liviusta ja Horatiusta, eli Goratiusta niinkuin hän lausui, joskus muistelimme minkä osasimme vielä ulkoa näistä kirjailijoista. Kun minä kerran luin Aeneidia, kuunteli hän jonkun matkaa, mutta sanoi sitten: "ei, nyt se menee kokonaan hullusti, ei se ole _grasilis, gratsilis_ se on" y.m.s. He näet ääntävät latinaa toisin kuin me, oman kielensä mukaisesti.
Joskus kun ei muu auttanut puhuimme saksaa. Hänellä oli tapana astua kädet toistensa päällä riipuksissa edessä. Mutta kerran pakkaspäivänä astui hän kädet selän takana ja turkki auki. Kun minä kysyin miksi hän niin tekee, vastasi hän: "alle Knöpfe sind zerrissen".
Olin lukenut venäjää koulun alemmilla luokilla, ylemmillä luin, viisaastiko vai tyhmästi en osaa sanoa, kreikkaa. Meidän opettajamme lehtori Palander oli luettanut ulkoa muutamia runoja. Kerran hämmästytin kävelytoveriani laususkelemalla venäjänkielisiä runoja.
Kysyin toveriltani mitä hän kopissaan tekee. Lukeeko? -- Ei ole mitä lukea. -- Kirjoittaako? -- Ei ole mihin kirjoittaa. No mitä sitten? -- "Ja duumaju." -- Mitä hän duumaitsee? -- "Ja duumaju moi gorkii duumii." -- Ajattelen omia katkeria ajatuksiani. Hän oli 28-30 vuotias, en muista tarkkaan. Vanhempia ei hänellä ollut, veli vaan. Kesän hän vietti, milloin sattui vapautta saamaan lähellä Pultavaa, Jekaterinoslavissa. Siellä on paljon hedelmiä, ja erinomaisia melooneja. Oo! minkälaisia melooneja, maukkaita, aromaattisia.
Se oli ikävintä vankilassa, ettei saanut -- govorit -- puhella. Tosi venäläinen piirre! Tupakan nälkä oli myös suuri. Vaikka olin sanonut, etten tupakoi, toimitti hän kerran siistiäjä-vankia myöten minulle paperipalan, jossa rukoilee jos mahdollista toimittamaan hänelle tupakkaa ja tulitikkuja. -- Mistäpä minä!
Venäläinen antautuu tunnelmiensa valtaan, eikä sitä myöskään toisilta peitä. Kerran kävellessä hän astui hyvin reippaasti. Sanoin: "te ette ole väsynyt tänään". -- "Kun ei tee työtä, ei väsytä", sanoi hän ja astua touhusi. -- Mutta seuraavana päivänä oli mieli muuttunut. Hän oli hyvin kolkon näköinen, astua laahusti hitaasti, ja kun kysyin hänen vointiaan, hän vastasi -- plooho = huonosti. -- No mikä nyt on? -- "Niin, kun syö vaan mustaa leipää ja juo pelkkää vettä päälle, niin ei siitä hyvin voi. Kun olisi edes vähän voita, niin luistaisi musta leipä helpommin kaulasta alas." Kukaan ei tuonut hänelle ruokaa, rahaa ei ollut millä ostaa. -- Niin väsytti, että täytyi ruveta penkille istumaan. Ei jaksanut astua. Ja kolkkona hän palasi koppiinsa.
Kopissaan oli hän sitten hyvin tyytymätön. Jyskytti ja koputti ja helisytti, ja kun vartija tuli kysymään mikä hätänä, valitteli hän jos jotakin, joka tietysti ei mihinkään johtanut. Minä olin äsken saanut vaimoltani ruokaa. Illan hämärissä minäkin koputin ovea vartijan ohi kulkiessa. Kun hän avasi luukun, pyysin, jos se kävisi päinsä, antamaan lupaa lähettää naapurille palan voita. Kävihän se. Panin sievosen palan parasta Suomen voita paperiin ja vartija vei sen. Sinä iltana ei naapurini enää jyskytellyt eikä kolistellut. Vähän ajan perästä alkoi kuulua vihellystä. Ja koko sen iltapäivän ja illan hän vihelteli. Ja yhä reippaampia ja hilpeämpiä säveliä alkoi kuulua. Kaikesta päättäen oli valoisampi mieliala päässyt vallalle. Musta leipä oli keveämmin luistanut kaulasta alas.
