Part 8

"Paddingtonin, Bathin ja Bristolin kautta saavuin eilisiltana Weston-super-Mareen. Kun oikein aitoenglantilaisella varmuudella etsin yksinäni Bristolin junaa, olisin toivonut omaisteni näkevän 'pikku Tildansa'. Kyllä Herra on tähän saakka ihmeellisesti auttanut minua! Junassa oli kuuma mutta minä nautin sanomattomasti ihanista seuduista joiden läpi kuljimme. Kello puoli seitsemän olin perillä Westonissa. Rakas Baedecker oli itse minua vastassa ja vei minut ihastuttavaan pieneen kotiinsa Wart-Eckiin. Täällä on niin kaunista. Me asumme korkealla vuorella puutarhassa, jossa on etelämaisia puita. Kaupunki ja ihana Bristol-lahti ovat alapuolellamme. Tässä kodissa oleskeleminen on kuin keskeymätöntä jumalanpalvelusta. Kaikki on niin ihanaa, minusta tämä on melkein kuin taivaan esimakua. Toivoisin vain, että te kotona olevat rakkaani saisitte nähdä, kuulla ja nauttia kuten minä.

"Tänään tuli eräs vanha herra tänne tervehtimään minua. Hän on ollut aikaisemmin vankeinhoidon päällikkö ja sittemmin kuvernöörinä Intiassa. Hän lupasi viedä minut suureen vankilaan Exeterissä sekä kirjoitti Lontooseen pyytäen, että minulle näytettäisiin vanhat vankilat kuten Newgate, Tower y.m., mikä ei yleensä ole vieraille sallittua. Täällä Englannissakin näyttävät kaikki ovet olevan minulle auki. Ihmeellistä tosiaankin!"

* * * * *

Heinäkuun 15:s päivä.

"Vaelsin yksin Jumalani kanssa tänään erästä korkeata vuorta ylös, kunnes saavuin sen huipulle. Ja mikä näköala! Ihania, laajoja seutuja ja rajaton, ylpeä Atlantin valtameri kaukaisuudessa. Nautin sanomattomasti, kun saan kulkea yksinäni ulkona. Silloin voin antaa kaikkien tunteitteni vapaasti kuohuta tarvitsematta hävetä. Saan nauraa ja itkeä, laulaa ja vaieta, aivan kuten haluan. Juuri kun istuin siellä ja nautin täysin siemauksin, heräsi minussa sellainen ikävä teidän kaikkien luo ja minusta melkein tuntui rikokselta rakasta Suomeani kohtaan, että saatoin niin ihailla Englantia."

* * * * *

Heinäkuun 20:s päivä.

"Eilisaamuna matkustimme Baedecker ja minä Bristoliin, jossa kävimme tutkintovankilassa. Sieltä jatkoimme Cliftonin kaupunkiin ja katselimme George Müllerin kotia isättömiä ja äidittömiä lapsia varten. Ensi keskiviikkona palaan takaisin Lontooseen. Sitten käyn monessa eri paikassa, m.m. Richmondissa tavatakseni vanhan, yhdeksänkymmenenyhden vuotiaan mrs. Hanburyn, joka on ollut nuoruudessaan Elisabeth Fryn parhaita ystäviä, ja jolla oli tapana hänen kanssaan käydä vankiloissa. Se tulee varmaan olemaan hyvin mielenkiintoista."

