Part 7

Oli tullut päivä, jolloin piti vietettämän kongressin juhlallisia avajaisia. Yksinkertaiseen juhlapukuunsa pukeutuneena Mathilda astui aivan yksin Aatelisklubin suureen loistavaan juhlasaliin. Häntä huimasi, kun hän näki kaiken tuon ylellisyyden ja suorastaan kultaan puetut herrat. Paitsi kongressin osanottajia pääsivät myös kaikki ulkomaitten lähettiläät, ministerit sekä muut korkeat ylimykset näihin juhlallisuuksiin. Ovella otti Mathildan vastaan vanha kenraali L., joka tarjosi hänelle käsivartensa ja talutti hänet hänelle varatulle paikalle. Loistava oli ihmisjoukko, joka hetken kuluttua täytti suuren salin.

Kun keisari, jonka oli määrä avata kongressi, saapui keisarinnan, Kreikan kuningattaren, perintöruhtinaan, suuriruhtinas Vladimirin, Oldenburgin prinssiparin ja monien muiden kera, nousi koko yleisö ja jäi seisomaan, kunnes he olivat asettuneet paikoilleen keisarilliseen aitioon. Lyhyen tervehdyspuheen jälkeen julistettiin kongressi avatuksi ja osanottajat hajautuivat.

Pian sen jälkeen kokoonnuttiin uudelleen Mihailovin maneesiin, jonne oli järjestetty suuri vankilanäyttely. Mathilda Wreden kulkiessa yksin ja katsellessa kaikkea herätti hänen mielenkiintoaan enimmän Siperian osasto kaivoksineen ynnä muine laitoksineen.

Kun hän astui erääseen suureen huoneeseen, kiinnitti hänen huomiotaan nuori tyttö, joka ihaili näyttelyä. Hän erosi kaikista muista yksinkertaisella puvullaan, ja Mathildan mielestä hän näytti hauskalta. Hänen mielenkiintonsa lisääntyi vielä, kun kenraali L. yhdessä erään japanilaisen kanssa, jonka hän oli kuullut olevan älykkäimmän Venäjän hovissa olevista lähettiläistä, läheni tuntematonta naista. Äkkiä Mathilda kuuli mainittavan nimeään ja kääntyessään hän näki kenraali L:n seisovan edessään. Hän oli tullut esitelläkseen Japanin lähettilään hänelle. Hyvin hämmästyneenä Mathilda käsitti silmänräpäyksessä, että hän oli katsellut omaa peilikuvaansa.

Illalla oli suuri juhla kongressin avaamisen johdosta. Siitä hän kirjoittaa omaisilleen Rabbelugniin:

"Minulla on ollut niin erinomaisen hauskaa ja minä näen ja tunnen, että olen tänä aikana saanut kulkea taivaallisen Kuninkaani asioilla. Olen puhunut useiden näiden vankilavirkamiesten kanssa Jumalasta ja hengellisen työn tärkeydestä vankien keskuudessa ja olen koettanut kiinnittää heidän huomionsa siihen, että tärkein ja varmin keino, millä rikollisista saadaan rehellisiä kunnon kansalaisia, on, että heidät saadaan antaumaan Jumalalle, jonka arvoisat valtuutetut täydellisesti unohtavat."

Seuraavana aamuna alkoivat eri jaostojen kokoukset. Tapansa mukaan Mathilda oli ensimmäisiä kokouspaikalla. Hän istuutui pitkän, vihreällä veralla peitetyn pöydän ääreen. Muutamia herroja tuli sisään ja he katsoivat hämmästyneinä yksinäistä, nuorta naista. "He eivät ole hyvillään täälläolostani", ajatteli Mathilda, "mutta niin helposti en anna peloittaa itseäni pois." Hetken kuluttua saapui Japanin lähettiläs, prinssi N., pyytäen saada istuutua Mathildan viereen ja Italian vankeinhoidon päällikkö B. S. asettui hänen toiselle puolelleen. Vähitellen olivat kaikki kokoontuneet, noin viisikymmentä herraa ja Mathilda Wrede, ainoa nainen, joka kuului siihen jaostoon, jolla oli ohjelmanaan kysymys vankeinhoidosta ja vankiloista. Kokous alkoi ja keskustelu oli pian täydessä käynnissä.

