Part 5

"Tutkintovankilan yhteydessä tahdon vielä kosketella erästä asiaa, jota olen paljon ajatellut ja josta olen lukenut. Meidän maassamme ei ole minkäänlaista lakia, joka suojelee viattomasti vangittua joutumasta kärsimään loukatusta kunniasta, vankilassa kestämästään tuskasta, kadotetusta vapaudesta, osasta elämää, joka niin sanoaksemme on ryöstetty häneltä, ja vaurioista, jotka ovat olleet seurauksena siitä, että hänen asiansa ovat jääneet hoitamatta tahi uskotut vieraitten käsiin, sekä syvästä tuskasta, jota hänen täytyy kärsiä ollessaan erotettuna vaimosta ja lapsista. Vielä tänäkin päivänä saattaa syytetty, vaikka olisikin täydellisesti viaton, joutua useita kuukausia kestävän tutkimuksen alaiseksi. Oikeuden jako käy hitaasti, eikä vangitun tuska ja levottomuus voi sitä kiiruhtaa."

Helsingissä.

Syyskuun 23:nnen ja lokakuun 10:nnen välisenä aikana samana vuonna Mathilda Wrede kävi Helsingin vankiloissa. Hän kirjoittaa käynneistään:

"Päiväsellivankeja kävin puhuttelemassa heidän selleissään, muut olivat eräänä sunnuntai-iltapäivänä kirkossa, jossa puhuin heille 1 Kor. 2: 1-2:n johdolla. Myöhemmin keskustelin yksityisesti jokaisen heidän kanssaan. Yleensä olen ollut huomaavinani, etteivät Sörnäisten vangit ole läheskään niin alttiita Jumalan vaikutuksille kuin Kakolan vangit, vaikka pikemminkin luulisi olevan päinvastoin. Sillä Sörnäisten vankilassa säilytetään miespuolisia vankeja, jotka on tuomittu korkeintaan neljän vuoden kuritushuonerangaistukseen ja pitäisi heidän siis olla vähemmän rikollisia kuin Kakolan vankien, jotka ovat tuomitut joko elinkautiseen vankeuteen tahi yli neljä vuotta kestävään kuritushuonerangaistukseen. Niin ei kuitenkaan todellisuudessa ole. Edelliset toivovat vielä elämältä paljon ja odottavat vapauduttuaan saavansa nauttia jälleen maailman iloja. Jälkimmäiset taas, joilla ei ole minkäänlaista toivoa tässä maailmassa, ottavat yleensä mielellään vastaan Jumalan sanan. Tosin oli Sörnäisissäkin muutamia hyvin miellyttäviä kristittyjä vankeja ja useita, joihin Jumalan Henki oli koskettanut, mutta heitä oli kuitenkin vain harvoja Kakolaan verrattuna." -- --

Mathilda Wrede mainitsee muistiinpanoissaan Sörnäisten vankilasta erään epämiellyttävän seikkailun, joka olisi saattanut päättyä huonostikin.

Kun hän aina pelkää vaivata muita, ei hän tahtonut, että päivystävä vartija, vanhahko mies, joka näytti kovin väsyneeltä, pitäisi silmällä ovia hänen kulkiessaan huoneesta huoneeseen. Siksi hän pyysi, että vartija avaisi, muutamia kerrallaan ja sulkisi ne suurilla haoilla, jotka hän itse voisi irroittaa ja sulkea. Silloin sattui, että hän tuli selliin, jossa istui mies sängyssään nyppien niinikuituja. Suljettuaan oven meni Mathilda hänen luokseen. Mies oli kietonut joukon niintä päänsä ympäri ja näytti epämiellyttävältä. Hän oli silmäpuoli ja ainoalla silmällään hän tarkasteli häijyn näköisenä Mathildaa. Mathildan tervehdittyä mies kysyi heti: "Mitä teillä on täällä tekemistä?" Hän tahtoi selittää käyntinsä tarkoituksen, mutta mies keskeytti hänet: "Hukkaan pantua aikaa ja hukkaan menneitä vaivoja! Minä en voi sietää Jeesusta enkä tahdo hänestä kuulla." Sitten hän alkoi kertoa pitkää kummallista tarinaa, mutta lopetti äkkiä, tarttui molemmin käsin kiivaasti päähänsä ja huusi: "Ai, ai, nyt se putoaa. Antakaa minulle vahva nuora ja sitokaa pääni, sillä tämä niinikuitu ei kestä!"