Joka päivä laskimme, kuinka monta päivää hänellä oli jäljellä. Viimeisen edellisenä ei häntä enää laskettu kävelemään. Varovaisuuskeino varmaankin, etteivät muut vangit saisi hänen kauttaan asioitaan toimituttaa. Sitten hän katosi ja hänen koppinsa pysyi tyhjänä.
Soittokelloa vartijan kutsumista varten ei kopeissa ollut. Vaan vartijaa kutsuttiin, jos halusi jotain, ovea jyskyttämällä. Tätä temppua käyttivät muut vangit ahkeraan. Alituiseen he koputtivat ovea tai rämisyttivät jotain. Välistä vartija vaan huusi ja käski olemaan hiljaa. Mutta usein kävi kysymässä, mitä he halusivat. Tavallisesti ei heillä muuta hätää ollut, kuin että halusivat puhella aikansa kuluksi, kyselivät kaikenlaista. Ja vartijat puhelivatkin, välistä juttelivat luukulla pitkät ajat. Minä en koputtanut koskaan, en pyytänyt mitään, en valittanut mitään omasta kohdastani. Kun kerran vankilan alapäällikkö kävi luukullani ja kysyi miten on olla, vastasin "hyvin". -- "Ei ole hyvä, kaukana hyvästä", sanoi hän.
Mutta tämä vaikutti venäläisiin toisin kuin meikäläinen luulisi. Se heissä herätti kyllä suurta kunnioitusta, mutta myös pelkoa, vaikutti vieroittavasti. "Mikä lie merkillinen mies, ei koskaan pyydä mitään, ei valita mitään." Ja he kuiskasivat jotain toistensa korviin ja osoittivat minua sormella ohi kulkiessani.
Reunimaisessa kopissa n:o 1:ssä meidän käytävässämme oli mies, jolla oli jalkaraudat. En varmaan tietysti voi tietää, mutta luulen hänen olleen sivistyneen miehen. Hänellä oli kova yskä, eikö liene ollut keuhkotauti. Kumeasti ryki ja sylki yhtä mittaa, yölläkin pitkät ajat. Vaikea hänen oli olla, yhtä mittaa ilmaisi tyytymättömyyttään, takoi oveaan, huusi vartijaa, helisytti astioitaan. Välistä vartija vaan käski olemaan hiljaa, välistä kävi kysymässä, välistä torui ja välistä maanitteli. Minusta kuului siltä, kuin yskä olisi päivä päivältä käynyt huonommaksi. Ämpäriä tyhjentämässä käydessä, tapasin hänet käytävässä. Katse oli tuijottava. Hän tervehti minua aina kohteliaasti.
Ilmaantui sitten hänen koppinsa viereiseen koppiin uusi mies, nähtävästi hänen tuttavansa. Mies oli yksinkertaisen näköinen, mutta ääni ja puhetapa sivistyneen. Arvelin, että molemmat olivat poliitillisia vankeja. Varmaankin olivat tottuneet vankilassa olemaan. Olivat osanneet varustautua, heillä oli villapuserot päällä, ja oli yhtä ja toista tavaraa mukana. Näkyipä olevan joitakuita kirjojakin. Aamuretkellä sivuastuessa vilaukselta näin ne. Minusta näyttivät tieteellisiltä teoksilta. Uudella tulokkaalla oli pöydässä äänirauta. Sitä hän napsautteli pitkin päivää. Kuvittelin, että hän teki joitakin ääniopillisia kokeita. -- Olipa samainen mies onnistunut saamaan huoneeseensa kukkaruukunkin, joka nyörillä oli ripustettu ikkunan eteen.
Kun toisen yskä huononi, saivat ystävykset joskus olla päivällä yhdessä ja joskus yölläkin. He juttelivat ahkeraan pitkin päivää, ei millään salaisella merkkikielellä tai koputtamalla, vaan huutamalla toisilleen. Eihän siinä salaisuuksia voinut puhua, minäkin kuulin mitä he puhuivat, vaikka oli kolme koppia välillä. Muuten eivät vartijat heitä kieltäneet huutelemasta toisilleen. Liikuttavaa oli kuulla, kuinka ystävä piti huolta ystävästään. Hän koetti häntä ilahduttaa ja rohkaista. Kun raukka yöllä ryki ja ryki, saattoi hän huutaa: "hiero jalkojasi".
