Part 3

Mies katsoi Mathildaan ja punastui, mutta ei vastannut eikä antanut hänelle juotavaakaan. Mathilda uudisti pyyntönsä ja silloin sanoi vanki: "Minä tiedän, ettei tuo ole ivaa, vaan leikkiä vain, mutta kyllä me vangit muistamme alennuksemme ilmankin, että meille sitä muistutetaan. Kuinka te, joka olette Vaasan maaherran tytär, tahtoisitte juoda vangin tuopista? Kerran kävi eräs maaherra kahden tyttärensä kanssa Kakolassa. Neidit olivat niin hienoja! He kannattivat koko ajan helmojaan, etteivät vain tahraisi niitä, vaikka täällä oli juuri pesty lattiat ja puhdasta kaikkialla. Me olimme kaikki niin kiukustuneita heihin, sillä paitsi sitä, että he näyttivät pelkäävän, puhuivat he meistä kaikenlaista ranskankielellä ja näyttivät kammoavan meitä pahemmin kuin ruttoa. Eivät ne neidit olisi juoneet meidän kaljaamme, ettekä tekään sitä halua."

Mathilda vakuutti, että hän oli täydellä todella pyytänyt juotavaa. Lopulta nousi mies, otti epämiellyttävältä näyttävän tuopin hyllyltä ja ojensi sen hänelle. Nähdessään Mathildan juovan kirkastuivat hänen kasvonsa, ja kun Mathilda sitten kiitti häntä, sanoi hän: "Älkää kiittäkö, sillä minulla on ollut _oikein_ hauska päivä!"

Tuo mies oli ollut monta vuotta Kakolassa. Jonkun aikaa mainitun käynnin jälkeen Mathilda tuli jälleen eräänä päivänä, saman vangin luokse. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt häntä sellaisessa tilassa; sokean epätoivon ja hädän vallassa ryntäili hän ähkien edestakaisin kopissaan. "Rakas ystävä, mikä nyt on?" kysyi Mathilda häneltä osaaottavasti ja meni hänen luokseen. Ei vastausta. Mies jatkoi ähkimistään ikäänkuin olisi tuskin huomannutkaan häntä ja vetäytyi loitommas. "Sanokaa minulle, mikä teidän on?" pyysi Mathilda jälleen. Silloin mies pysähtyi ja katsoi häneen avuttoman tuskaisena: "Tänään kiipesin ikkunaan ja näin ensi kerran kahdeksaan vuoteen naisen", vastasi hän.

"Jumalani", ajatteli Mathilda Wrede, "sinä se pidätät heidän silmänsä, niin etteivät he näe, ja kun sinä olet kanssani, mitä silloin pelkäisin? Kiitos ja kunnia ja ylistys!"

Kerran kun Mathilda Wrede tuli erään elinkautisen vangin luokse, jonka oli määrä kaksi kuukautta myöhemmin joutua Siperiaan, mittaili tämä häntä tutkivin katsein kiireestä kantapäähän ja sanoi lopulta: "Vai niin, te siis olette se vaasalainen neiti! Ne, jotka tuntevat teidät, ovat sanoneet, että te olette hyvä ihminen ja että teihin voi luottaa. Nyt kun näen teidät, uskon, että se on totta." Myöhemmin hän puhui eräästä asiasta, joka oli kauan painanut raskaana hänen sydäntään. -- Oli kysymys hänen äidistään, jota hän rakasti -- ja jota hän pyysi Mathilda Wreden muistamaan ja auttamaan, kun hän itse olisi poissa.

Monet "yhteishuoneitten" vangit olivat pyytäneet yksityistä keskustelua Mathildan kanssa. Käytännöllisistä syistä hän ei ollut kuitenkaan voinut suostua heidän pyyntöönsä. Mutta eräänä päivänä vankilan pastori tuli tarjoten hänelle oman huoneensa tarkoitusta varten. Iloisena ja kiitollisena suostui Mathilda tarjoukseen, sillä nyt hän saattoi häiriytymättä puhella onnettomien ystäviensä kanssa ja monet, jotka pian senjälkeen lähetettiin Siperiaan, kävivät niinä päivinä hänen luonaan.

