Part 9

Silloin mies keskeytti hänet. "Minä tunnustan, ettei kukaan koko elämässäni ole puhellut minulle niin ystävällisesti kuin te tänään. Mutta kuinka voi puhua siten ja olla samalla niin ylpeä kuin te olette. Sopiiko se yhteen? Heti kun tulitte, minä ajattelin: 'Sanokoon tuo ihminen mitä tahansa, minä en välitä siitä, koska hän on niin ylpeä:'" -- "Olkaa hyvä ja sanokaa mitä tarkoitatte ylpeydellä, jotta voisin luopua siitä", Mathilda vastasi, "sillä ei sen, joka kulkee Jumalan asioilla, pidä olla ylpeä." -- "Mitäs ylpeys on, ellei sitä, että kantaa sukunsa vaakunaa rintaneulana" (Mathilda Wrede oli monta vuotta käyttänyt kilvenmuotoista rintaneulaa). -- "Luuletteko, että tämä on vaakunakilpi?" -- "Luulenpa kyllä", mies vastasi. "Minä olen ollut Helsingissä ritarihuoneessa ja nähnyt siellä vaakunakilvet, ja minä ymmärsin heti, mikä oli rintaneulanne tarkoituksena. Siinähän on vielä kunniakkaan sukunne tunnuslausekin aivan niinkuin vaakunakilvessäkin." -- "Nyt olette aivan väärillä urilla", Mathilda Wrede arveli. "Ettekö ole koskaan lukenut Raamatusta, että meidän tulee pukeutua uskon kilpeen. Tämän rintaneulan tulee olla minulle muistutuksena ylevästä, ihanasta uskostani, eikä kirjoitus ole suinkaan 'kunniakas', vaan englantilainen sana, joka merkitsee 'lunastettu'." -- "Onko aivan totta, että se on englantia?" kysyi mies. -- "On, aivan totta." -- "Voinko luottaa siihen?" -- "Voitte." Mies seisoi hetkisen ääneti ikäänkuin hän olisi miettinyt jotakin ja sanoi sitten hiljaa: "Kyllä minäkin tahdon oppia tuntemaan sen herran, jota te palvelette."

Nyt selvisi Mathilda Wredelle, ettei hänen tullut kantaa rintaneulaa ulkomaalaisine sanoineen, ja hän lupasi miehelle hankkivansa toisen kilven, jossa olisi sellainen tunnus, että tämä ja jokainen muukin vanki sen ymmärtäisi. Siitä lähtien hän on käyttänyt suurta kilpeä, jossa on suomalainen lause, ja moni vanki on kuolinhetkellään toistanut sanat, jotka siinä ovat: "Armo ja rauha."

Seuraavana kesänä Mathilda soi itselleen ensi kerran pitempiaikaisen levon. Kun sisarukset olivat kehoittaneet häntä noudattamaan kutsua ruhtinatar Liewenin kotiin Liivinmaalle, hän matkusti noiden rakkaitten ystäviensä luokse ja viipyi kaksi kuukautta heidän kodissaan ihanassa Kremonin linnassa.

"Tänä aamuna minä saavuin Segewoldiin, jossa ruhtinatar itse oli minua vastassa", hän kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään kotiin. "Asemalta kuljimme harmaan hevosparin vetäminä ja pian näimme edessämme ruhtinas Krapotkinin linnan, Segewoldin, korkealla vuorella. Vähän kauempana kohosi Treiden ja korkealla sen yläpuolella Kremon ikivanhoine pakanuuden ajoilta saakka polveutuvine raunioineen mitä ihanimman metsän ympäröimänä. Kremonin ja Segewoldin välillä virtaa syvällä laakson pohjalla Aa-virta, jonka yli kuljimme lautalla. Niin väsynyt kuin olinkin matkan jälkeen, tuntui minusta kaikki kuin sadulta. Metsän suloiset tuoksut täyttivät ilman ja satakielet koettivat voittaa toinen toisensa laulussa. -- -- -- Huoneeni on toisessa kerroksessa, mutta en ole milloinkaan ennen asunut niin korkealla kuin nyt, niin lähellä taivasta kuin täällä. Jumalan huolenpito minusta ja työstäni on ihmeellinen sekä levon että työn aikana. Sieluni ylistää häntä!"