Joskus kun oli ollut kauvan hiljaista, alkoi hän huutaa: "Vodjka, Vodjka, Vodjka!" kunnes toinen väsyneellä ja kiusaantuneella äänellä viimein vastasi: "tshtoo!" -- Sitten hän milloin laski pientä pilaa: "lähdetään kävelemään", "juodaanko teetä", "mihin me matkustamme kun täältä pääsemme", tai muuta sellaista. Milloin taas muuta jutteli. Sievästi hän sairasta toveriaan lohdutteli.
Näitten miesten kanssa vartijat paljon juttelivat, välistä myöhään illan pitkään.
Sitten ilmaantui vielä kolmas. Hän näytti kerrassaan hienolta mieheltä. Harmaa parta, lasisilmät. Eikö liene ollut joku huomattu henkilö. Päivillä oli poissa, missä lie ollut. Yöksi tuotiin koppiinsa. Hänellä oli sanomalehtiä. Kaikki näyttivät häntä hyvin kunnioittavan, ja juttelivat mielellään hänen kanssaan. Kun kerran kävin ämpäriäni tyhjentämässä alhaalla, seisoi hän siellä ja selitteli staarostille Suomen politiikkaa. Liekö minun läsnäoloni antanut siihen aihetta. Vankilan alapäällikkökin kävi hänen kanssaan puhelemassa.
_Ajan viettoa_. Suomessa sai vankilassa lukea. Täällä ei. Kysyin kirjoja. Ei ole biblioteekkaa. Viimein staarosti toi kirjan. Se oli kirjallinen aikakauskirja, jonka toimittaja oli ollut tunnettu Katkoff. Se oli vuodelta 1857. Se oli siis ilmestynyt onnelliseen aikaan, ennen orjain vapautusta. Eikö sen jälkeen liene kirjoja vankiloihin hankittu. Selailin sitä ja lueskelin. Siinä oli muun muassa eräs novelli. Luin sitä milloin mistäkin kohdasta. Vähitellen sain siitä yleiskäsityksen. Kirja otettiin kumminkin pois, niinkuin kohta kerron.
Kaksi kertaa tuotiin minulle suuri virallinen plakaatti, sähkösanomia sodasta. Ahkeraan tavailemalla sain siitäkin jonkinlaisen selon. Kerran tuotiin yksi numero "Zerka" nimistä vankilain virallista aikakauskirjaa. Kaikki sen kirjoitukset koskettelivat sotaa. Sotaa kuvattiin kauniilta, isänmaalliselta kannalta. Sotamiehen kohtaloa ihannoitiin. Kantahan oli oikea, tendenssi liiaksi kouraantuntuva. Muuta luettavaa en saanut.
Sen sijaan olin saanut pitää lyijykynäni, mikä Suomessa oli otettu pois. Kirjoituspaperina käytin käärepaperia. Kirjoittelin myös "Zerkan" tyhjille kohdille. Aikani kuluksi kirjoittelin kaikenlaista. Laskin lukuja, kerroin ja jaoin. Koettelin vieläkö neliöjuuren otto sujui. Sujuihan se. Mietiskelin lukujen suhteita ja huomasin kaikenlaista hauskaa. Sitten harjoittelin toisen asteen ekvatsionien ratkaisua. Muistelin mittausopillisia väittämiä. Pythagoraan väittämää en heti osannut todistaa, mutta pianhan se selvisi. Palauttelin mieleeni yhä useampia väittämiä ja todistelin niitä. Enimmät tehtävät osasin suorittaa, mutta joku kohta ei selvinnyt. Niinpä en tyydyttävästi onnistunut piirtämään säännöllistä viisikulmaa ympyrän sisään. Vankilasta päästyäni ovat minun tuttavani matematiikan tuntijat sen minulle jo moneen kertaan neuvoneet. Myöskin jaoin suuria lukuja alkutekijöihinsä, ja etsin sellaisia sarjoja yhdestä kymmeneen, joissa joka luku oli jaollinen.
