Part 2

Kun minut tuotiin vankilaan, oli määrätty, että minua oli pidettävä mahdollisimman eristettynä. Sen vuoksi ei ensi päivänä edes päästetty kävelemään. Pastori yksin uskalsi osoittaa minulle ystävällisyyttä. Kun minun omaiseni halusivat tavata minua, ei kuvernöörikään katsonut voivansa antaa lupaa siihen. Hän kysyi sitä kenraalikuvernööriltä. Kenraalikuvernööri antoi suostumuksensa. Ja nyt ei ollut mitään estettä. Jokapäivä kävi minua joku tapaamassa, välistä kaksikin yhtä aikaa. Kun vaimoni näitä käyntejä varten kävi kuvernöörin luona, jutteli tämä hänen kanssaan tuntikaupalla kaikenlaista. Liekö hänellä ollut tarkoituksena urkkia häneltä jotain. Joka tapauksessa ei hän kaikessa, mitä hän silloin puhui, pysynyt totuudessa.

Vaimoni ja sisareni kävivät useampia kertoja, mutta kävi siellä muutamia muitakin. Eräs minun vanhoja toveriani sai tulla muka keskustelemaan minun talouteni hoidosta. Hyväksi onneksi ne olivat selvillä, eikä meillä niistä mitään puhetta ollutkaan. Kun eräs toinen pyysi kuvernööriltä lupaa tulla, kysyi kuvernööri mitä asiaa hänellä oli. Ei mitään, vastasi hän totuuden mukaisesti, muuten vaan tervehtimään. -- Noh, sehän ei käynyt päinsä, mutta kuvernööri itse keksi keinon. Voittehan mennä kysymään minne hän haluaa Venäjällä asettua asumaan. -- Ystäväni tuli ja me juttelimme puolituntisen hauskasti ja rattoisasti.

Nämä käynnit tapahtuivat kaikki tirehtöörin läsnäollessa hänen virkahuoneessaan. Tietysti ne olivat kaikki vankilan sääntöjen mukaisia.

Kun minut vangittiin, oli minulle sanottu, että minut vietäisiin jonnekin kauvemmas Venäjälle ja sinnehän oli jo viety useita suomalaisia. Luulin senvuoksi, etten Viipurissa tulisi viipymään ollenkaan. En tiedä varmaan, mitä varten minua Viipurissa pidettiin. Luultavasti paperien kuntoon saattamista varten. Karkoitukselle annettiin se luonne, että se muka tapahtui Venäjän sotaväen silloisen ylipäällikön, kenraali Ruskiin tahdosta. Mutta oli kai hänellä muutakin ajateltavaa kuin kuunnella jokaisen urkkijan valheita. Olen varma siitä, että se oli kenraalikuvernööri Seyn, joka aivan omasta puolestaan ajoi tätä asiata.

Eräänä päivänä minut taas kutsuttiin tirehtöörin virkahuoneeseen. Siellä eräs herra Strandman luki minulle kenraalikuvernöörin allekirjoittaman kirjeen, jossa minut tuomitaan sota-ajaksi karkoitettavaksi Venäjän sisäkuvernementteihin, sekä kadottamaan virkani. Sitten hän toivotti minulle hyvää matkaa ja että minä kaikessa rauhassa saisin viettää aikani jossakin mukavassa Etelä-Venäjän kylpypaikassa. Hän oli kaikin puolin ystävällinen ja kohtelias. Myös kysyi hän minä päivänä haluaisin lähteä. Ja lähtöpäiväksi sovittiin torstai, 7 p. jouluk. 1916.

Sitä ennen oli minulta kysytty, mihin haluaisin asettua. Olin valinnut Kostroman kaupungin, koska siellä oli entisestään joitakuita karkotettuja suomalaisia, jotka olivat minulle hyviä tuttuja jo vanhoilta ajoilta.