* * * * *

Palattuaan Lontooseen kävi Mathilda eräänä päivänä yhdessä mr. C:n kanssa suuressa Court-session-Housessa ollakseen siellä läsnä juryoikeuden istunnossa. Muiden esillä olevien oikeusjuttujen joukossa oli myös varkaus, jonka oli tehnyt joku belgialainen tyttö. Ennenkuin tuomio julistettiin, astui eräs vanha herra puheenjohtajan luokse ja keskusteli hänen kanssaan. Äkkiä suuntasi hän kysyvän ja terävän katseen Mathilda Wredeen, tuli sitten suoraan hänen luokseen, esitteli itsensä ja kysyi, osasiko hän ranskaa. Hänen nimensä oli W. ja hän oli yksi Lontoon tuomioistuinfilantrooppeja. [Filantrooppi =ihmisystävä. (Suoment, muist.)] Hän oli persoonallisesti tuttu mr. C:n, Mathildan seuralaisen kanssa, joka taas oli kertonut hänelle Mathildan elämänharrastuksesta. Kun Mathilda myönsi osaavansa ranskaa, sanoi hän: "Minä näen, että Jumala on lähettänyt teidät tänne auttamaan minua selvittäessäni tämän nuoren tytön asiaa. Tahdotteko seurata minua?" Mathilda nousi hyvin hämmästyneenä. Mr. W. kulki edeltä ja Mathilda hänen jäljessään läpi suuren oikeussalin syytettyjen aidattuun osastoon ja kaikkien silmät suuntautuivat Mathildaan. Se tuntui hänestä hirvittävän epämiellyttävältä, mutta vieläkin kauheammaksi kävi tilanne, kun mr. W. vei hänet korkeita pimeitä portaita alas hänen ollenkaan tietämättä, minne mentiin. "Yksinäni Lontoossa!" Ajatus iski häneen kuin salama ja täytti hänen sielunsa hetkellisellä vavistuksella, mutta samassa hän ymmärsi, ettei mikään vaara voinut uhata, hänhän tuli suoraan englantilaisesta oikeussalista. Lopulta hän huomasi olevansa maakerroksessa olevassa vankilassa ja kohta tunsi Mathilda olevansa siellä kuin kotona.

Belgialainen tyttö oli jo aikaisemmin viety takaisin selliinsä. He menivät nyt hänen luokseen ja Mathildan toimiessa tulkkina ehdotettiin hänelle, että hän saisi mr. W:n kustannuksella palata kotiinsa Belgiaan sen sijaan, että hänet sijoitettaisiin vankilaan. Tyttö oli luonnollisesti onnellinen.

Kun Mathilda vihdoin poistui, pyysi mr. W. häntä saapumaan sinne uudelleen seuraavana aamuna, Mathilda, joka oli iloissaan, kun sai olla mukana mielenkiintoisessa ja opettavassa oikeudenkäynnissä, lupasikin tulla, ymmärtämättä, mitä häneltä vaadittiin.

Määrättyyn aikaan Mathilda Wrede astui oikeussaliin, ja hänet otettiin erittäin kohteliaasti vastaan. Häntä pyydettiin istuutumaan erityiselle penkille mr. W:n kanssa. Valtavan suureen amfiteatterin muotoiseen saliin oli kokoontunut tavattoman lukuisa kuulijakunta, sillä erään hyvin etevän ja kuulun lakimiehen oli määrä johtaa oikeudenkäyntiä sinä päivänä.

Muut juryoikeuden jäsenet, jotka olivat puettuina omituisiin keskiaikaisiin pukuihin, olivat asettuneet paikoilleen ja oikeudenkäynti alkoi. Äkkiä kääntyi oikeuden puheenjohtaja Mathilda Wredeen ja pyysi häntä astumaan esiin. Ollen äärettömän hämmästynyt ei hän totellut kutsua, ennenkuin puheenjohtaja oli sen toistanut. Silloin hän nousi. Hänet osoitettiin pienelle korokkeelle vastapäätä, syytettyjä. Sitten hänelle ojennettiin uusi testamentti, jota häntä pyydettiin suutelemaan. Hämillään hän teki sen kaikkien nähden, ihmetellen mitä sitten seuraisi. Puheenjohtaja sanoi nuorelle belgialaistytölle, että mr. W. oli luvannut auttaa häntä pääsemään meren yli Belgiaan ja esitti hänelle muutamia ehtoja. Tämä oli Mathildan tulkittava koko yleisön läsnäollessa.

Oikeussalista menivät mr. W. ja Mathilda jälleen alas vankilaan hakemaan tyttöä, allekirjoittivat muutamia papereita, jonka jälkeen he kaikki kolme lähtivät erääseen mr. W:n laitoksista. Iltajunalla lähetettiin tyttö kotimaahansa.

Käytyään vankiloissa ja erilaisissa ihmisystävällisissä laitoksissa niin hyvin Lontoossa kuin muillakin seuduilla lähti Mathilda Waxwell Farmiin, Pinneriin, jonne hänet oli kutsuttu. Sieltä hän kirjoittaa kotiin sisarelleen:

"Nyt olen maalla erään hyvin suloisen herrasväki T:n luona. Rouva on Ruotsin kuningattaren hyvä ystävä, hän tuntee venäläiset kristityt ja tutustui keväällä Paul Nicolayhin. He toivovat, että viipyisin täällä pitemmän aikaa, mutta vaikka nautinkin sanomattomasti, niin alan kuitenkin jo ikävöidä kotiin teidän, rakkaitteni ja vankieni luokse.