Sitten kirjoitin kaikenlaisia luetteloita kaupungeista, sanoista. Mietin kuinka monta suomalaista sanaa voi saada jostakin pitkästä sanasta. Ja kun kahtenakin päivänä samaa sanaa aina tuon tuostakin mietti, sai siitä sangen paljon. Mietin kaikenlaisia lapsuuden aikaisia leikkitehtäviä. Leikin itseni kanssa maantieteellistä leikkiä ja historiallista leikkiä. Leikin sitä leikkiä, että paperille merkitään joukko numeroita ja käsketään kulkemaan numerolta numerolle ja koetetaan saada toinen pussiin. Koettelin keksiä sanoja ja lauseitakin, jotka alusta loppuun ja lopusta alkuun luettuina olivat samoja. Ja minulla olikin aika hyvä luettelo sellaisia. Mitään arvokkaampaa ei näille käärepapereille, jotka milloin tahansa saattoivat hävitä tai joutua tarkastuksen alaisiksi, tehnyt mieli eikä kyennyt kirjoittamaan.
Jo mainitsin että meillä oli kopeissa vaskiset astiat. Ensi tai toisena päivänä tuli staarosti koppiin ja näytti kuinka ne oli kiilloitettava. Hyllyllä oli muutamia sarkatilkkuja. Niillä hän hankasi astioitani. Vielä toisen kerran kävi hän astioitani kiillottamassa. Vasta sitten minä aloin kiinnittää huomiotani niihin. Vähitellen minä innostuin niitä hankaamaan. Ainahan se oli jotain hommaa. Pian olivat minun vaskiastiani niin kiiltäviä, että läpäjivät. En luule muilla olleen sen parempia.
Vaikka nämä työskentelyt jonkun verran aikaa veivät, jäi sitä paljon yli. Kävelin huoneessani paljon. Nurkasta nurkkaan oli kuusi alkeita jos sänky oli alhaalla, viisi jos se oli ylhäällä. Kun hyvän aikaa olin kävellyt niin että aina käännyin oikealle, muutin jalkaa niin että käännyin vasemmalle. Seisoskelin eri paikoissa huonetta. Mielelläni seisoin ikkunan kohdalla ja katselin läheisiä rakennuksia, puuhailua pihassa, läheisiä kattoja ja lähellä olevan kaasulaitoksen tornia. Mutta kaikista hommista huolimatta sai suuren osan päivää istua jakkarallaan kaikissa mahdollisissa asennoissa ja tuijottaa eteensä. Ja duumaju moi gorkii dumii -- saatoin minäkin sanoa.
Epätietoisuus kohtalosta teki olon niin tukalaksi. Ei tiennyt mitä seuraava päivä toisi mukanaan. Minne vietäisiin ja miten? Etapillako? Se saattoi monasti mielen tuskastumaan äärimmäisilleen. Rukoilin Jumalalta jotain valon pilkistystä pimeyteeni ja monesti Jumala kuulikin rukoukseni. Keskipäivän aikana tuska ja levottomuus kohosivat ylimmilleen. Ne turmelivat myös päivällislevon, josta en kyennyt nauttimaan. Mutta tavallisesti täälläkin tuli illan rauha. Verrattain levollisena ja tyytyväisenä vietin iltani.
Välistä onnistuin saamaan jostakin mielikuvitelmasta kiinni. Rakentelin ja rakentelin. Mietin sanomalehtikirjoituksia, pidin puheita. Kuvittelin jotain tapahtumaa, kotiintuloa, kesäpäivää. Välistä tein huvimatkoja moottorilla. Yksityiskohtia myöten ajattelin joka seikan. Kuljimme tuttujen niemien ohi, saarien välistä, salmien kautta, nousimme kalliorannalle maalle, teimme tulen, keitimme ruokaa j.n.e. Välistä saattoi puoli päivää ja yö kulua jatkaessa samaa mielikuvitelmaa. -- Mutta monasti en päässyt mihinkään kuvitelmaan kiinni. Se kauhea epätietoisuus, josta en päässyt vapaaksi, painoi mielen maan tasalle.
Ihmisen onnettomuudessa on kuitenkin niin monta astetta. Monesti yöllä ajattelin sitä. Tuolla vähän matkan päässä makasi kopissa mies. Hän oli sairas, ryki kauheasti, keuhkotauti edistyi. Kaikesta päättäen oli hänen hyvin vaikea olla. -- Minä olin terve. Minulle minun rakkaani toimitti hyvää syötävää, hänelle nähtävästi ei kukaan. -- Minun rakkaampani kävi minua katsomassa kerran viikossa. -- Häntä ei kukaan, sen mukaan kuin minä saatoin huomata. Ja joka yö minä kiitin Jumalaa hänen hyvyydestään minua kohtaan. Ihmisen onnettomuudessa on niin monta astetta.
