Part 4

"Ikävöin kovasti saada nähdä jälleen F:iä, kakolalaista, ystävääni. Vartijan avatessa ovea seisoin minä mitä suurimmassa jännityksessä ajatellen: Onkohan hän edistynyt vaiko mennyt taaksepäin? Mutta niin pian kuin sain nähdä hänet, muuttui levottomuuteni iloksi. Siinä hän seisoi rauhallisena, arvokkaana ja niin säteilevän onnellinen ilme kasvoillaan, jommoinen on vain sillä, joka on saanut kokea Jumalan rauhaa mitä runsaimmassa määrin. Yhtä suin päin kuin hän ennen oli syöksynyt turmion kuiluun, näytti hän nyt juoksevan kilparadalla taivaallista päämäärää kohden. Eräänä päivänä, jolloin olin hänen luonaan, hän sanoi muun muassa: 'Yhdeksän viikkoa sitten en olisi ikinä voinut uskoa, että kellään ihmisellä olisi rohkeutta olla yksin vanki F:n kanssa, kaikkein vähimmän kellään niin nuorella neidillä. Hämmästyin kovin kuullessani, ettei neidillä ollut vartijaa mukanaan, vaan että aina olitte yksin puhuttelemanne vangin kanssa. Kun näimme ettette epäillyt meitä, heräsi meidän luottamuksemme uskontoonne'." Niiden monien joukossa, joita Mathilda Wrede kävi Viipurin vankilassa tapaamassa, oli myös eräs mies Oulusta, lyhyt, hartiakas, kasvoilla vilpillinen, ilkeä ja synkkä ilme. Kun hän näki Mathildan tulevan, kiiruhti hän hänen luokseen sanoen: "No, olipa hyvä, että neiti vihdoinkin tuli! Olin jo tulla oikein vihaiseksi. Miksi ette tullut jo eilen?" Kun Mathilda vastasi, että hänen oli mahdotonta ennättää käydä kaikkien luona yhtenä päivänä, sanoi mies: "Teille itsellenne olisi kyllä ollut parasta, jos olisitte tullut jo eilen, sillä silloin olin hyvällä tuulella, mutta nyt" -- hän nauroi lyhyeen ja ilkeästi -- "on minussa seitsemän perkelettä, enkä voi vastata, mitä teen. Tänä aamuna aioin kuristaa vartijan ja vähän aikaa sitten ajattelin päättää itse päiväni." Vaikka hänen ulkonäkönsä ja puheensakin olivat hyvin vähän luottamusta herättäviä, eivät ne peloittaneet Mathildaa, sillä hän ajatteli: "Ensiksikään hän ei uskalla tehdä minulle mitään pahaa, siihen hän näyttää liian raukkamaiselta; toiseksi hän ei hennokaan sitä ja kolmanneksi tiedän kyllä, että Jumala varjelee minua."

Hän lähestyi miestä ja sanoi: "Jumala olkoon kiitetty, silloinhan tulin juuri oikeana hetkenä. Nyt saatte itse nähdä, että Jumala on lähettänyt minut sanomaan teille, että hän on yhtä voimakas kuin halukaskin karkoittamaan nuo seitsemän pahaa henkeä, jotka riehuvat sydämessänne." Silloin astahti mies askeleen taaksepäin ja näytti hämmästyneen keskustelun saamaa käännettä.

Mathilda viipyi kauan hänen luonaan ja mies kertoi hänelle olleensa kerran uskovainen ja vieläpä itsekin pitäneensä useita raamatunselityksiä. Mutta sitten hän oli luopunut uskostaan, ja viimeinen villitys oli tullut ensimmäistä pahemmaksi.

Myöhemmin sai Mathilda Wrede kuitenkin kuulla, että sama vanki oli päivää jälkeen heidän keskustelunsa sanonut kahdelle toverilleen: "Älkää panko niin suuresti mieleenne ja muistiinne kaikkea, mitä neiti sanoo. Hän on vielä hirveän lapsellinen. Kyllä hän itse uskoo siihen, mitä sanoo, mutta lapsi hän on ja lapsellisuudessaan hän puhuu. Ainoa mikä minua aika lailla ihmetyttää on, ettei hän ollenkaan pelkää meitä. Sitä muotia minä en ymmärrä naisessa ja kaikkein vähimmin niin hienossa ja nuoressa neidissä."