Eräänä päivänä ollessaan vastaanottoajalla hetkisen yksinään huoneessa hän otti taskustaan leipäpalan ja rupesi syömään, sillä, silloin oli jo iltapäivä käsissä, eikä hän ollut nauttinut mitään sitten aamun.

Samassa silmänräpäyksessä avattiin ovi kiivaasti ja jättiläismäinen mies astui sisään. Mathildan huomiota oli pitkänäperjantaina kirkossa kiinnittänyt tuon miehen ulkomuoto hänen istuessaan suu auki ja tuijottaessaan häneen suurilla tummanruskeilla, rajuilla silmillään. Mies vetäytyi nopeasti pois nähdessään hänen syövän, mutta palasi taas ja suljettuaan oven huolellisesti ja tarkastettuaan, ettei avaimen reiästä voitu katsoa huoneeseen, syöksyi hänen luokseen, otti hänen kätensä omiinsa ja sanoi: "Onko aivan totta, että Jumala tahtoo pelastaa niin suuren syntisen kuin minä olen?"

Raamatun sanojen avulla Mathilda koetti johtaa häntä Vapahtajan luo ja huomasi suureksi ilokseen, että mies kuunteli halukkaasti ja että sanat tunkivat hänen sydämeensä. He keskustelivat kauan toistensa kanssa. Kun mies lopulta sanoi hyvästi, lausui hän: "Nyt minä menen ja rukoilen Jumalalta, voimia alkamaan uutta elämää. Jospa minulle pian kirkastuisi!

"Hänen mentyään en voinut muuta kuin kiittää Jumalaa tuosta sielusta, sillä minussa oli syntynyt varmuus, että hänestä tulisi elävä kristitty, joka hänestä tulikin ja hän yhä vielä on", kirjoittaa Mathilda samasta miehestä.

Erään toisen kerran tapahtui seuraava kohtaus vastaanottoajalla pastorin huoneessa. Eräs mies, joka näytti harvinaisen epämiellyttävältä ja ilkeältä, astui huoneeseen. Hän oli lyhytkasvuinen ja hyvin hartiakas, kasvot rokonarpiset, suu ulkoneva ja silmät merkillisen levottomat. Mies ei nähtävästikään ollut tullut puhumaan uskonnon asioista.

Pitkän aikaa Mathilda puheli hänelle ystävällisesti saamatta vastausta. "Te olette aika omituinen ihminen", sanoi hän lopulta, "en ymmärrä teitä ollenkaan. Kun en voi tehdä hyväksenne muuta, niin annan teille kuitenkin pienen hyvän kirjan, jonka toivon teidän ajatellen lukevan."

Etsiessään kirjaa koristaan hän huomasi, että mies heitti nopean silmäyksen ensin häneen ja sitten oveen, jonka jälkeen hän läheni Mathildaa hitaasti käsi nyrkissä, otsa rypyssä, huulet tiukasti yhteen puserrettuina ja katse luotuna lattiaan.

Mathilda ei pelännyt, sillä hän ei saattanut uskoa, että kukaan Kakolan asukkaista tahtoisi tehdä hänelle pahaa. Mutta oli kuitenkin aika ilkeätä katsella, kuinka mies läheni lähenemistään, kunnes pysähtyi aivan hänen viereensä ja sanomatta sanaakaan laski nyrkkinsä pöydälle Mathildan eteen. Silloin ojensi Mathilda hänelle kirjan ja pannen kätensä hänen kätensä päälle sanoi: "Eiköhän teidän olisi hyvä saada Jumalan rauha sieluunne? Teidän ei tarvitsisi milloinkaan katua, jos aukaisisitte sydämenne Jeesukselle, Vapahtajalle!"

