Part 6

Erään toisen kerran Mathilda lähti postiin suuri rahakirje mukanaan. Ajomies ei näyttänyt suinkaan luotettavalta istuessaan synkissä mietteissään kuskipukilla. Tie kulki aution metsän läpi ja ylt'ympäri vallitsi hiljaisuus, vain hevosen kavioiden kapse maata vasten häiritsi hiljaisuutta.

"Onko todellakin totta, että neiti on matkalla postiin suuri rahakirje muassaan?" kysyi kuski äkkiä. "On", kuului vastaus. Mies jatkoi: "Kuinka neiti uskaltaa kulkea yksin minun kanssani metsän läpi, vaikka tiedätte, että minä olen tehnyt ryöstön saadakseni jonkun markan, lukuunottamatta kaikkia murtoja, joissa olen ollut mukana? Eikö neiti ollenkaan pelkää?" -- "En, V., en vähintäkään, sillä minä tiedän, että mies, joka teki nuo huonot teot, oli itse huono, mutta nyt hän ei enää ole, ja minä luotan häneen." Nuori tyttö lausui sanat hyvin rauhallisesti.

Oltiin jälleen ääneti. Kuului vain kaukaisen kosken pauhu ja hevosen kavioiden kopina. Mutta äkkiä katkaisivat kiivaat nyyhkytykset hiljaisuuden -- kuskipukilla istuva mies ei jaksanut enää hillitä itseään. "Hän uskoo minuun!" nyyhkytti hän. "Jumala, auta minua! Minä _tahdon_, minusta _täytyy_ tulla parempi ihminen!"

Kun jonkun aikaa oli kulunut, ja Mathildalle kerääntyi yhä enemmän työtä vangeista ja heidän perheistään, ymmärsi hän paremmaksi, että vain yksi henkilö hoitaisi Toivolaa, ja hän jätti sen kokonaan veljelleen, joka jatkoi siellä toimintaa useita vuosia.

Vankilamatkoja vv. 1886-1888.

Toukokuun 21:stä päivästä kesäkuun 2:een päivään 1886 Mathilda Wrede oleskeli Helsingin vankiloissa. Tällä kertaa hän kuitenkin oli niin sairas, ettei jaksanut puhella kaikkien Sörnäisten vankien kanssa.

Kesäkuun 7:ntenä hän tuli Lappeenrantaan ja jatkoi sieltä matkaansa Viipuriin yhdessä yhdeksän vangin kanssa, jotka aiottiin lähettää Siperiaan. Vankivaunussa, jossa hän istui teljettynä noiden onnettomien ihmisten kanssa, lukivat he yhdessä raamattua, keskustelivat ja heillä oli "oikein hyvä olla". Viipurissa hän viipyi viikon.

"Heinäkuun viidennestä kymmenenteen päivään olin Viipurissa, sillä suuri vankijoukko lähetettiin Siperiaan", kirjoittaa hän päiväkirjassaan. "Vangit tulivat Kakolasta ja minä yhdyin heihin Kymin asemalla, sitten saatoin heitä Viipurista Perkjärvelle. Ero oli hyvin raskas."

Marraskuussa hän matkusti kolmannen kerran Viipuriin tavatakseen siellä erään lapsenmurhaajan, joka oli matkalla Siperiaan. Hän viipyi Viipurissa kaksi viikkoa.

Tällä käynnillään Viipurissa hän tapasi myös miehen, josta hänellä oli ollut mitä parhaita toiveita. Kuusi kuukautta ennen hänen rangaistusaikansa päättymistä oli Mathilda omalla vastuullaan ottanut hänet Lappeenrannan työvankilasta. Mies oli lyhyen aikaa hänen palveluksessaan, sitten hän jälleen lankesi rikoksiin, vangittiin ja istui nyt jälleen tutkittavana Viipurissa. Paljon surua, levottomuutta ja häpeää oli Mathilda saanut kärsiä, ja olipa hänellä ollut suuria rahallisia kulujakin hänen tähtensä.