Illalla hän kirjoitti Helena-sisarelleen:

"Kysymys, josta meidän jaostossamme keskusteltiin, oli erittäin tärkeä ja keskustelu oli mielenkiintoista, mutta väliin olin surullinen ja toisinaan oikein vihainen, sillä ei ainoakaan näistä rikoslain tuntijoista ja muista näytä rakentavan työtään vankien keskuudessa Jumalaan, vaan yksinomaan järjestelmiin, lakeihin, laitoksiin j.m.s. Minä jo nostin käteni merkiksi, että pyysin puheenvuoroa, mutta kaksi muuta ennätti ennen minua ja sitten en toistanut enää pyyntöäni. Heti keskustelun jälkeen tuli useita herroja luokseni kysyen, miksi en pysynyt aikomuksessani lausua ajatukseni; he olivat selvästi nähneet, että minulla oli ollut oma mielipiteeni asiasta, ja että olin kalvennut hra H:n lausunnon aikana. Pieni piiri kokoontui ympärilleni ja sille minä lausuin ajatukseni. He olivat huvitettuja asiasta mutta samalla hämillään, kun olivat joutuneet osallisiksi uskonnolliseen keskusteluun, sillä he olivat odottaneet vain yleisiä ihmisystävällisiä mielipiteitä."

Eräässä myöhemmässä kirjeessä hän kirjoitti:

"Kello kahdeksan tänä aamuna lähdin kotoa ja saavuin puoli tuntia sen jälkeen jaostoon. 'Oberregierungsrath I. aus Berlin' [Ylihallintoneuvos I. Berliinistä. (Suoment. muist.)] tuli samassa pyytämään minua kanssaan viereiseen huoneeseen, jossa pidettiin yksityinen keskustelu. Ymmärtämättä hituistakaan, mikä ennen kuulumaton kunnia tuli osakseni, astuin keskusteluhuoneeseen ja näin siellä hämmästyksekseni ainoastaan neljä herraa. Ne olivat jaoston kaikkein harjaantuneimmat vankilamiehet, nimittäin: I., kenraaliprokurööri [Vastaa ylijohtajaa. (Suoment. muist.)] L. Gratzista, Ranskan vankeinhoidon päällikkö, hra H., kommodoori B. S., Italian vankeinhoidon päällikkö, ja minä. Tuo yksityinen keskustelu oli enemmän kuin mielenkiintoinen, ja voit uskoa, että minä olin ylpeä saadessani olla siinä mukana. Kun kolmenneljännestunnin kuluttua astuimme jälleen suureen saliin, loivat kaikki hämmästyneet ja kateelliset katseensa minuun, joka olin saanut kuulla Euroopan suurimpien vankila-asioiden erikoistuntijain keskustelun." Muutamia päiviä myöhemmin piti Ranskan vankeinhoidon päällikkö, hra H., esitelmän kaikille jaostoille yhteisesti aineesta: "Parantumattomien rikollisten käsittely." Hän oli erinomainen kaunopuhuja ja erittäin arvossapidetty kongressissa ollen Ranskan edustaja.

Kun H. astui sisään, oli niin hyvin sali kuin parvekkeetkin täynnä asiaa harrastavia kuulijoita. Helisevän kauniilla ranskankielellä, joka vaikutti mukaansatempaavasti, hän sanoi muun muassa, että oli parantumattomia rikollisia, joihin lait ja vankilat eivät pystyneet vaikuttamaan ja että siksi oli mietittävä uusia keinoja j.n.e.