Nyt Mathilda ymmärsi, että hänellä oli taas mielipuoli edessään, ja kun hän tiesi, ettei vartija ollut läheisyydessä, piti hän viisaimpana poistua niin pian kuin mahdollista. Hän ojensi miehelle sentähden lehtisen ja aikoi sanoa hyvästi, mutta niin helposti ei asia käynytkään.

Otettuaan lehtisen katsoi mies nimilehteä ja punastui kovasti. Heittäen Mathildaan häijyn katseen hän viskasi kirjasen pöydälle sanoen: "Miksi te olette tuonut tuon kirjan tänne? Mitä oikeutta teillä on kiusata minua sillä?" Puhuessaan kiihdytti hän itseään siihen määrin, että häntä oli kauhea nähdä.

Pakottautuen rauhalliseksi Mathilda otti kirjan pöydältä ja kysyi, mistä mies ei siinä pitänyt. Tämä viittasi erääseen suurilla kirjaimilla painettuun raamatunlauseeseen: "Tänään, jos te kuulette Herran äänen, niin älkää paaduttako sydämiänne!"

Mathilda huomasi nyt, ettei mies tuntenut raamatunlausetta, vaan luuli hänen painattaneen sanat varta vasten vangeille. "Rakas ystäväni", sanoi Mathilda, "ei teidän pidä olla minulle vihoissanne noista sanoista, sillä ne eivät ole minun kirjoittamiani, ne ovat iankaikkisuussanoja, jotka suuri Jumalan mies on kirjoittanut raamattuun."

"Mutta kas nyt te varmasti valehtelette päästäksenne helpommin koko asiasta", sanoi mies suuttuneena, "ja Jumala armahtakoon teitä, ellei se ole totta! Te sanotte, että nämä sanat ovat raamatussa. No hyvä, silloinpa teidän pitää myös tietää, missä ne on kirjoitettuna" -- hän otti raamatun hyllyltä ja ojensi sen Mathildalle. -- "Sanokaa nyt minulle, missä sellaista on raamatussa kirjoitettuna!" -- Sitten hän asettui Mathildan ja oven väliin, johon soittokello oli kiinnitetty. Hän näytti uhkaavalta seisoessaan siinä käsi kohotettuna, valmiina lyömään, jos Mathilda olisi "valehdellut".

Mathilda oli mennyt ikkunan ääreen etsiäkseen mainitun paikan uudesta testamentista ja rukoili samalla koko sydämestään, että Jumala auttaisi häntä muistamaan sen. Ilokseen löysikin hän heti lainatut sanat. Mutta asian käänne oli sen sijaan suuri pettymys vangille, joka puri huultaan tultuaan vakuutetuksi, että Mathilda oli oikeassa, sitten hän sanoi äkäisesti häijyin katsein: "Te olette puhunut totta."

Mathilda tahtoi niin pian kuin mahdollista päästä huoneesta, jotta ei uudelleen herättäisi sairaan miehen vihaa. Hän otti hitaasti kellonsa, katsoi sitä ja sanoi: "Nyt on aika jo kulunut niin pitkälle, että minun täytyy mennä, sillä minun on tänä päivänä käytävä vielä useassa paikassa." -- "Mutta mitenkäs neiti pääsee täältä? Te paiskasitte oven kiinni tullessanne ja sitä ei saa sisäpuolelta auki." Ja nauraa hohottaen hän jatkoi: "Ei maksa vaivaa soittaakaan, sillä kello on rikki. [Asianlaita ei luultavastakaan ollut niin, sillä vankilassa vallitsi hyvä järjestys, mutta mies tahtoi peloitella nuorta tyttöä.] Kyllä neidin on jäätävä tänne siksi, kunnes vartija tulee. Kunpa teidän ei vain tulisi kovin ikävä täällä minun kanssani sillä aikaa!"