Nyt koetti mies kaikin tavoin hyvittää, mitä oli rikkonut. Eräänä päivänä esimerkiksi, kun Mathilda oli aikaisesta aamusta asti ollut vankilassa, kysyi mies, kun Mathilda myöhemmin päivällä tuli hänen selliinsä: "Onko neiti syönyt tänään päivällistä?" ja kun hän sai kuulla, ettei Mathilda ollut sitä tehnyt ja että hän aikoi viipyä vankilassa siksi, kunnes portti illalla suljettaisiin, otti mies esille kirjeen pyytäen hänen lukemaan sen. Sillä aikaa hän soitti kelloa ja kun vartija tuli, puhelivat he hetkisen kuiskaillen keskenään. Vartija poistui sitten, mutta palasi mukanaan sanomalehteen pistetty käärö sekä malja, jotka hän jätti vangille. "Rakas neiti", sanoi tämä avattuaan käärön, "olkaa hyvä ja syökää! Minulla oli vielä hiukan jälellä omia rahoja, niillä pyysin vartijan ostamaan voita, maitoa ja suolalihaa, leipää olen säästänyt päivälliseltä. Vaikka niin mielelläni haluaisin, en voi tarjota parempaa ruokaa."

Mathilda kiitti ja koetti syödä, mutta oli hyvin vastenmielistä levittää sormella vanhaa voita päivälliseltä jääneelle leipäpalalle ja juoda maitoa rikkinäisestä ja likaisesta kulhosta. Vaikeaa sitä oli nähdä, mutta vielä vaikeampi maistaa. Hän teki sen kuitenkin, sillä hän huomasi, miten suuren ilon miehelle tuotti se, että hän saattoi tarjota hänelle päivällistä.

Tullessaan eräänä toisena päivänä vankilaan hän meni suoraa päätä saman miehen luokse ja puheltuaan hetken hänen kanssaan jätti päällysvaatteensa hänen selliinsä ja jatkoi sitten käyntejään muiden vankien luona.

Kun hän palasi takaisin, otti vanki hänet vastaan sanomalla: "Anteeksi, neiti, mutta minun pitäisi oikein torua teitä! Kuinka voi olla niin lapsellisen varomaton, että jättää vankikoppiin kukkaronsa, varsinkin kun siinä on niin paljon rahaa kuin teillä on." Mathilda, joka tunsi syyllisyytensä, vastasi: "Siinä on V. aivan oikeassa, mutta kuinka te oikeastaan tiedätte, että minun kukkaroni on päällystakkini taskussa ja että siinä on paljon rahaa?" Mies vastasi: "Minä näin, että takkinne oli tomuinen ja koetin puhdistaa sitä, silloin kukkaro putosi lattialle, lukko aukeni ja minä näin siellä useita viiden markan seteleitä." Mathilda kiitti V:ia siitä, että hän oli tomuttanut hänen takkinsa, puki sen ylleen ja aikoi lähteä. "Eikö neiti laske, ovatko kaikki rahat kukkarossa!" kysyi vanki hämmästyneenä. "Miksipä minä sen tekisin? Eihän täällä ole ollut ketään muita kuin te." -- "Mutta minähän juuri olenkin epäluotettava ihminen, suurvaras." "Sen kyllä tiedän, mutta tiedän myös, että voin omasta puolestani luottaa teihin, ja täällä minun kukkaroni on ollut yhtä hyvässä säilössä kuin omassa hallussani." Nuo sanat kuullessaan punastui V. kovasti: "Voi, rakas neiti", sanoi hän, "kuinka te saatatte vielä uskoa minuun ja kuinka tahdotte osoittaa minulle niin suurta rakkautta, vaikka olen käyttäytynyt niin pahoin?" Tämän tapauksen johdosta Mathilda Wrede kirjoittaa: "Ei mikään vaikuta vankeihin niin paljon kuin heille osoitettu luottamus ja rakkaus. Jesajan 38: 17:ssa sanotaan, erään uuden käännöksen mukaan: 'Sinä olet rakastanut minut ylös turmeluksen kuopasta, sillä sinä heitit kaikki minun syntini selkäsi taakse.' Samoin luulen, että meidän pelastustyömme menestymisen salaisuus on, että me rakastamme niitä, jotka on pelastettava, juuri sellaisina kuin he ovat, odottamatta siksi, kunnes löydämme heissä jotain rakastettavaa. Me saamme myös kykymme mukaan heittää heidän syntinsä taaksemme, jos haluamme seurata Jeesuksen jäljissä ja astua alas heidän luokseen nostaaksemme heidät ylös rakkauden käsivarsilla. Ja mitä olisi meistä tullut, ellei Kristus olisi rakastanut meitä ja astunut alas avuksemme juuri sinne, missä makasimme kuolleina rikoksissamme ja synneissämme." Efes. 2:1.