Mathilda Wreden sisimmässä kohisi ja kiehui. Koko tuo loistava joukko edusti vankilavirkamiehiä lakeineen. Hän yksin edusti vankeja. He olivat antaneet hänelle kunnianimen "Vankien ystävä". -- Oliko hän todella tuon nimen arvoinen, jollei hän uskaltanut tämän suuren kuulijakunnan edessä vastustaa avoimesti noita kovia, tunteettomia lausuntoja?

Niin pian kuin hra H. oli lopettanut esityksensä, nousi Mathilda. Kumartaen puheenjohtajalle hän ilmoitti haluavansa käyttää puheenvuoroa, jolloin kaikkien silmät kohdistuivat häneen.

Sydän rajusti lyöden hän odotti, kun kaksi muuta henkilöä, jotka olivat jo aikaisemmin pyytäneet puheenvuoroa, lausuivat samaan suuntaan käyvän mielipiteensä kuin hra H. Mathilda oli aivan kuin lamaannuksissa eikä tietänyt, mitä sanoa. Ei hän kyennyt edes rukoilemaan Jumalalta apua siinä istuessaan ja odottaessaan tuskaisessa jännityksessä. Mutta yhden hän tiesi: Hän oli "Vankien ystävä" ja sellaisena hän oli puhuva.

Nyt tuli hänen vuoronsa. Hän nousi. Samassa hetkessä hän oli täysin rauhallinen. "Messieurs!" alkoi hän. "Il y a un moyen, par lequel chaque criminel peut être _transformè_, même ceux qu'on appelle incorrigibles. C'est la force de Dieu. Les lois et les systèmes ne peuvent pas changer le coeur d'un seul criminel, mais Dieu le peut. Je suis persuadée qu'on devrait s'occuper bien plus et même avant tout, des âmes des prisonniers et de leur vie spirituelle." [On keino, jonka avulla jokainen rikollinen voidaan _muuttaa_, jopa nekin, joita sanotaan parantumattomiksi. Se on Jumalan voima. Lait ja järjestelmät eivät pysty muuttamaan yhden ainoankaan rikollisen sydäntä, mutta Jumala sen voi tehdä. Olen vakuutettu, että pitäisi työskennellä paljon enemmän, niin ennen kaikkea, juuri vankien sielujen ja heidän hengellisen elämänsä hyväksi.] Hän istuutui.

Hänen vaiettuaan kaikui sali kättentaputuksista. Hänet valtasi rajattoman mielipahan tunne, ja hän alkoi vavista, sillä hän ymmärsi, että taputukset johtuivat yksinomaan kohteliaisuudesta eivätkä hänen saavuttamastaan tunnustuksesta.

Kokouksen loputtua hän sai kuitenkin kokea, että jotkut ymmärsivät häntä ja hyväksyivät hänen menettelynsä. Ensin tuli eräs rakastettava, vanha belgialainen johtaja ja ojensi hänelle kätensä sanoen: "Minun täytyy pyytää saada ilmituoda suuri myötätuntoni rohkean lausuntonne johdosta Monet meistä ovat kyllä ajatelleet aivan samoin, mutta ei kellään muulla kuin teillä ole ollut rohkeutta sanoa ajatuksiaan julki." Hänen vielä puhuessaan tuli italialainen B. S., hänkin vanha mies, ja sanoi: "Herra S. on ehtinyt ennen minua, pyydän saada kiittää teitä ja sanoa, että olette oikeassa."

Mathildan yrittäessä poistua kokoushuoneistosta pidätettiin hänet vielä kerran. Sihteeri sen tällä kertaa teki pyytäen hänen lausuntoaan kirjallisesti, koska kaikki, mitä kongressissa oli puhuttu, merkittiin muistiin ja säilytettiin. Ei auttanut, että Mathilda selitti puhuneensa aivan valmistautumatta ja ettei hän hallinnut ranskaa kirjallisesti. Hädässään hän lähti suoraan hyvän ystävänsä Paul Nicolayn luokse saadakseen häneltä apua käännöstä laatiessaan. Kun tämä kuuli Mathildan puhuneen kongressissa, sanoi hän vain: "Jumalalle kiitos!"

