Part 20

Oli kevät v. 1918. Saksalaiset olivat tulleet Suomeen. Punaisten valta oli kukistettu ja "valkoinen" voitonriemu kaikui kautta maan. Mutta Mathilda Wrede ei voinut iloita, sillä hän kuuli voitonriemussa vihlovan väärän soinnun -- vihan -- koston -- ja päivin ja öin kuului hänen korviinsa Viaporista paljon merkitseviä laukauksia. Tuhansittain ihmisiä vaikersi ja nääntyi vankileireillä ja vankiloissa, tuhannet kodit olivat menettäneet tukensa, tuhannet lapset näkivät nälkää ilman hoitoa ja rakkautta, ja tuskaisten ihmisten povista nousi hädän ja koston huuto taivaalle. Osaisivatkohan ne, joilla nyt oli valta, olla kyllin jaloja käyttääkseen sitä oikein?

Mathilda Wrede rakasti "valkoisia". Valkoisena hän oli syntynyt ja heidän joukossaan hänellä oli kaikki omaisensa ja monet ystävät. Hän rakasti kansaa, josta "punaiset" olivat nousseet. Heidän hyväkseen hän oli työskennellyt koko elämänsä, antanut heille aikansa, rahansa ja voimansa. Hän rakasti molempia kansanluokkia, ei heidän syntejään, heidän vallanhaluaan ja vihamielisiä ajatuksiaan, vaan heissä olevaa iankaikkisuusolentoa, joka kaipaa puhtautta. Hän ymmärsi myös, että jos etsi punaisten vihan juuren, vihan, joka nyt oli leimahtanut niin tuhoisaan liekkiin, niin saa palata vuosisatoja taaksepäin. Mathilda ei voinut pakottautua olemaan mukana loistavissa juhlissa kenraali Mannerheimin tullessa Helsinkiin, vaikka hän oli saanut lipun erittäin hyvälle paikalle. Hän ei voinut ottaa osaa joukkojen iloon, kun toinen osa hänen kansaansa vaikeroi voitettuna ja halveksittuna tahi raivosi vankileirissä ja tyhjissä "punaisissa" kodeissa.

Sen päivän Mathilda istui näiden rivien kirjoittajan luona. Hän puheli Jumalalleen tuskaisin sydämin ja kivistävin päin.

Mathilda Wreden oli tapana noina aikoina usein toistaa raamatun sanoja: "Paavali asui vuokraamassaan talossa ja otti vastaan kaikki, jotka tulivat hänen luokseen." Niin Mathildakin teki. Kaikki, jotka surivat kuolleitaan tahi vangittuja omaisiaan, saattoivat turvallisesti vuodattaa hänelle tuskansa ja epätoivonsa, sillä hänen oma kiusattu sydämensä ymmärsi heitä.

Jo talvella ja myöhemminkin kävi hänen luonaan sivistyneitä ja sivistymättömiä, ruotsalaisia ja suomalaisia, punaisia ja valkoisia loppumattomana virtana. Heidät kaikki hän tahtoi rakkaudellaan yhdistää kansallensa siunaukseksi.

Hänellä oli vastaanottohuoneensa pöydällä sinä aikana aina valkoinen ja punainen kukka samassa maljakossa. Molemmat olivat yhtä elinvoimaiset, yhtä kauniit ja yhtä tuoksuvat. Niiden piti saarnata kaikille sinne tuleville: Valkeat ja punaiset viihtyvät yhdessä, elävät samasta vedestä ja levittävät kukin omalla erikoisella tavallaan sulotuoksujaan. Eikö siis myös veljien, saman kansan lasten pidä voida elää rauhassa ja sovussa, vaikka ovatkin eri värisiä?

Häneltä kysyttiin punaisena aikana, voisiko hän piiloittaa "valkoisen" kotiinsa. Hän vastasi: "Minun oveni ovat aina auki kaikille, kaikki saavat ymmärtämystä, rakkautta ja kaiken avun, minkä voin antaa, mutta piiloittaa en voi ketään." Valkoisten voitettua ja suuren puhdistuksen alettua kysyttiin myös, voisiko hän suojella jotain takaa-ajettua punaista. Vastaus oli sama. Hänen ovensa oli avoin ja hänen sydämensä myös, mutta veljesten kesken käydyssä sodassa hän ei voinut asettua kummankaan puolelle.

Katkeria "väritettyjä" lausuntoja kuullessaan hän koetti aina löytää jotain hyvää vastapuolueessa ja usein taistellessaan poissaolevan puolesta saattoi hän vilkkaudessaan joutua liiallisuuksiin. Siitä johtui, että valkoiset pitivät häntä punaisena ja punaiset valkoisena. Hän oli heittäytynyt kuiluun auttaakseen sen täyttämisessä. Ja hän jäi sinne.