Myöhemmässä kirjeessä hän kirjoittaa elämästä Kremonissa:

"Tämä on oikein ihannekoti: Täällä ei vain lueta ja puhuta Jumalasta, vaan täällä _eletään_ koko päivä hänen kanssaan. Rintaneulassani olevat sanat 'armo ja rauha' kuvaavat parhaiten miltä minusta tuntuu. Liewenien ja minun välinen ystävyys näyttää käyvän päivä päivältä syvemmäksi. Minä viihdyn sanomattoman hyvin. Niin hyvin hengellisesti kuin ruumiillisestikin minä 'syön rasvaisia ruokia ja juon hunajaa'. Aion palata Suomeen nuorena jalopeurana sekä ruumiiltani että sielultani ja jatkaa ihanaa työtäni. -- -- --

"Eilen oli hirveän hauskaa. Me kävelimme kolme virstaa mitä kauneimmassa puistossa suunnattoman suuren hiekkakivivuoren reunalla. Vuori on täynnä mitä ihmeellisimpiä luolia. Olin juuri alkanut tuumia mielessäni, kuinka jaksan kävellä takaisin, kun kuului iloista hirnuntaa, ja mitä ihastuttavimmat ajoneuvot tulivat samassa meitä vastaan. Kaksi pikimustaa, rajun eloisaa leikkihevosta, paljon pienempiä kuin ponyt, messingillä ja punaisella koristettuine valkeine siloineen oli valjastettu neli-istuimisten metsästysvaunujen eteen. Niiden jäljessä tuli samanlainen pienikokoinen hevonen vetäen pyörillä kulkevaa korituolia. Nuo kolme pientä hevosta hirnuivat ja tepastelivat, niin että sitä ilokseen katseli. Tytöt ja minä ajoimme edeltä ja minä pidin ohjia. Me kuljimme joen vartta pitkin tietöntä niittyä ja sitten korkeaa mäkeä ylös Kremoniin. -- -- --

"Eilen teimme aivan harvinaisen hauskan huvimatkan. Me ajoimme harmaalla nelivaljakolla ja oli hullunkurista nähdä, kuinka haikaroille tuli kiire pois tieltä meidän kiitäessämme eteenpäin. En milloinkaan ennen kuin täällä ole nähnyt noita lystikkäitä lintuja. Matkustimme eräälle luolalle, josta lumi ei milloinkaan sula. Ensin me ajoimme kaksi peninkulmaa ja sitten kävelimme. Mentiin ylös ja taas alas mitä jyrkimpiä hiekkakivikunnaita. Vuorten väri vaihtelee kuparinruskeasta vaaleankeltaiseen, vivahduksin joita ei ainoakaan maallinen maalari kykenisi jäljittelemään. Kun istun noissa syvissä luolissa, joissa usein näkee pienen lirisevän lähteensilmän, tuntuu minusta kuin olisin siirtynyt luomisen aamuun, jolloin ikiaikojen Jumala muovaili maata. -- Kiitos ja ylistys, että hän on minunkin sydämeeni luonut luolan, huoneen, jossa hän asuu."

Vaikka Mathilda usein kaipasi rakkaitaan ja työtään, kului aika kuitenkin nopeasti. Loppukesällä hän palasi voimistuneena kotiin saatuaan kreivitär Heydenin välityksellä tilaisuuden käydä Pietarin kaikissa vankiloissa. Pian sen jälkeen hän oli taas täydessä työssä vangittujen ystäviensä hyväksi.

Helsinkiin muutettua.