Silmäys oveen, jossa ei ollut kädensijaa sisäpuolella, vakuutti Mathildalle oven sulkeutuneen niin lujasti, että hänen oli mahdotonta saada sitä auki omin voimin.

"'Älä pelkää heitä, sillä Minä olen kanssasi pelastamassa sinua', sanoo Herra!" (Jer. 1: 8). Nuo ihanat sanat juolahtivat hänen mieleensä ja muistuttivat hänelle, että Herra on läsnä. Ja silloin hän oli täysin rauhallinen.

Mies, joka oli huomannut Mathildan vilkaisseen oveen, sanoi yhä nauraen: "Kyllä se on kiinni. Ette te täältä pääse ulos."

"Niin, enhän minä voi yksin aukaista ovea", vastasi Mathilda, "mutta minähän tiedän, että te autatte minua, ja jos me molemmat koetamme, niin kyllä onnistumme."

"Luuleeko neiti, että minä auttaisin Teitä?" kysyi mies, ja Mathildan vakuutukseen, että hän oli siitä varma, lisäsi hän: "En minä tee sitä mielelläni, sillä on paljon hauskempaa, kun te olette täällä, kuin jos olen aivan yksin." Hän näytti epäröivän mitä tehdä.

Mathilda ei ollut kuulevinaan, mitä mies vastasi, vaan meni ovelle ja koetti aukaista sitä hiusneulalla. Mutta se ei onnistunut.

Mies seisoi vieressä ja katseli hänen turhia yrityksiään. "Rakas ystävä", sanoi Mathilda silloin, "olette aivan oikeassa siinä, ettei yksi henkilö voi aukaista ovea, mutta kuinkahan olisi, jos te auttaisitte minua? Olkaa hyvä ja ottakaa tuo pieni tikku, joka on tuossa lattialla ja koettakaa pistää sillä ovenrakoon alhaalla samalla kuin minä koetan täältä ylhäältä."

Monien vastaväitteiden jälkeen mies vihdoin tuli auttamaan Mathildaa, ja helpotuksesta huoahtaen näki Mathilda oven avautuvan. Hän oli vapaa.

Erään toisen kerran Mathilda tuli suuren virkamiesjoukon saattamana vankien luokse, juuri kun he söivät päivällistään. [Tämä ei tapahtunut kuitenkaan Helsingissä, vaan Lappeenrannan työvankilassa.] He istuivat pitkien pöytien ääressä, mutta kaikki nousivat herrojen tullessa huoneeseen. Mathilda tervehti ja alkoi sitten jakaa lehtisiä. Kun hän oli juuri lopettanut jakelun erään pöydän ääressä ja aikoi mennä toisen luo, sanoi joku vangeista: "Anteeksi, neiti, mutta ei maksa vaivaa ottaa noita lehtisiä." "Kuinka niin?" kysyi Mathilda. "Me saamme ne pitää mahdollisesti vain siihen asti, kun te matkustatte kaupungista. Niin pian kuin virkamiehet saavat tietää, että olette mennyt, ottavat he ne varmaan takaisin, kuten ennenkin. Sellaisia he ovat!" Vaikka Mathildasta tuntui kovin pahalta, koetti hän kuitenkin vastata rauhallisesti: "Se on kovin ikävää kuulla, mutta otaksun, että siihen on ollut jotain syytä." Ja kääntyen johtajaan hän kysyi: "Herra johtaja, onko totta, että lehtiset otettiin heiltä pois viime kerralla?"