"Tunnin kuluttua alkaa täällä kokous työläisille ja he toivovat, että minä puhuisin siellä. Vähän myöhemmin matkustan mr. T:n kanssa Lontooseen; pidämme kokouksen 560 ryysyläiselle East-Endissä. Huomenna saan tutustua erääseen erittäin mielenkiintoiseen mieheen, sosialistiin, ruhtinas Peter Krapotkiniin.

"Eilen sain sisäministeriöltä kirjeen ja luvan saada käydä Englannin kaikissa vankiloissa. Keskiviikkona matkustan suureen Wokingissa olevaan naisvankilaan, torstaina Portsmouthin miesvankilaan ja maanantaina kenties Edinburghiin, sillä tahtoisin mielelläni tutustua myös Skotlannin vankilajärjestelmään."

Oleskeltuaan muutamia päiviä mainitussa kodissa Mathilda Wrede palasi Lontooseen.

"Olen sanomattoman onnellinen. Maljani on ylitsevuotavainen!" kirjoittaa hän sieltä ja jatkaa sitten: "Mr. T. ja minä olimme viime sunnuntaina East End Whitechaplessa, jossa kävimme kahdessa n.s. lodging-housessa. Molempiin niihin sopi viisisataa Lontoon kaikkein viheliäisintä miestä. Voi sitä kurjuutta! Ensin he olivat hyvin meluavia, tupakoivat, juttelivat ja nauroivat, mutta kun mr. T. viittasi minuun ja sanoi, että olin toiminut kahdeksan vuotta vankien keskuudessa, kävivät he uteliaiksi, ja kun minä kerroin heille murteellisella englanninkielelläni muutamia tapahtumia vankilakäynneistäni, virtasivat ryysyläiset kaikista loukoista esille puhettani kuuntelemaan, ja minä tunsin viihtyväni hyvin täällä Lontoon pohjasakan keskellä.

"Tänään käyn Wokingin suuressa vankilassa ja huomenna samoin. Portsmouthissa. Sieltä menen lordi Radstockin kanssa hänen maatilalleen Mayfieldiin Southamptonin kaupungin läheisyyteen. Ajattele miten hauskaa!

"Olen kyllä ottanut täällä selville kaiken, mikä koskee vankiloita, ja toivon voivani saada avartaa Suomen vankeinhoitomiesten näköaloja. Olen usein ajatellut Marian alabasteripulloa, jonka sisällön hän vuodatti Jeesuksen jalkoihin: Nyt kun minut on täytetty, toivon pääseväni kotiin ja saavani vuodattaa sieluni rakkailleni, vapaille ja vangituille. Ruumiini on kenties sortuva, mutta mitäpä se tekee, jos vain muut saavat se kautta siunauksen. Elämäni, ajatukseni, aikani ja voimani -- kaikki Jumalalle ja sieluille! Ensi viikon lopulla matkustan Portsmouthiin. Kokoukset pidetään suuressa sotalaivassa, ja sunnuntain olen lordi Radstockin kanssa Wight-saarella."

* * * * *

Surrey, Reigate, elokuun 5:ntenä päivänä.

"Nyt olen Surreyn kauniissa seudussa koko maailman tunteman ja nerokkaan lady Henry Somersetin luona. Mrs. H. Pearsoll Smith, tunnettu amerikkalainen kirjailijatar, joka on kirjoittanut 'Onnellisen elämän salaisuuden', on myös täällä.

"Kyllä minä saan nähdä enemmän, kuin mitä olin uskaltanut rohkeimmissakaan ajatuksissani suunnitella.

"Sunnuntaina olin erään neekerin, mr. D:n johtamassa kokouksessa. Hän on yksi kahdestakymmenestä riemulaulajasta, jotka ovat matkustaneet ja laulaneet useimmissa Euroopan hoveissa kootakseen varoja Amerikkaan perustettavaa neekeriyliopistoa varten. Hän on erittäin lahjakas mies, ja on lähinnä Sankeytä maailman suurin laulajaevankelista. Hän on monta kertaa laulanut kuningatar Viktorialle.