Seuraavana päivänä olivat kongressin osanottajat kutsutut Pietarhovin keisarilliseen linnaan. Matka tehtiin sinne keisarillisilla höyrylaivoilla.

Matkalla joku ehdotti, että yksi kunkin maan edustajista lausuisi maansa kielellä kansallislaulunsa tahi lukisi jonkun merkkilauseen. Siitä syntyi oikein eri kielten sekasotku. Leo Mechelin lausui ruotsiksi yhden säkeistön "Maamme laulusta", ja Mathilda Wrede ajatteli: "Ei kukaan ole sanonut ainoatakaan sanaa suomeksi." Seuraten hetken mielijohdetta hän lausui: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, että jokaisen, joka uskoo häneen, ei pidä hukkuman, vaan iankaikkisen elämän saaman."

Kun he lähenivät matkan päämäärää, kohtasi heitä kaunis näky. Mitä ihanimpia hevosia ja mitä koreimpia ajopelejä seisoi odottaen rannalla. Mathildaa, joka rakasti hevosia, hämmästytti erityisesti kaksi valjakkoa, toinen mustine, toinen valkoisine hevosineen. Joku tiesi kertoa, että jälkimmäiset olivat kruunajaishevoset, ja että keisarinna oli saanut ne häälahjaksi monta vuotta sitten.

Veneet laskivat maihin. Airueet tulivat ja näyttivät kullekin oman paikkansa ja Mathildan suureksi hämmästykseksi osoitettiin hänelle ja eräälle portugalilaiselle kreivittärelle kunniapaikat ajoneuvoissa, joita veti juuri tuo ihanien valkoisten hevosten muodostama nelivaljakko. Molempien vasemmanpuoleisten hevosten selässä istui esiratsastaja, ja kullalla kirjaillut hovilakeijat seisoivat ajoneuvojen takana. Ja niin lähdettiin keisarilliseen linnaan. Kun siellä oli katseltu kaikki taideaarteet, nautittiin illallinen kauniissa "Mon plaisir" nimisessä huvilassa, joka oli rakennettu mereen. Oldenburgin prinssi, kongressin kunniapresidentti, toimi keisarin sijasta isäntänä. Aterian jälkeen astui Venäjän vankeinhoidon päällikkö G.-V. Mathilda Wreden luokse ilmoittaen, että prinssi toivoi saavansa nähdä hänet. Hän tarjosi Mathildalle käsivartensa ja saattoi hänet suurenpuoleiselle parvekkeelle, jossa prinssi seisoi.

Vähän myöhemmin tuli Ranskan vankeinhoidon päällikkö hra H. Mathildan luokse kantaen joitakin kirjoja. "Hyvä neiti", hän sanoi, "me olimme eilen eri mieltä, mutta toivon kuitenkin, että tahdotte olla hyvä ja ottaa tämän kirjan." -- hän ojensi Mathildalle kirjan, joka oli kauniisti sidottu valkeisiin nahkakansiin ja kullalla koristettu. "Tässä käsittelen samaa ainetta, josta eilen esitelmöin. Näitä niteitä olen tilannut vain kaksitoista kappaletta. Yhden on Hänen Majesteettinsa Keisari ottanut armollisesti vastaan, ja nyt pyydän neitiä olemaan ystävällinen ja ottamaan tämän." -- "Monsieur, minä kiitän teitä suuresta ystävällisyydestänne", vastasi Mathilda, "mutta meillä on niin kokonaan erilaiset mielipiteet, etten koskaan ymmärtäisi kirjaanne, ja koska sitä on vain niin harvoja kappaleita, niin onhan viisaampaa, että annatte ne jollekin, joka paremmin kuin minä voi pitää kirjaanne arvossa."