Seuraavana vuonna Mathilda vuokrasi itselleen pienen huoneen eräältä Helsingin syrjäkadulta ystäviltään, Suomen pelastusarmeijan johtajalta Hedvig von Haartmanilta ja hänen adjutantiltaan. Hänen ylen pienen huoneensa kalustona olivat vuode, pöytä, lipasto, kaappi ja kaksi tuolia. Siellä hän asui muutamia vuosia.

Hänen tarkoituksenaan ei ollut antautua mihinkään hurskaaseen ruumiinkidutukseen, hän tahtoi säästää niin paljon kuin mahdollista voidakseen jakaa muillekin jotakin. Sitäpaitsi hän arveli voivansa parhaiten vaikuttaa väkeensä, ellei hän elänyt paremmin kuin hekään. Siksi hän päätti myös elää samalla rahaerällä kuin Kakolan vangitkin, siis kolmellakymmenelläkahdella pennillä päivän. Mutta hän ei ottanut huomioon, että ruoka, joka ostetaan sadoille vangeille yht'aikaa, tulee halvemmaksi kuin yhdelle henkilölle hankittu.

Aikaisesta aamusta Mathilda työskenteli vankiloissa, kulki vankien asioilla, kävi köyhien sairasten ja muitten luona, joita hän saattoi auttaa tahi ilahduttaa, ja iltaisin hänellä oli vastaanotto kotonaan.

Eräänä päivänä Mathilda Wreden ollessa ulkona käynneillään hän tapasi vapautuneen vangin, jätkän, joka näytti tavattoman siivottomalta ja huolimattomalta. "Rakas ystävä, te olette aina yhtä likainen", Mathilda tervehti. "Tehkää minulle se ilo, että peseydytte kerran päivässä!"

Pian sen jälkeen soitti sama mies eräänä iltana hänen ovikelloaan. Hän oli puhdas ja siisti, ja pää oli kammattu vedellä kiiltäväksi. "Kas, tuollaiselta pitää näyttää, noin hauskalta ja hienolta!" Mathilda tervehti hänen astuessaan sisään. Mies otti juhlallisesti taskustaan käärön ja ojensi sen hänelle sanoen: "Tämä on neidille!" -- "Minulle! Mitä siinä on?" Hän avasi käärön. Se sisälsi Duchesse-päärynän täynnä suuria ruskeita tahroja miehen kovista sormista. "Onko tämä minulle?" -- "Niin, nähkääs, neiti on niin hyvä ihminen. Minä kuljin Shoshkovin kaupan ohi ja näin tämän päärynän. Ajattelin silloin heti: Tuo pitää neiti Wreden saada, ja se maksoi kuusikymmentä penniä. Sitten minä muistin, että hän on niin tarkka siitä puhtaudesta, ja niin minä menin paperikauppaan, ostin viidellä pennillä arkin kirjepaperia ja sitten minä palasin takaisin kauppaan ja sanoin: Käärikääpäs tuo päärynä tähän!"

Ennenkuin Mathilda ennätti kiittää, oli mies taas poissa.

Erään toisen kerran Mathilda Wrede sai kuulla, että eräs äskettäin vapautunut vanki oli alkanut "löytää" jos jotakin, milloin hevosvaljaita, milloin loimia ja milloin taas jotakin muuta. Mathilda lähetti sanan pyytäen häntä luokseen.