Mies ei vastannut mitään, tarttui vain hänen käteensä ja puristi sitä kovasti, otti sitten kirjan ja kääntyi äkisti lähteäkseen. Mutta ovelle saavuttuaan hän kuitenkin pysähtyi ja katsoi Mathildaan kyynelsilmin sanoen: "Se olisi kyllä parasta, mutta minä olen niin hirveän paha." Sitten hän riensi ulos, mutta huusi vielä kynnykseltä: "Anteeksi, neiti!"

Tuo mies oli tullut peloittaakseen Mathilda Wredeä. Vangit olivat nimittäin puhelleet hänestä ja ihmetelleet, ettei hän pelännyt heitä, ja joku oli sanonut: "Osaakohan se ihminen ollenkaan peljätä?" Siihen mainittu mies oli vastannut: "Varmasti hän peljästyy, jos minä vain teille näyttääkseni säikäyttäisin häntä vähän." Toiset olivat pyytäneet häntä olemaan tekemättä sitä, mutta hän vastasi: "En minä halua tehdä hänelle pahaa, tahdon vain nähdä, mitä kristitty tekee, kun hän pelkää" -- ja hän heitti vaanivan katseen muutamiin uskovaisiin vankeihin, jotka olivat huoneessa.

Eräänä päivänä, kun Mathilda ja joku hänen ystävistään olivat syventyneet pitkään keskusteluun, kuului pihalta tavatonta hälinää. Mathilda riensi ikkunaan ja näki, että "komppaniavangit" oli koottu pihalle. Silloin hän muisti, että vanha sairas elinkautinen vanki oli kuollut linnassa ja että hänet piti haudattaman tuona päivänä. Hän lupasi miehelle jatkaa keskeytynyttä keskustelua hänen kanssaan hetken kuluttua ja heittäen päällysvaatteet nopeasti ylleen riensi pihalle.

Noin kolmesataa vankia seisoi hevosenkengän muotoon järjestettyinä keskelle pihaa kylmien, synkkien vankilanmuurien ympäröiminä. Pastori seisoi kasvot heihin päin käännettyinä ja hänen eteensä oli sijoitettu ruumiskirstu. Vähän kauempana näkyi noin kaksikymmenhenkinen joukko laulajia. Syvästi järkyttävä oli hetki, jolloin elinkautiset vangit virittivät virren kuolleen toverinsa paarien ääressä. Kun laulu oli vaiennut, toimitettiin hautaus ja sen jälkeen vallitsi hetken aikaa juhlallinen hiljaisuus. Vihdoin pastori komensi: "Lakit päähän!" Miehet panivat lakit päähänsä ja marssivat järjestyneissä riveissä takaisin työpajoihin.

Ruumis vietiin asemalle lähetettäväksi Helsingin leikkaushuoneeseen, jonne kaikki vankiloissa kuolevat lähetetään. Vain vuoden kaikkein kuumimpana aikana vainajat haudataan.

Torstaina huhtikuun 9:ntenä 1885 oli Mathilda Wredellä runsaitten ja ihmeellisten kokemusten päivä.

Aamulla hän kävi linnan vanhusten ja heikkojen työkyvyttömien luona. Kulkiessaan jyrkkiä, pimeitä ja kuluneita portaita hänen jalkansa luiskahti ja hän kaatui. Sääressään tuntemansa kova tuska osoitti hänelle, että sääriluu oli katkennut. Mutta hänen istuessaan kivilattialla kovan pakotuksen kiusaamana täyttyi hänen sielunsa yht'äkkiä selittämättömällä ilolla ja riemuiten kiitti hän Jumalaa, "että kaikki Herran tiet ovat armo ja totuus niille, jotka häntä rakastavat". Silloin juolahti hänen mieleensä kertomus miehestä, jonka Pietari paransi, ja hän toisti itsekseen sanat: "Jeesuksen Kristuksen Natsaretilaisen nimessä minä nyt nousen ja käyn." Ilman inhimillistä apua hän nousi, vei päällysvaatteensa vartijan huoneeseen ja jatkoi sitten kulkuaan ylös portaita, jotka veivät vankien huoneisiin. Jalkaa tosin pakotti kovasti, mutta sisällinen ilo ja tunne Jumalan läheisyydestä auttoivat häntä kestämään tuskan.