"Yöt läpeensä uneksin armaista omaisistani ja rakkaista vangeistani. Aikani ei ole pitkä täällä alhaalla. Siksi minun onkin tehtävä työtä eikä nautittava. Lepo ylhäällä on oleva sitä ihanampi."

* * * * *

Kun Mathilda Wrede palasi lady Somersetin luota Lontooseen, jossa hän asui lordi Radstockin sisaren luona, yllätti hänet joukko Englannin korkeimpiin piireihin kuuluvia naisia ja herroja, jotka olivat hänen tietämättään kokoontuneet "five o'clock tealle" ["Five o'clock tea" tarkoittaa englantilaisten tapaa juoda teensä kello viideltä. (Suoment. muist.)] kuullakseen hänen kertovan sekä kääntymisestään että toiminnastaan Suomessa. Hän täytti tietysti mielellään heidän pyyntönsä.

Sen johdosta hän kirjoittaa: "Englantilaiset tahtovat saada minut tänne takaisin pitämään 'drawing-room' kokouksia ylimystölle. He sanovat, että minä olen juuri oikea henkilö puhumaan heille, ja että täälläoloni on ollut suureksi siunaukseksi. Tiedän vain, että Jumala on ollut minua lähellä, sekä että minulla on ollut enemmän henkistä työtä kuin koskaan ennen."

Uupumaton ponnistus kulutti kovin Mathildan heikkoja voimia. Viimeisessä kirjeessään Lontoosta koskettaa hän ohimennen sitä seikkaa. "Tänään olen taas terve, mutta olin toissapäivänä niin sairas, että minun oli maattava lakanoitten välissä. Eilen olin sisällä, mutta tänään minulla on ollut oikein hauska päivä. Aamiaisen jälkeen matkustin mrs. T:n kanssa herttuatar B:n luokse, joka tahtoi välttämättä tavata minua. Hän on kauneimpia ja suloisimpia naisia, mitä olen nähnyt. Huomenna tulee tuo rakas ihminen hakemaan minua ihanilla ajoneuvoillaan, ja sitten me ajamme katsomaan erästä pelastusarmeijan vapautuneille vangeille perustamaa kotia. Herttuattaren luota me ajoimme mr. M:n luokse, jonka isä on hovitallimestari, ja hän lupasi näyttää minulle kuningattaren tallin. Se tulee olemaan erittäin hauskaa.

"Minun täytyy nyt valmistaa teitä rakkahimpani siihen, että kaikki työ täällä Englannissa on kovasti kuluttanut voimiani. Minä olen käynyt todellakin hirveän laihaksi. Lepo ja meri-ilma muuttavat kotimatkalla, niin toivon, täydellisesti ulkomuotoni. Kaipaan niin saada olla Jumalani kanssa merellä, se on niin suurta ja opettavaista. Saada kaikkivaltias, ikiaikojen Jumala ystäväkseen, isäkseen, kas se on jotakin!"

Muutamia päiviä myöhemmin Mathilda jätti Englannin ja suuntasi kulkunsa kotia kohden.

Kotona jälleen.

Väsyneenä mutta onnellisena Mathilda palasi kotiinsa Rabbelugniin. Rakkaittensa parissa piti hänen nyt saada nauttia hyvin tarvitsemaansa lepoa, sitä toivoivat ainakin hänen isänsä ja Helena-sisarensa. Mutta niin ei käynyt. Jo seuraavana päivänä hän sai Tampereelta Koposelta kirjeen, jossa tämä pyysi Mathildaa tulemaan sinne niin pian kuin suinkin. -- Hän ei ollut voinut pakottautua jättämään synnyinmaataan. -- Kirjeen alla oli "Narrailija", koska hän oli "aina pyrkinyt eteenpäin valehdellen ja pettäen", kuten hän itse sanoi.