Johtaja ja pastori alkoivat nyt yht'aikaa selittää asiaa. Oli peljätty, että lehtiset aiheuttaisivat vallattomuutta, ja että vangit polttaisivat ne joko tupakan kanssa tahi ilmankin sitä.

Vangin ja virkamiesten välillä syntyi sananvaihtoa ja tilanne kävi yhä epämiellyttävämmäksi.

"Kuulkaa nyt, kaikki ystävät!" huudahti Mathilda. "Jos johtaja suostuu siihen, että te saatte tästä päivästä lähtien pitää lehtiset, tahdotteko silloin myös luvata, ettei kukaan teistä polta niitä?" Ja ennenkuin kukaan oli ennättänyt vastata, kääntyi? hän johtajan puoleen sanoen: "Herra johtaja, pyydän, sallikaa heidän pitää ne." Johtaja lupasi, ja vangit vastasivat kuorossa: "Me emme polta lehtisiä."

Tämä oli ensimmäinen vankien ja virkamiesten välinen kahnaus, jonka todistajana Mathilda Wrede sai olla, mutta valitettavasti se ei ollut viimeinen.

Hämeenlinnassa.

Hämeenlinnassa Mathilda Wrede työskenteli vankiloissa kello kahdeksasta aamusta kello seitsemään illalla pitäen vain kolmenneljännestunnin päivällislevon.

Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat hänen naisten kuritushuoneesta saamansa kokemukset erittäin masentavia. Useimmat väittivät olevansa "aivan viattomia" eivätkä olleet rehellisiä suhteessaan Jumalaan. Kun hän kirjoittaa veljelleen Hämeenlinnan kuritushuoneesta saamistaan kokemuksista, sanoo hän muun muassa; "En tahdo kirjoittaa pitemmälti näistä vangeista, sillä silloin saisin kertoa melkein yksinomaan ikäviä asioita ja sellaiset on varmaan paras sivuuttaa vaikenemalla." Ja sitten hän lisää: "Mutta Hämeenlinnassa oli kuitenkin muutamia oikein hauskoja vankeja, heidän joukossaan eräs nainen, joka oli ollut kovin hillitön ja senvuoksi pantu jalkarautoihin. Kun olin hänen luonaan, tuntui hän sävyisältä ja vastaanottavalta, ja toivon myös, että hänen uskonsa katse suuntautui Jeesukseen."

Muitten muassa oli siellä myös eräs aivan nuori oululainen nainen joka oli käyttäytynyt niin pahoin ja ollut niin raju, että hänet oli rangaistukseksi kahlehdittu kiinni "vanhan linnan" [Hämeenlinnasta puhutaan ensi kerran v. 1307 ja se on ollut vuodesta 1830 lähtien naisvankien rangaistuslaitoksena.] eristettyyn osaan. Kun Mathilda tuli tuohon hämärään huoneeseen, ei hän aluksi nähnyt mitään, mutta huomasi sitten nuoren tytön istumassa vuoteellaan kahlehdittuna seinään kiinni rautarenkaasta, joka ympäröi hänen kaulaansa. Ensin hän oli aika epäystävällinen, mutta kun Mathilda Wrede oli puhellut hänelle hetkisen, kävi hän oikein kiltiksi, ja vierailijan lähtiessä hänen luotaan oli tyttö sulanut kokonaan ja jumalalliset totuudet, jotka hän oli saanut kuulla, näyttivät liikuttaneen häntä.

Maaherra Ammondtin kehoituksesta Mathilda Wrede kävi tapaamassa erästä miestä Hämeenlinnan tutkintovankilassa. Tämä oli menetellyt kovin pahoin ja istui nyt raudoissa. Mathildan tullessa hänen luokseen hän nousi heti seisomaan ja seisoi koko ajan, kun hänelle puhuttiin, mutta tuntui aivan välinpitämättömältä, ikäänkuin ei olisi ollenkaan kuunnellut, mitä hänelle sanottiin. Mathilda rukoili Jumalalta apua voidakseen saada miehen tarkkaavaisuuden hereille ja hänen rukouksensa tulikin kuulluksi.