Tavallisesti suomalaiset Venäjälle lähetettävät vangit viedään vain Rajajoelle suomalaisten vartijain saattamina. Siellä venäläiset vartijat ottavat ne vastaan. Tätä venäläisten vartijain kuljetusta pelkäsin, olin siitä siksi paljon kuullut puhuttavan. Hyväntahtoisesti tirehtööri Stråhlman saikin sen niin järjestetyksi -- tai kenen ansio se lie ollut -- että suomalaiset vartijat veisivät minut Pietariin saakka. Minulla näet oli se käsitys, että sieltä saisin vapaasti matkustaa määräpaikkaani Kostromahan. Tarjouduinpa itse kustantamaan suomalaisen vartijan perille asti.

Torstai-aamuna 7 p:nä joulukuuta sitten läksinkin matkalle, kolmen miehen viemänä Pietariin. Ensin kumminkin olin saanut rahani, lompakkoni, veitseni, kynäni ja mitä vähäistä sattui taskuissani olemaan, vieläpä tuon sembramännyn siemenenkin takaisin.

Olin siis ollut yksitoista päivää Viipurin lääninvankilassa. Siellä olo oli ollut niin hyvä kuin se suinkin saattoi olla. Tuntuihan se usein pitkältä, vaikka se muistellessa on lyhyt. Vankilassa olo on kuin ihmisen elämästä pois pudonnut aika.

PIETARIN PERESILNAJA-VANKILASSA

Kun tulimme Viipurin asemalle, vietiin minut asemalla olevaan pieneen poliisiputkaan säilytettäväksi. Sitten sain kumminkin siirtyä toisen luokan odotussaliin. Siellä oli joitakuita sukulaisia minulle jäähyväisiä sanomassa. Sisareni olivat pakanneet tavarani kahteen kapsäkkiin edellisenä päivänä. Sain itse ostaa itselleni piletin. Sattui niin omituisesti, että samassa junassa kuin minä, matkustivat Pietariin kenraalikuvernööri Seyn ja kuvernööri Pfaler, minun molemmat ystäväni.

Pietarin asemalla oli vaimoni minua vastassa. Hän oli jo ostanut minulle ja itselleen -- hän näet aikoi tulla saattamaan minua perille asti -- ja kahdelle saattajalle piletit Kostromahan. Luulimme jo sinä iltana pääsevämme matkaa sinne jatkamaan.

Asemalta ajoimme kuvernöörin virastoon, koska minut oli Suomesta sinne passitettu. Mutta siellä emme saaneet mitään aikaan. Meidät lähetettiin toiseen virastoon inspektsija tjurmu-nimiseen. Se virasto kai sijoitti vankeja eri vankiloihin ja toimitti vankien kuljetuksen. Virasto oli majoitettu entiseen yksityisasuntoon. Se oli virastoksi ahdas ja epämukava, pienistä huoneista muodostettu. Täällä jo tein huomion, jonka myöhemmin totesin kaikissa Venäjän virastoissa. Siellä oli sodan vuoksi suuri määrä naisia ja vähän miehiä. Puolen päivää vietimme siinä virastossa, eteisessä, yhtä mittaa hyppäsivät naiset telefoonissa tuttavainsa kanssa pakinoimassa. Täällä virastossa huomattiin, että minun passini oli epäselvä. Siinä mainittiin kaksi eri pykälää, joiden mukaan minut oli karkotettava, muistaakseni ne olivat 16:s ja 19;s pykälä. Ne pykälät eivät käy yhteen. Toisen mukaan olin minä oikeutettu itse valitsemaan itselleni vapaasti olinpaikan Sisä-Venäjällä, toisen mukaan minut karkotettiin vähintäin Irkutskiin. Kun ensi kerran kuulin sen mahdollisuuden, että minun olisi mentävä Irkutskiin, teki se minuun kovin kolkon vaikutuksen.