Siperiaan lähtijöiden joukossa oli myös eräs Hollolasta kotoisin oleva elinkautinen vanki, joka muistutti ulkomuodoltaan suuresti edellämainittua, vaikkei hänen kasvoissaan ollut samaa vilpillistä ilmettä kuin hänellä. Kun Mathilda tuli hänen luokseen, sanoi vanki heti: "Kas, siinähän se neiti onkin! Äskettäin sain teidän vehnäleipänne. Kiitos ystävällisyydestänne ja tervetuloa! Olen odottanut teitä koko päivän ja miettinyt joukon kysymyksiä, jotka tahtoisin tehdä teille. Heti alunpitäen täytyy minun kuitenkin sanoa teille, etten usko mihinkään, en Jumalaan enkä Jeesukseen." -- Näin sanoessaan hän katsahti vieraaseensa hyvin tutkivasti. Mutta äkkiä näytti kuitenkin hänen mielensä muuttuvan ja hän jatkoi: "Kyllä minä sentään uskon paholaiseen, sillä minä tunnen olevani kokonaan sen pauloissa."

Tämän lausunnon Mathilda otti keskustelun lähtökohdaksi ja rupesi selittämään, ettei miehen suinkaan tarvinnut jäädä paholaisen pauloihin, sillä Jeesus oli kyllin voimakas pelastamaan sielunvihollisen ansoista. Mies vastasi: "Kuinka neiti tietää, että Jumala on voimakkaampi kuin perkele, ja että Jeesus tahtoo pelastaa meidät ihmiset?" -- "Sen tiedän ensiksikin siitä, että raamatussa sanotaan niin", vastasi Mathilda, "ja toiseksi, koska olen itse kokenut Jumalan vapahtavaa voimaa ja hänen Vapahtajarakkauttaan omassa sydämessäni." Mies teki vielä monta samanlaista kysymystä, jotka todistivat rehellistä mieltä ja uskonnollisten asioiden tajua. Kun Mathilda vihdoin tunnin kuluttua sanoi hänelle hyvästi ja lausui toivomuksen, että vaikka he erosivatkin tämän elämän ajaksi, he kuitenkin vielä kerran saisivat nähdä toisensa Jumalan valtakunnassa, alkoivat kyyneleet tipahdella pitkin miehen kasvoja. Ja kun Mathilda rukoili, että Jumala varjelisi häntä koko hänen jäljellä olevan elämänsä ajan, ei hän enää kyennyt hillitsemään itseään, vaan itki valtoimenaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi hänen sanoessaan nyyhkyttäen: "Hyvästi, sinä rakastetun isänmaamme tytär ja vankien ainoa tosi ystävä." Oli järkyttävää nähdä miesparan tuskaa, kun hänen oli ainaiseksi jätettävä Suomi, vaimonsa ja lapsensa. Mathilda viipyi sentähden vielä hetkisen ja koetti saada häntä ymmärtämään, ettei hän, Mathilda Wrede, suinkaan ollut "vankien ainoa, todellinen ystävä", vaan että heillä oli Jeesuksessa paljon voimakkaampi ja parempi ystävä, jonka puoleen saattoi kääntyä rakastavan luottavana. Hänen onnistuikin rauhoittaa mies ja heidän erotessaan olivat tämän viimeiset sanat: "Kiitos kaikesta ja rukoilkaa Jeesustanne aukaisemaan minun silmäni, jotta minäkin oppisin tuntemaan hänet ja palvelemaan häntä!"

"Minulla oli monta omituista ja mielenkiintoista keskustelua Siperiaan lähtijöiden kanssa", kirjoittaa Mathilda, ja hän jatkaa muistiinpanoissaan: "Viimeinen päivä Viipurissa oli minulle sanomattoman vaikea ja raskas. En saata koskaan unohtaa surua ja epätoivoa, joka vallitsi vankilassa noina muutamina päivinä ennenkuin oli lähdettävä pitkälle ja vaikealle Siperian matkalle. Valmistuksiin kuului muun muassa, että puolet vankien päästä ajeltiin. Kaikki pitävät hirveästi rumentavaa hiusten ajelua suurimpana ja häpeällisimpänä loukkauksena. Sitäpaitsi puetaan heidät pitkiin musta- ja harmaajuovaisiin takkeihin. Eräs noista onnettomista sanoi minulle: 'Niin hauskaa kuin olisikin, että neiti viipyisi siksi, kunnes matkustamme, on kuitenkin parasta, ettei neiti näe surullisia jäähyväisiämme kaikesta, mitä rakastamme maan päällä, sillä se järkyttäisi teitä liian syvästi. Sitäpaitsi näytämme me niin kauheilta ajeltuine päinemme, pitkine takkeinemme ja jalkarautoinemme. Tällaisina meidät lähetetään ainiaaksi pois rakkaasta isänmaastamme:' -- Tätä sanoessaan puhkesi mies äänekkääseen itkuun.