Miesparka, jolla oli ensi kertaa elämässään vartaloraudat, oli niin lopen uupunut raskaasta taakastaan, että hiki valui hänen otsaltaan ja poskiltaan. Mathilda ajatteli: "Häneen eivät ystävälliset sanat pysty, niitä hän pitää vilpillisinä, mutta pientä ystävällistä tekoa hän ei voi selittää väärin." Sitten hän otti tuolin, jolla mies oli istunut hänen tullessaan selliin ja asetti sen miehen viereen. Ennenkuin hän oli ennättänyt pyytää häntä istuutumaan, katkaisi mies hiljaisuuden kysyen: "Mitä neiti aikoo tehdä tuolilla?" -- "Minä näen että seisominen väsyttää teitä, siksi minä tahdon, että te istuudutte", vastasi hän. Mies näytti hyvin hämmästyneeltä ja sanoi: "Kuinka te keksitte nostaa tuolin minulle, joka olen vanki? Mitä teitä liikuttaa, olenko väsynyt vai en? Te olette totisesti sangen ihmeellinen neiti, se minun täytyy sanoa. Mutta vaikka olisin kaksi kertaa niin väsynyt, niin en voisi kuitenkaan istua ja antaa teidän seisoa." Eikä mies sallinut houkutella itseään istumaan, vaikka hän oli nääntyä väsymyksestä. Lopulta Mathilda istuutui pöydälle. Silloin mieskin istuutui tuolille, ja nyt he keskustelivat pitkän aikaa elämän tärkeimmästä kysymyksestä.

Samassa vankilassa oli mies, joka oli kolmaskertaisesta varkaudesta tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Hän oli matkalla käräjille murhannut vanginkuljettajan. Mathilda odotti näkevänsä hänet hyvin paatuneena ja hämmästyi sentähden kovasti, kun ovi aukeni ja hän näki edessään aivan nuoren ja sangen kauniin pojan, joka askarteli huoneessaan valmistaen tulitikkulaatikolta. Hän keskeytti heti työnsä ja nousi vankilamääräysten mukaisesti seisomaan. Mutta kun ovi oli suljettu ja he olivat yksin, vetäytyi hän erääseen huoneen nurkkaan ja tarkasteli Mathildaa sieltä aroin katsein, aivan kuin olisi peljännyt häntä. Eräs pikku tapaus sai aikaan sen, että hänen arkuutensa muuttui luottamukseksi. Sattui näet, että Mathilda tahtomattaan tallasi hänen tulitikkulaatikkonsa, joka oli lattialla, niin että se meni aivan pilalle. Hän tiesi, että tutkintovangit saavat määrätyn prosentin työnsä tuottamista tuloista, ja siksi koski vahinko häneen erityisen kovasti. Sydämellisesti pyysi hän anteeksi aiheuttamaansa vahinkoa, ja mies oli varmaan tuntenut, että hän todella tarkoitti totta, sillä samassa silmänräpäyksessä näytti siltä, että hän alkoi luottaa Mathildaan.

Mathilda kävi useita kertoja nuoren miehen luona, ja oli ilmeistä, että hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos. Kun hän sanoi miehelle hyvästi jatkaakseen matkaansa Turkuun, kertoi tämä hänelle, kuinka hän oli peljännyt häntä hänen ensi käynnillään. "Nyt minä ymmärrän, että minussa oleva paha se pelkäsi, sillä se tunsi, että se voitettaisiin." Ja sitten hän lisäsi: "Pian saan tietää tuomioni. Luultavasti minut tuomitaan pakkotyöhön johonkin Siperian kaivokseen tahi, kukaties, aiotaan minut mestata muille varoitukseksi. Miten käyneekin, niin älkää olko minusta levoton, sillä mitä tapahtuneekin tälle syntiselle ruumiille, sielu kuuluu kuitenkin Jumalalle."