Hän tulikin. "Rakas ystävä", Mathilda sanoi miehen istuuduttua hänen huoneeseensa. "Olen kuullut, että olette alkanut 'löytää' niin paljon, ja minä pelkään, että jos jatkatte sillä tapaa, löydän pian teidät Kakolasta." Mies näytti käyvän hämilleen ja rupesi "selittämään", mutta lopulta johduttiin täydelliseen tunnustukseen, että hän oli varastanut. Mutta Mathilda huomasi hänen silmissään välähdyksen, joka todisti miehen keksineen sopivan puolustuksen. "Eikö neiti ole koskaan kuullut puhuttavan sairaudesta, jota sanotaan kleptomaniaksi?" kysyi hän. -- "Olenpa kyllä. Vaivaako teitä se tauti?" -- "Niin tuota, nähkääs, neiti, minä poden juuri sitä." -- "Ihmisparka! Sehän on hirveää. Ihmisethän voivat luulla, että te varastatte. Tunnetteko etukäteen, kun tauti alkaa saada teidät valtoihinsa?" -- "Kyllä, kyllähän sen tuntee jo ennakolta." -- "Kuinka paljon ennen? Puoli tuntia vaiko koko tunnin, vai pitemmänkö aikaa ennen?" -- "Tuntia ennen." -- "Sepä oli oikein hyvä, silloin tiedän neuvon. Kun te ensi kerran tunnette sairauden oireita, niin ottakaa silloin ajuri, olkoonpa sitten yö tahi päivä, tahi juoskaa suoraan luokseni! Jos olen kotona, niin saatte ottaa täältä mitä haluatte. Minähän tiedän, että se johtuu sairauskohtauksesta, mutta jos menette muitten luokse, niin he eivät ymmärrä sitä. Minä näytän teille, missä avain on, niin että pääsette sisään, vaikken olisi kotona. Tulkaapa katsomaan!" He menivät porraskäytävään. "Se on piilossa täällä maton alla kolmannella portaalla. Mutta muistakaa, ettette saa mennä muihin huoneisiin kuin minun. Kirjoituspöytään ette myöskään saa koskea, sillä siinä on papereita, joita ei kukaan saa nähdä, lipastosta ja kaapista saatte ottaa niin paljon kuin haluatte. Jos sitten palaan kotiin ja näen jotakin olevan poissa, niin tiedän, että olette sairas ja että tuotte kaiken takaisin tultuanne jälleen terveeksi." Mies punastui ja kalpeni vuoroon ja oli kovin häpeissään.

"Muistatteko, kuinka Kakolassa lupasitte Jumalalle, minulle ja itsellenne aloittaa uutta elämää? Oletteko jo unohtanut sen?" Mathilda kysyi heidän palattuaan hänen huoneeseensa. "Eiköhän teidän olisi paras alkaa taas alusta ja totella Jumalan ääntä omassatunnossanne?" He keskustelivat kauan ja vakavasti, ja syvästi liikutettuna mies lähti vihdoin Mathildan luota.

Siitä on vuosia kulunut, mutta Mathilda ei ole milloinkaan enää kuullut mitään pahaa siitä miehestä.

Aikaisin eräänä aamuna Mathilda Wreden luokse tuli kaksi naista, jotka olivat edellisenä päivänä päässeet Hämeenlinnan kuritushuoneesta. He sanoivat olevansa hirveän nälissään ja pyysivät rahaa. "Rahaa te ette saa eikä minulla ole ruokaakaan, mutta tulkaa niin menemme tässä talossa olevaan kauppaan ja ostamme, mitä tarvitsette." Naiset näyttivät tyytymättömiltä.

Mathilda osti heille juustoa, riisisuurimoita, makkaraa ja leipää, meni sitten kotiinsa ja valmistautui lähtemään Sörnäisiin. Tultuaan kadulle hän näki jonkun matkan päässä molemmat hämeenlinnalaiset ystävänsä keskustelemassa erään kolmannen naisen kanssa, ja toinen käärö toisensa jälkeen siirrettiin tämän koriin, lähetessään heitä Mathilda huomasi, että nainen, joka oli saanut kääröt, antoi rahaa noille kahdelle muulle. "Mitä tämä merkitsee, ja mitä rouva tekee?" Mathilda huudahti. "Ette te saa ottaa kahden nälkäisen ihmisen ruokaa, vaan menkää itse ja ostakaa mitä tarvitsette!" -- "Mutta minähän olen jo maksanut sen", nainen vastasi. -- "Olkaa hyvä ja antakaa rahat takaisin, ja rouva antaa kyllä ruokakääröt teille jälleen!" Molemmat naiset olivat myyneet ruoan markkaa huokeammalla kuin mitä se oli maksanut. He odottivat ilmeisesti, että Mathilda rupeaisi sättimään heitä, mutta hän sanoi vain: "Te olette niin hirveän nälkäisiä ja sitten te kuitenkin annatte ruokanne vanhalle tutulle auttaaksenne häntä. Minä maksan teille matkan raitiovaunussa, niin ajamme yhdessä. Viivyn hetkisen Kalliossa ja sitten tulen luoksenne ja saan nähdä, osaatteko keittää hyvää puuroa." -- "Aikooko neiti häväistä meidät raitiovaunussa?" kuiskasi toinen naisista.