Oltuaan kotonaan puolitoista päivää Mathilda sanoi taas hyvästi omaisilleen ja matkusti Tampereelle. Koponen, joka ei ollut merkinnyt kirjeeseensä minkäänlaista osoitetta, oli ilmoittanut saaneensa paikan eräässä tehtaassa. Punnittuaan kauan asiaa Mathilda päätti mennä työläisiä vastaan heidän tullessaan työmaaltaan päivällistunnille. Hän kulki hitaasti pitkin katua koskelle päin ja pysähtyi sitten selin putoukseen samalla koko ajan tarkaten väkeä, joka virtasi tehtaasta ulos. Monet miehistä hän tunsi vankiloista, mutta ei uskaltanut tervehtiä peljäten jotenkin paljastavansa heidät. Vihdoin hän näki Koposen tulevan, kahden muun miehen seurassa. Mathilda rupesi kulkemaan katua pitkin samaan suuntaan kuin hekin. Mieskin huomasi Mathilda Wreden ja jättäytyi tovereistaan jälkeen. Kulkiessaan miehen ohitse hän sanoi hiljaa: "Tulkaa illalla", antoi osoitteensa ja jatkoi kulkuaan.

Koponen tuli päivätyön päätyttyä. Hän oli hyvin onneton ja kertoi päättäneensä antaa itse itsensä ilmi poliisille. Kun hän ei ollut tehnyt mitään pahaa -- sillä kukaan ei tiennyt hänen varastaneen luostarin munkeilta -- toivoi hän, että hänet lähetettäisiin kruunun kyydillä Siperiaan. Mathilda Wrede myönsi, että se oli parasta, mitä hän voi tehdä. Sitten Koponen pyysi, että Mathilda tulisi hänen kanssaan poliisikamariin seuraavana aamuna. Se oli hyvin vaikeaa ja raskasta, mutta Mathildalla ei ollut sydäntä kieltää, kun hän näki, kuinka hartaasti hän sitä toivoi.

Miehen mentyä Mathilda soitti poliisimestarille, valmisti häntä heidän käyntinsä varalta sekä pyysi häntä ottamaan tuon onnettoman miehen ystävällisesti vastaan. Seuraavana aamuna he menivät yhdessä poliisikamariin. -- Siellä heidän oli erottava.

Kun Mathilda Wrede palasi kotiin, tapasi hän sattumalta veljensä -- lakimiehen -- junassa ja kysyi häneltä, mitä hän voisi tehdä tuon miesparan hyväksi. Veli neuvoi, että hän lähettäisi ensi tilassa senaattiin armonanomuksen hänen puolestaan. Mathilda teki niin ja kirjoitti samalla eräälle tutulle virkamiehelle Helsinkiin pyytäen hänen heti ilmoittamaan, kun asia oli ollut esillä senaatissa. Jonkun ajan kuluttua hän sai sähkösanoman. Päätös oli langetettu, mutta se oli kieltävä.

Ensimmäisellä junalla matkusti Mathilda Wrede Helsinkiin, meni senaattiin ja pyysi saada nähdä asiakirjat. Niistä kävi ilmi, ettei suomalaisella taholla voitu tehdä mitään, koska Koponen oli Siperian siirtolaisia. Ensi tilassa sähkötti Mathilda parooni Nicolaylle Pietariin ja pyysi häntä kääntymään asiassa Venäjän keisarillisen senaatin puoleen. Hän teki niin, mutta vastaus oli jälleen kieltävä. Koposen aika oli ollut Siperiassa liian lyhyt, jotta armahtaminen olisi voinut tulla kysymykseen. Mathilda sähkötti uudelleen: "Vetoa keisariin!" Sekin tehtiin.

Keisarin esittelijä, kenraali R., sanoi kuultuaan, millainen asia oli: "Mikäli minusta riippuu, armahdetaan mies." Mutta seuraavana päivänä määrättiin hänet tarkastusmatkalle Moskovaan, ja Koposen asian esitteli sama henkilö, joka oli kaksi päivää aikaisemmin langettanut senaatissa kielteisen päätöksen. Häntä suututti kovasti, että jo loppuun käsitelty asia oli otettu jälleen esille. Eräs vankijoukko oli vähän aikaa sitten lähetetty Siperiaan, ja nyt pantiin Koponen kiireesti taipaleelle, jotta hän saavuttaisi sen matkalla. Kun kenraali R. palasi tarkastusmatkaltaan ja sai kuulla, kuinka asian oli käynyt, puhkesi hän loukkaantuneena sanomaan: "Kyllä minä määrään tässä asiassa", jonka jälkeen hän lähetti sähköteitse erääseen vankilaan, minne hän tiesi vankijoukon pysähtyvän lepäämään matkallaan, määräyksen Koposen kiireellisestä vapauttamisesta, koska hänet oli armahdettu.