Vuoden 1887 alussa Mathilda Wrede teki lähes kaksi kuukautta kestäneen vankilamatkan Turkuun, Hämeenlinnaan ja Helsinkiin.

Kun tunnettu evankelista, tohtori Baedecker kävi toisen kerran Suomessa, kehoitti Mathilda Wrede häntä eräänä päivänä tulemaan hänen kanssaan Katajanokan vankilaan ja puhumaan "suloista evankeliumia" vangeille. Hetken epäröinnin jälkeen -- hän ei ollut milloinkaan ennen ollut vankilassa -- suostui hän hänen pyyntöönsä.

Tuon käynnin aikana, kesäkuun 3:ntena 1887, heräsi tohtori Baedeckerin suuri harrastus vankilatyöhön. Mathildan seuratessa tulkkina tohtori B. saarnasi sitten vangeille Helsingissä, Hämeenlinnassa, Turussa, Lappeenrannassa ja Vaasassa, jonka jälkeen hän matkusti Pietariin, pyysi ja sai luvan jakaa Venäjän ja Siperian vankiloissa uusia testamentteja ja evankeliumeja. Hän antautui siunattuun työhönsä muutamiksi vuosiksi. Parooni Paul Nicolay jatkoi sitten jonkun aikaa samaa työtä Venäjän vankiloissa.

Kirjeissä, jotka Mathilda Wrede on saanut tohtori Baedeckeriltä, kutsuu tämä häntä "vankilaäidikseen."

* * * * *

Seuraava vankilamatka suuntautui Kakolaan, jonne Mathilda lähti elokuun alussa. Kun hän ensimmäisenä aamuna aivan odottamatta tuli vankilaan ja astui käytävään, näki hän vanhan miehen tulevan vastaansa kantaen sorvattuja tuolinjalkoja. Kun ukko tuli niin lähelle, että hän tunsi hänet, säpsähti hän kovasti ja unohtaen vankilajärjestyksen heitti tuolinjalat lattialle sekä kiiruhti Mathildan luokse. Tervehtimisen jälkeen näytti uusi ajatus valtaavan ukon, sillä hänen kasvoiltaan katosi niiden iloinen ilme ja hän muuttui äkkiä vakavaksi ja juhlalliseksi. Sitten hän pani kätensä hiljaa Mathildan pään päälle ja katsoen ylöspäin sanoi: "Jumala siunatkoon teitä, rakas lapsi, parhaimmalla siunauksellaan, kun niin usein muistatte meitä täällä kurjuudessamme. Raamatussa sanotaan: 'Kuinka suloiset ovat evankeliumin saarnaajan jalat vuorilla, joka rauhaa julistaa, hyvää sanomaa saarnaa, autuuden ilmoittaa', ja ne sanat ovat todet. Vahvistakoon Jumala edelleenkin teidän ruumistanne ja sieluanne, kuten hän on tähänkin saakka tehnyt!" Sitten hän poimi tuolinjalat lattialta ja lähti nopeasti käytävästä.

Milloinkaan ennen ei Mathildaa oltu otettu sellaisella tavalla vastaan, ja elinkautisen vangin siunaus jätti häneen voimakkaan ja unohtumattoman vaikutuksen. Ja yhtä muistettavaksi kuin vastaanotto muodostui koko hänen silloinen oleskelunsa Kakolassa. Hän viipyi siellä kuusitoista päivää, ja hänellä oli monta mielenkiintoista ja omitusta keskustelua rakkaitten ystäviensä kanssa. Turusta hän jatkoi matkaansa Viipuriin ja myöhemmin syksyllä hän kävi Helsingin ja Lappeenrannan vankiloissa.

Tammikuussa 1888 oli Mathilda Wrede kolme viikkoa vankien luona Turussa. Keväällä hän kävi kahteen eri otteeseen Helsingin vankiloissa ja kesäkuun alussa hän matkusti Viipuriin.