Loppuarvostelunsa Hämeenlinnan lääninvankilasta. Mathilda Wrede antaa seuraavin sanoin:

"Eräs asia, joka on suuresti ilahduttanut minua, ja joka vaikuttaa että Hämeenlinnan lääninvankila on paras kaikista muista Suomen vankiloista -- en tiedä miten on Oulun ja Kuopion lääninvankiloiden laita, koska en ole vielä ollut niissä -- on, että ei ainoastaan linnavallesmanni, vaan myös useat vartijoista ovat kristittyjä. Niin pitäisi olla kaikissa vankiloissa, sillä silloin voitaisiin vankeja todella parantaa heidän vankeusaikanaan."

Toivolan koti.

Oli maaliskuun 14 päivä 1886. Talvinen aurinko loisti kirkkaana ja siroitteli säteileviä timantteja lumikentille. Puut seisoivat huurteisina ihanimmassa talvipuvussaan.

Rabbelugnin suuressa valoisassa salissa istui maaherra Wrede tyttäriensä Helenan ja Mathildan kanssa yksinkertaisen, mutta aivan kuin juhlaa varten katetun kahvipöydän ääressä. Vietettiin "pikku Tildan" nimipäivää, ja tunnelma oli lämmin ja tuttavallinen. "Tule, tyttöseni, niin menemme kävelemään!" sanoi isä lopuksi nousten paikaltaan. Mathilda oli heti valmis, ja niin he kulkivat yhdessä laajojen peltojen yli pitkin Kymijoen rantaa, kunnes tulivat Tuomenojan torpalle. Siellä isä pysähtyi sanoen: "Torppari on kuollut. Vaimo ja lapset saavat muuttaa taloon, ja tänne me perustamme kodin vapautuneille vangeille. Sinä olet monta kertaa sanonut, että ystävilläsi on melkein ylivoimaisia vaikeuksia, ja että heidät melkein pakotetaan lankeamaan uudelleen rikoksiin, kun he vankiloista vapautuessaan jäävät maailmalle kodittomina ja yksinäisinä. Samaa kirjoittaa myös Henrik. Nyt, kun hän pian palaa Siperiasta, tarvitsee hän työtä, joka voi tyydyttää häntä, ja minä luulen, että hän mielellään ottaa hoitoonsa kodin, jonka nyt annan teille molemmille ja joka, kuten toivon, saa olla avuksi ja nousemiseksi monille onnettomille ystävillesi."

Mathilda oli ylen onnellinen.

Syksyllä palasi parooni Henrik Wrede Suomeen oleskeltuaan Siperiassa kaksi ja puoli vuotta. Seuraavana kesänä avattiin Tuomenojan torpassa koti, joka sai nimen "Toivola". Koko harrastuksensa ja koko rakkautensa antoi Mathilda nyt tuohon työhön, silloin kuin hän ei ollut vankilamatkoillaan. Usein hän otti väen mukana osaa heidän töihinsä.

Sattuipa kerran keväällä, kun kevätkaura oli jyrästettävä, että parooni Henrik oli matkoilla ja Mathilda valvoi yksinään miesten töitä. Illalla hän sanoi eräälle miehistä: "Huomenna L. on hyvä ja jyrästää kauran, muuten se kasvaa liian korkeaksi." "Kuka tulee toiseksi?" kysyi mies. "Olen ajatellut, että L. tekisi sen yksinään. Tämä työ pitäisi yhdenkin miehen voida suorittaa." "Semmoista se on, kun herrasväki puhuu", kuohahti L. "Huomenna tulen minä ja jyrästän kauran", sanoi silloin tuo kaksikymmenkolmevuotias tyttö. "Jos kerran olen sitä mieltä, että yhden ihmisen tulee ennättää tehdä se, näytän minä myös, että asia on niin. L. saa muuta tehtävää."