Mathilda ja kaikki hänen omaisensa seurasivat suurella mielenkiinnolla miehen kohtaloa, ja Mathildan vanhin veli oli luvannut ottaa Koposen metsänvartijaksi tilalleen niin pian kuin hän palaisi Suomeen. Mutta turhaan odotettiin kuitenkin hänen paluutaan -- hänestä ei kuulunut enää milloinkaan mitään, eikä kukaan tiedä, mikä kohtalo hänen osakseen oli tullut.

Mathilda Wrede säilyttää viimeisen käyntinsä Koposen luona valoisassa ja kauniissa muistossa. Tämä sanoi silloin muun muassa: "Neiti on auttanut minua niin paljon ja osoittanut minulle tien Jumalan luokse, joka antaa syntiselle anteeksi. Maksoi kyllä vaivan tulla Suomeen. Hetki sitten istuin täällä yksinäni ja ajattelin: Pian tulee ystäväni. Sitten muistin oman asemani ja teidän ja sanoin ääneen itselleni: 'Äh, roisto, pysy aisoissa!'"

Työtä ja lepoa.

Heinäkuun 18:ntena päivänä 1892 maaherra, vapaaherra Karl Gustav Wrede jätti maisen kotinsa muuttaen ylhäisempään ja parempaan elämään. Omaisten suru oli suuri, mutta ei toivoton.

Hautajaispäivä oli painunut iltaan. Wredein sukuhaudassa Anjalan kirkkomaalla lepäsi rakas isä. Ruumiillisesti ja sielullisesti väsyneenä Mathilda meni huoneeseensa kaivaten yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Kuten tavallisestikin hän pakeni elävän Jumalansa turviin, ja hän, "joka antaa väsyneille voiman", tuli hänen luokseen. Niin Mathilda avasi Raamattunsa ja hänen katseensa kiintyi sanoihin: "Minun palvelijani Mooses on kuollut, niin nouse nyt ja mene tämän Jordanin ylitse, sinä ja kaikki tämä kansa, siihen maahan, jonka minä annan Israelin lapsille." Jos. 1: 2. "Ei siis ensinkään lepoa eikä hiljaisuutta", tuumi Mathilda itsekseen. "Niin, minä laittaudun valmiiksi mennäkseni tämän kansan kanssa. Ylihuomenna matkustan Kakolaan."

Sisarusten pettymys oli suuri, kun Mathilda pysyi päätöksessään matkustaa Turkuun. Hän olisi kipeästi tarvinnut lepoajan, jonka oli aikonut suoda itselleen vanhassa kodissaan, se kun kohta ei enää ollut hänen niin kuin ennen.

Kakolassa ottivat sekä vangit että virkamiehet hänet erittäin suurella rakkaudella vastaan, ja nähdessään onnettomain ystäviensä ilon siitä, että hän taas oli heidän joukossaan, hän unohti itsensä antautuen jälleen kokonaan työhön heidän hyväkseen.

"Rakas, rakas Kakolani", kirjoittaa hän sieltä sisarelleen. "Minun oikea paikkani täällä maailmassa on surun tyyssijoissa. Niissä minua tarvitaan ja niissä voin olla hyödyksikin, iloksi ja avuksi. Kiitän Jumalaa ihanasta tehtävästä, jonka hän on rakkaudessaan antanut minulle." Ja sitten hän lisää: "Usein kiitävät ajatukseni taaksepäin siihen aikaan, jolloin rakkaan isämme kärsimykset lähenivät loppuaan ja hänen väsynyt henkensä seisoi iankaikkisuuden rajamailla. Ajatus ei pysty tajuamaan, että me ylösnousemisen aamuna saamme jälleen katsella noihin silmiin, jotka ovat niin usein rakastavina levänneet meissä ja jotka kuolema on sulkenut. Helena, rakkaani, isämme otettiin meiltä vähäksi aikaa, jotta me saisimme 'pitää hänet iankaikkisesti'." -- -- --

Aamusta iltaan Mathilda oli Kakolassa ja hänestä tuntui melkein kuin olisi "varastanut jotakin vangeilta", jos hän soi itselleen tunninkaan levon.