Yläkerrassa kokoontuivat vangit hänen ympärilleen ja koettivat kaikin tavoin osoittaa osanottoaan. Hänen puhuessaan sai eräs heidän joukossaan oleva kaatuvatautinen vaikean kohtauksen. "Sitä oli todella kauheaa katsella", kirjoittaa hän siitä. "Jumala oli kuitenkin lähelläni ja vahvisti sekä sieluani että ruumistani." Paakarin tulo keskeytti hänet vielä kerran. Hän kävi oikein levottomaksi: mitähän jos lääkäri huomaisi, että hän oli loukannut jalkansa ja pakottaisi hänet matkustamaan heti kotiin! Mutta lääkäri ei huomannut mitään. Pian senjälkeen hän sanoi jäähyväiset ystävilleen ja kulki hyvin vaivalloisesti monet ja jyrkät portaat linnanportille, jossa hevonen odotti.

Mitä hän nyt tekisi? Menisikö Kakolaan vaiko kotiin? Nyt kun hän istui rattailla ja hänellä oli aikaa ajatella itseään, pakotti jalkaa sietämättömästi. Hän oli luvannut keskustella seitsemän Kakolan vangin kanssa sinä päivänä; rikkoisiko hän lupauksensa heille? Hän rukoili Jumalan johtoa ja silloin hänelle selvisi, että hänen oli mentävä Kakolaan. "Ihmisparat", ajatteli hän, "ovat henkisesti sairaita ja minulla on vain kipeä jalka. Minä tahdon ja minun täytyy mennä heidän luokseen! Jumala tietää, etten tee sitä uhkamielin, ja hän on kyllä auttava minua kestämään tuskan kärsivällisesti." Sanottu ja tehty. Hän meni Kakolaan ja kulki taas ilman apua päiväsellikäytävään, jossa oli eräs käyttämätön selli pantu kuntoon häntä varten. Taas tapasi hän lääkärin, joka oli myös lähtenyt linnasta suoraan Kakolaan, mutta tämä ei nytkään huomannut neiti Wreden olevan sairaan.

Kun hän oli lopettanut lupaamansa keskustelut seitsemän vangin kanssa, astui selliin nuori mies. "Hyvää päivää, neiti!" sanoi hän. "Minun nimeni on P. Kaikki sanovat, että te olette kovin viisas, vaikka olette vielä vain lapsi, ja että voitte vastata kaikkiin kysymyksiin. Sentähden minäkin olen tullut tänne, sillä minun täytyy saada tietää eräs asia, mutta muistakaa että minä haluan saada oikein hyvän ja viisaan vastauksen." Puhuessaan hän teki liikkeitä käsillään, siristeli silmiään ja hänen kasvojensa ilmeet olivat yhtä lystikkäät kuin hänen sanansakin. Mathilda ei voinut millään pysyä vakavana. Kun mies näki hänen nauravan, näytti hän käyvän hyvin tyytyväiseksi, niiasi syvään ja pyysi: "Rakas neiti kulta, vastatkaa nyt minulle oikein hyvin!" Silloin Mathilda ymmärsi, että hänen edessään oli mielipuoli.

Kovan säryn uuvuttamana ja heikentämänä Mathilda ei mitenkään olisi tahtonut olla yksinään mielipuolen kanssa.