Vihasta kalpeana kumarsi hra H. poistuen sanaakaan sanomatta.

Muutamia päiviä myöhemmin kirjoittaa Mathilda jälleen kirjeessään kotiin:

"Tänään jätettiin minulle kutsukortti päivällisille, jotka pidetään huomenna Talvipalatsissa. Kortissa sanotaan: 'Naiset juhlapuvussa.' Kun huomenna on sitä paitsi sunnuntai, päätin olla menemättä sinne. Menin kongressin toimistoon ja ilmoitin: 'La baronne de Wrede n'a pas la possibilité d'assister au grand diner du palais.' [Vapaaherratar Wrede ei ole tilaisuudessa ottamaan osaa palatsissa pidettäviin suuriin päivällisiin.] Kysyttiin syytä ja minä vastasin luonnollisesti totuuden mukaisesti. Virkamies oli hyvin onneton ja selitti, että oli vaikea lähettää peruutusta, sillä paikkani oli jo määrätty. 'La place de baronne est à la table imperiale' [Vapaaherrattaren paikka on keisarillisessa pöydässä.], sanoi hän. Minä kieltäysin kuitenkin, sillä luulen että siellä tullaan juomaan viiniä, kenties on tanssiaisetkin ja muuta sellaista, mikä ei sovi minulle. Aion tehdä jotain aivan muuta huomenna, aion istua taivaallisen Kuninkaani pöydässä ja viettää Jeesuksen muistojuhlaa yhdessä rakkaitten, vaatimattomien ja lämpimästi uskovien 'Pashkovilaisten' kanssa."

Viimeisessä kirjeessään tästä kongressista hän kirjoittaa Helena-sisarelleen:

"Huomenna matkustamme erääseen nuoria rikollisia varten perustettuun maanviljelyssiirtolaan. Varjelkoon Jumala minua joutumasta ajamaan yhdessä tuon etevimmän ja kaikkein eniten juhlitun julkisen edustajan, ranskalaisen hra H:n kanssa. Hän on pirullisin ihminen, minkä olen koko elämässäni nähnyt, mutta tavattoman nerokas ja harvinainen puhuja. Aina kun hän puhuu, taputtavat muut, mutta minä en voi tehdä sitä. Kerran sattuivat katseemme yhteen, se tapahtui minun puhuessani 'Jumalan voimasta', ja silloin hän punastui."

Tälläkin kertaa Mathildan sisällinen vaisto johti häntä oikeaan. Pian senjälkeen kävi ilmi, ettei hra H. ollutkaan sellainen mies, jollaiseksi häntä oli luultu.

Koko ajan kun kongressia kesti, kiusasi Mathilda Wredeä eräs vakoilija, joka pysytteli hänen kintereillään. Todennäköisesti oli jo se herättänyt huomiota, että hän, nuori nainen ja mitä yksinkertaisimmin puettu, asui maasta karkoitetun uskonsankarin, eversti Pashkovin kodissa. Kun hän sen lisäksi vielä oli kongressin toisen jaoston ainoa naisjäsen ja oli rohkeasti taistellut mielipiteittensä puolesta, niin oli siinä kylliksi syitä tekemään hänet Venäjällä epäluulonalaiseksi.

Jo heti ensi päivänä kongressin avaamisen jälkeen, jolloin Mathildan piti matkustaa erään tutun perheen luokse Levashovon aseman läheisyyteen Suomen rautatien varrella, kiintyi hänen huomionsa erääseen epämiellyttävän näköiseen herraan, joka heti junan lähdettyä liikkeelle asettui sohvalle häntä vastapäätä.