Viraston virkamiehet kyllä olivat ystävällisiä, he selittivät että he eivät voi muuta kuin noudattaa määräyksiään. "Syy on teidän omien virkamiehienne", sanoivat he. "Miksi he sotkevat asioita." Olivat valmiit myöntämään aikaa asiain selvittelemiselle. Omasta puolestani olen tullut siihen käsitykseen, että ei siinä mitään erehdystä tapahtunut, vaan oli se tahallaan niin järjestetty. Kuvernööri Pfaler oli kyllä vaimolleni vakuuttanut, että passitukseni oli mainion hyvä ja että minä sain vapaasti mennä mihin tahdoin. Olen kuitenkin taipuvainen luulemaan, että hän silloin puhui vasten parempaa tietoaan. Vaimoni oli hankkinut silloisen asianajajan tuomari Hackzellin meitä avustamaan. Hän puhui virkamiesten kanssa, hän telefoneerasi Pietarin kuvernöörille, passitoimiston päällikölle parooni Bruunille. Selvyyttä vaan ei tullut. Kumminkin suostuttiin siihen, että koetetaan saada asia selvitetyksi. Mutta siksi aikaa oli minut pantava vankilaan talteen.

Tavarani oli tuotu viraston eteiseen. Niillä oli ollut pieni seikkailu, jota en malta olla tässä mainitsematta. Olin ottanut muutamia kirjoja mukaani. Muut olivat uusia tai muuten uuden veroisia, mutta Kalevala ja Kanteletar olivat vanhoja, jotka otin mukaani, voidakseni Venäjällä valmistella erästä suunnittelemaani kansanrunoustutkimusta. Muut kirjat pääsivät tullitarkastuksessa ilman muuta läpi, mutta Kalevala ja Kanteletar tarttuivat kiinni. Ei suinkaan vaarallisen sisällyksensä vuoksi, sitä eivät tunteneet tulliviranomaiset, eivätkä luultavasti minun saattajanikaan. Kirjoihin oli tehty kaikenlaisia muistiinpanoja lyijykynällä: mihin saakka olimme aina lukukauden kuluessa ehtineet, sanaselityksiä, kansatieteellisiä tietoja. Vielä oli kirjojen välissä paperiliuskoja, joihin oli merkitty oppilaiden istumajärjestyksiä. Nämä ne olivat vaarallisia. Pitkän aikaa niistä riideltyään olivat minua saattamassa olevat suomalaiset poliisit saaneet ne pelastetuiksi.

Inspektsija tjurmun eteisessä pengottuani tavaroistani tyynyn ja ison vaipan, sanoin vaimolleni jäähyväiset. Ja niin läksivät saattajani viemään minua Pietarin siirtovankilaan, Peresilnajaan, jo kolmanteen vankilaan.

Matka oli pitkä kautta Pietarin. Illan suussa tulin perille suureen laajaan rakennusryhmään. Oli kuviteltu, että kun tulen perille, on asia sillä aikaa selvinnyt, ja minä saan ilman muuta palata takaisin. Mutta eihän se ollut selvinnyt, eikä se selvinnyt kohtakaan. Vaimoni kävi Viipurissa eri henkilöiden luona, sisareni kenraalikuvernöörin luona, parooni Bruun ja valtioneuvos Tavaststjerna puuhasivat Pietarissa loppumattomasti, mutta ei mikään auttanut. Irkutsk jäi loppumääräksi. Sanottiin että kenraali Ruskii muka sen tahtoi niin. Minä kumminkin elin viimeiseen saakka siinä toivossa, että pääsisin Kostromahan.