Kun kello läheni viittä seuraavana aamuna, oli Mathilda Wrede Toivolassa. Miehet olivat nähneet hänen tulevan ja hevonen oli juuri valjastettu, kun hän saapui perille. Kaikki seisoivat odottaen. Heidän mielestään oli kauhean hauska nähdä hänet työssä. Mathilda aloitti. Käänteessä riensi V. hänen luokseen: "Minä tulen kääntämään jyrän", sanoi hän. "Ei, kiitos, teillähän on muuta tehtävää", kuului vastaus. Mathilda ajoi hevosen ojan yli ja käänsi siellä, siten hänen ei tarvinnut turvautua muitten apuun. "Minä menen hakemaan neidille heinäsäkin istuimeksi", sanoi L. Sen Mathilda oli kokonaan unohtanut, mutta hän vastasi sen olevan tarpeetonta. Sitten tuotiin hänelle kaljaa. Hän kiitti, mutta jatkoi jyrästämistä.

Kun Mathilda Wrede tuli päivälliselle, oli hänen ruumiinsa kuin piesty, mutta hän oli liian ylpeä lakatakseen työstä. Sitten hän otti levänneen hevosen, ja kello neljänneksen yli seitsemän oli päivätyö tehty. Taas seisoivat kaikki miehet katselemassa. -- Mathildan oli pitkän aikaa tämän voimannäytöksen jälkeen vaikea liikkua.

Syksyllä oli parooni Henrik kirkolliskokouksessa ja jälleen hoiti Mathilda Toivolaa yksin. Miesten käytös ei suinkaan täyttänyt toiveita.

Tiet ja vainiot olivat sateen liottamat, jonka tähden Mathilda oli pyytänyt kahta miehistä, H:ta ja V:tä vetämään taloon hiekkaa. Kun he olivat tulleet kuormineen, näki hän heidän työskentelevän pienet lapiot kädessä. "Ettekö tiedä, miehet, kuinka kuorma tyhjennetään?" kysyi Mathilda silloin avaten kärryjen luukun ja kaatoi hiekan maahan.

Miehet suuttuivat. V. ajoi pois, kun taas toinen jätti hevosensa pihalle ja meni työpajaan, jossa oli muutamia miehiä. Mathilda meni perästä. H. oli istuutunut rahille tahkon viereen, ja kirves oli maassa hänen jaloissaan. "H. älkää antako hevosen seisoa tarpeettomasti pihalla!" sanoi Mathilda. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi H. penkiltä, tempasi kirveen ja tähtäsi häneen. Mathilda suorastaan lensi miestä kohden hirvittävän kiihtyneenä. "Kirves alas paikalla!" huusi hän. "Mitä te ajattelette, kun kohotatte kirveen?" H. hämmästyi niin, että käsi vaipui. Muut miehet näyttivät pelästyneiltä. "P. menkää pihalle ja riisukaa hevonen! Tuo mies ei saa ajaa sitä, koska hän on niin raaka." Ja vilkaisten H:ään virkkoi hän: "Tämän jälkeen toivon saavani puhella kanssanne." Hän kääntyi ja meni veljensä huoneeseen.

Mitä hän tekee, jos H. tulee hänen luokseen? Ja mitä hänen oli tehtävä, ellei hän tullut? Henrik veli oli poissa ja hänen isänsä oli poissa, mutta miehet eivät saa luulotella, että hänen kanssaan voi leikitellä.

Puolen tunnin kuluttua tuli H. Mathilda, joka istui kirjoituspöydän ääressä, katsahti työstään "Otaksun että H:lla on jotain sanomista", sanoi hän. H. vaikeni ja näytti nyreältä. "Kun H. haluaa puhua, niin keskeyttäkää minut! Minä kirjoitan sillä aikaa." Hän kirjoitti nimensä yhä uudelleen ja uudelleen kovassa jännityksessä. Mies yritti istuutua. "Te ette istuudu ennen kuin olette sanonut asianne!" H. ei mennyt tiehensä, kuten hän oli luullut, vaan sanoi lopulta: "Pahasti olen käyttäytynyt!" -- "Hyvä, että huomaatte sen", oli Mathildan lyhyt vastaus. "Hyvästi!" H. meni ääneti huoneesta hänen jäädessään istumaan.