"Eräs toinen heistä lausui: 'Olen jo vanhahko mies, mutta te olette ensimmäinen ihminen, joka on pitkän elämäni aikana osoittanut minulle sydämestä lähtevää ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta.' Sitten hän kertoi surullisen tarinansa: Hänen äitinsä oli kuollut hänen ollessaan aivan pieni, isää ei hän ollut koskaan tuntenut. Hän kasvoi hyvin turmeltuneiden ihmisten joukossa ja sai jo aikaisin hengittää kaikkea huonoa. Milloinkaan hän ei ollut saanut kuulla ystävällistä sanaa, vaan pelkkiä kirouksia ja rivouksia. Niin alkoi kulku alaspäin rikosten ja paheitten teillä, kunnes hän päätyi elinkautisena vankina Kakolaan. -- 'Se on todella surullinen tarina, mutta tosi se on ja yhteinen niin monille ystäväraukoille', lopetti hän kertomuksensa."

Jäähyväishetkistään vanki F:n kanssa mainitsi Mathilda seuraavaa: "Harvoin minulla on ollut niin opettavaisia hetkiä kuin ne, jotka vietin hänen pienessä kopissaan. Olimme vähitellen tulleet oikein hyviksi ystäviksi. Hän todisti niin rohkeasti Vapahtajastaan virkamiehille, että he ihmettelivät, ja eräs hänen tovereistaan tuli kääntymykseen hänen kauttaan. -- -- -- Meidän puhuessamme hengellisistä asioista hän sanoi yht'äkkiä: 'Minun on hirveän vaikea sanoa Teille hyvästi. Mutta minä tiedän, että se on raskasta neidillekin. Minä kuvittelen, että Teistä tuntuu kuten äidistä, jonka täytyy sanoa ainaiseksi hyvästi lapsilleen.' -- Niin, ero oli todellakin hyvin raskas, mutta me emme kuitenkaan surreet 'niinkuin ne, joilla ei toivoa ole', sillä F. ja minä olimme vakuutettuja siitä, että Jumala varjelee meitä ja me saamme iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa kiittää Häntä hänen rajattomasta rakkaudestaan -- -- --.

"Illalla lähtiessäni vankilasta seisoivat kaikki vangit ikkunoissa ja ojensivat käsiään ristikon läpi viime jäähyväisiksi. Olin kaikesta sinä päivänä näkemästäni, kuulemastani ja kokemastani aivan ylenmäärin järkytetty. En ollut milloinkaan ennen tuntenut niin syvää surua ja sellaista osanottoa kuin nyt, kun näin poloisten ystävieni rajattoman epätoivon. F:n oli kenties vaikeinta erota minusta, mutta hän kykeni kuitenkin parhaiten hillitsemään itsensä. Tosin vuotivat kyyneleet pitkin hänen poskiaan ja sanat tarttuivat kurkkuun, mutta hän puhui kuitenkin rauhallisesti, toivorikkaasti ja lohduttaen. Hänen urhokas, miehekäs sydämensä tukahdutti oman tuskansa, jottei tekisi minulle eroa vielä vaikeammaksi --. Jälestäpäin sain kuulla, että hän oli maannut koko yön vuoteellaan ja itkenyt ääneensä --."

"Mutta miksi kuvailisin niin tarkoin näitä tapahtumia", puhkeaa Mathilda puhumaan päiväkirjamuistiinpanoissaan. "Ei kukaan muu kuin se, joka on itse saanut katsahtaa särkyneihin, vertavuotaviin sydänparkoihin, voi täysin ymmärtää niitä. Voi miten sydämestäni rakastan noita onnettomia raukkoja, noita yleensä niin kammotuita ja pelättyjä ihmisiä, ja miten onnellinen olenkaan minä, joka saan viedä heille pelastuksen sanomaa. Niin kauan kuin Herra antaa minun elää, on suurin iloni oleva johtaa heitä Jumalan luokse ja antaa heille rakkautta ja osanottoa heidän surullisessa elämässään!" -- -- --

Kohta Viipurinmatkan jälkeen Mathilda teki taas retken Kymistä Kaipiaisiin saadakseen vielä kerran puhua erään vaasalaisen kaksikymmentäkuusivuotiaan elinkautisen vangin kanssa.