He ajoivat yhdessä Sörnäisiin ja erosivat siellä hetkiseksi. Mathilda Wredellä ei ollut aikaa syödä heidän puuroaan, mutta kyllä se kuitenkin keitettiin joka tapauksessa.

Eräs ehdollisesti vapautettu vanki tuli muutamana aamuna hyvin hädissään Mathildan luokse. "Tehkää tälle mitä parhaaksi näette", hän sanoi ottaen taskustaan hopeisen teelusikan ja ojentaen sen hänelle. "Eilen olin muutamien tovereitten seurassa. Me ryypiskelimme hirveästi, tupakoimme ja haastelimme tyhmyyksiä. Kun heräsin tänä aamuna, löysin lusikan taskustani. Olen kenties itse pannut sen sinne, mutta epäilen, että joku noista toisista on tehnyt sen vahingoittaakseen minua. Puolen tunnin kuluttua alkaa työni. Mitä minun on tehtävä?"

Miehen luottamus liikutti syvästi Mathildaa, sillä hän käsitti, kuinka mies nyt jätti kohtalonsa kokonaan hänen käsiinsä. "Tulkaa illalla takaisin, silloin kerron mitä olen tehnyt", Mathilda sanoi.

Mies meni työhönsä ja Mathilda istuutui lusikka kädessä miettimään, mitä oli tehtävä. Jos hän istuu siinä kauan, oli hän varastetun tavaran piilottaja, jos taas asia tulisi ilmi, suljettaisiin mies telkien taa koko loppuiäkseen. "_Siinä_ talossa, _sillä_ kadulla he ovat ryypiskelleet -- minä menen sinne", puhui hän itsekseen.

Hän puki nopeasti päällystakin ja hatun ylleen ja taivalsi lusikka taskussaan taloon, jossa mies oli kertonut heidän olleen edellisen yön. Pihalla oli matala puutalo, ja hän kuuli avoimesta ikkunasta, kuinka eräs rouva torui kimeällä äänellä palvelijatartaan. Hopealusikka oli kadonnut, ja kukapa muu kuin tyttö oli saattanut ottaa sen?

Mathilda Wrede aukaisi oven astuen sisään. "Anteeksi, että olen joutunut keskustelunne todistajaksi", hän sanoi. "Tätäkö rouva etsii?" ja hän ojensi hänelle lusikan. "Siinähän se juuri on", kirkaisi rouva. "Sitä hän ei ole löytänyt. Mistä hän on saanut sen?" Sen sijaan että olisi vastannut, Mathilda kysyi: "Kuinka kauan te olette kaivannut lusikkaa?" -- "Se oli minulla vielä eilisiltana, mutta kun minä noin kaksikymmentä minuuttia sitten olisin tarvinnut sitä, ei sitä enää löytynyt." "Onko lusikkaan tullut jokin kuhmu tahi naarmu?" Rouva tarkasti sitä huolellisesti ja vastasi: "Ei."