Kun minä tulin vankilaan, otettiin siellä paraillaan vastaan jos minkälaisia roistoja. Niiltä leikattiin tukkaa, merkittiin tunnusmerkit, otettiin peukalomerkit. Arvelin että olenpa nyt kirjavaan seuraan joutunut. Minulta ei kumminkaan peukalomerkkiä otettu eikä tukkaa leikattu. Pituus vaan mitattiin, silmäin, tukan ja parran väri merkittiin, kasvot puhtaat, nenä suora pantiin. Nämä tunnusmerkit sitten kulkivat papereissani koko Venäjällä olo-aikani. Sitten otettiin rahat ja kello pois. Riisuttiin kaikki vaatteet, tutkittiin kengät, sukat. Lopuksi sain pitää kaikki vaatteeni, sormuksen ja lyijykynän sekä tyynyn ja peitteen, joista minulla oli suuri hyöty ja mukavuus. Siinä tutkittaessa eräs mies, jota juuri puettiin vangin vaatteisiin, puhutteli minua ensin saksaksi sitten suomeksi. Kysyi: täällä Pietarissako teidät otettiin kiinni. Omasta kohdastaan hän sanoi: "olen suomalainen, sain kymmenen vuotta pakkotyötä". Se oli nuori, kaunis, vilkas-eleinen mies. -- Kun kaikki muodollisuudet oli suoritettu, vietiin minut koppiini.

Tämä vankila oli siirtovankila. Siinä pidettiin, sen mukaan kuin tulin tietämään kaikenlaiset tuomitut siksi kun ne lähetettiin määräpaikkoihinsa. Siellä oli lyhemmäksi aikaa tuomituita ja sinne tuotiin poliisiasemilta joka aamu vuorokauden saalis. Luullakseni oli siellä myös jonkun verran poliittisia vankeja. Kysyin kerran vartijaltani paljonko talossa oli väkeä. Hän sanoi olevan toista tuhatta.

Koppi, jonka sain asuttavakseni, oli varmaan paraimpia mitä koko vankilassa oli. Niitä oli seitsemän samanlaista yhdessä rivissä. Se oli siisti, seinillä vain pari pientä kirjoitusta, tasaisen lämmin -- keskuslämmityslaitos. Ja mikä varmaan oli harvinaista, sen mukaan kuin olen kuullut muista Venäjän vankiloista, syöpäläisiä ei ollut ollenkaan. Se oli vähän kapeampi ja lyhempi kuin Viipurin läänin vankilassa, kuusi askelta pitkä. Katto oli taidokkaasti monitaitteinen, minulla oli aika lailla ajan viihdykettä tutkia sitä ja miettiä, miten se oli muovailtu ja monesta pinnasta se oli kokoonpantu. Oikein johtuivat mieleeni sitä katsellessa professori Tikkasen luennot ylioppilasajoiltani. Sänky seinässä kiinni, pöytä, jakkara, hyllyt, ämpäri laatikkoineen, vaskinen taasa -- tshaska, vaskinen iso tuoppi -- krushka, pieni vaskinen muki -- tsharka, puulusikka ja jumalankuva nurkassa, siinä kopin koko sisustus. Mitään kirjoja ei ollut.

Ensimäinen vaikutus tietysti oli hyvin masentava. Sinä päivänä kun Viipurista läksin, en Pietariin mennessä rautatiellä muuta syönyt kuin pari piparkakkua ja pari suklaatimakeista. Arvelin, että syönpä sitten, kun Pietarista pääsen lähtemään. Mutta muuta tilaisuutta ei tullutkaan syömiseen. Toisena päivänä en vielä syönyt juuri mitään, vasta kolmantena päivänä rupesin syömään. Ensimäisenä yönä makasin kaikki vaatteet päällä, toisena koetin pitää turkkia peitteenäni ja vähän riisuutua, mutta siten oli taas liian kuuma. Vasta neljänneksi yöksi tutkin sänkyvaatteita ja huomasin ne puhtaiksi, vaikka olivat sitä venäläisten suosimaa likaisen näköistä väriä, peite ruskeanharmaata sarkaa ja lakana harmahtavaa palttinaa. Täytyi ottaa elämä semmoisena kuin se oli, kiitin onneani, että minulla oli oma tyyny ja vaippa mukana ja vankilan alapäällikköä, että sain ne pitää. Vaippani oli leveä, joten pidin sitä sekä lakanana että peitteenä, vankilan peitteen panin sen päälle. Siten maaten uskalsin riisuutuakin.