Kun Mathilda Wrede otti esille vapaalippunsa näyttääkseen sitä junailijalle, kiskaisi herra sen hänen kädestään ja tarkastettuaan lippua ojensi sen takaisin sanoen: "Anteeksi, mutta tahdoin tietää, miltä suomalainen vapaalippu näyttää. Olin eilen kongressissa ja huomioni kiintyi teihin ja olen erittäin huvitettu työstänne. Tahtoisin mielelläni tietää, onko Suomen vankiloissa paljon valtiollisia vankeja." -- -- "Ei ainoatakaan", vastasi Mathilda. "Tietysti täytyy Suomessa olla valtiollisia vankeja, se maahan on kärsinyt niin paljon Venäjän ikeen alla. Minun kanssani voitte puhua aivan avoimesti, sillä minäkin olen ollut karkoitettuna maasta valtiollisista syistä." -- "Suomessa ei kukaan yritä asettua lakien yläpuolelle, ja siksi meillä ei Suomessa ole valtiollisia vankeja", vastasi Mathilda, "mutta kuinka on mahdollista, että te, joka olette maasta karkoitettu, olette ollut kongressin kokouksissa? Niissähän on mukana vain kutsutut jäsenet." Vieras ei vastannut siihen kysymykseen mitään, vaan vaihtoi puheenaihetta. "Anteeksi, että olen ollut niin epäkohtelias, etten ole sanonut nimeäni, vaikka olen ottanut selvän teidän niinestänne! Nimeni on Vodovozov", sanoi hän, junan pysähtyessä asemalle. Se ei kuitenkaan ollut hänen todellinen nimensä, kuten Mathilda sai myöhemmin tietää.

Kun hänen piti illalla palata Pietariin, eivät hänen ystävänsä sallineet hänen lähteä yksin. He matkustivat hänen kanssaan junassa ja saattoivat häntä sitten aina taloon saakka, missä hän asui.

Erään toisen kerran, kun Mathilda kulki yksin kadulla, valtasi hänet yht'äkkiä hyvin vastenmielinen tunne, ja kun hän kääntyi katsomaan taakseen, näki hän saman henkilön taas jäljissään. Ei koskaan ennen elämässään hän ollut tuntenut olevansa niin suuressa vaarassa kuin silloin. Samassa silmänräpäyksessä hän huomasi kahden suomalaisen kongressin osanottajan tulevan pitkin katua. Hän aivan juoksi heitä vastaan ja pyysi, että he saattaisivat häntä jonkun matkaa. Kuultuaan, miten asia oli, saattoivat he hänet kotiin saakka.

Kun hän myöhemmin yhdessä kongressin osanottajien kanssa lähti matkalle, joka tehtiin nuoria rikollisia varten perustettuun maanviljelyssiirtolaan, istui hänen edessään olevien vaunujen vastapäisellä istuimella sama mies muutamien senaattorien seurassa pitäen Mathildaa lakkaamatta silmällä, niin että muut vaunussa olijat, eräs belgialainen, portugalilainen ja italialainen joutuivat kiihdyksiin ja pitivät tilannetta levottomuutta herättävänä. Paluumatkalla hän ajoi jälleen heidän edellään kulkevien vaunujen vastapäisellä istuimella ja tarkasteli Mathildaa samalla tavoin. Silloin neuvoi belgialainen, johtaja S., Mathildaa jättämään Pietarin ensi tilassa. Kun he sitten kulkivat sen kaupunginosan ohi, jossa Mathilda asui ja heidän juuri piti kääntyä kadunkulmasta, jonka taakse edelliset ajoneuvot olivat jo kadonneet, seisauttivat he hevoset. Mathilda hyppäsi vaunuista, kiiruhti kotiin ja rakkaittensa saattamana lähti heti asemalle palatakseen ensimmäisellä junalla Suomeen.

Koponen.

Oli juhannuksen aika 1891. Mathilda oli juuri lähdössä Englantiin. Hevoset oli uitettu ja tuotu kotiin, matka-arkku ja laukku täytetyt ja vaunut seisoivat tallimäellä. Tunnit, jotka olivat vielä jäljellä ennen matkaa, aikoi hän viettää rauhassa omaistensa piirissä.