Eräänä päivänä ollessaan Viipurin lääninvankilassa hän tuli huoneeseen, jossa pidettiin neljääkymmentäkahta sotilasta vangittuina kapinahankkeista. He seisoivat kaikki suorina kuin kepit ja nauruaan pidätellen hänen astuessaan sisään. Heistä oli tuntunut niin peräti naurettavalta, että joku nuori neiti pitäisi heille hengellisen esitelmän kuten oli kerrottu hänen tekevän. Mathilda tervehti ja kysyi, olivatko he kaikki Viipurin pataljoonan miehistöä. Vastaukseksi tuli äänekäs: "Ollaan, herra fröökinä." Hän kysyi edelleen, eivätkö jotkut heistä haluaisi lähteä vapaaehtoisina Jeesuksen Kristuksen sotajoukkoon seuratakseen siitä päivästä lähtien hänen ristilippuaan? Hän kuvaili heille kristityn sotavarustuksen Efes. 6: 13-17:n johdolla ja sanoi, että he Jumalan omalla johdolla saisivat oppia taistelemaan omaa minää, syntiä ja perkelettä vastaan. Kun hän puhui, kävivät miehet yhä tarkkaavaisemmiksi, ainoastaan yksi heistä näytti välinpitämättömältä ja väsyneeltä. Hetken kuluttua meni Mathilda hänen luokseen sanoen: "Näyttää siltä, että te ette välitä ollenkaan siitä, mitä sanon. Koko ajan kuin olen puhunut, olette te ajatellut näin: Tuo saattaa sopia vaimoille ja lapsille mutta ei suinkaan miehille ja kaikkein vähimmän sotilaille. Eikö niin?" Mies myönsi niin olleen. Mathilda koetti nyt todistaa hänelle, että miehille oli yhtä tärkeää kuin naisillekin seurata Jeesus Natsaretilaista, ja ettei kukaan kadota silti miehuullisuuttaan, vaan tulee päinvastoin lujemmaksi ja luotettavammaksi.

Hän keskusteli kauan sotilaitten kanssa, ja hänestä tuntui, kuin olisivat he todella ymmärtäneet, mitä hän sanoi ja miettineet sitä.

* * * * *

Kesäkuun 23:nnesta päivästä elokuun 11:nteen päivään mennessä Mathilda Wrede kävi Helsingissä, Viipurissa, Lappeenrannassa, ja Turussa sekä myöhemmin syksyllä jälleen Helsingissä ja Viipurissa.

Kesäkuun alussa 1888 myönnettiin Mathilda Wredelle vapaalippu Suomen valtion rautateillä, ja siitä lähtien laajeni hänen työmaansa yhä. Usein hän matkusti viemään terveisiä vankien perheille tahi kävi tervehtimässä vapautuneita ystäviään, jotka olivat avun tahi rohkaisun tarpeessa. Usein hän taivalsi penikulmamääriä autioissa erämaissa johonkin pieneen pirttiin, jossa hän tiesi onnettomien ihmisten odottavan häntä. Ja minne hän meni, siellä loisti toivon säde synnin ja surun pimittämiin sydämiin.

Menestystä ja vastoinkäymisiä.

Tammikuun keskivaiheilla 1889 Mathilda Wrede saapui Hämeenlinnaan. Hotellissa, jossa hän asusti, sai hän huhuna kuulla, ettei hänen sallittaisi käydä linnassa olevien naisvankien luona. Yöllä hän ei saanut minkäänlaista rauhaa odotellessaan aamua. Silloin hän kirjoitti päiväkirjaansa:

"Jumalan avulla en tyydy enää työskentelemään vankiloissa vain 'en amateur' [Tilapäisharrastajana.], vaan koko elämäni tulee olla tästä lähtien vain pyrkimystä vetää sieluja Jumalan luo. Tulevan vuoteni tunnuslause on oleva: 'Herran henki on päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangeille vapautusta ja sokeille näön saamista, laskemaan sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta' (Luuk. 4: 18-19). Voi miten kaipaankaan saada Jumalan rakkaudella lämmittää kaikkia kylmiä, harhaanjohdettuja sydämiä.