Päivää ennen kuin Mathilda Wrede aikoi lähteä Turusta, hän istui useita tunteja erään elinkautisen vangin kuolinvuoteen ääressä. Elon kipinän sammuttua, kun häntä ei enää tarvittu siellä, hän meni jatkamaan työtään toiselle osastolle. Mutta vankilan pihalla rupesi häntä kovasti pyörryttämään ja sydänkohtaus pakotti hänet istuutumaan ja levähtämään. Muutamat vangit, jotka olivat pihalla, näkivät sen ja kuin kulovalkea levisi huhu miehestä mieheen, että "vankien ystävä" oli sairastunut.

Myöhemmin päivällä, kun vangit ryhmittäin kävelivät pihalla, Mathilda meni sanomaan heille hyvästit ennenkuin matkustaisi pois. Silloin eräs leveäharteinen vanhahko mies astui hänen luokseen sanoen ylpeänä saadessaan puhua tovereittensa puolesta: "Neiti Wrede! Tunnustaako neiti sanoneensa, että Jumala on kaikkitietävä?" "Tunnustan", kuului vastaus. "Neitihän on myös sanonut meille, että Jumala on rakkaus?" "Olen", vastasi Mathilda. "Ja että Jumala on kaikkivoipa?" mies jatkoi. "Kyllä, sen olen sanonut. Hän voi tehdä kaiken." "No", jatkoi mies yhä, "jos on totta, että Jumala on kaikkitietävä, silloinhan myös tietää neidin olevan ainoan ystävämme. Jos hän on rakkaus, ei hän henno ottaa meiltä ainoaa, mikä meillä on. Jos hän on kaikkivoipa, ei hänelle maksa mitään, vaikka antaakin meidän pitää neidin. Tähän saakka emme ole välittäneet paljoakaan Jumalasta, mutta jos neiti nyt kuolee, silloin me rupeamme oikein vihaamaan häntä."

Mathilda seisoi ääneti ja kyyneleet sumensivat hänen silmänsä. Sitten vastaus tuli nopeasti ja selvästi: "Saattaa käydä niin, että kuolen, saattaa sattua, etten saa enää milloinkaan nähdä teitä, mutta -- jos kuolen, on se teidän syynne."

Vanki hätkähti ja muut näyttivät olevan ihmeissään. "Niin, nähkääs", Mathilda jatkoi, "totta on, että Jumala on kaikkitietävä. Siksi hän tietääkin, että te annatte minulle parhaimmat ja lämpimimmät tunteenne, ja se tekee elämänne kyllä valoisammaksi. Mutta hän tietää myös, että jos te sen sijaan antaisitte sydämenne rakkauden _hänelle_, niin kävisi elämänne vielä paljon rikkaammaksi, monin kerroin valoisammaksi. Jumala on rakkaus, ja jos hän näkee minun olevan teidän ja hänen välillään, silloin hän ottaa minut pois, hän ottaa vähemmän antaakseen suuremman, juuri siksi että hän rakastaa teitä."

Hän vaikeni eikä kellään ollut mitään vastaväitteitä. Sitten hän lisäsi: "Jos Jumala näkee, etten minä ole teille esteenä, niin hän varmaan suo minun tulla tänne vielä, mutta se riippuu kokonaan teistä. Siksi onkin teidän syynne, jos minä kuolen."

Koko syksyn ja seuraavan talven Mathilda tunsi itsensä hyvin raihnaiseksi. Siitä huolimatta hän oli alituisesti toiminnassa, milloin vankilamatkoilla, milloin vapautuneitten vankien tahi muiden tarvitsevien luona.

Eräällä sellaisella matkallaan hän saapui Kuopioon, ja käydessään sikäläisessä lääninvankilassa hän tapasi muitten muassa miehen, josta vallesmanni oli sanonut, että hän oli tavattoman kova. Mies oli pitkä, kapeaharteinen, omituisen ja epämiellyttävän näköinen. Kun Mathilda Wrede tervehti, ei tämä vastannut, vaan seisoi jäykkänä ja liikkumattomana tarkastellen häntä ilkein ja arvostelevin katsein. Mathilda meni lähemmäs, puhutteli häntä ystävällisesti kertoen tulleensa siksi, että hän itse oli löytänyt Jumalan ja tullut onnelliseksi ja halusi nyt niin mielellään auttaa häntäkin saavuttamaan saman onnen.