_Päiväjärjestys_ vankilassa oli seuraava. Aamulla aikaisin, luultavasti kello 6, kuului komennushuuto, silloin piti nousta ylös, pukeutua ja nostaa sänky pystyyn ja painaa se seinää vastaan, jolloin se napsahti lukkoon. Kohta sen jälkeen tuli tarkastus. Kuului huuto, sitten tuli tarkastaja. Se oli vankilan alapäällikkö, pomoshnii natshalnik, nimeltään Tshihatshoff. Edellä kulki vartija, joka tempasi jokaisen kopin oven auki, sitten tuli päällikkö, täydessä univormussa, kunniamerkit rinnassa, vinhaa vauhtia kulki hän tervehtien ohi, hänen perässään tuleva vartija paiskasi ovet kiinni. Meidän vankien oli seistävä smirnaassa keskellä koppia.

Kohta sen jälkeen kuului käytävästä huuto kipjätok. Ovessa oleva luukku avattiin ja siihen tuotiin kiehuvaa vettä, jota kaadettiin suurempi vaskinen tuoppi täyteen. Kohta sen jälkeen toi samainen nuori vanki, joka oli tuonut kuumaa vettä, koko päivän annoksen leipää. Se jolla oli laittoi itselleen teetä ja söi eväitään sen kanssa. Mutta se jolla ei muuta ollut söi silkkaa leipää ja joi kuumaa vettä päälle.

Muuta vettä ei annettu kuin tätä kuumaa. Alussa se tuntui vähän oudolta. Mutta pian huomasi, että se oli viisas järjestys. Kun kaiken veden sai kiehuvana, tiesi, että se oli puhdasta. Ei tarvinnut pelätä sitä käyttäessään. Tällä kuumalla vedellä peseydyttiin ja sitä juotiin janoon. Jollei halunnut juoda sitä kuumana, niin jäähtyihän se ajallaan.

Joku aika kipjätokin jälkeen tuli aamusiistiminen. Vartija avasi oven, ja jollei sänky ollut seinään kiinnitetty, sai nuhteita. Sillä jo aikaisin aamulla oli käytävässä kuulunut vartijan huuto "kravattii". Sai käydä tyhjentämässä ämpärinsä kellarikerroksessa. Minua huvitti venäläisten taito ja halu käyttää vähennysnimityksiä. Ämpärin venäjänkielisestä nimestä, vedro, muodosti vartija jos minkälaisia diminutiiveja vedrushka, vedorka, mokomastakin esineestä. Sitten oli huone lakaistava varsiharjalla. Rikat jätettiin oven eteen, josta samainen vankipoika ne korjasi pois. Aluksi en viitsinyt sitä tehdä kunnolleen, mutta pian miellyin lakaisemiseen, olihan se käytännöllistä hommaa, tuotti vähän vaihtelua. Kun kerran vartijani sattui olemaan oikein hyvällä tuulella ja minun kävelyvuoroni sattui tavallista aikaisemmin, antoi hän siistitä huoneeni minun poissaollessani, tyytyväisenä selitti hän sitten, että kaikki oli valmiina, kun minä tulin takaisin. En kuitenkaan ollut siitä mielissäni, menihän minulta hukkaan se huvi. Nuo ämpärin tyhjennysretket tuottivat sen hauskuuden, että silloin olin tilaisuudessa vilkaisemaan naapurikoppeihin. Sillä kaikki ovet olivat silloin auki ja kaikki naapurini olivat samoissa siistiämishommissa. Eihän siinä ehtinyt paljon kerrallaan nähdä. Mutta yhdistämällä pikku piirteitä yhteen sai kuitenkin jonkunlaisen kuvan heistä.