Tämä oli ilman mitään syytä ja aivan selvänä, vain murhan halusta -- niin kertoi hän itse -- surmannut erään vanhahkon miehen, joka oli matkustanut Vaasan markkinoille. Sitten kun hänet oli vangittu ja viety Vaasan vankilaan, oli Mathilda käynyt siellä tervehtimässä häntä. Mies oli hyvin epätoivoinen, mutta ei rikoksensa tähden, vaan siksi, että hänet oli huomattu syylliseksi ja vangittu. Mathilda kävi usein Vaasassa asuessaan hänen luonaan, mutta huomasi suureksi surukseen, ettei hänen omatuntonsa ollut lainkaan herännyt. Hänen ajatuksensa olivat alituiseen kiinni muussa. Hänellä oli morsian, hyvin ikävä henkilö, jonka luokse hän usein lähetti Mathildan viemään terveisiä. Kun oli kulunut joitakin päiviä, ilman että Mathilda Wrede oli käynyt hänen luonaan tervehti mies häntä kerrankin näillä sanoilla: "No vihdoinkin tulette minun onnettoman luokse! Täytyy sanoa, että te olette aika omituinen ihminen. Joka päivä olen kuullut askeleenne käytävästä. Miksi te menette mieluummin 'yhteishuoneitten' vankien kuin minun luokseni, vaikka tiedätte, että minulla, jota pidetään sellissä, niin etten saa puhella kenenkään kanssa, on paljon vaikeampaa kuin heillä? Neiti ei ole ollenkaan kiltti minua kohtaan." Mathilda vastasi, että hän löysi yhteishuonevankien joukosta aina jonkun, joka mielellään kuunteli hänen lukiessaan raamattua tahi puhuessaan Jeesuksesta, jota vastoin tämä ei näyttänyt ollenkaan välittävän sellaisesta. Kun hän halusi puhua hengellisistä asioista, oli tämä huvitettu kaikesta muusta. Mies näytti aika nololta ja sanoi hetken kuluttua: "Jos neiti lupaa tulla oikein usein luokseni, niin lupaan minäkin kuunnella vain sitä, mitä neiti sanoo." "Ei, rakas ystävä, sellaiseen sopimukseen minä en suostu", vastasi Mathilda, "sillä se ei olisi oikeudenmukainen. Mutta sopikaamme, että te saatte ensin puolen aikaa siitä, minkä luonanne viivyn, puhella siitä, mitä teillä on sydämellänne ja silloin kuuntelen minä tarkkaavaisesti. Mutta toisen puolen aikaa saan minä puhua Jeesuksesta ja mitä muuta haluan ja silloin pitää teidän vuorostanne kuunnella, mitä minä sanon. Suostutteko siihen?" -- "Kyllä, sen teen", vastasi mies nauraen. Siihen saakka kun Mathilda muutti Vaasasta, pitivät molemmat uskollisesti lupauksen, jonka olivat toisilleen antaneet. Mies oli hyvin liikutettu, kun Mathilda paikkakunnalta lähtiessään sanoi hänelle hyvästit, ja lupasi ilmoittaa, minä päivänä hän kulkisi Kymin ohi matkalla Siperian kaivoksiin, sekä pyysi Mathildaa tulemaan silloin asemalle sanoakseen hänelle jäähyväiset. Nyt Mathilda oli saanut sähkösanoman ja mukanaan vähän evästä matkamiehelle hän seisoi asemalla odotellen junaa. Kun se lähestyi, näki hän miehen seisovan ikkunassa ja katselevan etsien asemasillalla olevaa väkijoukkoa. Niin pian kuin hän huomasi Mathildan, huusi hän ääneensä: "Kas, tuolla on neiti Wrede! Hän ei petä vankeja. Hän muistaa kyllä, mitä on heille luvannut!"

Mathilda meni sitten hänen luokseen vankivaunuun ja sanoi aikovansa saattaa häntä Kaipiaisiin saakka. Mies näytti ilmeisesti tulevan iloiseksi, mutta kursaili ensin vähän vastaan. "Eihän käy laatuun, että neiti istuu tässä vaunussa, silloinhan ihmiset voisivat luulla, että tekin olette vanki."