Hän kääntyi kuitenkin hänen puoleensa ja sanoi ystävällisesti: "Sanokaapa nyt minulle, rakas P. mitä te haluatte tietää, niin minä vastaan siihen niin hyvin kuin voin." Silloin mies katseli arasti ympärilleen ja kysyi kuiskaten: "Voiko perkele näyttäytyä Jumalan näyissä?" -- "Olkaa hyvä ja kertokaa mitä 'Jumalan näyt' ovat! Ovatko ne kenties unia?" kysyi Mathilda. "Ei", kuului vastaus, "mutta minäpä kerron koko asian. Sen jälkeen kuin te tulitte tänne Kakolaan, ovat kaikki täällä ja minä myös alkaneet lukea enemmän Jumalan sanaa kuin ennen. Mutta joka kerran kun avaan kirjan lukeakseni, en näekään ollenkaan kirjaimia, vaan ainoastaan pieniä mustia piruja, jotka hyppelevät silmieni edessä. Jumalako lähettää nuo hirveät näyt minulle, vai mistä ne tulevat? Rakas, kultainen, viisas neiti, jos tiedätte, niin sanokaa, mutta puhukaa oikein selvästi, sillä minä raukka olen niin hirveän tyhmä, niin sanovat muut vangit usein."

Täynnä osanottoa Mathilda koetti syventyä kokonaan hänen ajatusjuoksuunsa ja vastasi hänelle niin yksinkertaisesti ja helppotajuisesti kuin mahdollista: "Älkää luulko, rakas L. että tuollaiset näyt tulevat Jumalalta. Uskon aivan varmasti, että L:n vanha isäntä, perkele, lähettää ne. L:han on tähän saakka palvellut häntä, vai kuinka?" -- "Kyllä, neiti, niin olen tehnyt ja luulenpa olleeni oikein herrani mielipalvelija." Ja mielettömästi nauraen hän hyppeli permannolla. Mutta Mathilda jatkoi: "Nyt L:n vanha isäntä ankarasti pelkää kadottavansa yhden palvelijoistaan ja ehkenpä hän ajattelee näin: Jos L. saa häiritsemättä lukea Jumalan rakkaudesta ja siitä, kuinka on hyvä olla Jeesuksen opetuslapsi, niin hän varmaan eroaa palveluksestani ja rupeaa seuraamaan Jeesusta. Siksi hän muuttaa kirjaimet pahoiksi hengiksi pelästyttääkseen L:a lukemasta kirjaa, joka kertoo Jumalasta ja Jeesuksesta."

Sitten kertoi Mathilda hänelle Vapahtajan rakkaudesta, kuinka Jeesus oli jo kauan ikävöinyt saada pelastaa hänet kaikista ansoista ja tehdä hänet onnelliseksi ajaksi ja iankaikkisuudeksi. Edelleen hän kuvaili iloista elämää, joka syntyy, kun on antautunut Jumalalle, ja kuinka raskaalta synnin orjasta olemassaolo tuntuu. "Niin", sanoi L., "sen olen kokenut ja palkaksi siitä, että olen palvellut pahaa, saan nyt istua täällä Kakolassa koko jäljellä olevan elämäni ajan. Mutta minä ymmärrän", huudahti hän äkkiä, ja oli kuin olisi valonsäde tunkeutunut hänen pimentyneeseen järkeensä, "että minä vielä voin vaihtaa isäntää ja sen tahdonkin tehdä. Minä rukoilen Jumalaa karkoittamaan kauheat näyt ja luen uutta testamenttia ja vielä sitten, kun en enää jaksa lukea, pitelen kirjaa kädessäni, tehdäkseni vain kiusaa vanhalle, huonolle isännälleni". Hän tuntui pitkän aikaa jotenkin selvältä, mutta sitten hänen kuvitelmansa alkoivat jälleen. Lopuksi hän sanoi: "Luulen että hitunen neidin suurta viisautta on hypännyt päähäni", ja huutaen: "Jeesuksen luokse, Jeesuksen luokse minä tahdon mennä," hän syöksyi ulos.