Tavallisesti jo ennen aamutarkastusta, välistä sen jälkeen, oli aamuhartaus. Kuului vartijan huuto "na malitvuu". Jostakin läheisestä yhteishuoneesta kuului yleistä liikehtimistä, varmaan kaikki nousivat vuoteiltaan lattialle seisomaan. Sitten kuului voimakasta messuamista. En koskaan päässyt selville vangitko lauloivat läheisissä yhteishuoneissa, vaiko vartijat jossain käytävässä, vai kävikö siellä varsinaisia kirkkolaulajia. Äänet olivat hyviä, sekä korkeat äänet että etenkin matalat. Kuului oikein mahtavalta kun jyrisevä basso lopuksi kajahutti voimakkaasti ja paukkavan matalasti "herra armahda meitä". Mielelläni aina messua kuuntelin, mieluummin kumminkin olisin rukouksen sanat ymmärtänyt. Meidän läheisyydestä siirtyivät rukouksen pitäjät jonnekin muuanne. Vielä moneen kertaan kuului messu, milloin meidän yläpuoleltamme, milloin jostain epämääräisestä etäisyydestä.

Tämän yhteydessä mainittakoon eräs seikka. Venäjällä on vankikopin nurkassa jumalankuva, meillä Suomessa vankilan pöydällä muutamia uskonnollisia kirjoja. Katolisissa maissahan kukin toimittaa jumalanpalveluksensa itse. Meillä me menemme kirkkoon kuulemaan ja saamaan. Voi kummallakin olla puolensa. Mutta tässä erikoisessa tapauksessa on minusta meidän menettelytapamme paljon parempi. Ehkäpä ei ole sitä sisäistä voimaa, mielentilaa, henkistä sisällystä, että kykenisi antautumaan hartauteensa, toimittamaan jumalanpalvelusta, josta saisi herätystä ja lohdutusta. Nurkassa oleva jumalankuva tuskin riittää herättäjäksi. Meillä ovat Uusi Testamentti, rukouskirja ja virsikirja herättäjiä, lohduttajia, ne tuovat vankiparalle viestin, ne tarjoavat hänelle runsaita vaikutelmia, ne antavat tilaisuutta syventymiseen, tutkimiseen ja mietiskelyyn.

Välistä aikaisemmin, välistä myöhemmin vietiin kävelemään "na ulitsu". Se oli päivän tapahtuma, päivän hauskuus. Hyvä se oli kaikin puolin. Minua käytettiin kahdessa paikassa kävelemässä, luultavasti sen mukaan mikä paikka sattui olemaan vapaana. Kävelypaikat olivat kyllä korkeiden seinien ja laipioiden välissä, pihan reunassa. Mutta ne olivat tilavia, ja paikka oli tehty niin hauskaksi kuin mahdollista. Kävelytieltä oli aamulla jo lumi lakaistu pois ja se oli hiekoitettu. Käyelypaikka oli matalalla aidalla ympäröity, jonka ulkopuolella oli pensaita. Kävelytien keskellä oli samanlaisella matalalla aidalla ympäröity nurmikko. Siinä oli muutama omenapuu, pari ruusupensasta ja kukkia. Kukat olivat nyt jo lakastuneita, mutta näki, että ne olivat olleet orvokkeja ja leukoijia. Aituuksen ympärillä oli ollut suuria auringonruusuja. Pari istumapenkkiä oli siinä myös. Tie oli 75-77 askelta pitkä, laskin sen uudestaan ja uudestaan. Mielihyvällä vieläkin tätä kävelypaikkaa muistelen.