Häntä ymmärrettiin yhä vähemmän ja yksinään hän sai tietään kulkea. Hänelle kävi kuten Johannes Müller kirjoittaa: "Jeesuksen kärsimisen tie on kaikkien ihmiseksitulemisen kannattajain kohtalo. Sillä he joutuvat alituiseen ristiriitaan vanhimpain, ylimmäisten pappien ja kirjanoppineiden, s.o. vallitsevan katsantokannan ja voimassa olevan järjestyksen edustajien kanssa. Se on luonnon pakko, sillä uusi syntyminen on vallitsevien olojen, elämäntapojen ja arvonmittareiden vastakohta. -- -- -- Jos yleisesti voimassa olevan ja historialliseksi tulleen edustajat ovat yhtä mieltä kanssamme, silloin he joko eivät ole ymmärtäneet meitä tahi me olemme menettäneet itsemme."

Hän virkkoi usein suuren sielullisen yksinäisyytensä aikana: "Jossain maailmassa on henkilöitä, jotka ymmärtävät minut täydellisesti ja ovat samaa mieltä kanssani. Minä tunnen olevani voimakkaassa näkymättömässä yhteydessä heidän kanssaan."

Heinäkuun lopulla 1919 hän sai Hollannista kirjeen, jossa häntä kutsuttiin kansainväliseen rauhan- ja sovintokonferenssiin. Kutsun allekirjoittajat olivat hänelle aivan vieraita, mutta kirjeen muoto ja henki vaikuttivat häneen kuin virkistävä laine. Hänelle selvisi silmänräpäyksessä: "Siinä on minun kansani, heidän kanssaan tahdon työskennellä rauhan ja sovinnon rakentamiseksi. Minä matkustan Hollantiin."

Kohta sen jälkeen hän tapasi vanhan uskollisen ystävänsä Paul Nicolayn. Tämän nähtyä, että "Fellowship of Reconciliation" ja "Brotherhood in Christ" olivat lähettäneet kirjelmän sekä että yhtenä kutsujista oli tohtori Henry Hodgkin, hän virkkoi: "Henry Hodgkin on kaikkein hengellisimpiä ja toimeliaimpia kveekareita. Hänen nimensä takaa, että kokouksesta tulee hyvä ja hengellinen. Voit rauhassa matkustaa sinne ja saat tuntea, että on siunattua seurustella kveekarien kanssa."

Mathilda Wrede oli ollut erikoisen heikko kesän jälkeen, jolloin ei ollut saanut levätä ollenkaan. Usein uudistuvat pyörtymiskohtaukset ja sydänhäiriöt näyttivät panevan esteen kaikille matkasuunnitelmille, mutta hän näki tien selvänä edessään. Sodan repelemä maailma huusi "rauhaa maan päälle ja ihmisille hyvää tahtoa." Koko hänen sielunsa kurottautui yhteistyöhön sen päämäärän saavuttamiseksi. Silloin sairaan ruumiinkin piti seurata mukana. Ja se seurasikin.

Hän tuli omituisen sattuman kautta pyydetyksi osanottajaksi myös Haagin suureen kirkolliskansainväliseen konferenssiin. Siellä hän tutustui useaan hengellisesti pirteään ja lahjakkaaseen henkilöön, joista monella oli sama päämäärä kuin hänelläkin -- nimittäin Bilthovenin konferenssi.

Lokakuun 4:ntenä päivänä 1919 avattiin tuo merkillepantava konferenssi Bilthovenin huvilakaupungissa lähellä Utrechtia.

Mathilda oli odottanut paljon yhdessäolosta ja työstä kristityn rauhan- ja sovintoväen kanssa. Mutta todellisuus oli hänen rohkeimpiakin toiveitaan ihanampi. Siellä vallitsi ehdoton yksimielisyys, veljeys, henki, lämpö ja voima. "Bilthovenissa olo on ollut elämäni sunnuntaihetki", hän kirjoitti sieltä, siitä huolimatta, että hän juuri kokouspäivinä sai sydäntäsärkevän tiedon parooni Paul Nicolayn kuolemasta. Koetellun ystävän sijasta odotti häntä Suomeen palattua hauta.

Bilthovenissa vietetyn viikon aikana syntyi koko maailman käsittävä yhtymä "Pyrkimys kristilliseen kansainvälisyyteen" jonka kaikille maille yhteinen kehoitus kuuluu:

_Kristillistä internationalea kohti._

Lokakuun 4-11 p:nä pidettiin Bilthovenissa Hollannissa kokous, johon oli kokoontunut miehiä ja naisia Amerikasta. Tanskasta, Suomesta, Ranskasta, Saksasta, Englannista, Hollannista, Unkarista, Norjasta ja Sveitsistä. Tunnustaen kukin oman vastuunalaisuutensa oman maansa synneistä sodan yhteydessä ja niinsanotun rauhanteon yhteydessä, sekä tuntien syvää häpeätä siitä, että heidän kunkin kirkkonsa olivat olleet kykenemättömät sodan aikana ylläpitämään yleismaailmallista yhteishenkeä, katsovat he ajan tulleen ryhtyä työskentelemään Kristillisen Internationalen hyväksi.