Vankiparka oli tavattoman kovasti kahlehdittu. Paitsi kaula- ja vartalorautoja, jalka- ja käsirautoja, oli hänellä vielä hyvin painava rautapallo nilkkojen kohdalla, joka esti häntä kokonaan kävelemästä. Sitäpaitsi oli linnavallesmanni, joka oli erittäin häikäilemätön mies, jättänyt antamatta hänelle täytetyn kaulapussin. Se tapaa vangeilla olla aina kaularaudan alla, jossa vartaloraudat riippuvat. Junan kulkiessa oli kaularengas alituisessa liikkeessä kalvaen niin, että miehen olkapäät olivat aivan rikki. Sitäpaitsi olivat jalkapainojen renkaat niin ruosteiset ja ahtaat, että painot eivät ollenkaan juosseet ja estivät siten jalkojen liikkeet kokonaan. [Mathildaa järkytti niin koko sisintä myöten tuo epäinhimillinen kohtelu, ettei hän voinut olla mainitsematta asiaa hovioikeudenneuvos Grotenfeltille, joka lupasikin puuttua siihen.] Niin pian kuin Mathilda huomasi, kuinka mies kärsi, otti hän kaulaliinansa ja nenäliinansa ja pani ne kaularenkaan alle lievittääkseen, mikäli mahdollista, vankiraukan tuskia. -- Suureksi surukseen hän huomasi, että mies oli yhä edelleen välinpitämätön hengellisistä asioista. Hänen sydämensä tuntui kovalta kuin kivi. "Kyllä minä turmelin pahasti elämäni, kun otin tuon ukkorähjän hengiltä", sanoi hän keskustelun kuluessa, mutta itse asia ei häntä huolettanut.

Kaipiaisten asemalla Mathilda kiiruhti ulos tilatakseen hänelle neljä kuppia kahvia arvellen, että se oli kenties viimeinen kerta, jolloin hän saisi maistaa sitä juomaa. Hänen palatessaan oli suuri joukko naisia, herroja, upseereja, lapsia, ukkoja ja mummoja kerääntynyt asemasillalle ja kaikki tungeksivat ihmetellen ja uteliaina vankivaunun ulkopuolella töllistelläkseen raskaassa rautapuvussa olevaa miestä, ja heidän puheensa olivat kaikkea muuta kuin hienotunteisia. Mieli kiihdyksissä riensi Mathilda väkijoukon läpi vaunuun ja käski vartijan asettua ikkunan eteen suojaksi uteliaita katseita vastaan. Pian senjälkeen täytyi hänenkin sanoa jäähyväiset, sillä hänen oli määrä palata kotiin junalla, joka oli jo saapunut asemalle. Poistuessaan piti hänen usean kerran kääntyä taakseen heittääkseen vankiin vielä katseen viime hyvästiksi. Ja hän näki miehen seisovan ristikon takana tarkastellen pilkallisesti ja uhkamielisesti joukkoa, joka oli vaistomaisesti vetäytynyt kauemmaksi, niin kauhealta ja peloittavalta hän näytti. Mutta sitten sattui hänen katseensa Mathildaan ja samassa muuttui hänen ilmeensä. "Hyvästi, hyvästi", huusi hän. "Kirjoitan jo huomenna Viipurista!"

Vankilakäynnit tohtori Henry Lansdellin kanssa.

Englantilaisen teologian tohtori Henry Lansdellin -- joka oli tullut Suomeen ja toivoi saavansa nähdä vankilalaitostamme -- ja Mr. Allcroftin kanssa Mathilda Wrede kävi Sörnäisten vankilassa elokuun alussa vuonna 1885 ja senjälkeen Turussa, Hämeenlinnassa ja Vaasassa.

Ensimmäisenä aamuna Turussa hän riensi jo kello seitsemän Kakolaan ennättääkseen puhella muutamien ystäviensä kanssa, ennenkuin englantilaiset tulisivat sinne. Kun hän ajoi Kakolan mäkeä ylös, kohtasi hän joukon vankeja menossa kivilouhokselle. Kun he näkivät hänet, unohtivat he kaikki järjestysmääräykset, kääntyivät ja huusivat: "Ei, mutta katsokaapas meidän omaa neitiämme! -- Tervetuloa! -- Joko jalka on terve?" j.n.e. Kohtaus oli niin liikuttava, että ajurikin, joka kyyditsi Mathildaa, sanoi kyynelsilmin: "Nuo raukat taitavat pitää kovin neidistä!"