Kävelyä kesti noin 20-30 minuuttia. Virkistyneellä mielellä sieltä palasi. Sitten alkoi odotella päivällistä. Sama poika toi sen luukulle. Sitä oli keittoa maljassa ja lautasella puuroa. Keitto oli tavallisesti kaalikeittoa, pari kertaa kalakeittoa, pari kertaa peruna- ja lihakeittoa, joskus muuta lihakeittoa. Keitto oli yleensä hyvää. Samoin oli musta leipä aina hyvää. Kun minulla myöhemmin oli omaa voita ja juustoa panna leivän päälle, maistui se aivan mainiolta keiton kanssa. Puuro, krutaja kasha oli luultavasti venäläisestä hyvinkin hyvää, vaikka se ei minua miellyttänyt kun siinä oli öljyä, jätin sen säännöllisesti syömättä, mikä palvelijavankia aluksi suuresti hämmästytti.

Joku aika syönnin jälkeen annettiin sängyt alas. Se tapahtui siten, että luukusta pistettiin sisään avain jolla sai sängyn seinästä irti. Sai ruveta päivällislevolle. Mutta ei kauvan kestänyt ennenkuin taas kuului ulkoa huuto "kravattii", joka tarkoitti että sängyt oli pantava seinään lukkoon. Samoihin aikoihin tuotiin toinen kerta kuumaa vettä. Se jolla oli, joi teetä. Sitten seurasi pitkä iltapäivä ja ilta. Illalla näkyivät jakavan jotain vellin tapaista. En sitä huolinut, se ei soveltunut minun maulleni. Sitten oli vielä iltatarkastus ja iltamessu ja vasta sen jälkeen jotenkin myöhään annettiin sängyt alas. Iltahämärissä oli sytytetty sähkölamppu. Se paloi aamuhämäriin saakka, sen kirkas valo pyrki vähän häiritsemään yöunta. Useimpina öinä kävi joku luukusta katsomassa, onko mies paikoillaan.

_Vartijoista_ en voi muuta sanoa kuin hyvää. Lähinnä minua hoiti kaksi vartijaa vuorotellen. Kumpikin oli kerrallaan 36 tuntia toimessa. He olivat tunnollisia tehtävissään, mutta ystävällisiä. Alempaan kansaan kuuluvilla venäläisillä, ja eikö liene samoin ylempiinkin kerroksiin kuuluvilla, on tapana helposti ruveta huutamaan. Tuon tuostakin kuului käytävästä huutoa. Kerrankin vanhempi vartija pauhasi naapurivangille, huusi niin että. Minä jo arvelin, että mitä siellä lienee tapahtunut. Mutta pari minuuttia vaiti oltuaan puhui hän taas hiljaa, ystävällisesti ja naurahtaen. Suomalainen olisi tarvinnut ainakin päivän lauhtuakseen semmoisen huudon jälkeen. Kolmas vartija vei kävelemään, hän oli vanha mies, kuiva ja äreä. Hän vaati, että sisääntullessa hattu oli otettava päästä jo ulko-ovella. Kun minä kumartaen tervehdin käytävässä olevaa päällikköä, piti hän sitä sopimattomana ja ärjäsi "smirnaa". Sitten oli staarosti, hän teki kaikin puolin hyväntahtoisen vaikutuksen. Vielä oli saunottajat, vehnäleiväntuojat, svidaaniaan viejät, mitä kaikkia heitä liekin ollut. En kestään voi sanoa muuta kuin hyvää, kaikki he koettivat paraansa mukaan täyttää velvollisuutensa. Eikä kukaan minua kohdellut muuten kuin ystävällisesti ja hienotunteisesti. Vankilan alipäällikkö oli ystävällinen ja hyväntahtoinen ja koetti järjestää minun elämäni paraimman mukaan, puhuipa hän saksaakin kun ei muu auttanut. Vankilan ylipäällikkö Arktjejeff, kuului olevan tunnettu häjyydestään ja ankaruudestaan, mutta en minä hänenkään suhteensa mitään pahaa kokenut. Kerran kävi hän minun koppiani tarkastamassa; ei hän mitään muistuttanut, mutta ei hänellä muistuttamisen syytä ollutkaan. Koppia oli erityisesti puhdistettu. Minulle oli annettu pyyhinliina ja sillä minä jakkaralla seisten pyyhin ikkunaa. Kun vartijasta ikkuna oli hyvä, vaati hän pyyhinliinaa pois: "harashoo, otshen harashoo". Minä vaan pyyhin ja kun en hänen puhettaan ymmärtänyt, selitteli hän että rievun oli mentävä "damoi". Mutta minä kun olin kerran ikkunan puhdistusintoon päässyt, en siihen tyytynyt, vaan kiillotin vielä ikkunaa nenäliinallani. Lattiaa puhdisti vankipoika, siten että hän riisui toisesta jalastaan kengän, pani jalkansa jonkunlaiseen harjaan, jossa oli jotain saippuan tapaista, ja sitten hyppi ja tanssi huoneessani.