Mathilda Wrede sanoi hyvästi aikoen lähteä, mutta silloin rouva raivostui ja kysyi uhittelevalla äänellä, kuinka hän oli saanut lusikan. "Sitä en voi selittää", kuului vastaus. Silloin eukko rupesi syytämään hänelle kaikenlaisia solvauksia ja uhkasi ilmoittaa asian poliisille. Hetkisen Mathilda kuunteli hänen puhettaan, mutta keskeytti hänet lopulta: "Nyt rouva on häijy", hän sanoi. "Rouvan pitäisi sanoa minulle: Kiitos, hyvä neiti Wrede, joka olette antanut minulle lusikkani takaisin. Ilmoittakaa asia, jos teitä haluttaa, mutta minä en tule milloinkaan sanomaan, kuinka olen saanut lusikan, ja te tiedätte, etten minä ole ottanut sitä. Mutta muistakaa, että silloin on myös ilmoitettava, että neiti Wrede toi lusikan kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen kun olitte huomannut sen kadonneen ja ettei siihen ollut tullut yhtään kuhmua eikä naarmua sinä aikana." Hän sanoi hyvästi ja läksi.

Mies tuli illalla. "Vangitaanko minut ja viedäänkö takaisin?" oli hänen ensimmäinen kysymyksensä. -- "Ei, kaikki on selvää", sai hän vastaukseksi, "mutta älkää enää menkö sellaisiin seuroihin, sillä kuka tahansa ystävistänne voi panna taskuihinne mitä hyvänsä tehden teidät onnettomaksi."

Miehen iloa ja kiitollisuutta ei voi sanoin kuvata.

Siitä on jo monta vuotta kulunut. Hän on nyt kelpo ihminen ja elää rehellisellä työllään.

Mathilda Wrede kesti aika kauan elämää, joka oli täynnä kieltäymyksiä ja puutteita. Lopulta kuitenkin ruumiinvoimat pettivät ja yhä useammin hän joutui vuoteen omaksi.

Kerran, kun hän taas makasi sairaana Helsingissä, hän kirjoitti omaisilleen maalle:

"Älkää olko minusta levottomia, koetan kyllä olla varovainen! Lääkäri sanoo, että olen parempi. Minulla ei ole aikaa kuolla, sen Herra Jumala tietää. Hän tahtoo vain nähdä, ajattelenko minä enemmän omaa ruumistani kuin muitten sieluja. Kiitos ja ylistys! Hän on auttanut minua voittamaan ruumiillisen heikkouden ja tuskan. Kun sitten tulee aika mennä kotiin, tahdon minä, että minut löydettäisiin vartiopaikaltani, jolla sodin Jumalan ja vankien, noiden turvattomuuden lasten puolesta."

* * * * *

Hänen sairautensa sai kuitenkin hyvin vakavan käänteen, ja hän makasi jonkun aikaa elämän ja kuoleman vaiheilla. Silloin vallitsi hänen ystäväparkojensa joukossa suru ja levottomuus, ja hän sai joka päivä mitä liikuttavimpia kirjeitä. Eräs heistä, sivistynyt mies, kirjoitti parooni Henrik Wredelle, jolta hän oli tiedustellut Mathildan vointia, seuraavasisältöisen kirjeen:

"Minä kiitän teitä, Herra Parooni, sydämellisesti Herra Paroonin kirjeestä, jonka sain eilisiltana. Tulin sen saadessani niin sydämestäni iloiseksi, sillä Herra Paroonin edellisen ystävällisen ilmoituksen johdosta pidin varmana, ettei ollut enää ollenkaan toiveita Neiti Wreden paranemisesta. Jumala olkoon hartaasti kiitetty, että on vielä edes jonkun verran toivoa. Antakoon Hän, Kaikkivaltias, Neidille takaisin terveytensä ja voimansa, jotta hän voisi vielä kauan suorittaa Hänen rakkauden töitään onnettomien vankien keskuudessa. Vain se, joka on itse ollut vankien osaveljenä, pystyy täysin käsittämään Neidin työn arvon. Sitähän voi kyllä elävästi kuvitella mielessään, mutta se on ja pysyy sittenkin vain kuvitteluna. Vain Jumala ja vangit sen todella tuntevat."

Reima.

Reima oli kaunis ja viisas hevonen, Mathildan ylpeys ja ilo. Ystävällinen ja vilkas eläin oli hänen isänsä antama lahja ja jo siksikin hänelle erityisen rakas. Se seurasi häntä kuin uskollinen koira minne ikinä hän meni.