Vankilassa kohtasi häntä surullinen viesti, että B. oli tullut mielenvikaiseksi. Häntä vaivasi päähänpisto, että hänen ruokansa ja juomansa oli myrkytetty, niin että hän tuskin uskalsi koskea kumpaankaan. Mathilda meni heti hänen luokseen, ja kun B. näki hänet, ryntäsi hän ylös ja sanoi ilosta säteillen: "Odotukseni ei ole ollut turha! Minä tiesin, että neiti tulisi tänään." Hän oli uneksinut eräänä yönä, että elokuun yhdennentoista päivän aamu toisi hänelle suuren ilon, ja silloin hän tiesi, että hänen neitinsä tulisi sinä päivänä, Sillä hänen ainoana ilonaanhan maailmassa oli saada olla yhdessä hänen kanssaan. Ei kukaan hämmästynytkään Mathildan tulosta Kakolaan sinä päivänä, vaikkei hän ollut sitä edeltäpäin ilmoittanut, sillä kaikki olivat uskoneet B:n ennustukseen.

Ja nyt B. kertoi kuiskaten, että katto, lattia, seinät ja vuodevaatteet olivat myrkytetyt. Lopuksi hän otti esille puolen leipää ja sanoi: "Jos tästä syö pienenkään palasen, niin joutuu mitä kauneimpiin tuskiin." Vakuuttaakseen hänelle, että leipä oli hyvää, pyysi Mathilda saada siitä palan, mutta B. vastasi: "Ei neiti, sillä kuka tulee silloin vankien luo, jos te kuolette?" Lopulta sai Mathilda hänet houkutelluksi antamaan hänelle palasen leipäänsä ja rupesi syömään. B. tarkasti häntä hetken terävästi, sitten hän nousi kiivaasti ja kiskaisi leivän hänen kädestään. "Ei, neiti ei saa syödä enää ainoatakaan palaa tätä vaarallista leipää! Kyllä minä tiedän, että neiti tahtoo mielellään kuolla, mutta sitä ette saa tehdä, sillä vangit tarvitsevat teitä." He alkoivat sitten puhua hengellisistä asioista ja Mathilda huomasi suureksi ilokseen, että hänen ajatusjuoksunsa oli aivan selvä, kun keskustelu liikkui sillä alalla. Erotessa hän itki katkerasti sanoen: "Neiti ei saa enää koskaan tässä elämässä nähdä Jakob B:ia, sillä pian minä kuolen kaikesta myrkystä, mitä he ovat minulle syöttäneet."

Kun englantilaiset olivat saapuneet, saatteli Mathilda heitä kaikkialle vankilassa, jolloin tohtori Lansdell mainitsi, ettei hän ollut nähnyt missään muualla pantavan vankeja niin raskaisiin rautakahleisiin kuin Suomessa. Kun he kulkivat työpajojen läpi, huomasi Mr. Allcroft muutamia miehiä, jotka olivat erikoisen vastenmielisiä ulkomuodoltaan, ja kääntyen Mathildaan hän sanoi: "Teidän ystävänne näyttävät aika ilkeiltä, minä en haluaisi olla heidän kanssaan yksinäni edes viittä minuuttia." -- "Uskokaa minua, he eivät ole ollenkaan ilkeitä! He rakastavat minua ja minä rakastan heitä, eikä minun tarvitse peljätä mitään, kun olen yksin heidän kanssaan", vastasi Mathilda ajattelematta, että vankien joukossa oli muutamia merimiehiä, jotka ymmärsivät englantia. Nämä kertoivat koko keskustelun tovereilleen, ja kaikkia oli loukannut vierasten epähieno arvostelu ja samalla he olivat iloinneet Mathildan vastauksesta.

Keskeymättömässä työssä.

Saman vuoden syyskuun toisesta päivästä joulukuun toiseen päivään oli Mathilda Wrede keskeymättömässä toiminnassa. Hän kävi silloin Lappeenrannan, Mikkelin, Helsingin, Hämeenlinnan ja Turun vankiloissa.