Ovi avautui taasen. Suureksi ilokseen Mathilda näki saman jättiläismäisen miehen, joka pari päivää aikaisemmin oli käynyt hänen luonaan, astuvan sisään. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt niiden levoton ilme ja ne aivan säteilivät iloa. "Nyt on Jeesus minun ja minä olen hänen!" hän huudahti. Enempää hän ei voinutkaan sanoa, sillä kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Oli kummallista nähdä tuon jättiläisen seisovan siinä ja itkevän ilosta! Hetken kuluttua hän jatkoi: "Minun on pian sanottava hyvästi, sillä monet odottavat pääsyä tänne, mutta tahtooko neiti sitä ennen tehdä minulle oikein suuren ilon?" Kyllä, eihän hän mitään muuta tahtonut. "Se mitä toivon, ei ole väärää", jatkoi hän, "eikä vastoin vankilan sääntöjä." Samassa hän otti taskustaan paperisuikaleen ja lisäsi: "Minä olen suutari ja nyt aion ottaa neidin jalasta mitan -- sallikaa minun tehdä, kuten tahdon! Ja koska neiti on luvannut saattaa meitä Siperiaan meneviä Viipuriin, niin otan kengät mukaani sinne." Mathildan oli mahdotonta kieltää ja hän vastasi: "Kiitos, rakas ystävä, että tahdotte ommella minulle kengät! Kun tapaamme Viipurissa, niin maksan ne!" Silloin oikaisihe mies täyteen pituuteensa ja sanoi hyvin ylpeästi ja nuhtelevasti: "Näitä kenkiä ei makseta koskaan, sillä neiti ei ole tilannut niitä. Minä en myöskään halua ansaita niillä, sillä niiden pitää aivan yksinkertaisesti olla pienenä todistuksena F:in kiitollisuudesta hänen parhaalle maalliselle ystävälleen." Sitten hän jatkoi ystävällisesti, mutta surumielin: "Ymmärrän kyllä, miksi neiti ei tahtonut ottaa minulta lahjaa. -- Ylpeyttä se ei ollut, -- mutta neiti ajatteli varmaan, että tällainen vanki raukka tarvitsisi kyllä rahansa siellä kaukana Siperiassa. Mutta sitä ette saa ajatella! Saanko nyt ottaa mitan jalasta?" -- Mathilda oli liian liikutettu voidakseen vastata. Ääneti hän ojensi jalkansa muistamatta, että se oli kovin kipeä ja turvonnut. Mies kumartui iloisena ottamaan mittaa, mutta nousi samassa, tuijotti Mathildaan kalmankalpeana ja kysyi: "Mikä neitiä vaivaa? Kenkähän on poissa ja jalka on turvonnut kuin tukki." Mathilda kertoi silloin koko tapahtuman. "Ja kaikki tuo kärsimys _meidän_ tähtemme!" mies huudahti. Hän torui vielä vähän Mathildaa, ettei tämä ollut heti mennyt lääkärin luo, mutta lisäsi sitten: "Mutta kyllä oli sentään siunattu asia, että neiti tuli tänne Kakolaan, luulen että neiti teki aivan oikein."

Kun hän vielä toisen kerran pyysi saada ottaa kengän mitan ja Mathilda aikoi ojentaa terveen jalkansa, sanoi mies: "Ei, ei sitä! Sallikaa minun ottaa mitta siitä jalasta, joka katkesi vankien tähden!"

Kun he sitten olivat päättäneet tavata toisensa kesäkuun 9:ntenä, jolloin Siperiaan menevät vangit saapuivat Viipuriin, poistui mies.

Ne, jotka kävivät Mathildaa puheilla F:n mentyä sieltä, tiesivät kaikki, että hän oli katkaissut jalkansa. Viimein hän hyvästeli käytäviin kokoontuneita ja mennä nilkutti ajoneuvoihin, jotka odottivat vankilan portilla. Hän ajoi nyt sukulaistensa luo maaherran taloon ja sai siellä osakseen rakastavaa hoitoa niinä neljänä viikkona, jotka hänen oli maattava vuoteessa.