Kun pelastusarmeija aloitti työnsä Suomessa ja vietti ensimmäistä kieltäytymisviikkoansa, koetti Mathildakin kaikin mahdollisin tavoin harjoittaa itsensäkieltämistä kootakseen varoja ystäviensä työtä varten. Mutta ei siinä kyllin, Reimankin piti luopua kauroistaan. Se sai elää kokonaisen viikon heinillä ja silppuappeella ja rahat, jotka olisivat menneet kauroihin, siirrettiin pelastusarmeijan kieltäytymisrahastoon.

Sillä viikolla Reima oli vihainen. Se seisoi korvat humussa ja sieraimet levällään tömistellen pilttuussaan. Ei edes Mathildaa otettu ystävällisemmin vastaan.

Eräänä päivänä Mathilda Wrede keskusteli vanki P:n kanssa Sörnäisten vankilassa. Mies sanoi vakaasti päättäneensä aloittaa uutta elämää. Hänet aiottiin vapauttaa muutamien päivien kuluttua, ja hänen mielensä paloi Amerikkaan. Hän arveli näet, että vieraassa ympäristössä olisi paljon helpompi voittaa kiusaukset. Mutta mistä hän saisi matkarahat? Voisikohan neiti Wrede auttaa?

Samassa kun Mathilda vastasi, ettei hänellä ollut rahaa, kaikui ääni hänen sisimmässään: "On kyllä totta, ettei sinulla ole rahaa, mutta sinullahan on Reima. Myy se, silloin voit auttaa ihmistä, joka ikävöi saada aloittaa uutta ja parempaa elämää!" -- "Sitä en voi tehdä", hän vastasi. "Reima on ystäväni, eikä ystäviä myydä." -- "Totta kyllä on Reima ystäväsi", sanoi taas sisäinen ääni, "mutta sinähän voit saada Reimalle hyvän kodin. Kuka auttaa tätä ihmissielua, ellet sinä tee sitä?"

Kokonaisen viikon hän taisteli itsensä kanssa, sitten hän matkusti maalle myyden Reiman.

Kun hän palasi Helsinkiin, odotti häntä siellä kirje eräältä äidiltä Porvoosta. Äiti kirjoitti nuoren poikansa joutuneen harhatielle ja että hän oli mahdollisesti eksynyt Helsinkiin. Nyt hän rukoili, että Mathilda tekisi kaiken voitavansa pelastaakseen hänen lapsensa ja lähettääkseen hänet kotiin, mikäli se oli mahdollista.

Eräs ryysyihin puettu nuori mies tuli samana päivänä Mathilda Wreden luo. Hän kertoi vieneensä vaatteensa panttilaitokseen ja pyysi rahaa lunastaakseen ne takaisin. Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että hän oli sama poika, josta onneton äiti oli kirjoittanut.

Mathilda kertoi saaneensa kirjeen hänen äidiltään, joka oli kovin levoton ja murheissaan poikansa tähden ja sanoi vielä, että hän, Mathilda, aikoi saattaa pojan ensimmäiseen Porvooseen menevään junaan, sillä pojan oli lähdettävä kotiin. Hänen vaatteensa hän kyllä sitten lunastaisi ja lähettäisi ne perästä Porvooseen, mutta nyt oli pojan tarvis hävetä ja mennä kotiin juuri niin repaleisena ja kurjana kuin oli.

Heidän puhellessaan ovikello soi ja P. astui sisään. "Laiva lähtee tänä iltana ja minä pyytäisin rahaa lipun ostoon", hän sanoi. -- "Ei, minä tulen itse illalla laivalle ja ostan sen teille", Mathilda vastasi. -- "Ei millään muotoa", mies jatkoi, "sehän olisi aivan liikaa tällaisessa rankkasateessa. Olen juuri sitä varten tullut, ettei neiti vaivautuisi rantaan minun tähteni."