Heidän istuessaan koolla ja tuntiessaan kuinka lämmin ja hyvä oli olla yhdessä, tuli palvelijatar ja ilmoitti kummallisen miehen, joka tahtoi puhua neiti Wreden kanssa, seisovan pihalla. Hänen lakkinsa oli vedetty silmille ja hän puhui merkillisellä äänellä, kertoi tyttö. "Pyydä häntä sisään", sanoi Mathilda nousten ja lähtien huoneesta. Maaherra Wrede, joka oli levoton tyttärensä tähden ja tahtoi näyttää muukalaiselle, että talossa oli voimakas mieskin, seurasi tytärtään.

Mathildaa vastaan tuli eteisessä mies, jolla oli omituinen, melkein kammottava ulkomuoto. Mathilda pyysi häntä huoneeseensa. Kun hän oli sulkenut oven, kysyi mies, oliko ketään ihmistä läheisyydessä. Hän vastasi kieltävästi ja silloin mies pyysi häntä sulkemaan ikkunan. Kun se oli tehty, heittäytyi tämä tuolille ja puhkesi kiihkeään itkuun.

Hän oli Siperiasta karannut vanki. Rajattoman koti-ikävän ajamana hän oli kulkenut tuon pitkän matkan. Tultuaan Suomen rajan yli hän oli piiloutunut erään suuren talonpoikaistalon läheisyyteen. Oli ihana lauantai-ilta kevätkesällä. Piilopaikastaan näki hän väen menevän saunaan ja kärryt, jotka seisoivat tallin edessä valmiina sunnuntain kirkkomatkaa varten. Hänen aivoissaan heräsi hurjia ajatuksia. Rikas talonpoikaistalo! Sieltä sopi ryöstää siperialaiseen tapaan, niin pian kuin yö oli tullut.

Hän odotti, kunnes oli laskenut, että kaikki olivat nukkuneet; silloin hän hiipi hiljaa taloon. Ovi ei ollut lukossa. Hän meni pirttiin ja näki koko perheen nukkuvan. -- Kuinka toista kuin Siperiassa, siellä oli kaikilla vahvat lukot ovissaan! Hänen sydämensä valtasi omituinen liikutus -- ei, täältä hän ei voinut varastaa eikä ryöstää. Yhtä hiljaa kuin oli tullutkin hiipi hän ulos. Hän meni talliin, sekään ei ollut lukittu, eikä myöskään navetta. Omituinen ahdistuksen tunne mielessä hän vetäytyi yhä pitemmälle ja pitemmälle metsään. Lopulta hän heittäytyi maahan pitkin pituuttaan ja puhkesi hillittömään itkuun. Ei, omilta maanmiehiltään Suomessa hän ei voinut enää koskaan varastaa!

Joksikin aikaa hän otti paikan Valamossa ja sitten Konevitsassa, varasti munkeilta ja jätti heidät sitten.

Siperiassa olevilta suomalaisilta hän oli kuullut Mathilda Wredestä ja nyt hän oli tullut hänen luokseen pyytääkseen neuvoa. Kauan hän ei voinut pysyä Suomessa salassa, pian hänet keksittäisiin ja passitettaisiin takaisin Siperiaan. Mitä oli tehtävä? Mathilda neuvoi häntä kulkemaan samaa tietä takaisin Venäjälle, niin ettei kukaan saisi tietää hänen ilman lupaa palanneen Suomeen. Palattuaan Englannista lupasi Mathilda jättää hänen puolestaan armonanomuksen senaattiin ja kirjeellisesti voisi hän sitten päästä yhteyteen hänen kanssaan.