"Olen usein tuskaa tuntien ajatellut, kuinka nurinkurinen meidän vankeinhoitomme usein on. Kuta kovempia ja kylmempiä vankiraukkojen sydämet ovat, sitä enemmän pitäisi heidän saada osakseen pehmittävää ja lämmittävää rakkautta. Samoin kuin ihmisten ja eläinten jälkeläiset ovat samanluontoisia kuin vanhemmat, samoin on myös hengellisten hedelmien laita. Jos vanki häiritsee rauhaa, ja minä haluan häntä rangaista, tulee kai rangaistuksen tarkoituksena olla, ei yhteiskunnan kosto sille, joka on sen lakeja rikkonut, vaan parannus, rauhallisuuteen, sovinnollisuuteen ja ihmisrakkauteen palauttaminen. Mutta jos mieli sellaisia hedelmiä saada, niin on myös kylvettävä samanlaatuisia siemeniä, mutta se jätetään kuitenkin huomioonottamatta. Usein pannaan mitä ärtyisimmät, kovimmat ja välinpitämättömimmät johtajat ja vartijat noiden raukkojen hoitajiksi. Millaista satoa siitä tulee? 'Mitä ihminen kylvää, sen hän niittää', eikä mitään muuta. Varkaalle jota tahdotaan kasvattaa, on annettava tilaisuus osoittaa, onko hän parantunut. Mutta sen sijaan hänet tehdään 'vaarattomaksi', teljetään lukkojen taakse, häntä vartioidaan ja kohdellaan epäluuloisesti. Kuinka sellainen voi synnyttää muuta kuin kostosuunnitelmia ja uusia yrityksiä varastaa ensi tilaisuuden tullen."

Seuraavana aamuna hän meni aikaisin vankilaan. Vanha äreä vanginvartija aukaisi oven raolleen ja kurkisti siitä. Mathilda, joka ymmärsi, mikä oli tarkoituksena, tervehti iloisesti: "Hyvää päivää! En ole ollut oikeudenmukainen, kun en ole käynyt tässä vankilassa niin pitkään aikaan, mutta nyt viivynkin sen sijaan kolme viikkoa Hämeenlinnassa." Vartija hämmästyi niin, että hän aukaisi portin, Mathilda kiiruhti sisään ja vartijarouva otti hänet erittäin ystävällisesti vastaan. Hän riisui päällysvaatteensa ja lähti ystäviensä luokse.

Ote senaikuisista päiväkirjamuistiinpanoista antaa meidän silmätä sikäläisiin oloihin.

_Maanantai._

Tänään on tapahtunut jotakin sangen merkillistä. Olin juuri käynyt muutamien vankien luona, kun tuli tieto, että vankilan johtaja halusi puhella kanssani. Tapasin hänet kansliahuoneessa yksinään. Hän oli aika ystävällinen, mutta hieman pidättyväinen, ja minä ymmärsin heti mistä oli kysymys. Hetken perästä hän kertoi, että vankilan saarnaaja oli pyytänyt hänen ilmoittamaan minulle, ettei hän aikonut sallia minun keskustella yksityisesti vankien kanssa. Hän tulisi joko itse olemaan mukana, tahi en saisi ollenkaan käydä Hämeenlinnan kuritushuoneessa. Johtaja mainitsi myös, että ellen tahtoisi alistua näihin ehtoihin, niin saattaisin valittaa tuomiokapituliin.

En tiedä vielä, mitä minun on tehtävä, mutta kaikki tuntuu minusta sangen omituiselta.

_Tiistai._

Rukoiltuani hartaasti Jumalan johtoa menin tänään johtajan luokse ja pyysin hänen antamaan minulle pastorin kiellon kirjallisesti. Pidin parhaana saada kaiken "mustalla valkoiselle", sillä silloin heidän täytyy vastata teoistaan. Johtaja näytti hämmästyvän pyynnöstäni aika lailla, mutta lupasi täyttää sen. Pastorin kanssa puhuin myöskin. Hänen kanssaan ei ole hauska olla tekemisissä, mutta keskustelu oli kuitenkin rauhallisempi kuin olin odottanut. Tekisi kyllä mieleni jättää tämä vankila, sillä työtä minulla on kyllä muutenkin. Koska pastori tahtoo tietää, mitä puhun vangeille, olisi kenties paras koota heidät kaikki kirkkoon ja puhua heille siellä. Herra on varmaan osoittava, mikä on parasta.

Kuinka onkaan kummallista nähdä kateutta ja puolueellisuutta niinsanotuissa kristityissäkin. Osa vankilansaarnaajia ei pidä siitä, että vangit luottavat minuun, toisia loukkaa se, että polvistun rukoillessani heidän kanssaan. Ja sitten he nimittävät minua halveksivasti "vankiapostoliksi" tahi antavat muita rumia ja loukkaavia lisänimiä. Jos isä ja sisarukset aavistaisivat kaikki ikävyydet ja vaikeudet, joita saan melkein joka päivä kokea matkoillani, niin tuskin luulen, että he sallisivat minun jatkaa tätä työtä, Mutta "tähän asti on Herra auttanut minua".