"Herra oli minua koko ajan hyvin, hyvin lähellä, mutta ajatukseni olivat enimmäkseen ystävieni luona Kakolassa", kirjoittaa hän veljelleen tuosta ajasta.

Jäähyväiset Siperiaan lähteville.

Mathilda oli toivonut, että "Jumala yksin olisi hänen lääkärinsä". Vastoin hänen tahtoaan lähetti kuitenkin hänen isällinen ystävänsä, maaherra Creutz, hakemaan lääkäriä. Tämä kirosi nähdessään katkenneen jalan ja kysyi tuimasti: "Milloin tämä on tapahtunut? Jalka on ollut kauan poikki." Kun Mathilda selitti onnettomuuden tapahtuneen kello 10 aamulla, ja että hän oli ollut koko päivän Turun linnassa ja Kakolassa, kirosi lääkäri jälleen tapansa mukaan. Sidottuaan jalan hän kysyi, oliko häntä tapaturman jälkeen kannettu. Mathilda vastasi: "Ei", ja lääkäri vaikeni.

Kun lääkäri seuraavana aamuna kävi potilaansa luona, kohteli hän tätä erittäin ystävällisesti ja hienotunteisesti. Mathilda sai myöhemmin tietää, että lääkäri tullakseen vakuutetuksi, että potilas oli kävellyt sairaalla jalalla, oli varta vasten mennyt Kakolaan ja linnaan ja saanut siellä kuulla, että asia todellakin oli niin.

Seuraavina viikkoina Mathilda sai monta todistusta vankien rakkaudesta ja osanotosta. Eräänä päivänä esim. tuli vankilan pastori ojentaen "omasta ja vankien puolesta" kauniin lippaan "vankien työkyvyn osoitteeksi sekä muistoksi Kakolassa käynnistä". Pastori kertoi myös, että kaikki olivat tulleet kovin liikutetuiksi kuultuaan, että jalka todella oli poikki. Vangit pyysivät silloin lähetystönsä kautta johtajan lupaa saada valmistaa matkalaukun neiti. Wredelle, johon johtaja olikin antanut suostumuksensa.

Neljän viikon kuluttua Mathilda oli jo niin parantunut, että hänet voitiin siirtää kotiinsa Rabbelugniin. Toipumisaikanaan hän kirjoitteli kirjeitä vankiloissa oleville ystävilleen ja kutoi ahkerasti huiveja ja kalvostimia Siperiaan lähtijöille.

Ainoa mikä saattoi hänet levottomaksi sairaana maatessaan oli ajatus, ettei hän ennättäisi parantua kesäkuun kahdeksanteen päivään mennessä, jolloin vankien oli lähdettävä pitkälle matkalleen. Jumala kuuli kuitenkin hänen rukouksensa, ja määrättynä päivänä saattoi hän matkustaa Viipuriin, vaikka tosin pahasti ontuen ja keppiin nojaten.

Kaksi vankivaunua seurasi Viipurin junaa, toisessa oli Sörnäisten vankilasta tulevat miehet, toisessa Hämeenlinnasta tulevat naiset. Kakolan vangit saapuivat eräällä myöhäisemmällä junalla. Vasta Kaipiaisissa sai Mathilda tilaisuuden käydä tervehtimässä ystäviään vankivaunuissa. Jälleennäkemiseen yhtyi sekä iloa että surua. Nuoreen tyttöön koski erityisen kipeästi kun hän näki miesten olevan kahlehdittuina kaksittain toisiinsa kiinni. Naiset istuivat kuitenkin vapaina vaunussa.