Sade valui virtanaan ja Mathildan oli saatettava porvoolainen nuorukainen asemalle. Yhtä hyvinhän hän saattoi jo nyt sanoa P:lle hyvästi ja antaa hänelle samalla rahat, koska tämä oli ollut niin hienotunteinen ja tahtonut säästää häntä lähtemästä rankkasateeseen.

* * * * *

Aika kului. Mathilda alkoi odottaa kirjettä Amerikasta. Turha odotus. Hän oli hyvin ihmeissään. Mikä P:tä vaivasi? Ehkenpä joku onnettomuus oli sattunut miesparalle.

Eräänä päivänä Mathilda kulki pitkin Unioninkatua Tähtitorninmäkeä kohden. Hänen edellään hoippui juopunut mies. Mathilda katsoi ja katsoi, ja mies tuntui hänestä tutulta. Ihmeellistä, kuinka hän muistutti P:ta, mutta hänhän oli jo kauan sitten Amerikassa. Mies meni erääseen kapakkaan ja Mathilda kiiruhti perästä. Se oli kauhea paikka. Ilma oli paksuna savusta ja pienten peltien ääressä istuskeli juopuneita ryypiskeleviä miehiä, meluten äänekkäästi. Siellä hän näki useita ystäviään, mutta ei sitä, jota haki.

"Mitä teillä miespoloisilla on täällä tekemistä?" Mathilda kysyi lähestyessään pöytää, jonka ääressä hänen muutamia "poikiaan" istui lasit kädessä. Miehet nauroivat ja eräs heistä vastasi: "Minun mielestäni me voisimme pikemminkin kysyä mitä neidillä on täällä tekemistä?" -- "Minä etsin P:tä. Oletteko nähneet häntä?" -- "Olemme, hän istuu tuolla nurkassa."

Mathilda riensi sinne ja aivan oikein, siellä P. istui. Mathildassa kiehahti. "Reima parkani! Pitikö minun todellakin myydä ystäväni, jotta P. saisi viinaa!" Sitten hän kääntyi juopuneeseen mieheen sanoen: "Tämäkö on Amerikka? Ovatko kaikki rahat lopussa?" P. katsoi maahan vastaten: "Ei, kyllä minulla on vielä taskussani seitsemäntoista markkaa." "Nyt P. tulee heti täältä, sillä minä tahdon puhua kanssanne", Mathilda sanoi hyvin päättävästi. P. nousi toverien ivanaurun kajahdellessa ja seurasi häntä ulos.

Sitten hän hoiperteli Mathildan vierellä, kunnes päästiin hänen kotiinsa. Mathilda ajatteli Reimaa eikä voinut unohtaa tulleensa petetyksi. Ollessaan niin kovin kiihtynyt ei hän tahtonut puhua juopuneen miehen kanssa. Hän sijoitti hänet huoneeseensa istumaan ja meni itse rauhoittumaan ystäviensä luokse, joiden kodissa asui. Palatessaan hetken kuluttua hän löysi miehen nukkumasta.

Vilkkaalla humoristisella luonteellaan Mathilda heti tajusi tilanteen naurettavan puolen. Hän lähti keittiöön. "Roosa hyvä", hän sanoi palvelijattarelle, "P. ilkiö on juonut Reimasta saamani rahat, ja kun nyt menin huoneeseeni toruakseni häntä, oli hän nukahtanut tuoliini. Keittäkää nyt oikein voimakasta kahvia. Siihen minä sekoitan sinappia, väkevää pippuria ja jos jotakin. Kyllä minä saan hänet hereille."

"Kas niin, P., juokaapa nyt tämä, niin heräätte!" Mathilda kehoitteli hetken kuluttua ojentaen nukkuvalle miehelle suuren kupin kahvia. P. aukaisi silmänsä ja maisteli kahvia. "Se maistuu pahalta", hän sanoi ja työnsi kupin pois. -- "Ei se tee mitään. Juokaa pois vain!" väitti Mathilda. P. joi ja irvisteli, mutta Mathilda pysyi järkähtämättömänä.