Ne, jotka yhtyvät sellaiseen liikkeeseen, asettavat Kristuksen ja ihmiskunnan vaatimukset jokaisen valtion vaatimusten yläpuolelle, palvellen kuitenkin kukin omaa kansaansa kaikella mahdollisella tavalla. He eivät niin ollen voi tappaa veljiään minkään syyn nojalla eivätkä ottaa millään tavoin osaa sotapalvelukseen. He vastustavat viimeiseen saakka kapitalismia ja imperialismia. He haluvat vallankumousta niin perinpohjaista, että jos se väkivalloin pantaisiin toimeen, se varmasti epäonnistuisi. Sorrettujen asia on heidän asiansa. He ovat päättäneet uhrata elämänsä koko ihmiskunnan palvelukseen.

Ne, jotka kohtasivat toisensa Bilthovenissa, tunsivat olevansa täysin yhtä mieltä toistensa kanssa ja tekivät yksimielisesti ylläolevat päätöksensä. He uskoivat, että on paljon niitä, jotka haluavat ottaa osaa sellaiseen liikkeeseen todellisen rauhan ja oikean tasa-arvoisuuden aikaansaamiseksi sen voiman pohjalla, että kaikki ovat veljiä Kristuksessa. Ja niin he lähettävät seuraavan julistuksen koettaen ilmaista siinä yhteisen vakaumuksensa.

_Tie._

Surusta, joka painaa kaikkia sydämiä, vaaroista, jotka uhkaavat tuhota meidät, vihasta ja sosialisesta vääryydestä, jotka rehoittavat kaikissa maissa -- onko niistä mitään pelastuksen tietä?

Tie, jota myöten ilo tuodaan maailmaan, on meille se, että kernaasti otamme vastaan vielä enemmän surua avaamalla sydämemme toisten sydämien suruille kaikkialla maailmassa. Tie, jota myöten tuomme turvallisuutta maailmaan, on se, että me kernaasti panemme alttiiksi oman turvallisuutemme ja omaisuutemme ja että me luotamme kaikkiin ihmisiin, kuinka vähän luottamusta ansaitsevia he näyttänevät olevankin.

Tie, jota myöten saatamme oikeuden valtaan, ei ole se, että kostetaan niille, jotka tekevät pahoin, vaan että paha voitetaan rakastamalla ja anteeksiantamalla, katumusta odottamatta.

Tämä on Jeesuksen tie, jota Hän aina seurasi, ja niin tehden hän voitti maailman, voitti sen jopa kuolemassaankin. Se on sovinnon tie, joka vie ihmiset heidän Isänsä luo ja tekee heistä saman perheen veljiä.

Emme ole kulkeneet tätä tietä. Olemme paenneet kärsimyksiä ja vaaroja toisten tuskien ja onnettomuuksien kustannuksella, meiltä on puuttunut rakkautta niin, että väkivalta näytti olevan ainoa pelastuksen tie, me olemme ylläpitäneet omia oikeuksiamme silloin, kun muilta kiellettiin heidän oikeutensa, olemme ylläpitäneet vihaa sen sijaan, että olisimme poistaneet sitä antamalla anteeksi ja rakastamalla. Kaikki seisomme tuomittuina Jumalan edessä. Ei kukaan voi veljeään kivellä heittää.

Näyttää hulluudelta lähteä kulkemaan tätä tietä. Mutta meissä jokaisessa on jotakin, joka kutsuu meitä siihen. Se on Jumalan henki, joka on meissä. Kun tämä henki vallitsee meitä, olemme vapaat.

Emme voi tätä tietä kulkien toivoakaan saavuttavamme myötäkäymistä, rikkautta, valtaa. Emme ehkä voi yhtäkkiä luoda uutta maailmaa. Mutta Kristuksen tie on ainoa toivon tie.

Tämä tietää vallankumousta sovinnon kautta. Jeesus on todellinen vallankumouksellinen, koska hän on todellinen sovittaja. Valitessamme hänen tiensä tulee meistäkin sovittajia ja vallankumouksellisia. Ura on avoinna jokaiselle, joka rakastaa ja uskaltaa. Sellaiset ihmiset ovat kristillisen vallankumouksen uranaukaisijoita ja sellaisia olkaamme kaikki.

Liikkeen "Kristillistä Internationalea kohti" toimisto, Bilthoven, Hollanti. Lokakuussa 1919.