Hetken kuluttua hänen mentyään löysi Mathilda huoneestaan lompakon, joka sisälsi kuusikymmentä markkaa. "Mies raukka!" ajatteli hän, "kuinka hän voi selviytyä ilman rahaa." Kiireesti lähetti hän sananviejän ratsain hänen jälkeensä. Hetken kuluttua mies palasikin kalmankalpeana ja jäykkänä kuin jää. Hän luuli olevansa petetty, ja että poliisi ottaisi hänet nyt huostaansa. Mutta kun Mathilda meni häntä vastaan lompakko kädessä ja sanoi, että hän oli itse tahtonut antaa sen hänelle, kirkastuivat miehen kasvot ja hän oli sitten hyvin ystävällinen.

Hänen poistuttuaan oli aika jo kulunut pitkälle, ja sanottuaan kiireesti jäähyväiset Mathilda riensi vaunuihin, ja niin lähdettiin asemalle.

Englannissa.

Mathilda Wredeä oli hänen ystävänsä, vanha tohtori Baedecker pyytänyt useita kertoja kotiinsa Englannin lounaisosaan. Muutamat uskonsoturit hänen ystäviensä joukossa, kuten lordi Radstock, mr. Newbury y.m., olivat lausuneet toivovansa saada nähdä tuon nuoren naisen, joka eli Suomen vankien hyväksi. Nyt hän oli saanut rakkaan isänsä luvan matkustaa ja riemuitsevassa kirjeessään tohtori Baedeckerille hän kertoi: "Minä tulen!"

Ote Mathildan kirjeenvaihdosta Helena-sisarensa kanssa antaa meille selvän kuvan hänen Englannissa saamistaan elämyksistä ja kokemuksista.

* * * * *

Lontoossa kesäkuun 3:ntena 1891.

"Olen ollut erotettuna sinusta ja kodista vain muutamia päiviä, mutta olen jo ennättänyt kokea paljon. Vankeinhoitohallituksessa Tukholmassa otti ylijohtaja V. minut erittäin kohteliaasti vastaan ja antoi minulle luvan käydä kaupungin kaikissa vankiloissa. Toissapäivänä aloitin sinulle kirjeen Pohjanmerellä, mutta raju tuulenpuuska tempaisi paperin kädestäni tehden siten lopun koko kirjoituksesta. En ollut koskaan saattanut aavistaa, että meri tulisi niin miellyttämään minua. Kuinka tuollainen suuri, mutkaton ja ääretön vaikuttaakaan valtavasti ihmissydämeen! Minä istuin melkein aamusta iltaan ylhäällä kannella, hengitin terveyttä ja nautin sanomattomasti.

"Matkaseuranani oli kolmetoista pelastusarmeijan upseeria Suomesta ja Ruotsista. Meillä oli ihana kokous laivalla Minun kirjeeni mr. C:lle lienee kadonnut, sillä minua ei ollut kukaan vastassa, kun laskimme maihin Tilburyn laivatokkaan. Seurasin sen vuoksi matkatovereitani pelastusarmeijan päämajaan lentoon luoteisosaan. Me saavuimme perille kello 11 illalla nähtyämme osan Lontoon hirvittävintä elämää. Tämä 'Training Home'; jossa nyt asun, on jättiläistalo. Siinä on huoneita useita satoja kadetteja varten. Täällä saan perinpohjin tutustua merkilliseen, valtavaan pelastusarmeijaan. Pyydä, ettei isä ole missään suhteessa levoton minusta. Toistaiseksi on vain Jumala päällikkönäni ja Suomen vangit työmaanani. Kyllä Jumala on niin ihmeellisen hyvä minua kohtaan. Tokko maailmassa on toista kauttaaltaan mm onnellista ihmistä kuin minä. 'Hyvyys ja laupeus ovat seuranneet minua kaikkina elinpäivinäni ja minä saan asua Herran huoneessa iankaikkisesti'."

* * * * *

Weston-super-Mare, heinäkuun 10:s päivä