_Svidaaniat_. Olin kuullut kerrottavan, että Krestiissä olevia maamiehiämme olivat saaneet heidän omaisensa käydä tervehtimässä, ja että tällaista käyntiä sanottiin svidaaniaksi. Mutta olin unohtanut itse sanankin. Enkä tullut ajatelleeksikaan, että se minun kohdalleni sattuisi. Kun ensimäisenä sunnuntaina tultiin hakemaan, en arvannut minne vietiin. Paperipalanen pistettiin käteen. Mutta en siitä arvannut mitään, enkä päässyt perille, mitä siinä seisoi. Arvelin että ehkä viedään kuulusteltavaksi. Minut vietiin huoneeseen, missä istui paljon muita vankeja. Istuin ja odotin, mihinkähän minut kaikkien näiden kanssa viedään ja mitä tehdään. Oli paljon miehiä raudoissa. Minut pantiin erään penkin päähän istumaan ja sanottiin, että olin kahdeskymmenes. Se oli itse alapäällikkö, joka kävi pitämässä huolta että minä tulin 20:ksi. Viimein avattiin ovi viereiseen huoneeseen ja meidät vietiin sinne. Keskihuone oli kaksinkertaisen rautaverkon kautta erotettu pitkin kahta seinää kulkevasta käytävästä. Minut pantiin viimeiseksi käytävän pohjukkaan. Äkkiä alkoi toisesta päästä kuulua hyvin surullista naisen puhetta. Se oli niin sydämeen käyvän valittavaa. Omituista etten vieläkään älynnyt. -- Vasta kun näin vaimoni tulevan sisään huoneeseen tulvahtavan ihmisjoukon mukana, ymmärsin. Olimme saaneet parhaimman paikan ja alapäällikkö kävi sanomassa, että puhukaa vapaasti suomea. -- Vaimoni kertoi, että minut sittenkin lähetettäisiin Irkutskiin ja kukaties etapin mukana. Ne olijat kolkkoja tietoja, jotka saattoivat minut kovan mielenliikutuksen valtaan. Mutta hän puhui minulle myöskin rakkauden sanoja, lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. Hän toi minulle suuren paketin ruokavaroja, kaikkea hyvää mitä suinkin saattoi: voita, juustoa, kotoisia piiraita, lihamakkaraa, munia, kalaa, omenia, vehnäleipää ja vehnäkorppuja, sokeria ja teetä. Rautaverkot olivat noin puolen metrin päässä toisistaan, niiden välillä istui nurkassa vartija. Ympärillä kuului suuri melu ja puheen sorina, kun jokainen koetti puhua niin että kuuluisi. Hetken puheltuamme loppui svidaania. Hellin katsein erosimme.
Svidaaniasta palatessa, tarkasteli vartija meitä sivelemällä ruumista. Ei sitä tehty mitenkään loukkaavasti. Mutta sittenkin tuli eräs toinen vartija huomauttamaan, ettei minua tarvitse tutkia.
Kun tulin koppiini, olin suuren mielenliikutuksen vallassa, harvoin eläessäni olen sellaisessa ollut. Näkyi herättäneen huomiota, vaimoni käynti. Kaikki sen kohta tiesivät. Kun vankipoika vähän aikaa sen jälkeen toi kuumaa vettä, kysyi hän, kävikö minun vaimoni jäähyväisiä sanomassa. Kun myönsin, käsitti hän suruni. Hän katsoi pitkään eteensä. Sanoi kauniissa silmissä surumielinen ilme lempeällä, surunvoittoisella äänellä: "noo -- nitshevoo!" Siihen sanaan pani oikein tosivenäläiseen tapaan kaiken sanottavansa.
Omituinen oli tämän svidaanian vaikutus. Vaikka ensin jouduinkin suuren mielenliikutuksen valtaan, vaikutti se perästäpäin toisin. Illempana ja koko sen illan tuntui minusta niin äärettömän hyvältä. Tunsin itseni niin sisäisesti lämpimäksi, melkeinpä onnelliseksi. En koko vankilassa olo-aikanani tuntenut itseäni niin sisäisen hyvänmielen täyttämäksi.