Kun maaherra Wrede kotiin tultuaan sai kuulla, mitä oli tapahtunut, oli hän sydämestään iloinen, että kaikki oli käynyt hyvin.

Parooni Henrikin ollessa vielä kirkolliskokouksessa makasi Mathilda Wrede eräänä pimeänä lokakuun yönä ja heittelehti vuoteellaan saamatta unta silmiinsä. Syvän tuskan ahdistamalla hän ajatteli Toivolan väkeä, sillä hän tunsi että jotakin oli tapahtunut. Hänen täytyi lähteä katsomaan; "Lord" ohjaisi häntä kyllä pimeässä. Niin häh nousi, pukeutui ja kutsui suuren, valkean englantilaisen setterikoiransa. "Lord", sanoi hän, "Toivolaan!" Viisas eläin ymmärsi heti, mikä oli tarkoituksena, ja niin he kulkivat yhdessä keskellä yötä pari kilometriä pitkän taipaleen.

Päästyään Toivolaan hän ei löytänyt kotoa muuta kuin yhden miehistä. Hän odotti jännityksellä aamua. Kaksi miestä palasi hetken kuluttua, mutta he olivat aivan avuttomassa tilassa. Kun alkoi valjeta, valjasti Mathilda "Stjärnan", hevosensa, ajopelien eteen ja lähti etsimään muita. Olivatko he karanneet, vai oliko heillä jotain muita kujeita mielessä? Kauan etsittyään hän löysi kaksi miestä mitä surkeimmassa tilassa. Vaivoin hän sai juopuneet miehet nousemaan ajopelien takaistuimelle, jonka jälkeen lähdettiin Toivolaan, ja pian oli hänellä sitten taas koko joukkonsa kotona jälleen.

Eräänä päivänä Mathilda meni talliin katsoakseen hevosia ja löysi vanhan "Stjärnan" aivan ruokkoamattomana. Hevonen, jonka hän oli saanut varsana jo pienenä tyttönä ollessaan isältään, oli aina ollut äksy.

"Miksi 'Stjärna' on ruokkoamatta?" kysyi hän suurelta karkeatekoiselta mieheltä, joka seisoi tallimäellä. "En minä uskalla mennä sen luo", vastasi mies, "se vain puree ja potkii, kun minä tulen lähelle." -- "Vai niin", arveli Mathilda Wrede, joka heti ymmärsi, ettei se ollut hänen laiminlyömisensä syynä, "V:n pitää luonnollisesti olla varovainen ja huolehtia hengestään, mutta 'Stjärna' on tottunut siihen, että se ruokotaan joka päivä, ja siksi minä teen sen nyt. Me olemme vanhoja hyviä ystäviä, minulle se ei tee pahaa."

Hän talutti hevosen tallista. "Nyt saa V. katsella, kun minä teen kokeen", sanoi hän, "mutta asettukaa niin kauaksi siitä, ettei se yletä potkaisemaan eikä puremaan teitä." Mathilda rupesi harjaamaan ja hevonen seisoi aivan rauhallisena ja hiljaa. "Kummallinen hevonen tämä", sanoi hän, "minä koettelen sualla." V. näytti nololta. "Antakaa minun sukia hevonen", pyysi hän. "Ei vielä, minun pitää ensin katsoa, voiko siihen varmasti luottaa", ja hän jatkoi yhä sukimistaan. "Nyt voi V. jatkaa", sanoi hän lopulta. "Tuo merkillinen hevonen ei näytä tänään olevan pahalla tuulella." Ja hän ojensi harjan ja suan miehelle, joka oli hyvin häpeissään.

Siitä päivästä lähtien ei V. jättänyt koskaan ruokkoamatta "Stjärnaa".