_Keskiviikko._

Tänään olen saanut kirjallisen kiellon, joka on laadittu seuraavasti:

'Että minä tämän vankilan saarnaajan, Varapastori G. R. B:n pyynnöstä olen tänään ilmoittanut Neiti Mathilda Wredelle, että hänen keskustelunsa täällä olevien vankien kanssa saavat tapahtua ainoastaan Varapastori B:n läsnäollessa, koska hänen mielipiteensä eivät Varapastori B:n käsityksen mukaan ole yhtäpitäviä puhtaan lutherilaisen opin kanssa ja Neiti Wreden toiminta vankilassa tulisi siis aiheuttamaan monenlaista sekaannusta, todistetaan täten pyynnöstä.

Hämeenlinnan rangaistus- ja työvankilassa, tammikuun 21 p:nä 1889.

P.A.B. Vankilan johtaja.'

Minun mielestäni tuo paperi on sangen epäjohdonmukainen ja hapuileva. Kun minä olen lähes kuusi vuotta täsmälleen samoja mielipiteitä esittäen kuin nytkin työskennellyt vankiloissa, ilman että on syntynyt minkäänlaista sekaannusta, en ymmärrä tällaiseen kieltoon olevan mitään syytä. Ei kukaan voi myöskään todistaa, että minun käyntini vankien luona ja keskusteluni heidän kanssaan olisi mitenkään vaikuttanut heihin huonosti hengellisessä tahi maallisessa suhteessa. En aio jättää vankilatyötäni, ennenkuin Jumala itse näyttää minulle jotakin muuta.

Kielto tuntuu olevan tyhjä uhkaus, sillä nyt kun pastori on nähnyt, etten minä anna pelästyttää itseäni, on hän sanonut minulle, että siellä on niin "kivikovia" vankeja, että hän on aivan väsynyt heihin. "He ovat niin huonoja, etteivät voi enää tulla huonommiksi", ja niiden kanssa minä saan puhua.

_Torstai._

Tänään sain luettelon "kivikovista"; heitä on satakaksi irtolaista! Jumala antakoon minulle voimia ja kestävyyttä jaksaakseni noiden sieluparkojen kanssa!

_Perjantai._

Nyt on pastori "väsynyt" minuunkin. Hän näkee, etten minä jätä työtäni, ja siksi hän on alkanut "peräytyä". Tänään lienee hän sanonut vartijarouvalle: "Menkööt nyt kaikki vangit neiti Wreden luokse." Näen kyllä selvästi, että jos Jumala on puolellamme, ei kukaan voi olla meitä vastaan!

* * * * *

Hämeenlinnan lääninvankilan saarnaajaa pahoitti niin kohtelu, jota Mathilda Wrede oli saanut osakseen linnassa, että hän meni hänen luokseen pyytäen hänet kotiinsa. Mathilda asuikin kahden viikon ajan vieraana tuon ystävällisen miehen kodissa.

* * * * *

Saman vuoden joulukuussa Mathilda lähetti ensi kerran "joulukirjeensä" vankiloihin, joulukirjeet, joita Suomen vangit sitten niin monta vuotta rakastivat ja aina kaivaten odottivat. Mutta Hämeenlinnan kuritushuoneessa niitä ei jaettu. Vangit, jotka siistivät kanslian, näkivät niiden makaavan kasoissa lattialla ja kaikki odottivat niitä ilomielin. Jouluaatto tuli ja uudenvuoden aatto seurasi sitä, mutta joulukirjeet vain eivät tulleet.

Kun Mathilda Wrede sai kuulla siitä eräältä vapautuneelta naisvangilta, joka kävi hänen luonaan, joutui hän suunniltaan, meni vankeinhoitohallitukseen ja kertoi koko tapauksen hovioikeudenneuvos Grotenfeltille. Tämä lupasi heti selvittää asian, ja uutena vuotena jaettiin joulukirjeet Hämeenlinnan kuritushuoneessa.