Lappeenrannassa hän viipyi vain muutamia päiviä, sillä siellä rajoitettiin hänen työtään yhtä suuresti kuin ennenkin. Jyrkästi lausutun toivomuksensa johdosta hän sai kuitenkin käydä yksinään sellivankien luona. Eräs heistä, A. V. suurikasvuinen, kaksikymmenkuusivuotias mies Pohjanmaalta, jota pidettiin erittäin taipumattomana, julkeana ja vaarallisena, seisoi ikkunan ääressä Mathildan astuessa sisään. Vanki mittaili häntä hämmästynein ja ivallisin katsein. Mathilda aikoi ystävällisesti tervehtien mennä hänen luokseen, mutta kompastui samassa suureen rautarenkaaseen, joka oli kiinnitetty lattiaan. Mies seisoi liikkumattomana ja sanoi halveksivasti virnistäen: "Neiti raukka, joka oli kaatua! Te ette ole tottunut tällaisiin lattian koristuksiin. Ne ovat kuitenkin yhteiskunnan turvallisuudelle erittäin hyödyllisiä kapineita. Noita", lisäsi hän ja viittasi renkaaseen ja siihen kiinnitettyyn ketjuun, "käytetään estämään minua pakenemasta. Nämä paksut muurit eivät anna tarpeeksi suojaa sellaista petoa vastaan kuin minä olen, siksi kytketään minun toinen jalkani joka ilta kahleeseen, joka on kiinnitetty tuohon renkaaseen."

Vaikka hän puhui ivallisesti ja katkerasti, oli hänen kasvoillaan kuitenkin surumielinen ilme. Ensi hetkestä alkaen heräsi Mathildassa harras mielenkiinto miestä kohtaan. Hän antoi hänelle pienen kirjan ja raamatunlausekortin ja alkoi puhua hänelle Jumalasta. Mies tuntui kuitenkin niin hajamieliseltä ja välinpitämättömältä, että Mathildan täytyi etsiä keskustelulle joku toinen kiinnekohta. Äkkiä hän vaihtoi puheenainetta ja alkoi kertoa F:stä. Kun hän lopuksi mainitsi, että hänestä oli tullut kristitty, elpyi V. ja kuunteli erittäin huvitettuna. Hän oli itse tuntenut F:n, jota sanottiin "Pohjanmaan kauhuksi", vieläpä ollut hänen mukanaankin hänen seikkailurikkailla retkillään. Kun Mathilda sitten toi F:n terveiset kaikille hänen entisille ystävilleen sekä kehoituksen, että hekin jättäytyisivät Jumalalle saadakseen saman rauhan ja siunauksen, minkä hän oli löytänyt -- loppui V:n itsehillintä. Kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään, ja huulet nytkähtelivät suonenvedontapaisesti sisäisestä liikutuksesta. Mutta juuri silloin kurkisti vartija ovesta, ja mies, joka ei tahtonut näyttää, miten liikutettu hän oli, kääntyi nopeasti ikkunaan päin, ojensi Mathilda Wredelle kätensä ja sanoi lyhyesti: "Hyvästi, neiti!"

Lappeenrannasta Mathilda jatkoi matkaansa Mikkeliin, jossa hän kävi lääninvankilassa. Ensin koottiin kaikki vangit vankilan kirkkoon, jossa hän puhui heille yhteisesti ja sitten hänelle tarjottiin tilaisuus keskustella yksityisesti jokaisen kanssa.

Mikkelistä saamistaan vaikutelmista hän kirjoittaa muun muassa seuraavaa:

"Vangit ovat täällä mielestäni vastaanottavampia vaikutelmille kuin tutkintovankiloissa yleensä. Suomen tutkintovankilat tullaan nyt järjestämään uudelleen, eikä se olekaan liian aikaista, sillä ne ovat olleet tähän saakka hyvin huonossa kunnossa eivätkä ollenkaan tarkoitustaan vastaavia. Sitäpaitsi ovat ne olleet suorastaan kaikenlaisten rikosten kouluja, kun vankeja on säilytetty yhteisissä huoneissa. Usein on esim. aivan viattomia asukkaita teljetty samaan huoneeseen kehittyneiden rikollisten kanssa. Kuluttaakseen aikaa nämä kertovat kerskuen kaikista kujeistaan ja urotöistään ja tekevät sen sellaisella tavalla, että he esiintyvät toverien silmissä oikein urhoina. Muutaman viikon oleskelun jälkeen tuollaisten taitavien veijarien parissa sattuu, että moni heikko luonne, joka on viattomasti joutunut vankilaan, lähtee sieltä täysinoppineena rikollisena.