Mathilda Wrede viipyi Viipurissa kesäkuun kahdeksannesta viidenteentoista päivään. Hän kävi siellä kahdenkymmenen yhdeksän Kakolasta tulleen, kymmenen Sörnäisistä, seitsemäntoista Lappeenrannasta sekä yhdeksän Hämeenlinnasta tulleen vangin luona, jotka kaikki oli siirtolaisina lähetettävä Siperiaan. Joukossa oli sitäpaitsi eräs murhamies Virolahdelta matkalla Nertsinskin kaivoksiin pakkotyöhön sekä kolme onnetonta miestä, jotka olivat karanneet Siperiasta ja jotka nyt lähetettiin sinne uudestaan.

Ensi töikseen Mathilda Wrede Viipurissa lähetti linnavallesmannin luvalla suuren korinteilla maustetun vehnäleivän joka vangille -- jota ystävällisyyden osoitusta he pitivät erittäin suuriarvoisena.

Samana päivänä, jolloin Mathilda oli saapunut Viipuriin, tuli Kakolan vahtimestari ja antoi hänelle erinomaisen kauniin matkalaukun, jonka vangit olivat valmistaneet. Sitäpaitsi hän sai myös F:n kengät, joita hänellä sitten oli monen monta vuotta tapana käyttää muistorikkaana kesäkuun 9:ntenä päivänä, ja muilta hän sai vielä taulun, pienen korin ja sinetin. Hän tahtoi maksaa ne, mutta vangit suorastaan pakottivat hänet ottamaan kaikki lahjaksi. Vahtimestari kertoi myös, että B. oli tykkänään muuttunut. Hän oli ollut hiljainen ja kunnollinen ja oli pyytänyt johtajalta ja muilta anteeksi. Vartaloraudat oli otettu pois ja yleisesti ihmeteltiin hänessä tapahtunutta muutosta.

Vahtimestari mainitsi vielä, kuinka suuresti vangit olivat ikävöineet saada nähdä hänet ennen Siperiaan lähtöään. Vaunussa, jossa heillä oli kovin ahdasta ja vaikeaa, kun olivat kahlehditut parittain, olivat he työntäytyneet vielä ahtaammalle, jotta neiti Wredellä olisi kylliksi tilaa. Kun juna läheni Kymin asemaa, koettivat kaikki rientää ikkunaan nähdäkseen hänestä edes vilahduksen. Ja kun hän ei ollutkaan siellä, oli heidän pettymyksensä ollut suuri. Pian sen jälkeen he saivat kuitenkin ilokseen kuulla, että hän oli jo mennyt Viipuriin.

Viipurin vankilassa oli hirveän kylmä. Raivosi kova myrsky ja pyry, vaikka oltiin jo pitkällä kesäkuussa, ja kesti kolme päivää, ennenkuin lämpöjohdot voivat toimia. Eräänä päivänä, kun hovioikeudenneuvos Grotenfelt näki Mathildan tulevan kylmästä sinisenä eräästä sellistä, kysyi hän, miksei hänellä ollut päällysvaatteita yllään. Mathilda vastasi, että hänen oli mahdotonta pukeutua lämpimästi, kun hänen ystäviensä täytyi palella. He saattaisivat silloin kenties vain kadehtia hänen lämpimiä vaatteitaan eikä ollenkaan kuunnella, mitä hänellä oli sanottavaa.

Muutamat vangit, jotka olivat seisoneet "yläkäytävässä" ja kuulleet keskustelun, kertoivat sen tovereilleen. Että Mathilda Wrede paleli, koska hän ei tahtonut, että hänellä olisi parempi kuin heilläkään, hämmästytti ja liikutti heitä suuresti.

"He ovat niin kummallisia, nuo rakkaat vangit! Sitä mitä minä pidän aivan luonnollisena, pitävät he mitä suurimpana ystävällisyytenä tahi jopa suorastaan uhrauksena", kirjoittaa hän tämän johdosta ja jatkaa sitten kuvaten vaikutelmiaan "tuolta muistorikkaalta Viipurinmatkalta":