Nyt oli minulla ruokaa yltä kyllin, voin oikein herkutella. Join teetä kolmesti päivässä ja söin kolme herkullista ateriaa. Vankilan leivästä söin aina osan, sillä se oli oikein hyvää, ja myöskin keittoa. Vankilassa ei ole muuta syömäasetta kuin puulusikka. Syödä pitää sillä sekä sormilla. Aluksi on aivan neuvoton, mutta kaikkeen oppii. Oppii syömään sormillaankin verrattain siististi. Kun esimerkiksi saa suuren palasen leipää, leikkaleen muotoisen palasen, ei tiedä miten siihen käydä käsiksi, kynsilläkö pitää ruveta kovertamaan. Mutta sitten oppii leivän lohkasemaan kahtia ja niistä taittamaan kämmenen syrjällä paloja. Lusikalla vuoleskelin pieniä siruja voita, joita sormilla pistelin suuhun. Samoin tein juuston kanssa. Savustetut silakat piti sormin kuoria, lihaa täytyi pitää käsissä ja munat ryyppäämällä syödä. Syödessä oli minulla maljassa kuumaa vettä, pesin siinä käsiäni useampia kertoja syöntiaikana. Hauskinta oli syödä omenia, niitähän muutenkin käsistä syödään.
Seuraavana sunnuntaina oli toinen svidaania. Silloin sain lipun edeltäpäin. Olin rohkeammalla mielellä yhä toivoen pääseväni Kostromahan. Vaimoni toi nytkin lohdutuksen sanoja ja osoitti hellyyttä. Toi myös ruokaa. Kylmän perunasalatin ja kylmän paistetun kaalin huomasin erittäin sopiviksi vankilaan tuotaviksi ruuiksi.
Svidaaniaan pääsyä odotellessa katselin muita siellä odottavia vankeja. Siinä oli monenlaista. Muuan vanha, pieni mies, suora ryhti, katse luja, vakava. Oli siististi puettuja miehiä, oli lapsia. Mutta oli siinä roiston näköisiäkin. En heitä kohtaan tuntenut inhoa tai vastenmielisyyttä. Ajattelin, että kaikki olemme ihmisiä, syntisiä, puutteellisia. Emme ole toinen paljoakaan parempi toista, vaikka kohtalot muodostuvatkin niin erilaisiksi. Päinvastoin, tunsin heitä kohtaan mitä suurinta myötätuntoa. Minä en ollut asetettu heidän tuomarikseen, vaan olin samassa asemassa kuin he.
Oli siinä joukossa eräs mies käsi- ja jalkaraudoissa. Nuttu oli sen vuoksi pantu vain hartioille. Karkeat vaatteet olivat puhtaat ja siistit. Hän oli voimakas, karkeatekoinen mies. Siinä hänen odotellessa ja eteensä tuijottaessa muuttui katse yhä surullisemmaksi. Ei tullut kyyneleitä silmiin, mutta katse yhä syveni. Minä koetin katsella häntä niin myötätuntoisesti kuin mahdollista. Ja yhä syvemmäksi kävi hänen katseensa. Mitä lienee miettinyt? Liekö nähnyt elämänsä kulkevan ohitseen. Liekö ajatellut rakkaitaan?
Ruokavaroistani saivat naapuritkin hyötyä, lähettelin niitä vähin kummallekin puolelle naapurivangeille. Tarjosin vartijoillekin, toinen otti omenan, mutta toinen kauhistuneena pakeni pois. -- Kun olin saanut uutta ruokaa, päätin heittää pois vähän vanhoja jätteitä. Kun huonolla venäjänkielellä selitin tätä vartijalle, luuli hän minun tahtovan lahjoa häntä ja kiiruhti päätä pudistellen pois. Minä kokosin jätteet, sillin ruodon jossa vielä oli vähän kalanlihaa, läskipalan ja lihapalan paperiin ja panin ne rikkakasan päälle laistuani. Siistiäjävanki ne siitä korjasi. Vähän ajan perästä tuli hän ja aukaisi luukun ja irvisti siitä tyytyväisenä ja sanoi: "minä söin ne kaikki".