_Vankeja_ sanottiin olevan toista tuhatta. Näin niistä tietysti vain pienen osan. Siihen korridooriin, jota myöten vietiin kävelemään, näkyi kolme suurta yhteissalia. Suuret melkein kattoon saakka ulottuvat rautaristikko-portit erottivat ne käytävästä. Kuhunkin saliin mahtui monta kymmentä henkeä. Pitkin seiniä oli makuulavoja, jotka laskettiin alas siten että lyhyt sivu oli seinässä kiinni. Siten niitä mahtui paljon enemmän. Melkein aina näin vankien makaavan vuoteillaan, päivät umpeensa. Keskellä huonetta oli suuret pöydät.

Muutamina päivinä kävelemässä ollessani näin poliisin tuovan päivän saaliin. Siinä oli harmaahapsisista vanhuksista pieniin poikiin saakka. Luultavasti olivat enimmät heistä varkaita.

Kerran näin kuljetettavan parisenkymmentä nuorta poikaa, samankokoisia, samanikäisiä, kauniita, pyöreäposkisia, ehkä noin 18-20 vuotisia. Lienevätkö olleet sellaisia, jotka olivat kieltäytyneet sotaan menemästä.

Nikolain päivänä näin kirkkoon vietävän monta kymmentä nuorta pulskaa miestä, kaikki raudoissa. Luulen niitten olleen kieltäytyneitä. Svidaaniaa odotellessa ne näyttivät huolettomilta ja iloisilta, antoivat kättä toisilleen.

Eräänä iltana kuului hyvin levottomalta, juostiin ja meluttiin. Iltatarkastusta ei pidetty ollenkaan, ja sängyt annettiin alas tavallista myöhemmin. Vanha vartija harppasi tuontuostakin naapurikopin luukulle, jotain kertomaan ja samaa kyytiä pois. Seuraavana aamuna sain kuulla, että edellisenä iltana oli viety paljon miehiä rintamalle. Ehkä ne olivat juuri nuo raudoissa olevat nuoret miehet.

Raudoissa oli useita. Sain sen käsityksen, että ne joilla oli jalkaraudat, olivat kiinniotettaessa yrittäneet paeta. Ne joilla oli käsiraudat, olivat tehneet vastarintaa. Monella koppivangillakin oli raudat. Jotkut heistä olivat saaneet hankituksi lampaannahkakaistaleen nilkkojen ympärille, etteivät raudat pääsisi ihoa rikkomaan. Kuulin kerran eräästä kopista illalla huutoa ja valitusta ja kun vartija viimein kysyi mikä hätänä, valitteli raudoissa oleva vanki inhon ja tuskan täyttämällä äänellä: "russakka juoksee pitkin minun ruumistani". Välistä kuulin koppiini pitkät ajat yhtämittaista rautojen helinää. En tiennyt, mitä tapahtui, kuulin vain kilinän, mutta kamala on se soitto, ja mitä kauvemmin sitä kuulee, sitä raskaammaksi se mielen painaa.