Tämän jälkeen Mathilda kävi yhä harvemmin Hämeenlinnan kuritushuoneessa. Hänestä tuntui hirveän vastenmieliseltä mennä sinne kaiken sen jälkeen, mitä oli siellä kokenut, ja toiselta puolen oli Hämeenlinnan kuritushuoneessa vartijarouva ja muutamia opettajattaria, hyviä kunnon ihmisiä, jotka osoittivat vangeille ymmärtämystä. Siksi hän keskittikin voimansa toiselle taholle. Kakola, jossa säilytettiin onnettomat elinkautiset vangit, oli aina hänen sydäntään lähinnä. Ensi hetkestä alkaen hän tunsi, että nuo poloiset ihmiset häntä eniten tarvitsivat, istuessaan siellä kylmien kivimuurien ympäröiminä vailla toivoa tässä elämässä, erotettuina kaikesta, mitä rakastivat maan päällä. Sitäpaitsi oli Mathilda Wredeä kohdeltu Kakolassa kunnioittaen, hyväntahtoisesti ja luottamuksella, ja sekin tietysti osaltaan vaikutti, että hän viihtyi siellä niin hyvin työssään.

Kun Mathilda Wrede syksyllä 1889 jätti senaattiin anomuksen saada jatkuvasti vapaalippu valtion rautateillä, pelkäsi moni, että se evättäisiin häneltä kiusallisen huomion takia, jonka oli aiheuttanut Hämeenlinnassa annettu kielto. Kakolan johtaja H. antoi, ilman että häneltä oli sitä pyydetty, eräänä päivänä kirjelmän Mathildalle toivoen, että hän lähettäisi sen senaattiin anomuksensa ohella. Se oli seuraavanlainen:

Useiden vuosien kuluessa on Neiti Mathilda Wrede käynyt lukuisia kertoja vuodessa tässä kuritushuoneessa ja koettanut silloin keskustelemalla vankien kanssa uskonnollisista asioista herättää heissä hengellistä elämää ja halua tehdä parannus. Neiti Wreden harras ja uhrautuva toiminta on kokemuksemme mukaan vaikuttanut siunauksellisesti ja voimakkaasti vankijoukkoon yleensä ja varsinkin yksityisiin henkilöihin, jotka ovat yksinomaan Neiti Wreden syvällä uskonnollisella vakavuudella ja erityisellä kohtuullisuudella suoritetun työn johdosta tehneet siveellisen ja uskonnollisen parannuksen ja tulleet kääntymykseen.

Tunnemme tyydytystä voidessamme täten todistaa, että Neiti Wreden työ ja toiminta kuritushuoneessa ei ole missään suhteessa vaikuttanut häiritsevästi kurinpitoon, ei järjestykseen eikä myöskään aiheuttanut ollenkaan ristiriitaa vankilan yleisen sielunhoidon kanssa; ja katsomme me sitäpaitsi olevamme velvolliset lisäämään, ettei Neiti Wrede itse ole pyytänyt eikä antanut mitenkään aihetta tämän todistuksen laatimiseen, vaan on se tapahtunut ainoastaan siksi, että toivomme hänelle suotavan helpotusta työssään ja tilaisuutta jatkaa uhrautuvalla rakkaudella ja tunnustusta ansaitsevalla menestyksellä suorittamaansa toimintaa.

Turun kuritushuoneella marraskuun 11 p:nä 1889.

W. H., Kuritushuoneen johtaja. Fr. H., Saarnaaja.

Mathilda Wreden anomukseen saada vapaalippu suostuttiinkin, mutta ei vain siksi vuodeksi, vaan "jokaiseksi vuodeksi eteenkinpäin, jolloin hän ilmoittaa rautatiehallitukselle olevansa halukas käymään edellämainitussa tarkoituksessa maan vankeuslaitoksissa", ja sitäpaitsi myönnettiin, "anojalle oikeus kuljettaa vapaasti mukanaan matkatavaroita ja uskonnollisia kirjasia", kuten senaatin kirjelmässä rautatiehallitukselle sanottiin.

Vielä tänäkin päivänä täyttää Mathildan sydämen mitä syvin kiitollisuus ja ilo, kun hän ajattelee sitä ymmärtämystä ja myötätuntoa, jota hän oli työssään saanut osakseen johtajalta, sittemmin senaattori H:lta ja hänen perheeltään ja muistellessaan lepo- ja virkistyshetkiä, joita oli viettänyt heidän kodissaan Kakolassa.

Pietarin kansainvälinen penitentsiäärikongressi.

[Vankien siveellistä parannusta harrastavien kongressi. (Suoment. muist.)]

Kesällä 1890 Mathilda Wrede otti osaa Pietarissa pidettyyn suureen kansainväliseen penitentsiäärikokoukseen. Sen ajan hän asui eversti Pashkovin kodissa rakkaitten vanhojen ystäviensä luona.